Part 23

Itse en näe lohdutusta missään. Itse en enää eheäksi saa sitä mikä on rikki revitty. Totisesti minun elämäni kirkkaimmat tähdet ovat sammuneet sakeaan sumuun. Rohkenenko tämän sumun sisästä ylistää Elämäni Herraa korkeistakin hetkistä?

Niin. Rakkautta, naisen hellivää rakkautta olen hulluuteen saakka kaivannut kaiken elämäni iän -- siksi on minulle näin käynyt. Lienen niitä sieluja kaikkeudessa, joille ei ole ollut eduksi syntyä tälle planeetalle.

Vaan jos se on totta, että ihmisten sielut sikiävät uusiin ruumiisiin, niin _täytyy_ vielä kerran minunkin saada uudestaan elää maan päällä. Silloin on Orjo Korelius vihdoin _onnellinen!_

Tässä ensimäisessä vaelluksessaan ei hän näet ole _löytänyt_ sitä naista, joka olisi _vastannut_ hänen palavaan, sammumattomaan rakkauden kaihoonsa.

Anna anteeksi esitunnustukseni, Mirjam. Kiiruhdan lisäämään: Sinä kuitenkin olit _vaimoni_ ja _sellaisena_ sinua kunnioitan, säälin ja rajattomasti ihailen.

Mutta toista minä _rakastan_. Intohimoisesti, hulluuteen saakka rakastan minä sitä toista, joka tuli Sinun ja minun väliin. Ja minä kysyn Kaikkeuden Herralta: onko tällainen rakkaus syntiä?

(Hailuoto 27/6 1917.)