Part 19

»Minä arvelen, että jos tarkoin tutkitaan koulutarpeita, katsotaan asiaa rahakysymyksenä, niin on perus- ja päätarve tietenkin sen laajeneminen. Minä oletan, että kaikki olemme yksimielisiä siitä, että emme tyydy, ennenkuin olemme aikaansaaneet suurimman pyhäkoulun koko valtiossa, niin ettei Chatham-Roald-kirkon missään suhteessa tarvitse olla mitään toista huonompi. Silloin on ensimmäinen asia katsoa, miten saadaan vauhtia asiakkaiden hankkimistyöhön: ne ovat jo käyttäneet kilpailukeinoa ja antaneet palkintoja niille lapsille, jotka ovat hankkineet eniten jäseniä. Mutta siinä ne tekivät virheen: palkintoina oli kaikkinaista roskaromua, kuten runokirjoja ja Uusia testamentteja semmoisen asemesta, jonka vuoksi oikea, ilmielävä ipana tosiaan viitsisi puuhata, kuten käteinen raha tai moottoripyörän vauhtimittari. Kyllähän minä luonnollisesti arvelen, että on hienoa selvitellä luentoja korein kirjamerkein ja piirustamalla mustalle taululle ja sensemmoisella, mutta kun on kysymys oikeasta hommasta, asiakkaiden — tai jäsenten, tarkoitan, kokoonhälyyttämisestä, niin täytyy katsoa, että se maksaa vaivan.

— Minä tahtoisin esittää kahta toimenpidettä: Ensinnäkin olisi pyhäkoulu jaettava neljään armeijaan ikäluokkien mukaan. Kukin saa sotilasarvon omassa armeijassaan aina hankkimansa jäsenmäärän mukaan, ja kelvottomat, jotka vain ovat loisina eivätkä puuhaa mitään, saavat jäädä miehistöksi. Kirkkoherralla ja superintendentillä on kenraalin arvo. Ja kaikkien on tehtävä kunniaa ja kaikkea muuta semmoista, ihan niinkuin oikeassa armeijassa, jotta he tuntevat arvon hankkimisesta olevan jotakin etua.

— Ja toiseksi: koulullahan on tosin reklaamikomiteansa, mutta, Herra Jumala, eihän kukaan koskaan aherra oikein toden perästä vain rakkaudesta työhönsä. Täytyy olla käytännöllinen ja seurata aikaansa ja ottaa oikea, palkattu lehtiagentti Pyhäkoululle — joku sanomalehtimies, joka voi uhrata siihen osan aikaansa.»

»Tosiaan. Se osuu naulan päähän!» sanoi Chum Frink.

»Ajatelkaa vain, kuinka hauskoja, meheviä paloja hän voi saada lehtiin!» hykerteli Babbitt. »Ei ainoastaan suuria, silmiinpistäviä, varsinaisia tosiasioita, kuinka nopeasti pyhäkoulu — ja kolehdit — kasvaa, vaan kaikennäköisiä humoristisia juttuja: kuinka joku pöhköpää epäonnistui yrittäessään hankkia jäseniä tai kuinka hauskaa Pyhän Kolminaisuuden luokan tytöillä oli nakkimakkaramatkallaan. Ja sen ohella voisi lehtiagentti, jos hänellä on aikaa, tehdä vähän propagandaa itse luentojen hyväksi — vähän reklaamia vaikkapa suorastaan kaupungin kaikkien pyhäkoulujen hyväksi. Eihän hyödytä mitään olla halpamielinen toisia kohtaan, kun vain voimme pysytellä niiden edellä jäsenlukuun nähden. Hän voisi esimerkiksi saada sanomalehdet — — — Minullahan ei tosin ole sitä kirjallista harjaantumista kuin tällä Frinkillä, ja minä vain arvaan, kuinka kappaleet pitäisi kirjoittaa, mutta otetaan esimerkki, ajatellaan, että viikon läksy koskee Jaakobia, no, silloinhan voisi lehtiagentti kirjoittaa jotakin, jossa olisi hienoa moraalia, mutta kumminkin naseva nimike, joka saisi ihmiset sitä lukemaan — — — esimerkiksi tähän malliin: '_Jack puijaa ukon, karkaa tyttö ja shekkikirja mukanaan_.' Ymmärrättehän? Se herättäisi mielenkiintoa. Tehän olette kaiketi tosin vanhoillinen, mr. Eathorne, ja katsotte ehkä näiden toimenpiteiden vaikuttavan arvottomilta, mutta suoraan sanoen, niin ne minun luullakseni sittenkin tekevät säväyksen.»

Eathorne pani kätensä ristiin pienehkön, pyöreähkön, hyvinvointisen kestikumpunsa päälle ja kehräsi kuin vanha kissa:

»Saanko ensinnäkin lausua suuren tyytyväisyyteni Teidän esitykseenne asemasta, mr. Babbitt. Kuten arvelitte, on minun asemassani välttämätöntä olla vanhoillinen ja ehkä pyrkiä säilyttämään jonkin verran arvokkaisuutta. Kuitenkin luulen, että tulette havaitsemaan minut jossakin määrin eteenpäinpyrkiväksi. Pankissamme esimerkiksi toivon saattavani sanoa meidän noudattavan yhtä uudenaikaisia reklaami- ja ilmoitusmenetelmiä kuin kuka muu tahansa kaupungissamme. Luullakseni tulette huomaamaan meidän vanhojen olevan täysin tietoisia ajan henkisistä arvonmuutoksista. Uskokaa pois, ihan varmaan. Niinpä onkin minulla siis ilo voida sanoa, että, vaikka kenties mieskohtaisesti enemmän suosin menneen aikakauden ankarampaa presbyterianismia — — —»

Babbitt ymmärsi vähitellen, että Eathorne suostui.

Chum ehdotti lehtiagentiksi erästä Kenneth Escottia, _Asianajajalehden_ reportteria.

He erosivat korkealla ystävyyden ja kristillisen avuliaisuuden tasolla.

Babbitt ei ajanut kotiinsa, vaan keskikaupungille päin. Hän tahtoi olla yksinään nauttiakseen siitä ihmeellisestä seikasta, että oli näin tuttavallisissa suhteissa William Washington Eathornen kanssa.

2.

Lumenkalpea ilta, kaikuva kivitys ja teräviä valoja.

Suuria kultaisia valoja katuvierten lumivallien välissä kiitävistä raitiovaunuista. Pienten asuntojen vaatimattomia valoja. Harhaileva terävä heijastus kauempana olevasta valimosta, joka himmensi särmäkkäät tähdet. Tuiketta pienistä kahviloista, missä ystävykset istuskelivat leppoisasti jutellen päivän aherruksen jälkeen.

Erään poliisiaseman vihreä lamppu ja sen vielä vihreämpi heijastus lumella; vankivaunudraama — gongongi, joka löi kuin kauhistunut sydän, vaununlyhtyjen heijastus kristallinkimmelteiselle kadulle, ajajana chauffeurin sijasta poliisikonstaapeli, jäykkä ja jylhä univormussaan, toinen poliisimies seisomassa taka-astuimella ja vilahdus vangista. Murhamieskö, vai varas vaiko vääränrahantekijä, ovelasti kiinnisaatu?

Suunnaton jäyhätorninen harmaakivikirkko; heikkoa valoa sakaristosta ja kuoroharjoitusten hilpeää surinaa. Erään kuvasyövyttäjän kattoateljeen elohopeahöyryjen väräjävää vihreää valoa. Sitten kaupungin keskusosien vilisevät valot; autoasemia rubiininpunaisine numerolamppuineen; biografiteatterien valkoisia, kaartuvia sisäänkäytäviä, jotka muistuttavat jääluoliin johtavia aukkoja; sähkökylttejä — tulisia käärmeitä ja tanssivia pikku-ukkoja; punakaihtimisia lamppuja ja rämisevää jazzmusiikkia halvassa tanssipaikassa kerrosta ylempänä; kiinalaisista ravintoloista tuikkivia valoja, kirsikkakukkien ja pagodien kuvilla koristettuja lyhtyjä killumassa kultakiiltoisten valurauta-aitojen edessä. Pienten likaisten ruokapaikkojen pieniä likaisia lamppuja. Hienot liikekorttelit ja niiden kristallikruunujen runsas ja tyyni valaistus, turkiksia ja miellyttäviä kiiltopuisia pintoja samettikoristeisissä, ylvään hienoissa ikkunoissa. Korkealla kadun yläpuolella näkyi äkkiä pimeässä riippuva neliö, konttorin ikkuna, jonka ääressä työskenneltiin näin myöhään jostakin tuntemattomasta, mielikuvitusta kiihoittavasta syystä. Vararikkoinen mieskö, vaiko kunnianhimoinen poika tai äkkiä rikastunut öljyherra?

Ilma oli kirpeä, lunta oli paksulta auraamattomilla puistokäytävillä, ja ulkopuolella kaupunkia Babbitt tiesi kukkuloilla olevan lumikinoksia talvisten tammien alla ja kiemurtavan joen jääpeitteessä.

Hän rakasti kaupunkiansa ihmettelevin intohimoisin tuntein. Liikehuolien ja laajasanaisen kaunopuheisuuden painostava taakka kirposi hänestä, hän tunsi itsensä nuoreksi ja voimakkaaksi. Hän oli kunnianhimoinen. Ei ollut kylliksi olla Vergil Gunch tai Orville Jones. Ei. »Ne ovat kelpo poikia, aivan erinomaisia, mutta heillä ei ole hienoutta.» Ei. Hänestä on tuleva Eathorne, tahdikkaan tarkka, kylmän mahtava.

»Niin pitää olla. Ruoska sametinpehmeissä sormissa. Ei laskea ketään pöyhistelemään edessään. Minä olen ollut huolimaton puheessani. Murretta. Katukieltä. Minä alan karttaa sitä. Minä olin etevä retoriikassa yliopistossa. Semmoiset aineet — — No, ei ole pahitteeksi. Olen saanut kyltikseni kaikesta tästä leikkisyydestä ja toverillisuudesta. Minä — — Miksen minä voisi perustaa omaa pankkia kerran? Ja Ted tulla seuraajakseni!»

Hän ajoi onnellisena kotiin ja kohteli mrs. Babbittia kuin olisi ollut William Washington Eathorne, mutta mrs. Babbitt ei sitä huomannut.

3.

Nuori Kenneth Escott, _Asianajajalehden_ reportteri, palkattiin Chatham Roadin Presbyteriaanisen Pyhäkoulun lehtiagentiksi. Hän uhrasi toimeen kuusi tuntia viikossa. Ainakin sai hän maksun kuudesta tunnista viikossa. Hänellä oli ystäviä eri lehdissä eikä ollut julkisesti tunnettua, että hän oli lehtiagentti. Hän sai aikaan porisevan puron pieniä kirjoituksia, joiden peitettynä pontena oli lähimmäisenrakkaus ja Raamattu, hilpeät, mutta kasvattavat luokka-illalliset ja rukouselämän arvo taloudelliselle menestykselle.

Pyhäkoulu omaksui Babbittin sotilasarvojärjestelmän. Tämän henkisen virkistyksen kohentamana koulu tosiaan elpyi. Siitä ei tosin tullut Zenithin suurinta — Metodistien Keskuskirkko säilytti ensimmäisen paikkansa käyttämällä menetelmiä, joita tohtori Drew sanoi »epärehellisiksi, epäamerikkalaisiksi, epähienoiksi ja epäkristillisiksi» — mutta se kohosi neljänneltä sijalta toiselle, ja taivaassa oli iso ilo tai ainakin siinä osassa taivasta, joka käsitti tohtori Drew'n seurakunnan, ja Babbitt sai paljon kunniaa ja kiitosta.

Hän oli saanut everstin arvon koulun pääesikunnassa. Hän tunsi naiivia mielihyvää, kun pienet, vieraat pojat tekivät hänelle kunniaa kadulla, hänen korvansa punastuivat everstin arvonimen hivelevästä soinnusta, ja jollei hän mennytkään pyhäkouluun yksinomaan tämän nautinnon vuoksi, ajatteli hän sitä kuitenkin koko matkan sinne mennessään.

Hän kohteli erikoisen ystävällisesti lehtiagenttia, Kenneth Escottia, kutsui hänet lunchille Atleettikerhoon ja toi kotiinsa päivälliselle.

Samoinkuin monet muut uhkavarmat nuoret miehet, jotka harhailevat kaupungeissa itsetyytyväisen näköisinä ja ilmaisevat ihmishalveksumistaan ylimielisellä katukielellä, oli Escott pohjaltaan ujo ja yksinäinen. Hänen ovelia, nälkiintyneitä kasvojaan kirkasti leveä hymy päivällispöydässä, ja hän huudahti: »Tuhat tulimmaista, mrs. Babbitt, jospa tietäisitte, miten hyvältä tuntuu taas syödä kotiruokaa!»

Escott ja Verona pitivät toisistaan. Koko illan he puhuivat aatteista. He huomasivat olevansa radikaaleja. He olivat tosin hyvin järkeviä tässä kysymyksessä. He olivat yksimielisiä siitä, että kaikki kommunistit olivat lurjuksia, että tuo _vapaa runo_ oli roskaa, ja että samalla kuin yleinen aseistariisuminen oli välttämätön, täytyisi Suurbritannian ja Yhdysvaltain tietysti, sorrettujen pikkukansojen vuoksi, pitää yhtä suurta laivastoa kuin muun maailman yhteenlaskettuna. Mutta he olivat niin kumouksellisia, että ennustivat (Babbittin mielipahaksi) kerran syntyvän kolmannen puolueen, joka tuottaisi huolta sekä republikaaneille että demokraateille.

Escott pudisti lähtiessään Babbittin kättä kolmeen kertaan. Babbitt mainitsi suuresta rakkaudestaan Eathorneen.

Viikon ajalla oli kolmessa sanomalehdessä selostuksia Babbittin arvokkaasta työstä uskonnon palveluksessa, ja kaikki mainitsivat tahdikkaasti William Washington Eathornen hänen avustajanaan.

Ei mikään ollut tuottanut Babbittille näin suurta arvoa Atleettikerhossa ja Hirvien ja Propagandistien parissa. Hänen ystävänsä olivat aina kehuneet hänen kaunopuheisuuttaan, mutta heidän kiitoksessaan oli epäröintiä, sillä kaupungin reklaamiksikin pidetyissä puheissa oli jotakin pilventakaista ja epätervettä, ikäänkuin värssyrunoilua. Mutta nyt huusi Orville Jones Atleettikerhon ruokasalin halki: »Kas tuossa tulee Firste-State-pankin uusi johtaja!» Grover Butterbaugh, etevä putkijohtotarpeiden tukkukauppias nauroi: »Miten ihmeessä sinä viitsit seurustella tavallisten ihmisten kanssa, kun olet puristanut Eathornen kättä!» Ja Emil Wengert, jalokivikauppias, ryhtyi vihdoinkin vakavissaan keskustelemaan erään dorchesterilaisen talon ostosta.

4.

Kun pyhäkoulukamppailu oli päättynyt, sanoi Babbitt Kenneth Escottille: »Mitä sanotte pienestä reklaamista tohtori Drew'n hyväksi mieskohtaisesti?»

Escott nauroi. »Saatte uskoa, että tohtori osaa pitää huolta omasta reklaamistaan, mr. Babbitt! Ei mene sitä viikkoa, ettei hän soita lehteen sanoakseen, että jos lähetämme reportterin hänen toimistoonsa, niin hän antaa meille vähän esimakua siitä erinomaisesta saarnasta, jonka aikoo pitää lyhyiden hameiden synnillisyydestä tai Mooseksenkirjain kirjoittamisesta. Älkää hänen tähtensä olko huolissanne. Kaupungissa on vain yksi henkilö, joka osaa paremmin tehdä reklaamia itsestään, ja se on tuo Dora Gibson Tucker, joka johtaa Lastenkotia ja Amerikkalaisuuden Säilyttämisyhdistystä, ja ainoa syy, miksi tuo nainen on voittanut Drew'n, on, että hänellä sentään on _jotakin_ älyä.»

»Ei, kuulkaa nyt, Kenneth, minun mielestäni ei teidän pitäisi puhua tohtorista tuolla tavoin. Saarnamiehellä täytyy olla harrastuksensa, vai kuinka? Muistattehan, että Raamatussakin puhutaan uurastuksesta Herran palveluksessa, tai jotakin semmoista?»

»No niin, minä koetan saada lehteen jotakin, jos te sitä haluatte, mr. Babbitt, mutta minun täytyy odottaa, kunnes päätoimittaja on lähtenyt kaupungista, ja lyödä toimitussihteeri pyörryksiin.»

Niin tapahtui, että _Advocate_-lehden sunnuntainumerossa oli tohtori Drew'n kuva, ilme vakavana, silmät valppaina, graniitinluja leuka ja piirteiden primitiivisyys erikseen korostettuna, ja sen alla seuraava, vuorokauden kuolemattomuuden antava kirjoitus:

Tohtori John Jennison Drew, fil. maist., viehättävän Floral Heightsin kauniin, Chatham-Roadin luona olevan presbyteriaanisen kirkon Kirkkoherra, on miltei tenhotaikuri sielujen voittamisessa. Hänellä on käännyttämisrekordi paikkakunnalla. Hänen paimenkautenaan on keskimäärin lähes sata henkilöä vuodessa väsynyt syntiin, ilmoittanut päätöksensä elää uutta elämää ja löytänyt rauhan ja turvallisuuden sataman.

Kaikki kuohuu elämää Chatham-Road-kirkossa. Kannatuslaitoksiaan järjestetty suurimman tehon aikaansaamiseksi. Tohtori Drew panee erikoista painoa hyvään seurakuntalauluun. Hilpeitä, reippaita virsiä lauletaan kaikissa kokouksissa, ja erikoiset musiikkijumalanpalvelukset vetävät puoleensa musiikinharrastajia ja ammattimiehiä kaupungin kaikista osista.

Kansantajuisten luentojen kateederilla yhtä hyvin kuin saarnastuoleissa on tohtori Drew kiitetty sanamaalari, ja vuoden mittaan hän saa kirjaimellisesti tusinoittain kutsuja puhumaan eri tilaisuuksissa; sekä täällä että muualla.

5.

Babbitt antoi tohtori Drew'n tietää, että hän oli tämän kunnianosoituksen alkuunpanija. Tohtori Drew nimitti häntä »Veljekseen» ja puristi hänen kättään moneen, moneen kertaan.

Neuvonantokomitean kokouksissa oli Babbitt maininnut, että hän olisi onnellinen, jos Eathorne tulisi hänen luokseen päivällisille, mutta Eathorne oli mutissut: »Kiitoksia, kovin ystävällistä — poikani, mutta — minä en käy vieraisilla juuri milloinkaan.» Varmaankaan ei Eathorne kieltäytyisi oman kirkkoherransa kutsuista. Babbitt sanoi poikamaisesti Drew'lle:

»Kuulkaa nyt, tohtori, kun me nyt olemme hoitaneet tämän asian, niin on minun mielestäni koulumestarin asia rummuttaa meidät kolme pienille päivällisille!»

»Mainiota! Kyllä, luottakaa siihen! Erinomaista!» jyrisi tohtori Drew miehekkäällä äänellään. (Joku oli kerran sanonut hänelle, että hän muistutti puhuessaan presidentti Rooseveltia.)

»Ja sitten, hm, tohtori, katsokaa kaikin mokomin, että mr. Eathorne tulee. Vaatikaa sitä ehdottomasti. Se on, hm — — —

— Minä luulen, että hän istua kyyröttää kotonaan enemmän kuin on hänen terveydelleen otollista.»

Eathorne tuli.

Se oli ystävyyshenkinen tilaisuus. Babbitt puhui valituin sanoin pankkimiesten tukevasta ja kasvattavasta arvosta yhteiskunnalle. He olivat, sanoi hän, liikemieskarjan paimenia. Ensimmäistä kertaa teki Eathorne poikkeuksen pyhäkoulua koskevasta keskusteluaineesta ja kysyi Babbittilta, kuinka tämän liiketoiminta menestyi. Babbitt vastasi vaatimattomasti, melkein kuin poika isälleen.

Muutamia kuukausia myöhemmin saadessaan tilaisuuden ottaa osaa Raitiotieyhtiön hankkeeseen liikenteen laajentamiseksi ei Babbitt mielellään olisi kääntynyt oman pankkinsa puoleen lainaa ottaakseen. Se oli hanke, joka oli soveliaampi suoritettavaksi verrattain huomaamatta, ja jos se olisi tullut tietoon, ei yleisö ehkä olisi ymmärtänyt. Hän meni ystävänsä mr. Eathornen luo; hän oli tervetullut ja sai lainan yksityisyrityksenä; ja molemmilla oli hyötyä mieluisasta uudesta liitostaan.

Tämän jälkeen Babbitt kävi säännöllisesti kirkossa, paitsi keväisinä pyhäaamuina, jotka ihan ilmeisesti oli tarkoitettu automobiilimatkoja varten. Hän selitti Tedille: »Saat uskoa, poikani, varmempaa terveen vanhoillisuuden tukea ei ole kuin evankeelinen kirkko, eikä parempaa paikkaa löytää ystäviä, jotka tahtovat auttaa miestä hänelle kuuluvalle paikalle yhteiskunnassa, kuin hänen oma kotikirkkonsa.»

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

1.

Vaikka Babbitt näki lapsensa kahdesti päivässä, vaikka hän tunsi ja oli perusteellisesti pohtinut jokaisen yksityiserän heidän menoissaan, ei hän kuitenkaan ollut useaan viikkoon sen tietoisempi lapsistaan kuin nuttunsa hihan napeista.

Kenneth Escottin ihailu sai hänet kiinnittämään huomiotaan Veronaan.

Verona oli tullut Gruensbergin Nahkayhtiön kirjanpitäjäksi; hän teki työnsä perusteellisesti niinkuin ainakin ihminen, joka kunnioittaa yksityiskohtia niitä koskaan oikein ymmärtämättä; mutta hän kuului niihin, jotka tekevät sen hermostuttavan vaikutuksen, kuin olisivat tekemäisillään jotakin tavatonta — jättämäisillään virkansa tai puolisonsa — koskaan sitä kuitenkaan tekemättä. Escottin empivä kosiskelu teki Babbittin niin toiveikkaaksi, että hän jo esiintyi leikkisänä isänä. Palatessaan Hirvien kerhosta hän vilkaisi varovasti seurusteluhuoneeseen ja hyrähti: »Onko Kennymme ollut täällä tänään?» Hän ei välittänyt mitään Veronan vastaväitteistä. »Pyh, Ken ja minä olemme vain hyviä ystävyksiä emmekä puhu muusta kuin aatteista. Minä en halua kuulla puhuttavan siitä tunteilumoskasta, joka vain tärvelisi kaikki.»

Ted huolestutti Babbittia eniten.

Saaden varoituksia latinassa ja englannissa, mutta mainioita arvosanoja harjoitusaineissa, pallopelissä ja tanssien järjestelyssä kulki Ted läpi seniorvuotensa East-Side-kimnaasissa. Kotona hän osoitti harrastusta vain kun häntä pyydettiin ottamaan selkoa jostakin salaviasta automobiilin sytytyslaitteessa. Hän selitteli käsitystään isälleen, joka ei ollut kuulevinaan, että hän ei halunnut siirtyä yliopistoon opiskelemaan lakitiedettä, ja Babbitt oli yhtä huolissaan tästä »hullutuksesta» kuin Tedin suhteesta naapurihuvilan Eunice Littlefieldiin.

Siitä huolimatta, että oli Howard Littlefieldin, tämän teräksenkovan tosiasioita jauhavan myllyn, tämän pitkänenäisen kapitalismipapin tytär, Eunice oli kuin hyttynen päivänpaisteessa. Hän tuli hypellen huoneeseen, kiepsahti Babbittin polvelle, kun tämä istui lukemassa, rypisti hänen sanomalehtensä ja vain nauroi, kun Babbitt sopivin sanoin ilmaisi inhoavansa rypistynyttä sanomalehteä yhtä paljon kuin rikkirevittyä kauppakirjaa. Tyttö oli nyt seitsentoistavuotias. Hänen unelmanaan oli tulla filminäyttelijättäreksi. Hän ei ainoastaan, käynyt katsomassa jokaista »loistofilmiä», vaan luki myöskin filmilehtiä, näitä tarmontäytteisen ajanhengen omituisia ilmauksia, kuukausvihkoja ja viikkolehtiä, jotka esittivät kiehtovia kuvia nuorista naisista, jotka ennen olivat olleet manikuristeja, eivätpä edes taitavia manikuristeja, ja jotka, ellei ohjaaja olisi määrännyt jokaista heidän elettään, eivät ikinä olisi voineet esiintyä Metodistien Keskuskirkon Pääsiäskantaatissa; aikakauskirjoja, joissa ratsuhousujen ja kalifornialaisten bungalowien kuvain koristamissa »haastatteluissa» täydellä todella esitettiin kalpeankauniiden, epäilyttävän kauniiden nuorten miesten mielipiteitä kuvanveistotaiteesta ja ulkomaanpolitiikasta; missä selostettiin puhdassydämisiä ilotyttöjä ja hyväsydämisiä junarosvoja esittävien filmien juonta ja annettiin ohjeita, miten kengänkiilloittajasta yhtenä ainoana päivänä voisi tulla kuuluisa filminäytelmänkirjoittaja.

Näitä auktoriteetteja tutki Eunice. Hän tiesi tarkalleen, aloittiko Mack Harker, tunnettu filmiroisto ja cowboy, näyttelijäuransa statistina filmissä »Ah sinä paha poika». Huoneensa seinille hän oli, kertoi hänen isänsä, nuppineuloilla kiinnittänyt kaksikolmatta näyttelijänkuvaa. Mutta viehättävimmän filmisankarin nimikirjoituksella varustettua kuvaa hän kantoi nuorella povellaan.

Babbitt oli aivan ymmällä tästä uusien jumalten palvonnasta ja epäili lisäksi, että Eunice poltti savukkeita. Hän tunsi epäilyttävää tuoksua yläkerrasta ja kuuli hänen tirskuvan Tedin kanssa. Hän ei tehnyt koskaan mitään kysymyksiä. Tuo viehkeä tyttölapsi sai hänet levottomaksi. Tytön pienet, kiehtovat kasvot näyttivät vielä kapeammilta polkkatukan alla; hameet olivat lyhyet, ja immen lentäessä tiehensä Tedin jäljessä näkyi yläpuolelta pehmyttä polvea hyväilevän silkin vilahdus, joka sai Babbittin murheellisena ajattelemaan, että tyttö piti häntä vanhana. Joskus, kun hänen salaisessa unelmaelämässään tarutytti riensi häntä vastaan, oli se Eunice Littlefieldin näköinen.

Ted oli moottorihullu niinkuin Eunice oli biohullu. Oli turhaa koettaa tuhannella ivallisella kiellolla saada häntä luopumaan oman auton kärttämisestä. Niin veltto kuin hän olikin nousemaan aamuisin ylös ja lukemaan Vergiliusta, niin väsymätön hän oli jankkaamaan. Yhdessä kolmen muun pojan kanssa hän osti reumaattisen Ford-koneiston, rakensi hämmästyttävän racerkehän sen päälle männystä ja pellistä, hyrräsi pitkin katuja tällä hengenvaarallisella väkkärällä ja möi sen voitokseen. Babbitt antoi hänelle moottoripyörän, ja joka lauantai-iltapäivä hän matkusti sätkyttäen kaukaisiin kaupunkeihin, seitsemän sandwichia ja Coca-Colapullo taskussa ja Eunice mitenkuten sijoitettuna sivuvaunuun.

Tavallisesti olivat Eunice ja hän vain hilpeitä kumppaneita ja riitelivät terveellistä, huikeaa hienotunteisuuden puutetta osoittaen, mutta silloin tällöin, jonkin värikkään, tuoksuvan tanssitilaisuuden jälkeen he olivat äänettöminä ja kuin ujoissaan, ja Babbitt kävi levottomaksi. Babbitt oli kuten isät enimmäkseen. Hän oli lempeä, kovapintainen, tietämätön ja sangen huolestunut. Samoinkuin useimpia isiä huvitti häntä odottaa, kunnes uhri ihan ilmeisesti oli väärässä, ja sitten esiintyä hyveensä voimalla. Hän puolusteli itseään itserakkaasti selittämällä: »Tedin äiti hemmoittelee hänet piloille. Jonkun täytyy opettaa hänelle _mores,_ ja sen tehtävän olen minä saanut niskoilleni. Senvuoksi, että koetan kasvattaa hänestä oikeata kunnon ihmistä eikä semmoista lellipoikaa ja jazzteikaria, saan luonnollisesti kantaa sydämettömän raakalaisen nimeä!»

Kaiken kaikkiaan, ja kun ihmisissä on tuo lähtemätön, kummallinen kyky mahdollisimman kelvottomia teitä myöten päästä hämmästyttävän hyvään päämäärään, rakasti Babbitt poikaansa, kaipasi hänen ystävyyttään ja olisi uhrannut hänen hyväkseen kaikki — kun vain olisi ollut varma, että sille annettaisiin asianmukainen arvo.

2.

Ted puuhaili kutsuja seniorluokan toveripiirilleen.

Babbittin aikomus oli olla avulias ja ystävällinen. Muistellessaan entisiä kouluhuvituksia Catawbassa hän ehdotti mitä hauskimpia leikkejä: arvoitusleikkejä, joissa saattoi käyttää kastrulleja kypärinä, ja sanaleikkejä, joissa kukin oli jokin laatusana tai ominaisuus. Ollessaan innokkaimmillaan hän huomasi, ettei häntä kuunneltu; hyvä että edes suvaittiin. Mitä itse kutsuihin tuli, olivat ne yhtä täsmällisesti määrätyt kuin Unionin kerhotanssiaiset. Arkihuoneessa tanssittaisiin, saliin järjestettäisiin uhkea bufetti ja halliin kaksi bridgepöytää niitä varten, joita Ted nimitti »vanhoiksi tomppeleiksi, joita tuskin saa tanssimaan edes puolta aikaa.»

Aamiaisten aikana keskusteltiin yksinomaan näistä pidoista. Ei kukaan kuunnellut Babbittin selostuksia helmikuun-ilmasta tai hänen muistutuksiaan sanomalehtien rubriikeista. Hän sanoi suuttuneena: »Jos on _sallittua_ keskeyttää teidän kiintoisa keskustelunne — Kuulitteko, mikä minä sanoin?»

»No, älä nyt ole kuin hemmoiteltu lapsi! Tedillä ja minulla on ihan yhtä suuri oikeus puhua kuin sinulla!» ärähti mrs Babbitt.