Part 22

Ettenkö sinulle, ainokaiselle, arvoa, osaisi antaa, suutelenhan sinua hengessäni sillä _sinä_ olet, olet, olet minua rakastanut, vaikka kohtalon kirot sinua ovat kiusanneet, mutta sinä olet minusta kiinni pitänyt etkä uhkauksiani sydämeesi laskenut. Sinä olet ollut kaunis silloin kun minä olen ollut ruma ja vaikka itsekkin tietämättäsi olisit ollut ruma silloin kun _minun_ sieluni kauneutta, himoitsi, niin en sinua nyt nuhtele. Oh pulmuseni lumella lakealla Lapin auringon laaksossa, _ole minun vielä_, vaikka ei päivä enää valkeneisi...

Totta se on että _kaipaan_ ihanan naisen ihaninta rakkautta, mutta täällä istun nytkin yksikseni ylpeänä, "siveänä", ketään löytämättömänä orpona, ja ymmärrän hyvin että _minun_ vaimoni on se, joka minulle on viisi lasta synnyttänyt. Ja jos Oihonna minut palkitsi odottamattomalla menettelyllä, niin mitäpä se meihin kahteen kuuluu. Kun _kaukana_ sitä syvemmin miettii; niin tekee mieli uudestaan saada ja antaa anteeksi koko maailman rakkauden tähden, sillä rakkaus on syreenikukkainen yössä, sulon suruinen pensas, jota ei saa repiä, sillä se on luotu ihmiskunnan lohduttajaksi -- voi hyvä Jumala, kuinka minä kerran saisin teidät kaikki, jotka olette minulle hyvyyttänne osoittaneet, ymmärtämään _mitä_ miehen kärsivässä sielussa liikkuu ja kuinka hän hengessään siunaa, siunaa -- ainakin sitten kun kaikki on katoamaisillaan käsistä.

Kestä siis ainokaiseni, ylpeyteni, uskollisuuteni -- sinä, jonka vaistot usein ovat _oikeat_, ota minun vakuutukseni vastaan, vaikka minusta mitä pahaa kuulisit; totuutta minä etsin kuin kiljuva jalopeura saalista nälissänsä, mutta minä tiedän kyllä että elämäni kohtalo on päätetty...

Minä sanon sinulle kaikki, jos vielä tapaamme ja kuinka minä kärsinkään häpeästä etten sinua voinut tuoda mukaani tänne asti -- sinua, joka osaisit nauttia pääkaupungin mukavuuksista paljon enemmän kuin minä, sinä suuri lapsisielu, ennenkaikkea _nainen_, joka kaipaa pehmoista sivelyä, suloisia säveliä ja silmäin hivelyä... Silitän sinun tukkaasi, kärsinyt nuori äiti, erämaan kahleeton vanki, kiitän sinua kestämyksistäsi, anon sinulta anteeksi kaikki tuottamani ikävyydet ja olisin onnellinen, jos saisin kuolla rauhassa sinun syliisi silloin kun elämä minut väsyttää...

Kenties uusi päivä vielä kaikki muuttaa voi, mutta minusta vain tuntuu kuin vielä tarvittaisiin _vuosia_... Suutelen sinua, Mirjam, rakastan sinua, mutta _en vanno mitään_, olen rehellinen, kaipaan sinussa enempi kuin ehkä antaa voit ja vaatia voin, mutta tyydyn, _koetan_ tyytyä sinuun, sinun kauneuteesi, uskollisuuteesi -- --

Jos sinä minut oikein ymmärrät, niin tiedä että en ainakaan Oihonna nimisen tytön takia voi sinulle enää tulla uskottomaksi. Orjo Korelius on _liian hyvä_ koettaakseen toista kertaa pettää itseään... Oh teitä, jotka poljette sydämen jalkoihinne. Mutta sinulle, Mirjam, kuuletko, ainoa suuteloni joulukuussa vuonna 19--.

_Mieheltäsi_.

Näin hän kirjoitti, aviomies. Eräänä iltana hän joutui vanhan herran kanssa ravintolaan. Keskiyön aikana palatessaan asuntoonsa tunsi Orjo Korelius olevansa huumauksissa täysinäisestä viinipullosta, jonka oli kolmen tunnin kuluessa juonut pohjaan. Ajuri alkoi häntä puhutella.

-- Tahtooko herra tyttöin luo? Kyllä minä vien...

-- Hyvä on, sanoi Orjo Korelius. Mutta samassa hänet valtasi hirvittävä siveellinen suuttumus.

-- Hävetkää! hän huusi. -- Hävetkää, ajuri, että kehtaatte houkutella rehellisiä ihmisiä _semmoisille_ teille. Minä ilmiannan teidät!

Ja kovalla äänellä yhä ilmaisten suuttumustaan hän palasi asuntoonsa. "Minä en siihen kypsy koskaan!" hän itsekseen sanoi jollakin tavoin alakuloisena.

"Miksi ei, miksi ei hän nuorena miehenä ollut elänyt kuten toverit?"

Niin ei varmaan nyt, aviomiehenä, moista moskaa kuvitteleisi.

"Jokainen joka katsoo naiseen himoitaksensa häntä, hän on jo sydämessänsä tehnyt huorin."

Orjo Korelius nukahti.

Seuraavana iltana hän matkusti pohjoiseen. Turhaan oli hän hankkinut rahaa ja sähköttänyt Mirjamille. Mirjam sähkötti vastaan ettei tule. Mirjamin tavatessaan Orjo avomielisesti tunnusti että oli vihdoinkin "vähällä ollut" joutua pääkaupunkilaiseen porttolaan.

-- Niin minä luulinkin että _nyt_ lankeat, sanoi Mirjam.

Mutta hän oli sanomattoman onnellinen ettei hänen aviomiehensä koskaan ollut sortunut lokaan. Ja hän uskoi vahvasti ettei Orjo Korelius koskaan lankeaisikaan.

Orjo, jonka koko elämänmenestys juuri perustuikin hänen siveellisyysihanteeseensa! Orjo, joka oli päätänsä korkeampi satoja tovereitansa! Orjo Korelius, jonka ainoa elämän voima juuri pulikin tässä harvinaisessa säilyneisyydessä ja joka vaikutti ympäristöönsä kohottavasti.

Mirjam oli aina ollut salaa ylpeä miehestänsä. Kuinka onnellisiksi, puhtaiksi ja lapsellisiksi he taas tunsivatkaan itsensä maatessaan majatalossa, talven pakkanen ympärillään.

Uskollinen avioelämä se oli sentään lopultakin elämän kirkkainta kultaa.

Orjo ja Mirjam palasivat onnellisina Korpilinnaan, reki täynnä joululahjoja lapsukaisille. Hi nyt enää Oihonnan kihloissa olo suuresti aviomiestä häirinnyt. Kuukauden päästä tyttö matkusti sulhasensa luo. Ja puolen vuoden kuluttua Orjo Korelius jo muisteli Oihonna-haavettansa kuin hassua unennäköä. Mitä hittoa se _häneen_ oli kuulunut? Paljon melua -- tyhjästä.

* * * * *

Mutta samana keväänä tuli Mirjam jälleen raskaaksi. Vastoin kummankin aviopuolison todellista tarkoitusta...

Mirjamin hermostus taas jatkui. Orjon synkkämielisyys sai aika-ajoittain arveluttavan muodon.

Hän tunsi rakastavansa vaimoansa niin kauvan kun tämä hänelle oli _hyvä_, niin kauvan kun tämä häntä ei myrkyttänyt, niin kauvan kun tämä ei kapinoinut kaikkea sitä vastaan, mitä mies piti oikeana ja pyhänä. Mutta aniharva päivä oli sellainen. Aniharva päivä oli, että kumpikaan aviopuolisoista tunsi voittavansa itsensä ja itsekkäisyytensä. Mirjam saattoi väittää tosissaan että Orjo hänet oli pilannut -- rakkauden kitsaudella.

Hyvä Jumala -- kuinka monta monituista syvän onnen yötä he, nämä kaksi aviopuolisoa, olivatkaan erämaan hiljaisuudessa toinen toiselleen tuottaneet. Mutta he vaativat nähtävästi kumpikin -- liian paljon.

Aviomies oli hukkumaisillaan töidensä tulvaan, töiden, jotka eivät kuitenkaan tuottaneet sitä taloudellista hyvinvointia, jota ne tarkoittivat.

Nälkäkuolemako? Huutokauppako? Vai itsemurha?

Orjo Koreliuksen täytyi käydä läpi kaikkien alennusasteiden. Alituisesti hän oli sortumaisillaan ahdinkoonsa. Mutta alituisesti ihme se oli -- hän silti pelastui pahimmasta ja elämäntaistelu jatkui.

Lukemattomia perhekohtauksia sattui.

Jumala, tuomarien tuomari, tutkikoon missä määrin kumpikin aviopuolisoista oli syyllinen!

Viisi pientä lasta, palvelijapula, taloudellinen ahdinko, Korpilinnan syrjäinen asema, rouvan raskaanaolo, miehen työn orjuus, kurjat rahatulot älkää kysykö enempää. Se oli kärsimyksistä, koettelemuksista _rikasta_ elämää. Jokaisen viikon taistelu oli kokonainen kirja elämänhistoriassa, mutta kukaan ei sitä historiaa joutanut muistiin kirjoittamaan.

Korpilinnassa ennen kaikkea _elettiin_.

Aniharvoin kävi vieras. Mutta jos kävi, niin sellainen päivä ja sellainen yö -- oli kuin suuri juhla talossa.

Vieras toi elämäntoivon taloon, mutta vieraan lähdettyä -- tuntui elämä yhä raskaammalta Miksi, miksi he. Orjo ja Mirjam, olivat asettuneet näin erikseen korpeen?

Ettei vaan tämä eristys kerran ollut tuottava jotakin turmiota?

Kumpikin tunsi sen painon ja sanoin selittämättömän epätoivon.

Oli onni onnettomuudessa että kohtalo heitä pakotti ankaraan työhön. Mutta usein, sangen usein, he tunsivat _liian työn_ rasituksen ja se pilasi heidän keskinäiset suhteensa.

Mieltä järkyttävä oli taas Mirjam paran pakkolähtö kaukaiseen kaupunkiin synnyttämään kuudetta lastansa. Yli mustan, peilikirkkaan jääulapan Orjo Korelius vaimoansa lykkäsi kelkalla. Kuun sirppi helotti taivaalla -- musta jää tuntui kammottavalta.

Ääretön säälin tunne valtasi aviomiehen... Hän tunsi kyllä rakastavansa Mirjamia, mutta jollakin _avuttomalla tavalla_. Ja sitä alakuloisemmaksi kävi hänen oma mielensä. Mitä saattoikaan hän tehdä? Nytkin täytyi hänen antaa Mirjam paran matkustaa ypöyksin yli 200 kilometriä. Sillä koti, talo, talous, työt, lapset sitoivat alati isännän tai emännän.

-- -- --

Niin oli Mirjam siis taas poissa ja Orjo sai miettiä asemaansa. Yön unettomina hetkinä hän rukoili Jumalalta että Mirjam hänet ymmärtäisi _oikein_, ymmärtäisi että mies jollakin tavoin oli henkisesti väsähtänyt vaimoonsa. Hän, Orjo, kaipasi henkistä seuraa, mutta mistä hän sen erämaassa koskaan saisi, sitä hän ei tietänyt.

"Kenties minä Mirjamia rakastan sortuneena murtuneena, lyötynä, hyljättynä syvimmin."

Orjo Korelius oli suuressa tuskassa. Elämä oli käynyt ylenmäärin velvottavaksi -- hän teki työtä ja valvoi lastensa kanssa.

Miksi hänestä taas tuntuikaan välttämättömältä ettei Mirjam saisi pian palata kotiinsa! Miksi häntä taas himoitti kirjoittaa Mirjam rukalle ankara erokirje? Oliko se -- tuollainen kirjeen kirjoittaminen lapsivuoteessa olevalle vaimolle -- hänen helmasyntinsä?

Jumala yksin hänet ymmärsi, joka tiesi _miten_ Mirjam viime aikoina oli häneen vaikuttanut. Ja Orjo Korelius tahtoo ennenkaikkea tehdä työtänsä, sitä työtä, jota hän piti elämän ainoana tehtävänä. Mirjam rukan läsnäolo oli niin usein sitä työtä häirinnyt. Isänmaansa tähdenkö mies siis vaimonsa uhrasi? Kelpasiko se syyksi?

Rakas Orjo! kirjoitti vihdoin Mirjam kaupungista ja se kirje saapui parahiksi Orjolle jouluaattona, kun äiditön perhe vanhaan tapaan oli viettämässä talven suurinta juhlaa vanhassa pappilassa. En minäkään voi olla lähettämättä sinulle joulutervehdystä, vaikka minä kuuntelen sydämenääntä.

Ja onhan minullakin _joululahja_ sinulla -- jatkoi Mirjam kirjeessään ainoa ja paras mitä voin antaa, terve ja vankka _poika_ (painaa lähes 4 kg), jonka kuitenkin sain elävänä maailmaan _painamalla ja nielemällä tuskalliset mielialat_. Ja tämä on niin kaunis lapsi, suu ja leuka kuin Erholla, silmät, nenä ja otsa kuin sinulla. Se on niin suloinen tämä poika muistuttaa olennoltaan aivan Jormoa ja sillä on niin elämänhaluinen ääni.

Olin odottanut että kirjoittaisit jotain rauhallista ja lohduttavaa, kun sinä yksin tiedät mitä minun sydämeni eniten kaipaa. Miksi paadutat sydämesi? _On siellä rakkautta minulle, kun vain pyyhit pölyt ja roskat pois_ niinkuin minä ja annat _epäitsekkäisyyden_ valon siihen langeta.

En olisi saanut tätä kirjettä kirjoittaa, sillä kuume piirittää minun sänkyäni ja saa nähdä, pääsenkö sen kidasta elävänä. (Orjo ei aavistanut, kuinka kuolemanheikko Mirjam parka todella oli!) Yötä päivää saan sitä vastaan taistella -- (jatkui uskollisen vaimon kirje), yöllä se ei anna lepoa, päivällä ei rauhaa ja aina sillä on kita auki valmiina nielemään. Oi Orjo, kirjoita minulle sitä mitä tiedät minun sieluni halajavan ja mitä voit antaa! Enhän ole äitinä liikoja pyytänyt -- lapsukaisia minulla on kauhean ikävä --! Kansanopistonjohtajan paikkaa koetetaan sinulle hommata. Lähetän sinulle ensi kuussa vähäsen "lehmä-rahaa." Miten minä sinulle kirjoittaisin että ymmärtäisit, kuinka suuresti tarvitsen sielullisesti sinun apuasi. Minun sydänjuureni ovat kasvaneet kiinni, rakas Orjo! Kannan syliisi pienen poikamme ja revityn ja aina toivossa palavan sydämeni -- ne ovat minun joululahjani sinulle otatko ne vastaan? --

(Kivienkin olisi pitänyt vuotaa verta tästä liikuttavasta vaimon kirjeestä). Anna jokaiselle lapselle suutelo ja kuiskaa korvaan että se oli äidiltä ja anna Keijon suudella sinua kummallekin poskelle ja suulle -- se on myöskin

_Äidiltä_.

Jumala teitä kaikkia siunatkoon.

Saatuaan tämän kirjeen lyijykynällä kirjoitetuksi, vaipui Mirjam, kuolemankaltaiseen horrokseen -- niin heikko hän oli.

Jumala ei kuitenkaan hänen sallinut vielä kuolla.

Sanoimme jo että sielujen maailmassa olisi luullut kivienkin hikoilevan verta tai huutavan apua tällaisen kirjeen jälkeen. Mutta Orjo Korelius oli itse sairas, sydämeltään sairas ja rikkirepeytynyt mies, eikä hän jaksanut vastata hyvän vaimonsa hätähuutoon sillä tavalla kuin Jumala käski. Hän oli vakuutettu siitä että Mirjam pikaisella kotiintulollaan taas lankeaisi samaan hermostukseen, joka vain kiihdyttäisi aviomiehen tuskia ja pahentaisi sitä helvettiä, jona hän oli alkanut omaa avioliittoansa salaisesti pitää.

Mies parka tuskin tiesi mitä teki. Kyllä hän vastasi Mirjamin sydänsanoihin omillakin sydänsanoillaan, mutta heti perään hän lennätti ankaran määräyksen että Mirjamin nyt vihdoinkin piti tulla järkiinsä ja sijoittua jonnekin muualle asumaan muutamiksikaan kuukausiksi että hän, Mirjam, tulisi _terveeksi_ ja että Orjo kotona ehtisi suorittaa ne tärkeät työt, jotka mies tunsi olevansa velkaa itselleen ja isänmaalleen. Tässä ei vielä sinään olisi ollut mitään pahaa, mutta Orjo lankesi taas entiseen helmasyntiinsä: _puhumaan avioerosta_. Puhumaan avioerosta Mirjamille, vaimolleen, joka häntä niin sydämellisesti rakasti ja kaipasi juuri synnytettyään kuudennen lapsensa?!

Tuskin hän, mies polo, itsekään edes aavisti, _kuinka julmana_ hän esiintyi! Ja heikkoon Mirjam parkaan sattui tämä erämaasta heitetty pommi keskelle verilämmintä sydäntä -- maailma pimeni hänen silmissään.

Mutta hän kokosi _viimeiset voimansa_, viimeisen ryhtinsä rukoillen kaikkien pyhien nimessä _viimeistä armoa_ mielestään kovalle kohtalolleen. Ja silloin kun Orjo vähin häntä odotti, silloin -- heti toinnuttuaan -- hän sieppasi lapsen, joka vielä ei ollut kolmenkaan viikon ikäinen, ja istui rekeen. Ja 35 asteen pakkasessa, avonaisessa reessä, hän lähti ajamaan yli 200 kilometriä kohti sitä paikkaa, joka kuitenkin oli _hänen kotinsa_, hänen lastensa ja hänen miehensä koti -- hänen ainoan elämän kohtalonsa tyyssija, jota eivät pahat voimat saaneet häneltä kieltää. Hän tunsi kaikki oikeutensa ja velvollisuutensa syvästi -- se olisi kauhea aviomies, joka ei ottaisi häntä vastaan?

Ja kuitenkin: kuinka hän vapisi, värisi, Mirjam raukka, jo yksistään tuon kamalan _ajatuksen_ edessä että Orjo ei häntä vastaan ottaisi?

Saattoiko _hänen_ Orjonsa olla niin sydämetön?

Ei, ei, tuhatkertaa ei.

Onni oli vieläkin palaava heidän kotiinsa, heidän kauniiseen, kalliiseen Korpilinnaansa, jonka _arvon_ hän vasta maailmalla, vierasten jaloissa, oikein tajusi.

* * * * *

Orjo oli näinä tammikuun pakkaspäivinä, tuntiessaan henkistä erakkuutta, valjastanut poronsa ja kiidättänyt naapuripitäjään. Sieltä oli hän palannut parin reippaan toverin kanssa kotiinsa ja rientänyt illan tullen vanhaan pappilaan 80-vuotisen isänsä nimipäiville. Keskellä yötä porotoverukset nyt, ajellen jääulappaa, palasivat Korpilinnaan. Kytkiessään poroaan patsaaseen kummasteli Orjo, miksi talon vierashuoneen akkunasta pilkoitti tuli keskellä yötä.

Hän hyökkäsi katsomaan... Kun mies tempasi oven auki, hämmästyi hän mitä näki: Siinä istui Mirjam, hajalla hiuksin, kauniina, kalpeana, nöyränä, pelokkaana vapisten ja odottaen vuoteen reunalla valkoisessa yöpuvussaan, ja hänen ympärilleen oli ladottu kaikenlaisia tuliaisia ja herkkuja, vartavasten Orjolle ja lapsille.

-- Mirjam? Sinäkö se olet? Herra Jumala...

Vaimo raukan silmät paloivat. Hän odotti -- ja vapisi -- nytkö, nytkö Orjo oli antava hänelle viime iskun? Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli Mirjam Orjon sylissä ja aviomies puristi vaimoansa kuumasti rintaansa vasten.

-- Jumala siunatkoon sinua että kuitenkin tulit! mies sanoi.

-- Rakas Orjo!

Mirjam sukelsi yhä tiiviimmin miehensä syliin ja suuteli häntä rajusti.

Vieraat järjestettiin yläkertaan nukkumaan. Aviomies, jota vaimo kutsui, laskeusi alakertaan.

Siinä oli taas kaksi maailman onnellisinta ihmistä, maailman hetkellisesti onnellisin mies ja hetkellisesti onnellisin vaimo. Kaikki kauhea oli unhoitettu, kaikki kamala pois pyyhkäisty. Luottamus ja rakkaus oli palannut, kumpikin kiitti Jumalaa, että asiat olivat niinkuin olivat: että oli heillä _koti_ talviyön pimeässä korven keskessä, koti -- ja kuusi tervettä lasta.

-- Voi Orjo, kuinka minä olen kiitollinen että _otit minut vastaani_ kuiskaa Mirjam tunkien päänsä miehen povea vasten.

-- Pulmuseni, anna anteeksi kauheat aikomukseni! puhuu aviomies suudellen vaimoansa.

Mirjam, hänen Mirjaminsa, on aarre ja ihme vaimojen sarjassa. Vaikka hänellä on ollut niin _kova_ elämä kuin ainoastaan Mirjam _itse_ sen tietää, niin on hän sentään säilyttänyt sulonsa ja viehätyksensä. Ja Mirjam itsekkin kertoo hymyhuulin, miten tohtori siellä kaupungissa, kun hän tuli ilmoittautumaan synnytykseen, oli erehtynyt hänen suhteensa ja kysynyt: "Onko se rouvan _ensimäinen_ lapsi?" _Niin_ nuorelta, tyttömäiseltä hän oli näyttänyt seitsemän lapsen äiti, Mirjam Korelius.

-- Ja nyt me nukumme _aina_ yhdessä -- kuiskaa Mirjam onnekkaana -- minä en anna sinun nukkua yksiksesi yläkerrassa. Kuuletko, joka yö, joka yö -- me emme eroa koskaan eikä mitään pahaa saa enää tulla meidän väliimme.

-- Sitä minäkin toivoisin, Mirjam, sanoo Orjo, ettei mitään pahaa tulisi meidän väliimme. Että meidän avioliittomme vain kirkastuisi ilta-aurinkoonsa mennessä. -- Mutta ei se käy laatuun, huomauttaa hän, aina nukkua yhdessä. Kyllä minun täytyy siellä yläkerrassa...

-- Voi, voi! valittaa Mirjam.

-- Tule sinä _sinne_ niin usein kuin haluat, sanoo Orjo.

-- -- --

-- Ja tämä on meidän viimeinen lapsemme!

-- Niin olkoon.

-- Emme _saa_ enää...!

-- Emme saa.

Ja aviopuolisot nukahtavat toistensa syleilyyn. Kuuluu vain heidän yhtäaikainen hengityksensä. Tähdet kiiluvat taivaan korkeudessa. Pakkanen paukahtelee honkaisen talon nurkissa.

Mutta etehisen takana, avarassa tuvassa, kirahtaa se viimeinen, pitkältä matkalta tuotu poikalapsi. Elämänoikeutta hänkin huutaa.

40.

Orjon ja Mirjamin avioelämässä oli nyt kuudennen lapsen jälkeen tullut eräänlainen sielullinen "kesäpäivän seisaus." Sen korkeammalle ei heidän aurinkonsa enää voinut nousta, _valoa_ oli yllinkyllin, jos he sitä tahtoivat ja taisivat hyväkseen käyttää. Heidän oli kiireesti sitä hyväkseen käytettävä saadakseen nauttia sen viljalajin hedelmistä, jonka kohtalo oli heidän elämänpeltoonsa kylvänyt. Heillä oli jo niin paljon kokemusta rakkauden kalliin vainionsa hoidosta, että _jos_ he sen laiminlöisivät, niin he saisivat iänkaiken sitä katua.

He tiesivät että maailma vilisi täynnä onnettomia avioliittoja -- monta monituista kertaa he olivat kiitos sydämessään nukahtaneet toistensa rintoja vasten ja tunteneet että he ympäristöönsä nähden olivat _onnellinen pari_. Mirjamin sydän, joka avioliiton alkuvuosina usein oli aika-ajoittaisella kylmenemisellään tai kovuudellaan tuottanut Orjolle sanomattomia kärsimyksiä ja kauheita aavistuksia, oli nyt 12-vuotisen yhdyselämän vaiheiden ja vaikeuksien jälkeen alkanut kiintyä yhä syvemmin mieheen, jonka hän tunsi elämänsä kohtalon jakajaksi ja jonka hän ennenkaikkea tunsi _omakseen_.

Orjo Korelius oli puhdas naisista -- tämä, Mirjamin mies, ei ollut koskaan kuulunut kenellekään muulle naiselle eikä saisi koskaan tulevaisuudessakaan tulla kuulumaan kenellekään muulle. Ei edes hetkellisesti! Se oli Mirjamin harras usko, se oli _hänen_ avioelämänsä perustuslaki.

Kuinka outoja kärsimyksiä olikaan Mirjamille aiheutunut viime aikoina, kun Orjo oli julkisuudessa päästänyt jonkun varomattoman ihailusanan joistakin muistakin naisista kuin hänestä! Kuinka saattoi aviomies edes _sanoilla_ ylistää toisia naisia? Se oli Mirjamille käsittämätöntä, Orjo selitti avomielisesti, _mitä_ hänen sydämessään liikkui.

Hänellä oli _ikävä_.

Ikävä -- Mirjamin kanssa kahdenkesken? Ei! hän kaivannut mitään muuta kuin vierasta seuraa, erämaan henki, -- väitti hän, oli tukahduttava.

Näin tuli Mirjamiin mustasukkaisuus. Tämä mustasukkaisuus kehittyi sairaloisuuteen saakka, ennenpitkää se nousi sellaiseen huippuun että aviomieskin kauhistui. Mitä, mitä ihmettä Mirjam oikeastaan luuli Orjosta?

Orjo Koreliusko voisi tulla uskottomaksi?

Itse hän ei sitä koskaan -- tämä mies -- uskonut _tahtomallakaan_ voivan tapahtua. Siinä määrin olivat hänen siveydelliset ihanteensa jo lapsuudesta saakka kiteytyneet hänen puhtautta harrastavaan sydämeensä.

Oihonna?

Eihän hän kieltänytkään _haaveilujansa_, mutta hän oli lukemattomat kerrat huomannut että käytännössä haave oli mahdotonta. Niin oli ollut tähän asti.

Sellaista naista ei tullut hänen eteensä, joka saisi hänet unohtamaan rakkaudenliittonsa Mirjamin kanssa -- -- --

_Mutta jospa vielä oli tuleva?_

-- -- --

Ja niin oli koittanut heidän avioelämänsä kolmastoista vuosi, jolloin kumpikin kaihosi _jotakin suurta vapauttavaa ratkaisua_.

_Mikä_ se oli oleva, sitä he eivät kumpikaan tienneet.

Kuolemako? Uusi elämäkö? Vai joku harvinainen tapaturma? -- -- --

Hiljaisessa Korpilinnassa riehui suuri sielullinen taistelu. Hätä oli molemmilta puolilta niin hirvittävä että koko elämänjärjestys meni nurin.

-- Ei, minä en kestä! vaikeroi Mirjam sukeltaen miehensä syliin.

-- Ei, en minäkään! vakuutti Orjo työntäen itkevän vaimonsa pois ja ollen hänelle ankara omantunnon vaivoihin saakka.

Mikä, mikä ihme vaivasi Mirjamia? Ja mikä, mikä ihme vaivasi Orjoa? Ei kumpikaan selvästi ymmärtänyt. Vielä yksi kuukausi -- ja kumpikin sen ymmärsi.

_Toinen nainen_ oli ilmestynyt Mirjamin ja Orjon väliin. Toinen nainen, jota ei kumpikaan _tuntenut_. Ja niinkuin hukkuva, hirveässä hädässä pelastustaan hapuileva, haaksirikkoon tuomittu, tarttui Orjo Korelius tämän naisen käteen.

Rakkaus? Uusi Rakkaus?

Hän, mies, tahtoi elää, elää, elää! Mihin jäisi Mirjam, Mirjam parka kuusine lapsineen? Sitä ei hukkuva mies _jaksanut_ loppuun asti ajatella...

* * * * *

Se, mikä ennen oli ollut uskomatonta, se tuli nyt uskottavaksi. Tutkimattoman kohtalon hyökyaalto oli temmannut mukaansa erämaan yksinäisen miehen.

"Minäkin tahdon _elää_!" mies huusi kaikkien kuullen ja salaperäinen virta vei häntä hurjaa vauhtia pois Korpilinnasta...

Mies kuuli Mirjamin sydäntä särkevän valitushuudon -- tyrmistyi, tahtoi pelastaa, auttaa, temmata mukaansa, mutta -- Mirjam ei hievahtanut, ei lähtenyt, ei uskaltanut... Mies näki Mirjamin vain viuhtovan valkoista liinaa, jonka kyynelet olivat kastelleet läpimäräksi -- kuuli _viimeisen valitushuudon_, viimeisen _varoitushuudon_... Sitten hän ei enää mitään kuullut eikä nähnyt. Henkensä silmillä vain aviomies kaiken _ymmärsi_. Ja rukoili Jumalalta armoa. Mutta -- Jumala ei kuullut hänen rukoustaan. Jumala ei kuullut...

Ja tämä oli nyt Mirjamin ja Orjon _avioliiton loppu_.

Orjon ääni kadotuksesta.

(Epiloogi.)

Älkää tuomitko tulevia ennenkuin olette lukeneet sen "Tunnustuksen", jonka Erämaan Lapsi vielä on velkaa yhteiskunnalle. Niin totta kuin Jumala on Rakkauden Isä, niin totta toivon vielä voivani kaiken kertoa alusta loppuun saakka, mitä minulle tapahtunut on sen jälkeen kun Mirjamistani erosin.

Oi Mirjam! Täällä maan alla maaten väsyneenä taisteluihini en löydä sopivia sanoja pyytääkseni sinulta anteeksi mitä kauheita kärsimyksiä sinulle lienenkin tuottanut. Sen tiedän vain, että olet uskollisin nainen, mitä milloinkaan olen elämäni polulla kohdannut, perheen äiti, josta olen ylpeä viimeisellä tuomiolla. Suokoon Elämämme Herra, että sinun kaltaisia aviopuolisoita edes tulevaisuudessa kasvaisi tämän maan tyttäristä! Kuolema ja kirous kaikille, jotka avioliiton häpäisevät! Mirjam! Kasvata pienet tyttäremme yhtä lujiksi kuin olet itse ollut ja opeta pikkupoikamme miehiksi, jotka ajoissa ymmärtävät sukupuolielämän hirvittävät vaarat.

Ja usko minua Mirjam parka: minua ei ole saastuttanut _avioero_ sinusta, vaan minä olen syösty helvetilliseen kärsimykseen ja sanoin kuvaamattomaan rangaistukseen _vain siitä syystä_, etten onnellisina vuosinamme sinua oikein arvostanut. Tuota sinun lujuuttasi ja kaunista uskollisuuttasi!

Rangaistukseni ja kärsimykseni tietää saaden sinä kenties olet ojentava puhtaan kätesi vetääksesi viimeisellä hetkellä miehen ylös maan uumenista?

En tiedä, rakas Mirjam, kannattaako se _enää_, mutta sanon tämän vain, _jos_ se sinua lievittää.