Part 21

»Älkää, Jumalan nimessä, istuko siinä saarnaamassa minulle! Mikäli ymmärrän, olen erotettu. Ali right! Se on hyvä minulle. Ja jos huomaan teidän puhuvan pahaa minusta jollekin toiselle firmalle, niin kerin itsestäni ulos kaikki, mitä tiedän teistä ja Henry T:stä ja niistä pienistä, sameista, katalista afääreistä, joita te teollisuuden kätyrit nuuskitte suuremmille ja ovelammille lurjuksille, ja silloin ajetaan teidät ulos kaupungista. Ja minä — — te olette oikeassa, Babbitt, minä olen koukkuillut, mutta nyt aion kulkea suoria teitä, ja ensimmäinen askel on, että hankin itselleni toimen konttorissa, jonka isäntä ei puhu ihanteista. Menköön asianne helvettiin, vanha ystävä, niin että saatte heittää koko touhunne rikkatynnyriin!»

Babbitt istui pitkän aikaa, milloin raivoten: »Minä annan vangita hänet!» milloin miettien: »Olisikohan — — — Ei, minä en ole koskaan tehnyt mitään, mikä ei ole ollut välttämätöntä edistyksen pyörän liikkeelläpitämiseksi.»

Seuraavana päivänä hän otti Graffin seuraajaksi Fritz Weilingerin, joka oli hänen vaarallisimman kilpailijansa East Siden Huvila- ja Asuntoyhtiön myyntiagentti, siten samalla kertaa suututtaen kilpailijaansa ja hankkien itselleen erinomaisen asiamiehen. Nuori Fritz oli kaunistukkainen, hilpeä, tennistä pelaava nuorukainen. Hän teki konttorin miellyttäväksi asiakkaille. Babbitt katsoi hänet miltei kuin pojakseen ja sai hänestä paljon iloa.

3.

Eräs hylätty kilpa-ajorata Chicagon laidassa, erinomainen paikka tehtaille, oli myytävänä, ja Jake Offutt pyysi Babbittia hieromaan kauppaa hänen laskuunsa. Rasittava työ raitiokaupassa ja Stanley Graffin tuottama pettymys olivat tehneet Babbittin niin hermostuneeksi, että hänen oli vaikea istua alallaan pulpetin ääressä ja keskittää ajatuksiansa. Hän teki seuraavan ehdotuksen perheelleen: »Kuulkaahan te! Tiedättekö, kuka matkustaa Chicagoon pariksi päiväksi — vain lauantaiksi ja sunnuntaiksi; niin ei mene hukkaan kuin yksi koulupäivä — tiedättekö kuka saattaa kuuluisaa liikelähettilästä George F. Babbittia? Mr. Theodore Roosevelt Babbitt!»

»Hurraa!» huusi Ted. »Saahan nähdä, eivätkö Babbittin herrat käännä nurin sitä pientä kaupunkipahasta!»

Ja perheilmasta kerta päästyään olivat nämä kaksi toveruksia. Ted oli nuori vain yrityksissään vaikuttaa aikuiselta, ja nähtävästi ainoastaan kiinteistöasiain yksityiskohdissa ja poliittisissa fraaseissa oli Babbittilla laajemmat ja kypsemmät tiedot. Kun muut neropatit Pullman-vaunun tupakkaosastossa olivat jättäneet heidät kahden, ei Babbittin ääni palautunut siihen leikkisään ja muutenkin loukkaavaan sävyyn, jota käytetään lapsia kohtaan, vaan jatkoi valtavaa ja yksitoikkoista pauhuansa, ja Ted koetti jäljitellä sitä kimakalla tenorillaan.

»Peijakas, Papps, annoithan aikamoisesti nenälle sitä miesparkaa, joka pyrki puhumaan Kansainliitosta!»

»Niin, sehän se on useimpien semmoisten juippien vikana, etteivät tiedä, mistä puhuvat. Ne eivät pysy tosiasioissa — — Mitä pidät Ken Escottista?»

»No, sen voin kyllä sanoa sinulle, pappa. Ken on kunnon poika, ei mitään erikoisia vikoja miehessä, paitsi että hän polttaa liian paljon. Mutta tylsä, Herra Jumala! Jos emme kannusta häntä, ei se pölkkypää kosi ikinä. Ja Rona ei ole rahtuakaan parempi. Tylsä.»

»Joo, sinä olet oikeassa. Tylsiä. Ei kummassakaan ole meidän vauhtiamme.»

»Ei, kyllä ne on tylsiä. Minä en käsitä, kuinka Rona on joutunut meidän perheeseemme. Sinä olit varmaan aika vekkuli nuorena, pappa?»

»Kohtalainen. En minä ainakaan ollut tylsä.»

»Et, varmasti et. Ei suinkaan ollut montakaan koirankuria, jonka sinä olisit laiminlyönyt.»

»Ei, kun minä olin tyttöjen seurassa, niin en minä juuri koko aikaa puhunut lakosta trikooteollisuuden alalla.»

He nauroivat yhdessä ja sytyttivät sikarinsa.

»Mitä me niille tehdään?»

»En tiedä. Joskus tekisi mieleni ottaa Ken syrjään, antaa hänelle pieni puusti ja sanoa: 'Kuule nyt, hyvä veli, aiotko sinä mennä naimisiin Ronan kanssa vai aiotko sinä puhua hänet kuoliaaksi? Sinä olet kohta kolmikymmenvuotias etkä ansaitse enempää kuin kaksikymmentä tai viisikolmatta viikossa. Milloin aiot näyttää hiukan vastuuntunnetta ja hankkia lisäystä? Jos George F. tai minä voimme jossakin sinua auttaa, niin sano, mutta pane vauhtia itseesi!'»

»No niin, ei olisi ehkä hullummaksi, jos sinä tai minä puhuisimme hänen kanssaan, paitsi että hän ei kyllä sitä ymmärtäisi. Hän on semmoinen korkealentoinen kaveri, hän ei osaa mennä suoraan asiaan, panna kortit pöytään ja puhua suunsa puhtaaksi, niinkuin sinä ja minä.»

»Joo, hän on tosiaan korkealentoinen kaveri.»

»Ne ovat samanlaisia kaikki.»

»Niin totisesti ovat.»

He huokasivat ja olivat vaiti, miettiväisiä ja onnellisia.

Konduktööri tuli sisään. Hän oli kerran ollut Babbittin konttorissa tiedustelemassa erästä huoneistoa. »Hyvää päivää, Mr. Babbitt. Oletteko matkalla Chicagoon? Se on varmaan teidän poikanne, tämä?»

»Niin on, se on poikani Ted.»

»Ihanko todella. Ja minä kun luulin, että te olitte ihan nuori vielä itse, ei päivääkään yli neljänkymmenen. Ja teillä onkin jo noin pitkä poika!»

»Neljänkymmenen! Rakas ystävä, minä en enää ikinä tule viidenviidettä vanhaksi.»

»Onko mahdollista. Sitä en olisi uskonut?»

»Niinpä niin, siinä sitä tulee itsensä ilmiantaneeksi, kun kuljeksii tuommoisen nuoren kotkan kanssa kuin Ted.»

»Joo, niin se kyllä on.» Tedille: »Te opiskelette kai jo yliopistossa?»

Ted vastasi arvokkaasti: »En, vasta syksyllä. Minä tarkastelen nykyään eri tiedekuntia.»

Kun konduktööri jatkoi kiertoansa hyväntuulisesti jutellen, paksut kellonperät vatsalla killuen, keskustelivat Babbitt ja Ted vakavasti yliopistosta. He tulivat Chicagoon myöhään illalla ja nauttivat myöhäänmakaamisesta: »Helkkarin hauskaa, kun ei tarvitse nousta ja mennä alas aamiaiselle, mitä?» He asuivat vaatimattomassa Eden-hotellissa, Zenithin liikemiehet kun aina asuivat Edenissä, mutta he söivät päivällistä Regent hotellin Peilisalissa. Babbitt tilasi äyriäisiä viinikastikkeen kera, suuren pihvin ja valtavan annoksen perunamuhennosta, kaksi kuppia kahvia, omenatorttuja ja jäätelöä kummallekin, ja Ted söi vielä ylimääräisen annoksen lihapiirakoita.

»Se oli hyvää, tämä! Eri etevää!» sanoi Ted ihaillen.

»Niin, kuule! Pidä sinä vain kiinni minusta, ukkeli, niin hyvin käy.»

He menivät erääseen operettiin ja kyhnäsivät toisiaan kylkeen avioliitto- ja kieltolakipilojen kohdalla, ja tuntiessaan itsensä ensi kertaa vapaaksi siitä ujoudesta, joka rakentaa muurin isän ja pojan välille, naureskeli Ted riemastuksissaan: »Pappa, oletko sinä kuullut jutun tuomarista ja kolmesta modistista?»

Tedin matkustettua takaisin Zenithiin Babbitt tunsi itsensä yksinäiseksi. Kun hän koetti aikaansaada sovittelua Offuttin ja erinäisten Milwaukeesta tulleiden liikemiesten välillä, jotka niinikään ostelivat kilpa-ajorataa, meni suurin osa hänen aikaansa istumiseen puhelimen ääressä. Hän istui sängynlaidalla, siirrettävä puhelin sylissä ja kysyi väsyneenä: »Eikö mr. Sagen ole tullut vielä? Eikö hän jättänyt mitään sanaa minulle? All right. Minä odotan puhelimessa.» Siinä hän istui ja tuijotti erääseen seinäpaperin kuvioon ja ajatteli, että se muistutti kenkää, kyllästyneenä ainakin kymmenettä kertaa tekemäänsä keksintöön, että se muistutti kenkää. Hän sytytti paperossin. Sidottuna puhelimeen, ilman tuhkakuppia ulottuvillaan, hän istui miettien, mihin panisi palavan pätkän, ja teki epätoivoisen yrityksen nakatessaan sen kaakeliseinäiseen kylpyhuoneeseen. Vihdoin hän sai vastauksen puhelimessa: »Jaa, ei mitään sanaa minulle? All right. Minä soitan uudelleen.»

Eräänä iltapäivänä hän kuljeskeli pitkin ränstyneitä katuja, joista ei ohut kuullut koskaan puhuttavan, katuja, joiden varrella oli pieniä vuokrakasarmeja ja kahdenperheentaloja ja hylättyjä hökkeleitä. Hänestä tuntui, ettei hänellä ollut mitään tekemistä eikä mitään, mitä olisi halunnut tehdä, Hän oli kaamean yksinäinen illalla syödessään päivällistä Regent-hotellissa. Hän istui jälkeenpäin seurusteluhuoneessa eräässä Saksi-Koburgin vaakunalla koristetussa nojatuolissa, sytytti sikarin ja katseli ympärilleen, eikö tapaisi ketään, joka voisi pelastaa hänet ikävystymisestä. Hänen viereisessään (Liettuan vaakunalla koristetussa) nojatuolissa istui tutunnäköinen mies, jolla oli punakka naama, ulkonevat silmät ja alaspäiset viikset. Hän näytti ystävälliseltä ja vähäpätöiseltä ja yhtä yksinäiseltä kuin Babbitt itse. Hänellä oli twiidikangaspuku yllään ja kaulassa huonosti sidottu oranssinkeltainen kravatti.

Babbittin päässä välähti kuin raketti. Alakuloinen muukalainen oli Sir Gerald Doak.

Vaistomaisesti nousi Babbitt sanoen: »Hyvää iltaa, Sir Gerald! Te muistatte ehkä, että tapasimme toisemme Zenithissä Charley McKelveyn luona? Babbitt on minun nimeni — kiinteimistöjä.»

»Oo, hyvää iltaa». Sir Gerald ojensi hänelle velton kätensä.

Babbitt seisoi siinä nolona miettien, miten peräytyä, ja sanoi: »Teillä on kai ollut ihana matka Zenithistä lähdettyänne.»

»On. British Columbia ja Kalifornia ja niinpoispäin», sanoi toinen epävarmalla äänellä ja katseli Babbittia elottomin silmin.

»Minkälainen oli liiketilanne British Columbiassa? Tai ehkäpä ette tutkineet sitä? Luontoa ja urheilua ja sensemmoista?»

»Luontoko? Suurenmoinen. Mutta liiketilanne — — — Tiedättekö, mr. Babbitt, niillä on melkein yhtä paljon työttömyyttä kuin meillä.» Sir Gerald puhui nyt vilkkaasti.

»Vai niin? Liikennetilanne ei ole hemmetin hyvä, mitä?»

»Ei, se ei ollut semmoinen kuin olin toivonut.»

»Ei niin hyvä, mitä?»

»Ei — ei ihan niin hyvä.»

»Se oli saakelin ikävää. Niin — — — Te istutte kai odottamassa jotakin, joka tulee noutamaan teitä joihinkin suuriin kekkereihin, Sir Gerald?»

»Kekkereihin? Ahaa, kekkereihin. En, toden sanoakseni istuin juuri ja ajattelin, mitä hittoa tekisin tänä iltana. Minä en tunne Chicagossa kissaakaan. Ette te sattumalta tiedä jotakin hyvää teatteria tässä kaupungissa?»

»Hyvää? Joo, suuri ooppera on nyt auki! Siitä kai pitäisitte.»

»Mitä? Minä olen ollut oopperassa kerran Lontoossa. Semmoinen Covent-Garden-näytös. Inhoittavaa! Ei, minä ajattelin, mahtaisiko täällä saada nähdä hyvää filmiä — — bioa.»

Babbitt istahti, keinui tuolillaan ja huusi: »Bioa! Ah, Sir Gerald, ja minä kun tietysti luulin, että kokonainen maailma naisia oli odottamassa viedäkseen teidät johonkin iltamaan —»

»Herra hyvin varjelkoon!»

»— mutta jos ei ole, niin mitä sanotte, jos te ja minä menisimme eläviin kuviin? Granthamissa on maanmehevä filmi: Bill Hart eräässä rosvonäytelmässä.»

»Kiinni on! Odottakaa vain, kun noudan päällysnuttuni.»

Paisuen suuruutta, hiukan levottomana, että Nottinghamin aatelinen oikku ehkä jättää hänet yksin johonkin kadunkulmaan, marssi Babbitt ylpeänä Sir Gerald Doakin rinnalla eläviin kuviin ja istui hänen vieressään mykkänä autuudesta, koettaen olla ilmaisematta liikaa innostusta, jottei ylimys halveksisi hänen osoittamaansa ihailua kuusipiippuisille revolvereille ja nuorille hevosille. Kun näytös oli lopussa, sanoi Sir Gerald: »Kerrassaan etevä filmi. Olitte sangen siivo, kun otitte minut mukaanne. Minulla ei ole ollut näin hauskaa moneen viikkoon. Ne peevelin emännät — — — niiltä ei vain ihminen pääse milloinkaan eläviin kuviin.»

»Kas piru, mitä puhutte!» Babbittin puhe oli kadottanut kaiken sen tahdikkaan hienostuksen ja elegantin nenä-äänen, jolla hän sitä oli komistanut, ja tullut sydämelliseksi ja luonnolliseksi. »Olen kovin hyvilläni, että piditte siitä, Sir Gerald.»

He pujoittautuivat ohi lihavien naisten polvien ulos käytävään, he seisoivat vaatehuoneessa nostellen käsiään pannessaan päällysnuttuja ylleen. Babbitt ehdotti, »Mitä sanotte, jos syötäisiin hiukan? Minä tiedän paikan, missä voisimme saada aika hyvän herkkupalan, ja ehkäpä onnistuisi taikoa esiin pieni drinkki — tuota noin, jos te yleensä koskaan koskette semmoiseen?»

»Josko! Mutta miksette tule minun huoneeseeni? Minulla on vähän skottilaista — ei lainkaan huonoa.»

»No, enhän minä sentään henno juoda suuhuni teidän eväitänne. Se on heikkarin herttaista teidän puoleltanne, mutta te ehkä sittenkin jo mieluummin menisitte levolle.»

Sir Gerald oli muuttunut. Hän oli harrasta pyytelyä. »Ei, kuulkaa, minulla ei ole ollut näin hauskaa pitkään aikaan! On pitänyt pakosta käydä kaikenlaisissa baaleissa. Ei ainoatakaan tilaisuutta puhua liikeasioista ja semmoisesta. No, olkaa nyt kiltti ja tulkaa mukaan! Tulettehan!»

»No miksen tule? Mielelläni. Minä vain ajattelin, että te ehkä — — Totisesti, tekeehän hyvää istua ja jutella asioita, kun on juossut tansseissa ja naamiaisissa ja juhlissa ja sensemmoisissa seuramoskissa. Samaa minä tunnen usein Zenithissä. Joo uskokaa pois, minä tulen.»

»No, sepä saakelin hauskaa.» He kulkivat säteilevinä katua eteenpäin. »Kuulkaa nyt, ystäväni, voitteko sanoa minulle, pitävätkö ne aina samaa mieletöntä menoa seuraelämässä Amerikan kaupungeissa? Ja ainako pannaan toimeen semmoisia uhkasuuria kutsuja?»

»Mitäs, älkää nyt joutavia! Perhana, te joka käytte hovitanssiaisissa ja vastaanotoissa ja kaikessa — —»

»Ei, oikein tosissa! Äiti ja minä — Lady Doak, tarkoitan — me pelaamme tavallisesti pelin besikkiä ja menemme maata kello kymmeneltä. Varjele, minä en kestäisi teidän hirveää vauhtianne. Ja keskustelu sitten! Teidän amerikkalaiset naisenne tietävät niin paljon — kulttuurista ja semmoisesta. Sekin mrs. McKelvey — — — teidän ystävänne — — —»

»Niin, Lucille. Kunnon tyttö!»

» — — — hän kysyi minulta, mistä taidekokoelmasta pidin eniten Florensissa. Vai oliko se Firenzessä? Joka en koko elämässäni ole ollut Italiassa! Ja prerafaeliiteista. Pidinkö minä prerafaeliiteista? Tiedättekö te, mitä prerafaeliitti on?»

»Jaa minä? En, siitä voin mennä vaikka valalle! Mutta sen minä tiedän, mitä kassarabatti on.»

»Hm! No sen minäkin tiedän, piru vie! Mutta prerafaeliitit!»

»Hyi peijakas! Prerafaeliitit!»

He nauroivat niin, että raikui kuin propagaattorilunchissa.

Sir Geraldin huone oli, lukuunottamatta hänen tukevia englantilaisia matkalaukkujaan, hyvin samanlainen kuin George F. Babbittin huone; ja ihan Babbittin tavalla hän otti esiin valtavan whiskypullon, näytti ylpeältä ja anteliaalta ja nauroi: »Sanokaa seis!»

Kolmannen groggin jälkeen huudahti Sir Gerald: »Mistä te amerikkalaiset olette saaneet päähänne, että sellaiset kirjallisuusniekat kuin Bertrand Shaw ja se se Wells edustavat meitä? Oikea liike-Englanti, me pidämme noita herroja kavaltajina. Molemmilla mailla, niin meillä kuin teillä, on elostava vanha aristokratiamme — tarkoitan kartanonherroja ja jahtipomoja ja sensemmoisia — ja kummallakin meillä on kurjat työläisjohtajamme, mutta meillä on molemmilla selkärankana voimakkaita liikemiehiä, jotka pitävät pystyssä koko hökötyksen.»

»Joo, niin on! Oikeauskoisten liikemiesten malja!»

»Terve! Siispä meikäläisten, meidän mallisten miesten malja!»

Neljännen groggin jälkeen kysyi Sir Gerald nöyrästi: »Mikä on teidän käsityksenne sijoituksista Pohjois-Dakotaan?» mutta vasta viidennen jälkeen alkoi Babbitt kutsua häntä Jerryksi, ja Sir Gerald sanoi: »Sanokaa, suotteko anteeksi, jos minä riisun kenkäni?» ja hän ojensi hekumallisesti aateliset jalkansa, väsyneet, kuumat, paisuneet jalkaparkansa sängylle.

Kuudennen jälkeen nousi Babbitt epävakaisena. »No, kyllä minun nyt täytyy luovia poispäin. Jerry, sinä olet sentään kunnon kaveri! Toivoisinpa totisesti, että olisi tavattu enemmän Zenithissä. Mutta kuule. Etkö voi tulla takaisin ja asua minun luonani vähän aikaa?»

»Ei käy, oikein on paha mieleni — — — täytyy matkustaa New Yorkiin huomenna. Onpa oikein paha mieleni, hyvä veli. Minulla ei ole ollut näin hauskaa iltaa, sitten kun tulin Valtoihin. Oikeata puhetta. Ei lainkaan sitä salonkisiirappia. En olisi ikinä huolinut tätä perhanan titteliä — ja sitä en totisesti saanut ilman edestä — jos olisin tiennyt, että minun olisi pakko puhella naisten kanssa prerafaeliiteista ja polosta. Hyvä se on sentään olemassa Nottinghamissa; pormestari oli pirun kiukkuinen, kun minä sen sain; ja tietenkin tykkää muijani siitä kovin hyvää. Mutta kukaan ei sano minua enää 'Jerryksi' — —»

Hän melkein itki. »— — — eikä kukaan Valtioissa ole kohdellut minua ystävän tavoin ennenkuin tänä iltana! Hyvästi, kunnon veli, hyvästi! Tuhansia kiitoksia!»

»Ei kestä, Jerry! Mutta muista, että milloin hyvänsä tulet Zenithiin, on meidän ovemme sinulle avoinna.»

»Äläkä sinä unohda, veikko, että jos joskus tulet Nottinghamiin, niin otamme äiti ja minä sinut vastaan riemumielin. Minä puhun nottinghamilaisille sinun aatteistasi, kaukonäköisyydestä ja oikeauskoisista liikemiehistä — ensi Rotarykerhon-lunchilla.»

4.

Babbitt makasi sängyssään hotellissa ja kuvitteli mielessään, kuinka häneltä Atleettikerhossa kysyttäisiin: »Millaista oli Chigacossa?» ja kuinka hän vastaisi: »Tuossahan meni; minä olin aika paljon yksissä Sir Gerald Doakin kanssa», ja kuinka hän kohtaisi Lucille McKelveyn ja nuhtelisi tätä: »Te olette kyllä hyvä, mrs. Mac, kun vain lakkaatte yrittämästä vaikuttaa korkealentoiselta. Niin juuri Gerald Doak sanoi minulle Chicagossa — juujuu, Jerry on minun vanha ystäväni — vaimoni ja minä aiomme piipahtaa Englantiin tervehtimään Jerryä hänen linnassaan ensi vuonna — — — ja hän sanoi minulle: 'Georgie, Lucille on minulle kovasti mieleen, mutta sinun ja minun, veli, pitäisi koettaa ottaa pois hänestä nuo teikarimaiset, narrinylväät eleet, joita hän on omaksunut.»

Mutta illalla tapahtui semmoista, mikä teki hänen ylpeytensä tyhjäksi.

5.

Regenthotellin sikarikioskin luona hän joutui puheisiin erään pianoagentin kanssa, ja he söivät päivällistä yhdessä. Babbitt oli ylitsevuotavaisen täynnä hyväntahtoisuutta ja hyvinvointia. Hän nautti ruokasalin komeudesta: kruunuista, brokadiverhoista, kullatulla seinälaudoituksella loistavista Ranskan kuningasten kuvista. Hän nautti katsellessaan ihmisiä: kauniita naisia, pulskia, vakaita miehiä, »jotka osasivat rahan käyttelyn taidon.»

Hän veti henkeänsä. Hän tuijotti ja kääntyi ympäri ja tuijotti taas. Kolmea pöytää kauempana, erään naisen seurassa, joka näytti epäilyttävältä, ujolta ja kuihtuneelta, istui Paul Riesling, ja Paul oli virallisesti Akronissa myymässä kattohuopaa. Nainen istui ja taputti hänen kättään, loi häneen kaihoisia silmäyksiä ja hymyili. Babbitt tunsi tavanneensa jotakin sotkuista ja vaarallista. Paul puhui huoliansa kertovan miehen haltioituneella innolla. Hän keskitti katseensa naisen haalistuneihin silmiin. Kerran hän tarttui tämän käteen, ja kerran hän suipisti, muista vieraista välittämättä, huulensa suudelmaan. Babbittilla oli niin suuri halu mennä Paulin luo, että hän huomasi lihaksensa jännittyvän ja hartioittensa liikahtavan, mutta hän tunsi epätoivoisena, että täytyi olla diplomaattinen, ja vasta kun näki Paulin maksavan laskunsa, sanoi hän nopeasti pianoagentille: »Peijakas — — tuollahan on eräs ystäväni — — anteeksi, silmänräpäys — — minä vain tervehdin häntä hiukan.»

Hän kosketti Paulin olkaa ja huudahti: »Kas sinua, milloin sinä tulit kaupunkiin?»

Paul katsoi häntä tuimasti silmiin, ja hänen kasvonsa kovenivat: »Terve, George! Minä luulin sinun palanneen Zenithiin.» Hän ei esitellyt seuralaistansa. Babbitt vilkaisi naiseen salavihkaa. Se oli passiivisen flirttimäinen, kahden- tai kolmenviidettä ikäinen nainen, jolla oli veltot, kauniit kasvot ja kauhea, kukilla koristettu hattu. Hän oli perusteellisesti, mutta huonosti maalattu.

»Missä sinä asut, Paulibus?»

Nainen kääntyi pois, haukotteli ja tarkasteli kynsiään. Hän tuntui olevan tottunut siihen, ettei häntä esitelty.

Paul vastasi äreästi: »Campbell Innissä, Etelässä.»

»Yksinkö?» Se tuntui ärsyttävältä.

»Niin, paha kyllä!» Raivoisana kääntyi Paul naisen puoleen ja hymyili niin herttaisesti, että se koski Babbittiin. »May! Saanko esittää sinut. Mrs. Arnold, tämä on eräs vanha — —tuttavani, George Babbitt.»

»Hauskaa tutustua», murisi Babbitt, ja nainen sipisi: »Oo, minusta on niin hauskaa tavata mr. Rieslingin ystäviä.»

Babbitt kysyi: »Palaatko sinne myöhemmin illalla, Paul? Minä piipahdan sinua tervehtimään.»

»En, ja tuota — — Olisi kai parempi, jos söisimme huomenna lunchin yhdessä.»

»Ali right, mutta minä haluan tavata sinua tänä iltana myöskin. Minä ajan hotelliisi ja odotan sinua.»

KAHDESKYMMENES LUKU.

1.

Hän istui ja poltteli pianoagentin kanssa ja koetti karkoittaa ajatuksiansa jokapäiväisellä lörpöttelyllä. Hän tuli pinnalta yhä ystävällisemmäksi ja tuttavallisemmaksi, mitä huolestuneemmaksi ja epävarmemmaksi hän tunsi itsensä. Hän oli vakuutettu, että Paul oli Chicagossa Zillan tietämättä ja suoritti tekoja, jotka eivät suinkaan olleet moraalisia ja turvallisia. Kun agentti haukotellen selitti, että hänen täytyi merkitä kirjaan tilauksensa, lähti Babbitt hiljalleen hotellista. Mutta sitten hän ärjäisi »Campbell Inn!» autonkuljettajalle. Hän istui hermostuneena liukkaalla nahkapatjalla kylmähkössä puolihämärässä, jossa oli tomun, hajuvesien ja turkkilaisten paperossien tuoksua. Hän ei kiinnittänyt mitään huomiota lumiseen rantaan, pimeisiin kortteleihin ja äkkiä ilmestyviin valoasäteileviin kadunkulmauksiin The Loopin eteläpuolen tuntemattomissa seuduissa.

Campbell Innin portieerihuone oli kova, kiiltävä, uusi; yöportieerin oli vielä kovempi ja kiiltävämpi. »Jaha?» sanoi hän Babbittille.

»Asuuko mr. Paul Riesling täällä?»

»Asuu.»

»Onko hän nyt kotona.»

»Ei.»

»Olkaa sitten hyvä ja antakaa minulle hänen avaimensa, niin minä jään häntä odottamaan.»

»Se ei kävele. Odottakaa täällä, jos teillä on hänelle asiaa.» Babbitt oli puhunut sillä huomaavaisuudella, jota kaikki kunnonveljien piiriin kuuluvat osoittivat portieereille. Nyt hän sanoi muristen: »Minä joudun ehkä odottamaan kauan. Minä olen Rieslingin lanko. Minä haluan mennä hänen huoneeseensa. Näytänkö minä varasrakkarilta.»

Hänen äänensä oli matala ja äreä. Huomattavan kiireesti otti porttieeri avaimen selitellen: »En minä sanonut teitä varasrakkariksi. Se on vain hotellin sääntö. Mutta jos tahdotte — — —»

Hississä Babbitt ihmetteli, miksi hän oikeastaan oli täällä. Miksei Paul saisi syödä päivällistä kunniallisen aviovaimon kanssa? Miksi hän oli valehdellut olevansa Paulin lanko? Hän oli käyttäytynyt kuin kakara. Hänen piti pitää varansa ja karttaa sanomasta teatraalisia tuhmuuksia Paulille. Istuuduttuaan hän koetti näyttää arvokkaalta ja tyyneltä. Sitten hän ajatteli — — — Itsemurha. Hän oli tietämättänsä sitä pelännyt. Paul oli juuri semmoinen mies, joka saattaisi olla sellaiseen kykenevä. Hän on varmasti menettänyt terveen järkensä, muutoin hän ei olisi voinut takertua tuohon — vanhaan haaskaan.

Zillan! — Piru vieköön Zillan! Kuinka hartaasti Babbitt olisi halunnut vääntää sen kirotun naisen niskat nurin! — Zillan oli luultavasti lopulta onnistunut tehdä Paulista hullu.

Itsemurha. Ulkona järvellä, kaukana rannikolle kasaantuneiden jääröykkiöiden takana. Olisi kaamean kylmää hypätä veteen nyt.

Tai kurkku poikki kylpyhuoneessa — — —

Babbitt syöksyi Paulin kylpyhuoneeseen. Se oli tyhjä. Hän hymyili heikosti.

Hän sormeili kaulustaan, joka oli hänet tukahduttaa, katsoi kelloaan, avasi ikkunan, tuijotti kadulle, katsoi kelloaan, koetti lukea iltalehteä, joka oli piirongin lasipäällyställä, katsoi taas kelloa. Kolme minuuttia oli kulunut siitä, kun hän oli katsonut sitä ensimmäisen kerran.

Ja hän odotti kolme tuntia.

Hän istui liikkumattomana, palelevana, kun ovenripaa käännettiin. Paul astui sisään, silmissään kova ilme.

»Terve», sanoi Paul. »Oletko kauan odottanut?»

»Vähän aikaa.»

»No?»

»Mitä no? Minun teki vain mieleni tulla kuulemaan, kuinka sinun luonnisti Akronissa.»

»Hyvin kyllä. Mitä se sinua liikuttaa?»

»Älä helkkarissa, Paul, mistä sinä olet vihainen?»

»Mitä sinä sekaannut minun asioihini?»

»Mutta, Paul! Älä viitsi minua tuolla tavoin puhutella. Enhän minä sekaannu mihinkään. Minusta oli vain niin hauska nähdä sinun vanha ruma naamasi, että teki mieleni tulla sinua tervehtimään.»

»Minä en aio sallia kenenkään nuuskia askeleitani ja koettaa minua komennella. Minä olen saanut sitä lajia niin paljon kuin aion sietää.»

»Mutta sitähän en, piru vie, minä — — —»