Part 20

Tanssiaisiltana hän sai luvan katsella, jos ei pitänyt olla auttamassa Matildaa Vecchian vaniljajäätelön ja jälkiruokaleivosten asettelussa. Hän oli syvästi kuohuksissa. Kahdeksan vuotta sitten, kun Veronalla oli ollut koulukutsut, olivat lapset olleet kuin tavallinen nukkekokoelma. Nyt he olivat maailmanmiehiä ja -naisia, hyvin ylväitä miehiä ja naisia, pojat puhuivat alentuvasti Babbittin kanssa, heillä oli frakit, ja he suvaitsivat välinpitämättöminä ottaa paperosseja hopeakoteloista. Babbitt oli kuullut kertomuksia siitä, mitä »tapahtui» nuorisokutsuissa — kuten Atleettikerhossa sanottiin — tytöistä, jotka piilottivat korsettinsa vaatehuoneeseen, »kurtiisista» ja »flirtistä» ja niin sanotun Turmeluksen tuntuvasta enentymisestä. Tänä iltana hän uskoi ne kertomukset. Nuo lapset tuntuivat hänestä röyhkeiltä ja kylmiltä. Tytöt olivat puetut aaltoilevaan chiffoniin, korallinpunaiseen samettiin tai kultakankaaseen, ja leyhyvän polkkatukan ympärillä oli kimmeltäviä seppeleitä. Hän tiesi, huolellisen salatarkastuksen nojalla, ettei yhtään korsettia ollut piilossa vaatehuoneessa, mutta nuo vilkkaat vartalot eivät totisesti olleet teräskehyksissä. Heidän sukkansa olivat kimmeltävää silkkiä, heidän kenkänsä kallishintaiset ja luonnottomat, heidän huulensa maalatut ja kulmakarvat pensselöidyt. He tanssivat kulmakarvat vastakkain poikien kanssa, ja Babbitt tunsi itsensä puolisairaaksi pelosta ja itsetiedottomasta kateudesta. Pahin kaikista oli Eunice Littlefield; ja hulluin kaikista pojista oli Ted. Eunice oli lentävä demoni; hän kiiti tanssiaskelin huoneen läpi, hänen kapeat lanteensa keinuivat, hänen jalkansa olivat näppärät kuin kutojan sukkula, hän nauroi ja houkutteli Babbittin tanssimaan kanssaan.

Sitten hän keksi kestityksen sivulisäkkeen.

Pojat ja tytöt katosivat silloin tällöin, ja hän muisti huhuja, että he joivat whiskyä taskupulloista. Hän hiipi varpaillaan talon ympäri, ja joka-ainoassa niistä kymmenkunnasta autosta, jotka olivat odottamassa kadulla, hän näki paperossien hehkuvaa tulta, joka-ainoasta hän kuuli äänekästä tirskuntaa. Hänen teki mielensä nostaa melu, mutta hän ei kehdannut (seistessään lumessa ja kurkistellessaan nurkan takaa pimeässä). Hän koetti olla tahdikas. Palatessaan halliin hän sanoi ystävällisesti pojille: »Kuulkaa, pojat, jos jollakin teistä on jano, niin täällä on mainion hyvää sokerikaljaa.»

»Oo. Kiitoksia paljon!» sanoivat he armollisesti.

Hän etsi vaimonsa ruokakonttorista ja räjähti: »Minä tahtoisin heittää talosta muutamia penikoita! Ne puhuttelevat minua niin korkealta kuin olisin heidän pikenttinsä. Minä tahtoisin — — —»

»Minä tiedän», huokasi mrs. Babbitt, »mutta kaikki sanovat, kaikki äidit väittävät, että ellei heitä suvaitse, jos suuttuu, kun he menevät autoihinsa ottamaan drinkin, niin he eivät enää tule siihen taloon, emmekä me tahtoisi, että Ted suljettaisiin pois jostakin, vai tahtoisimmeko?»

Babbitt selitti mielihyvällä näkevänsä, että Ted suljettaisiin pois kaikesta, ja riensi sisään ollakseen kohtelias, jottei Tediä suljettaisi ulos mistään.

Mutta hän päätti, että jos tapaisi pojat juomasta, niin hän — — — niin, hän »näyttäisi heille — — — » Samalla kuin hän koetti olla kohtelias leveäharteisille nuorille nulikoille, hän nuuski heitä visusti. Kaksi kertaa hän tunsi kieltowhiskyn hajua, mutta vain kaksi kertaa.

Tohtori Howard Littlefield saapasti sisään.

Hän oli saapunut juhlallisessa, isällisesti suojelevassa mielialassa katselemaan. Ted ja Eunice tanssivat ja liikkuivat kuin yksi ja sama ruumis. Littlefield veti henkeänsä. Hän huusi Euniceä. He kuiskuttelivat silmänräpäyksen, ja Littlefield selitti Babbittille, että Eunicen äidillä oli kova päänsärky ja hän tarvitsi tyttöä. Tämä lähti itkien. Babbitt katsoi raivoissaan heidän jälkeensä. Senkin pikku pakana! Kiusata Tediä! Ja Littlefield, korska, vanha humbuugi, käyttäytyi aivan kuin Tedin vaikutus tyttöön olisi turmiollinen. Myöhemmin hän tunsi whiskyn hajua Tedin hengityksestä.

Kun vieraat kohteliaan hyvästelyn jälkeen olivat menneet, seurasi hirvittävä perhekohtaus, kuin laviini, hävittävä ja häikäilemätön. Babbitt jyrisi, mrs. Babbitt itki. Ted uhmaili, ja Verona oli epävarma, kummallako puolella olisi.

Useita kuukausia olivat Babbittien ja Littlefieldien välit kylmät, kumpikin perhe suojeli karitsaansa naapurin sudenpennulta. Babbitt ja Littlefield puhuivat edelleenkin juhlallisin fraasein moottoreista ja senaatista, mutta karttoivat synkeästi mainita perheitänsä. Joka kerta kun Eunice tuli käymään, otti hän puheeksi sievän tuttavallisesti sen seikan, että häntä oli kielletty tulemasta heille; ja Babbitt koetti, ilman minkäänlaista menestystä, olla isällinen ja opettavainen.

3,

»Ihan voisi läkähtyä!» nurkui Ted Eunicelle, kun he istuivat ja ahtoivat sisäänsä kuumaa suklaata, suuria kimpaleita mantelikakkua ja sokeroituja pähkinöitä Royalin mosaiikkikomeudessa, »se ärsyttää minua tavattomasti, kun pappa ei voi olla olematta niin äärettömän ikävä. Joka ilta hän istuu puolinukuksissa, ja jos Rona tai minä sanomme: 'Tule, tehdään jotakin!' niin ei hän huoli sitä edes ajatella. Hän vain haukottelee ja sanoo: 'Ee, minun on hyvä näin'. Hän ei tiedä, että maailmassa on mitään hauskaa. Luultavasti hänen sentään täytyy ajatella hiukan niinkuin sinä ja minä, mutta peijakas, päältä sitä ei vain näy vähääkään. Hän ei usko, että paitsi konttoria ja kurjaa golfpeliä lauantai-iltoina maailmassa on mitään muuta tekemistä kuin vain istua — istua joka ilta — tahtomatta mennä minnekään — tahtomatta tehdä mitään — ja hän luulee, että me nuoret olemme hulluja — istua — Herra Jumala!»

4.

Jos Babbitt oli huolissaan Tedin velttoudesta, niin hän ei ollut lainkaan huolissaan Veronasta. Hän saattoi olla tytöstä varma. Tämä eli liian paljon ajatustensa pienessä, sirossa, ummehtuneessa komerossa. Kenneth Escott ja hän olivat aina yksissä. Kun he eivät olleet kotona harjoittamassa varovaisen radikaalista kurtiisiaan tilastoarkkien yli, olivat he matkalla kirjailijain ja hindulaisten filosofien ja ruotsalaisten luutnanttien luennoille.

»Peijakas», nurkui Babbitt vaimolleen, kun he olivat kotimatkalla Fogartyn bridge illallisilta, »minua ärsyttää, että Rona ja tuo mies ovat niin ikäviä. Istuvat vain joka ilta, milloin toinen suinkin työltään joutaa, eivätkä tiedä, että maailmassa on mitään hauskaa. Vain lörpöttelyä ja keskustelua — — — Herra Jumala! Istua — — istua — — joka ilta — — tahtomatta tehdä mitään — — ja luulla, että minä olen hullu, kun menen pelaamaan pelin korttia — — istua — — peijakas!»

Sitten nousi uusia vyöryviä aaltoja uimarin ympärille, jota ikävystytti alituinen pulikoiminen perhemainingeissa.

5.

Babbittin appivanhemmat, mr. ja mrs. Henry T. Thompson, vuokrasivat pois vanhan talonsa Bellevuessa ja muuttivat Hatton-hotelliin, kiitettyyn täyshoitolaan, joka oli täynnä leskiä, punaisia plyyshikalustoja ja jäävesikannujen ääntä. He tunsivat itsensä siellä yksinäisiksi, ja joka toinen sunnuntai täytyi Babbittien syödä päivällistä heidän luonaan (kananpaistia, surkeata selleriä ja selatiinista kankeaa jäätelöä) ja sitten istua, kohteliaina ja kankeina, hotellisaleissa, kun eräs nuori naisviuluniekka soitteli Broadwayn varrella sovellettuja saksalaisia lauluja.

Sitten tuli Babbittin oma äiti Catawbasta kolmen viikon vierailulle.

Hän oli ystävällinen nainen ja suurenmoisen ymmärtämätön. Hän kiitteli kaikkia sovinnaisuuden sääntöjä uhmaavaa Veronaa, joka muka oli »kiltti, uskollinen mamman tyttö ilman mitään semmoisia mielipiteitä, joita tytöillä näyttää olevan nykyaikaan»; ja kun Ted täytti vaihtajan rasvalla, pelkästä rakkaudesta koneisiin ja kaikkeen tahmaiseen, iloitsi isoäiti, että hän oli »niin kätevä askareissa ja halukas auttamaan pappaansa eikä yhtämittaa juoksennellut tyttöjen parissa ja koettanut teeskennellä olevansa hieno herra».

Babbitt rakasti äitiänsä ja joskus piti hänestä oikein erikoisesti, mutta tämän kristillinen kärsivällisyys ärsytti häntä, ja hän oli aivan masennuksissa, kun äiti laverteli eräästä täysin tarunomaisesta sankarista, nimeltä »sinun isäsi».

»Sinä et varmaankaan sitä muista, Georgie, sinä olit niin pikkuruinen poika siihen aikaan — aijai, minä muistan ihan tarkalleen, minkä näköinen sinä olit sinä päivänä, kellervänruskea tukka ja pitsikaulus, sinä olit aina niin sievä lapsi ja ikäänkuin heiveröinen, ja sinä pidit niin paljon kauniista leluista ja pienien kenkiesi punaisista tupsuista ja kaikesta — ja sinun isäsi oli matkalla kirkkoon meidän kanssamme, ja eräs mies pysäytti meidät ja sanoi: 'Majuri' — niin monet naapureista sanoivat sinun isääsi 'Majuriksi', hän oli tosin sodassa vain tavallisena sotamiehenä, mutta kaikki tiesivät, että se johtui vain kapteenin kateudesta ja että hänen olisi pitänyt olla korkea upseeri, hänellä oli ihan synnynnäinen lahja komentaa, mikä niin tavattoman harvalla miehellä on — ja tuo mies tuli tietä pitkin ja nosti kättään, pysäytti kärryt ja sanoi: 'Majuri', sanoi hän, 'meitä on iso joukko, joiden yhteisestä sopimuksesta eversti Scanelli asetetaan ehdokkaaksi kongressiin, ja me tahdomme saada teidät mukaamme. Te kun tapaatte niin paljon ihmisiä liikkeessänne, voisitte tehdä niin paljon meitä auttaaksenne'. No, sinun isäsi vain katsoi häntä ja sanoi: 'En minä sitä tee. Minä en hyväksy hänen politiikkaansa', sanoi hän. No mies — ne kutsuivat häntä kapteeni Smithiksi, ja Herra ties mistä syystä, sillä hänellä ei ollut oikeuden varjoakaan tai sen aavistusta kapteenin tai minkäänlaiseen muuhunkaan titteliin — tuo kapteeni Smith sanoi: 'Me teemme teidän olonne happameksi, jos ette ole ystävienne puolella!' No, sinä tiedät minkälainen sinun isäsi oli, ja Smith tiesi sen myöskin; hän tiesi mikä miestenmies hän oli, ja hän tiesi, että sinun isäsi tunsi poliittisen aseman ensimmäisestä kirjaimesta viimeiseen, ja hänen olisi pitänyt nähdä, että siinä oli mies, johon hän ei voinut vaikuttaa, mutta hän jatkoi vain yrittelyänsä ja houkutustaan, kunnes sinun isäsi suuttui ja sanoi: 'Kapteeni Smith', sanoi hän, 'minulla on tällä paikkakunnalla semmoisen miehen maine, joka aivan hyvin pystyy hoitamaan omat asiansa ja antaa toisten hoitaa omansa!' ja sen sanottuaan hän ajoi eteenpäin ja jätti miehen seisomaan maantiellä kuin pahka puussa!»

Babbittia suorastaan harmitti, kun muori puhui hänen poikavuosistaan lapsille. Hän oli ilmeisesti ollut ihastunut rintasokeriin; hänellä oli ollut »niin suloinen vaaleanpunainen rusetti tukassa» ja hän oli itse vääntänyt oman nimensä »Googooksi». Hän kuuli (vaikkei ollut kuulevinaan) Tedin kehoittavan Tinkaa: »Pidä nyt kiirutta, kuule, sido se suloinen vaaleanpunainen rusetti tukkaasi ja tule syömään aamiaista, muuten puree Goo-goo sinulta pään poikki.»

Babbittin velipuoli, Martin, tuli Catawbasta kahden päivän käynnille vaimonsa ja pienimmän pikkuruisensa kanssa. Martin kasvatti karjaa ja hoiti tomuista sekatavarakauppaa. Hän ylvästeli olevansa vapaa amerikkalainen vanhaa jänkkirotua; hän ylvästeli, kun oli rehellinen, siekailematon, ruma ja epäkohtelias. Hänen mielihuomautuksensa oli: »Paljonko sinä olet maksanut tuosta?» Hän piti Veronan kirjoja, Babbittin hopeakynää ja pöydällä olevia kukkia ylellisyytenä ja sanoi sen. Babbitt olisi joutunut riitaan hänen kanssaan, ellei olisi karttanut sitä hänen nolon vaimonsa ja pikkuruisen vuoksi, jota ärsytteli sormellaan ja kutitteli ja puhutteli:

»Minä luulen, että tämä pikkuruinen on hutilus, niin kuule, minä luulen, että tämä pieni pikkuruinen on hutilus, hän on hutilus, juu kuule, hän on hutilus, on kuin onkin, hän on hutilus, tämä pikkuruinen on hutilus, ei yhtään mitään muuta kuin suuri hutilus, juuri semmoinen hän on, semmoinen — hutilus!»

Koko ajan jatkoivat Verona ja Kenneth Escott pitkiä tieto-opillisia mietelmiänsä; Ted oli epäsuosioon joutunut napisija; ja Tinka, yksitoistavuotias, pyysi lupaa käydä elävissä kuvissa kolme kertaa viikossa, »niinkuin kaikki muut tytöt».

Babbitt raivosi: »Minä olen kyllästynyt kaikkeen! Minun pitää ylläpitää kolmea polvea. Koko rykelmä on minun niskoillani. Maksaa puolet äidin tuloista, kuulla Henry T:tä, kuulla Myran nurkumista, olla kohtelias Martille ja kuulla olevansa liian ankara, kun koettaa auttaa lapsia. Kaikki on minun niskoillani ja näykkimässä eikä kukaan ole sitten vähän vähääkään kiitollinen! Ei mitään helpotusta, ei tunnustusta, ei apua miltään taholta! Ja kestää tätä — Herra Jumala, kuinka kauan?»

Hän nautti sairaanaolostaan helmikuussa; hän oli mielissään toisten hämmennyksestä, kun hän, peruskallio, alkoi horjua.

Hän oli syönyt epäilyttävän äyriäisen. Kaksi päivää hän oli raukeana ja hoideltuna ja arvossapidettynä. Hänen oli lupa ärähtää: »Antakaa minun olla rauhassa!» ilman että ärähdettiin vastaan. Hän makasi makuuhuoneessaan ja näki talviauringon liukuvan pitkin alaslaskettuja uutimia ja muuttavan punaisenruskean khakin vaaleanpunaiseksi. Sitä oli mieluisa katsella. Hän huokasi, kun hämärä ne jälleen himmensi. Hän oli tietoinen siitä, että elämä oli vähän surunalaista. Ilman mitään Vergil Guncheja, joiden edessä täytyi antaa kasvoilleen reippaan optimismin ilme, hän näki ja puolittain myönsi näkevänsä elämänsä tien uskomattoman mekaaniseksi. Mekaaninen liike — huonostirakennettujen talojen pikainen myynti. Mekaaninen uskonto — kuiva, kova kirkko, kadun todellisesta elämästä erillinen, luonnottoman kunnioitettava kuin silinterihattu. Mekaaniset golfpelit ja päivälliskutsut ja bridge-illat ja keskustelut. Paul Rieslingiä lukuunottamatta mekaaninen ystävyys — selkääntaputukset ja meluava hilpeys, joka ei koskaan uskaltanut antautua äänettömyyden koetukselle.

Hän käännähti levottomana vuoteessa. Hän näki edessään vuodet, kimmeltävät talvipäivät ja kaikki, pitkät, ihanat, kesäisen vihreitä niittyjä varten tarkoitetut iltapäivät, tuhlattuina tällaisiin turhiin joutavuuksiin. Hän ajatteli puhelinkeskusteluja vuokrakontrahdeista, kuinka täytyi mairitella ihmisiä, joita oikeastaan inhosi, käydä liikeasioilla ja odotella likaisissa eteisissä hattu polvella, haukotella kärpäsentahraamille almanakoille ja näyttää arvokkaalta juoksupoikien edessä.

»Minun ei tee mieleni palata työhön», huokasi hän. »Minä tahtoisin — — — en tiedä mitä.»

Mutta hän oli jälleen työssä seuraavana päivänä, innokkaassa touhussa ja epäilyttävällä tuulella.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

1.

Zenithin Raitiotieyhtiö aikoi rakennuttaa korjauspajoja Dorchesterin esikaupunkiin, mutta maan ostajat saivat tietää, että Babbitt & Thompsonin Kiinteistöliikkeellä oli niihin etuoikeus. Raitiotieyhtiön asiamies samoinkuin ensimmäinen varapuheenjohtaja ja itse puheenjohtajakin paljoksuivat Babbittin hintoja. He puhuivat velvollisuuksistaan osakkeenomistajia kohtaan, uhkasivat vedota oikeuteen, vaikka tätä uhkausta syystä tai toisesta ei toteutettu, ja hallitus katsoi viisaammaksi ryhtyä sovitteluihin Babbittin kanssa. Jäljennökset kirjeenvaihdosta ovat yhtiön konttorissa ja ovat minkä tarkastusviranomaisen saatavissa tahansa.

Heti jälkeenpäin Babbitt talletti kolmetuhatta dollaria pankkiin, Raitiotieyhtiön asiamies osti viidentuhannen dollarin auton, ensimmäinen varapuhemies rakennutti itselleen huvilan Devon Woodsiin, ja puheenjohtaja nimitettiin ministeriksi erääseen vieraaseen maahan.

Etuoikeuden hankkiminen ja varma ote tontinomistajan maahan tämän naapurin saamatta siitä vihiä oli ollut tavattoman kova voimankoetus Babbittille. Oli välttämätöntä levittää huhuja autovajojen ja puotien rakentamissuunnitelmista, olla ikäänkuin ei olisi aikomus ostaa useampia etuoikeuksia, odottaa ja näyttää yhtä kyllästyneeltä kuin pokerinpelaaja, kun erään välttämättömän tontin saantivaikeus uhkasi tehdä tyhjäksi koko suunnitelman. Kaiken tämän lisäksi tuli hermostuttavia riitoja salaisten yhtiömiesten kanssa yrityksessä. Nämä eivät tahtoneet, että Babbittilla ja Thompsonilla olisi yrityksessä muuta osaa kuin välittäjän. Babbitt oli suunnilleen samaa mieltä. »Liikemoraali, näetkös — välittäjän on pysyttävä ammatissaan eikä suostuttava olemaan ostajana», sanoi hän Thompsonille.

»Moraali, moskaa! Luuletko sinä, että minä aion antaa tuon tekopyhän lahjuskoplan viedä koko limpun antamatta palaakaan meille?» selitti vanha Henry.

»Minä en missään tapauksessa halua tehdä sitä. Se on petosta!»

»Eikä ole. Se on kaksinkertaista petosta. Yleisö tässä petetään. No, nyt kun olemme olleet moraalisia ja selvittäneet sen puolen asiaa, on kysymys, mistä voisimme saada pari lanttia lainaksi ostaaksemme osan maata itse kaikessa salaisuudessa. Me emme voi mennä omaan pankkiimme tässä asiassa. Se voisi tulla tietoon.»

»Minähän voisin käydä ukko Eathornen luona. Hän on vaiti kuin hauta.»

»Se on oikea mies.»

Eathorne oli kernaasti valmis, sanoi hän, »ottamaan luonteen vakuudeksi», antamaan Babbittille lainan ja katsomaan, että sitä ei merkitty pankkikirjoihin. Näin tapahtui, että osa niitä etuosto-oikeuksia, jotka Babbitt ja Thompson hankkivat, koski tontteja, jotka he itse omistivat, vaikka omaisuus ei ollut huudatettu heidän nimiinsä.

Kesken tätä mainiota kauppaa, joka elvytti liiketoimintaa ja yleisön luottamusta ja oli näytteenä kiinteistömarkkinain vilkastumisesta, yllätti Babbittia huomio, että hänellä oli epärehellinen henkilö palveluksessaan.

Se oli Stan Graff, hänen »lentävänsä».

Jo jonkin aikaa oli Graff aiheuttanut Babbittille huolta. Hän ei pitänyt asiakkaille antamiaan lupauksia. Saadakseen talon vuokratuksi hän saattoi luvata korjauksia, joihin omistaja ei ollut antanut suostumustaan. Epäiltiin hänen tarinoivan kalustoja kalustettuihin taloihin, joten vuokralainen muuttaessaan sai maksaa semmoisesta, jota ei ollut olemassa, ja rahat pisti Graff omaan taskuunsa. Babbittin ei ollut koskaan onnistunut saada todistuksia näihin epäluuloihin, ja vaikka hän hiukan oli ajatellut erottaa Graffin, oli se aina jäänyt tekemättä.

Nyt työntyi eräs herra Babbittin yksityiseen huoneeseen, punaisena naamaltaan ja läähättäen: »Minä nostan helvetillisen melun, ja jos ette paneta kiinni sitä miestä, niin minä teen sen!»

»Mikä — — — Rauhoittukaa, herra! Mistä on kysymys?»

»Mistäkö kysymys! Joo, nähkääs — —»

»Istukaa ja puhukaa tyynesti. Tuo äänihän kuuluu läpi koko talon!»

»Tuo mies, se Graff, joka on teillä, vuokrasi minulle talon. Minä olin täällä eilen ja allekirjoitin kontrahdin asianmukaisesti, ja hänen piti hankkia omistajan allekirjoitus ja lähettää minulle kontrahdit postissa eilen illalla. Ja niin hän teki. Tänä aamuna tulen aamiaiselle, ja palvelija kertoo, että eräs mies oli tullut heti aamupostin jälkeen ja sanonut tahtovansa erään kuoren, joka oli pantu postiin erehdyksestä, suuren pitkulaisen kuoren, jonka toisessa ylänurkassa oli ’Babbitt Thompson'. Semmoinen löytyi, ja hän antoi sen miehelle. Hän kuvasi miehen minulle, ja se oli Graff. Minä soitin hänelle, ja hän, pässinpää, tunnusti. Hän sanoi saaneensa myöhemmin, kun kontrahti oli allekirjoitettu, edullisemman tarjouksen joltakin muulta ja tahtoneensa saada minun kontrahtini takaisin. Mitä te nyt aiotte tehdä?»

»Nimenne, herra — —?»

»William Varney — W. K. Varney.»

»Aivan niin, se oli Garrisonin talo.» Babbitt soitti. Kun miss McGoun tuli sisään, kysyi hän: »Onko Graff mennyt ulos?»

»On.»

»Tehkää hyvin ja katsokaa hänen pulpetistaan, onko siellä mr. Varneylle kirjoitettua kontrahtia, joka koskee Garrisonin taloa.» Varneylle: »Minä en saata sanoa, kuinka pahoillani olen, että tämmöistä on tapahtunut. Minunhan ei tarvitse sanoakaan, että erotan Graffin samassa silmänräpäyksessä kun hän tulee. Ja tietysti on teidän kontrahtinne voimassa. Mutta minä haluan tehdä vielä muuta. Minä sanon omistajalle, että hänen ei tarvitse maksaa meidän välityspalkkiotamme, vaan hän saa vähentää sen teidän vuokrastanne. Joo, joo! Vakavasti! Minä haluan sitä. Vilpittömästi sanoen pahoittaa tämä asia mieltäni tavattomasti. Minä olen kyllä aina ollut käytännöllinen liikemies. Arvattavasti olen runoillut yhden ja toisen historian aikanani, kun tarve on vaatinut — — Tiedättehän — joskus täytyy voidella aika tavalla, voidakseen vaikuttaa tyhmyreihin. Mutta tämä on ensimmäinen kerta, jolloin minun täytyy syyttää ketään henkilökunnastani sen suuremmasta epärehellisyydestä kuin että on näpistelty vähän postimerkkejä. Ihan vilpittömästi, minä olisin pahoillani, jos meillä tästä jutusta olisi mitään ansiota. Niin että saanhan tosiaan luovuttaa välityspalkkion teille? Hyvä!»

2.

Hän käveli läpi helmikuunkylmän kaupungin, missä kuorma-autot pärskyttivät syrjään lumisohjoa ja taivas oli tumma tummien kattoreunustain yllä. Hän tuli onnettomana takaisin. Hän, joka kunnioitti lakia, oli rikkonut sitä salaamalla rikoksen postilakeja vastaan. Mutta hän ei voinut sietää, että Graff joutuisi vankilaan ja hänen vaimonsa kärsimään. Sen pahempi täytyi hänen erottaa Graff, ja se oli se puoli konttorityöstä, jota hän pelkäsi. Hän piti paljon ihmisistä, hän toivoi niin heidän pitävän hänestä, ettei saattanut loukata heitä.

Miss McGoun tuli sisään ja kuiskasi, jännitettynä odottaen jotakin erikoista: »Nyt hän on täällä.»

»Mr. Graffko? Pyytäkää häntä tulemaan tänne.»

Hän koetti tehdä itsensä leveäksi ja tyyneksi tuolillaan ja pitää silmiään ilmeettöminä. Graff tuli sisään — viidenneljättävuotias, pulska, silmälasipäinen ja teikariviiksinen mies.

»Te halusitte puhua kanssani?» sanoi Graff.

»Aivan niin. Istukaa, olkaa hyvä!»

Graff jäi seisomaan ja sanoi nyrpeästi: »Se nauta Varney on kai ollut täällä. Saanko selittää, miten asia on? Hän on kamala kitupiikki, joka nuljuu joka senttiä ja valehteli minulle suorastaan, kuinka paljon vuokraa hän pystyisi maksamaan. Sen sain selville heti, kun olimme allekirjoittaneet kontrahdin. Ja sitten tuli toinen mies, joka teki paremman tarjouksen talosta, ja minä katsoin velvollisuudeksi firmaa kohtaan päästä irti Varneysta ja olin niin levoton, että livistin sinne ja otin takaisin kontrahdin. Kunniasanallani, mr. Babbitt, minun tarkoitukseni ei ollut tehdä mitään eperehellistä! Minä halusin vain, että firma saisi niin suuren välitysp — —»

»Odottakaa vähän, Stan! Kaikki tuo voi olla totta, mutta minulla on ollut koko joukko muistuttamista teitä vastaan viime aikoina. Oletan kyllä, että teidän tarkoituksenne ei milloinkaan ole ollut tehdä mitään väärää, ja minä uskon, että kun vain saatte kunnollisen läksytyksen, joka teitä vähän ravistaa, niin teistä voi kyllä tulla ensiluokkainen välittäjä vielä. Mutta minä en käsitä, kuinka voisin pitää teitä enää täällä.»

Graff nojasi kirjekaappiin, pisti kädet taskuihinsa ja nauroi. »Vai ajetaan minut ulos! Rakas vanha kaukonäköisyys ja moraali, minä olen perin mielissäni! Mutta älkää ikinä luulko, että selviydytte minusta millään farisealaisilla tekopyhyyslumeilla. Tosin olen käyttänyt karkeita keinoja — joskus — mutta kuinkapa olisin voinut sitä välttää tässä konttorissa?»

»Mutta, Herra Jumala, nuori mies — — —»

»Vaiti vain! Pitäkää luontonne kurissa älkääkä huutako, sillä jokikinen ulkokonttorissa kuulee puheenne. He kuuntelevat sitäpaitsi koko ajan. Babbitt, vanha ystävä, te olette ensi sijassa petturi ja toisessa saakelinmoinen saituri. Jos olisitte maksanut minulle kunnollisen palkan, niin ei minun olisi ollut pakko varastaa lantteja sokealta, jotta vaimoni ei tarvitsisi nähdä nälkää. Me olemme olleet naimisissa vain viisi kuukautta, ja hän on paras tyttö mitä on, ja sitten te pakotatte meidät elämään täydellisessä kurjuudessa koko ajan, senkin kirottu keljuilija, jotta voisitte koota rahoja kelvottomalle pojallenne ja typerälle tyttärellenne! Ei, odottakaa! Teidän on, jumaliste, nielaistava se, muuten minä huudan, että koko konttori kuulee. Ja epärehellinen — — Kuulkaa, jos minä puhuisin yleiselle syyttäjälle, mitä tiedän siitä etuoikeuksien varastamisesta viime raitiotiekaupassa, niin pantaisiin sekä teidät että minut vankeuteen, yhdessä erinäisten muiden, hyvien, rehellisten, hurskaiden, arvossapidettyjen raitiovekkulien kanssa.»

»No, nyt näyttää siltä kuin alkaisimme tulla asiaan, Stan.

»Tuo raitiokauppa — — Siinä ei ollut mitään epärehellistä.

»Ainoa mahdollisuus aikaansaada edistystä on, että ihmiset, joilla on suuria varoja, toimivat; ja heidän täytyy saada palkintonsa — —»