Part 7

Hollantilainen Dirk Hartog osui vuonna 1616 luoteisrannikolle, ja vielä saman sataluvun kuluessa useita hänen maanmiehiään kävi tutkimassa sekä läntistä että eteläistä rannikkoa. Vuonna 1628 eräs hollantilainen retkikunta aikoi kapteeni Franciscus Pelsartin johdolla perustaa siirtolan lounaisrannikolle. Mutta Houtman's Abrolhos-saarten [»Houtmanin mulkosilmät», jossakin aikaisemmassa portugalilaisessa laivastossa palvelleen hollantilaisen merimiehen mukaan nimensä saaneet saaret] läheisyydessä laivastoa kohdanneen haaksirikon sekä siitä johtuneen miehistön kapinan vuoksi yritys meni myttyyn. Hollannin Intian kuvernöörin Anton van Diemenin varustamana Abel Tasman purjehti vuonna 1642 edeltäjiään pitemmälle ja löysi Tasmanian, jonka hän nimitti Van Diemenin maaksi, ja luuli sitä Australiaan kuuluvaksi niemimaaksi. Hän purjehti edelleen ja löysi Uuden Seelannin ja jatkoi sieltä matkaansa pohjoiseen Ystävyys-saarille saakka, sieltä edelleen koilliseen aina Uuden Guinean pohjoisrannikolle ja sitten Kiinanmeren kautta takaisin Jaavaan. Seuraavana vuonna hän jatkoi löytöretkeilyään purjehtien Uuden Guinean etelärannikkoa pitkin, seuraten sitten Carpentaria-lahden rannikkoa ja edelleen kaartaen koko Australian pohjoisen rannikon. Hyvällä syyllä voidaankin sanoa, että hollantilaiset sekä löysivät että kartoittivat eteläisen mantereen.

Sitten seurasi englantilaisten vuoro. Jo vuonna 1622 oli englantilainen »Trial» kärsinyt haaksirikon Dirk Hartog-saaren luona; se oli todennäköisesti ensimmäinen englantilainen alus niillä vesillä. Sitten seurasi kahden merenkulkijan ja löytöretkeilijän, William Dampierin ja Jakob Cookin vuoro. Dampier oli kaappari — jyrkemmin sanoen merirosvo — joka vuonna 1688 ja uudelleen 1699 tutki läntisen ja luoteisen rannan ja oli vahvasti vakuutettu, että hänen löytämänsä maa oli »maailman hedelmättömintä seutua». Hän kirjoitti kirjan retkistään maailman kaikissa kolkissa, josta kirjasta Defoe sittemmin sai ainehistoa kuolemattomaan »Robinson Crusoe»-teokseensa.

Itäinen rannikko oli vielä tutkimatta, vaikkakin sieltä löydetyt espanjalaiset rahat, pyssyt ja miekat osoittavat eurooppalaisten käyneen sielläkin de Torresin lyhyen ensivierailun jälkeen. Cookin tehtäväksi jäi tämän rannikon tutkiminen, minkä työn hän suorittikin silloisiin oloihin katsoen kiitettävän perinpohjaisesti. Vuonna 1770 hän purjehti »Endeavour»-laivallaan Everard-niemestä, Viktorian kaakkoisimmasta kulmasta aina York-niemen kärkeen pohjoisrannikolla; sieltä hän jatkoi matkaansa Torres-salmen kautta, ja Englannin kuninkaan nimessä otti haltuunsa koko itäisen rannikon, kastaen valtaamansa alueen »Uudeksi Etelä-Walesiksi» (New South Wales). Häntä seurasi tällä tutkimusmatkalla kaksi kasvitieteilijää, Banks ja Solander, jotka olivat kovin ihastuneita löytäessään odottamattoman suuren määrän uusia kasveja. Kuuluisa ruotsalainen kasvitieteilijä Linné ehdottikin, että uusi maa ristittäisiin »Banksiaksi». Cook itse kertoi hyvin innostuneesti itäisen rannikon hedelmällisyydestä ja ennusti sen nykyisen rikkauden mahdolliseksi maanviljelyksen ja karjanhoidon kautta. Hänen viehättävä matkakertomuksensa on käännetty monille kielille ja on se epäilemättä osaltaan myötä vaikuttanut kaukaisen maan ripeään asutukseen.

Perusteellisen alun Australian asuttamiselle antoi kuitenkin Englannin siirtoloissa Amerikassa puhjennut kapina. Ne amerikkalaiset, jotka pysyivät lojaalisina Englannin hallitukselle, tunsivat itsensä sorretuiksi uusissa oloissa, joten Englannin hallituksen oli ryhdyttävä katselemaan heille uutta kotimaata. Suunnitelma, jonka mukaan heidät olisi siirretty Uuteen Etelä-Walesiin, jäi täyttämättä päiväjärjestykseen siirtyneen poliittisesti paljon tärkeämmän kysymyksen vuoksi: minne sijoitettaisiin tästä lähtien englantilaiset rangaistusvangit? Aikaisemmin oli rangaistusvangit lähetetty Amerikkaan, missä tilanomistajat halusta ostivat niitä pienipalkkaisiksi työmiehikseen. Amerikan itsenäistymisen vuoksi se ei käynyt enää päinsä, ja Englannin vankilat alkoivat täyttyä. Silloin ei ollut muuta neuvoa kuin lähettää vangit Cookin valtaamaan alusmaahan. Lojalistit olivat sillä välin etsineet itselleen uudet tyyssijat Nova-Skotiasta, Kanadasta ja Länsi-Intiasta.

Toukokuussa 1787 purjehti ensimmäinen vankeja kuljettava laivasto Englannista. Laivasto käsitti kaksi sotalaivaa, kuusi alusta täynnä vankeja ja kolme muonalla, työkaluilla ja tarvikkeilla lastattua laivaa, yhteensä yksitoista alusta. Seuraavassa tammikuussa laivasto saapui Cookin aikaisemmin tutkimaan Botany-lahteen, mutta retkikunnan johtaja, kuvernööri Arthur Phillip ei pitänyt paikkaa sopivana, vaan purjehti muutamia kilometrejä pohjoiseen, tullen Port Jackson-lahteen. Tämä kaunis ja avara lahti — nykyinen Sydneyn satama — oli kuin tehty satamaksi, ja sinne retkikunta tammikuun 26. päivänä vuonna 1788 pystyttikin Englannin lipun, luoden siten perustan Australian valkoiselle asutukselle.

Siirtokunnan ensimmäiset vuodet olivat kamppailua vastoinkäymisten kanssa: outo ja mahtava luonto, vaivaa ja kärsivällisyyttä kysyvä raivaustyö, vankien rikollisten taipumusten hillitseminen ja nälkä. Mutta niinpä olikin siirtokunta pantu kokoon epäonnistuneimmista siirtolaisista, mitä ajatella saattaa: sotilaista ja vangeista! Jos kohta maa olikin hedelmällistä, ei se kuitenkaan vielä pitkiin aikoihin kyennyt elättämään näin suurta siirtokuntaa, joten muona oli alkuvuosina tuotava Euroopasta. Senaikainen valtamertentakainen laivaliikenne oli hyvin hidasta ja epävarmaa, joten kaukaisen siirtokunnan asema ei ollut todellakaan kadehdittava.

Ensimmäiset kuvernöörit olivat todellisia itsevaltiaita; he voivat syyllä sanoa: »Valtio olen minä.» Englannin hallitus pitikin heitä enemmän vankilanjohtajina kuin jonkin uuden Englannin perustajina. Vapaita siirtolaisia oli vähän eikä niitä kernaasti tahdottu maahan laskeakaan. Tämä merkillinen yhteiskunta oli kokoonpantu mitä kirjavimmista tyypeistäpä kansanluokista, siellä oli sekä paatuneita rikollisia — varkaita, väärentäjiä ja murhaajia — että verraten kunniallisia yksilöitä, jotka Englannin ja Irlannin silloinen ankara rikoslaki oli tuominnut jostakin vähäpätöisestä pikkusynnistä, kuten sunnuntairauhanrikkojia ja kananvarkaita; konkurssirikollisia ja poliittisia juonittelijoita; sivistyneitä ja kunniallisia skottlantilaisia, joiden ainoana rikoksena oli osallistuminen johonkin monista senaikaisista vallankumousyrityksistä; irlantilaisia ammattikapinoitsijoita, jotka olivat aina valmiit järjestämään kapinan missä maassa tahansa. Varsinkin skottlantilaisten lähettäminen rangaistussiirtolaan oli törkeätä oikeuden loukkausta, sillä lakipykälä, jonka perusteella heidät tuomittiin, ei ollut voimassa Skotlannissa. Irlannin hallitus tunnusti sitäpaitsi, että suuri osa rangaistussiirtolaan lähetetyistä irlantilaisista oli vielä tutkintovankeja. Mutta enemmistönä tässä kirjavassa kunnassa olivat sittenkin rikolliset ja huonomaineiset yksilöt. Eräs heistä, taskuvaras Barrington, oli oikeassa runoillessaan tunnetuksi tulleen säeparinsa:

»Todellisia patriootteja olemme — se oikein ymmärtäkää — jotka isänmaan jätimme, jotta isänmaan hyvin kävisi.»

Vankien lähettämistä etelään jatkettiin yli viidenkymmenen vuoden ajan, kunnes asiasta sukeutui kiivas poliittinen kysymys: Englannin hallitus kallisti lopulta korvansa alusmaahan muuttaneiden vapaiden siirtolaisten valituksille ja lakkasi lähettämästä vankiloidensa kuonaa heidän joukkoonsa. Lähes 120 000 ihmistä oli näiden vuosien kuluessa ehditty lähettää rangaistusvankeina Australiaan ja Van Diemenin maahan. Kysymys vielä rangaistustaan suorittavien tai jo vapautettujen vankien ja vapaiden siirtolaisten keskinäisestä suhtautumisesta toisiinsa järjestyi vähitellen vuosien vieriessä itsestään, ja maasta tuli vapaiden kansalaisten asuma yhteiskunta. (Mainitut 120 000 vankia lienevät varmaan kuolleet lapsettomina, päättäen siitä, ettei kukaan nykyjään elävä australialainen myönnä polveutuvansa heistä!)

Sydneyn eristetyn siirtokunnan nopea kasvaminen ja uusien laidunmaiden tarve lisääntyville karjalaumoille kiinnitti asukkaiden huomion siihen asti ratkaisematta jääneeseen pulmaan: kuinka päästä yli mahtavan vuorijonon, joka 70 kilometrin etäisyydessä kaartaen esti asukkaita tunkeutumasta syvemmälle sisämaahan? Vasta vuonna 1813, kaksikymmentäviisi vuotta siirtolan perustamisesta, Blaxland onnistui ensimmäisenä löytämään ylimenokohdan Sinisten Vuorten (1370 metriä) sokkeloisella ja jyrkkäsärmäisellä harjulla. Samana vuonna maanmittaaja Evans kulki yli vuorijonon vielä lähempänä Sydneytä ja jatkoi etenemistään salaperäisten vuorten takaa auennutta vihreätä tasankoa pitkin aina nykyisen Bathurstin kaupungin kohdalle. Tästä voidaan laskea alkaneeksi mantereen sisäosien tutkimisen pitkä ja vaiherikas historia. Australian historian sankarit eivät ole sotilaita eivätkä poliitikkoja, vaan sisukkaita yksilöitä, joilla oli kylliksi intoa ja kärsivällisyyttä uhmatakseen tämän merkillisen maan arvoituksellista luontoa, katsoa vuoroin päin erämaan tylyjä kasvoja, vuoroin äkillisen tulvan kiirivää vaaraa. Tässä heistä muistettavimmat: _John Oxley_, joka löysi Murray-joen alkuhaarat ja retkeilyillään Queenslandissa keksi ihanteellisen kaupunginpaikan nykyiselle Brisbanelle; _Hume_ ja _Hovell_, jotka vuorostaan löysivät Murray-joen pääuoman ja tunkeutuivat aina nykyiseen Melbourneen saakka; _Allan Cunningham_, jonka maine paitsi erämaantutkijana on säilynyt jälkipolville myöskin arvokkaiden kasvitieteellisten löytöjen tekijänä; _Charles Sturt_, joka laski veneellä tuhansien kilometrien mittaiset Murrumbidgee ja Murray-joet aina Eteläiseen valtamereen saakka; hänen retkensä johtivat muun muassa Adelaiden perustamiseen. Tästä retkestä selviydyttyään hän suuntasi matkansa Adelaidesta sisämaahan ja pääsikin kovia kärsimyksiä kestettyään aina Barcoo- eli Cooper-joelle saakka, mutta oli takaisin ihmisten ilmoille palatessaan — sokea. Puolalainen tiedemies, kreivi _Paul Strzelecki_ tutki Viktorian itäisen osan ja nimitti sen Gippslanniksi; kohteliaisuudenosoitukseksi hänelle annettiin Australian korkeimmalle vuorelle Puolan kansallissankarin nimi, Kosciusko.

_Eduard J. Eyre_ tutki Etelä-Australian sisäosan vuosina 1840—1841 ja jatkoi sitten jalkapatikassa Australian Ison lahden rantaa kaartaen Albanyhyn, mantereen lounaisimpaan kolkkaan; hän olisi kuollut tällä matkalla janoon, ellei olisi saanut apua sattumalta rannikolle osuneelta ranskalaiselta »Mississippi»-valaanpyyntilaivalta. Nuori preussilainen tiedemies _Ludvik Leichhardt_ kulki v. 1844 Sydneystä Port Essingtoniin Pohjois-Australiassa; hän saapui kumppaneineen perille nälkiintyneenä ja aivan alasti; niukan ravintonsa he olivat saaneet pyydystämällä niillä seuduin tavattavia suuria lepakkoja; vettä he löysivät silloin tällöin seuraamalla niin sanottujen pronssisiipisten kyyhkysten lentoa. Neljä vuotta myöhemmin Leichhardt lähti yksin aikoen kulkea mantereen halki Brisbanesta länteen; hänen tiedetään varmasti päässeen ainakin Cooper-joelle, sillä kaksikymmentä vuotta myöhemmin löydettiin sieltä puu, johon oli kaiverrettu »L»; mitään muuta hänen kohtalostaan ei tiedetä. _John Macdonall Stuart_ teki arvokkaita laidunmaalöytöjä sisämaasta ja onnistui kahden epäonnistuneen yrityksen jälkeen v. 1862 taivaltamaan mantereen poikki Adelaidesta pohjoisrannikolle. Samoihin aikoihin lähti Melbournesta käsin liikkeelle surullisen kuuluisa _Burken_ ja _Willsin_ retkikunta päämääränään Carpentaria-lahti. Muutaman päivän matkan päässä rannikolta päätettiin, että retkikunnan pääjoukko jäisi lepäämään ja vain molemmat johtajat kävisivät määränpäässä. Touhussa ja kiireessä jäi odotusaika tarkoin määrittelemättä sillä seurauksella, että johtajien vihdoin vaivalloisen matkan jälkeen palattua kohtauspaikalle pääjoukko oli lähtenyt vain muutama tunti sitten. Ylenmäärin väsyneet johtajat eivät jaksaneet tavoittaa tovereitaan, vaan kuolivat janoon ja pettymykseen kohtalokkaan Barcoo-joen kuivuneen uoman ääreen. Länsi-Australian kuuluisuus, _John Forrest_, etsi ensin kadonnutta Leichhardtia ja teki sitten matkan Perthistä Adelaideen kulkien melkein samaa reittiä kuin Eyre aikoinaan. _Ernest Giles_ teki 8 000 kilometrin kierroksen Adelaidesta Perthiin, sieltä Eyre-järvelle ja takaisin Adelaideen; Gilesilla mahtoi olla kameelin kurkku, sillä hänen kulkemansa taival oli kauttaaltaan asumatonta erämaata.

Meritutkimuksia jatkettiin niinikään ensimmäisen siirtokunnan tultua perustetuksi. Kirurgi _Bass_ purjehti vuonna 1797 aivan pienellä veneellä Sydneystä etelään pitkin rannikkoa; myöhemmin hän yhdessä luutnantti _Flindersin_ kanssa kiersi Tasmanian ja todisti, ettei se ollut osa Australian mannerta. Flinders purjehti myöhemmin ympäri koko mantereen tavaten matkallaan eteläisellä rannalla ranskalaisen »Géographe»-laivan, jonka kapteeni _Nikolai Baudin_ puolestaan suoritti myöskin löytöretkeilyjä; Baudinin antamia ranskalaisia paikannimiä on eteläisellä rannikolla vieläkin.

HISTORIALLINEN KEHITYS.

Sydneyn siirtokunnan vuonna 1788 tultua perustetuksi syntyi pian uusia siitä riippuvia siirtoloita. Noin kuukausi Sydneyn perustamisesta kuvernööri Phillip lähetti pienen joukon upseereja ja vankeja yksinäiselle Norfolk-saarelle (Tyynessä Valtameressä, 1 500 kilometriä itään); nämä uudisasukkaat mahtoivat olla kaikki todellisia seikkailijoita, koskapa saaren myöhäisempi historia sisältää yksinomaan kapinoita, merirosvousta ja haaksirikkoja.

Vuosina 1803—1804 perustettiin Tasmaniaan samanaikaisesti kaksi siirtokuntaa, toinen Derwent-joen rannalle etelään ja toinen Tamar-joen lähistölle pohjoisessa. Seuraavana vuonna syntyi Wellington-vuoren ja Derwent-joen väliseen laaksoon Hobart, pitkän aikaa maailman eteläisin kaupunki.

Vuonna 1824 pieni siirtokunta perusti Brisbanen samannimisen joen rannalle, Moreton-lahden pohjukkaan.

Vuonna 1826 joukko sotilaita ja vankeja perusti Albanyn kaupungin Länsi-Australian lounaiskulmaan, ja kolme vuotta myöhemmin joukko Englannista tulleita vapaita siirtolaisia perusti valtion pääkaupungin Perthin; myöhemmin siirtolaisten tarvitessa työväkeä lähetettiin sinnekin vankeja.

Viktorian ensimmäiset uudisasukkaat olivat Henty-veljekset, jotka raivasivat itselleen viljelystilan Portlannissa vuonna 1834. Seuraavana vuonna John Batman, Launcestonista (kaupunki Tamar-joen rannalla Tasmaniassa), perusti yhtiön, jonka tarkoituksena oli ostaa viljelykseen soveltuvia suuria maa-aloja Port Phillip-lahden rantamilta. Yhtiö ostikin alkuasukaspäälliköiltä maata lähes 2 000 neliökilometriä; alkuasukkaat panivat puumerkkinsä kauppakirjoihin, joiden mukaan heidän piti saada vuosittain määrätty määrä villahuiveja, peilejä, veitsiä, saksia ja — nenäliinoja, vaikk'ei poloisilla maanomistajilla ollut edes vaatteita, taskuista puhumattakaan. Batmanilla oli aikomus myöskin maksaa maa-alueensa, vaikka valkoihoiset siihen aikaan yleensä jättivät sellaiset seikat huomioonottamatta alkuasukkaiden kanssa tekemisiin joutuessaan; mutta Sydneyn hallitus ei vahvistanut kauppakirjaa, jossa toisella asiapuolella ei ollut minkäänlaista käsitystä yksityisomaisuudesta puhumattakaan kauppakirjan ymmärtämisestä. Batman nousi jonkin matkaa ylemmäksi Yarra-joen rantaa ja merkitsi päiväkirjaansa: »Tässä on oiva kylänpaikka.» Paikalle onkin kasvanut kylä — Melbournen miljoonakaupunki.

Viimeksi perustettu Etelä-Australia on ainoa Australian valtioista, jonne rangaistusvankeja ei lähetetty. Erään Wakefieldin asuttamisteorian kannustamina lähti Englannista vuonna 1836 kokonaista kahdeksan laivallista siirtolaisia, jotka perustivat Adelaiden kaupungin, silloin hyvinkin uudenaikaisen asemakaavan mukaan.

Niin syntyivät nykyisen Australian Liittovaltion kuusi jäsenvaltiota; myöskin Uusi Seelanti oli puolen vuosisadan ajan Australian »alusmaana». Siirtokuntien kehitys oli pitkän aikaa hidasta ja vaivalloista, kukin koetti ponnistella yksin ja omin voimin. Joistakin tärkeimmistä kysymyksistä, kuten esimerkiksi vankien siirrosta, muutamat siirtokunnat neuvottelivat yhdessä; mutta varsinainen yhteenliittyminen, liittovaltion muodostaminen, oli vielä etäällä.

Sydneyn ympäristöön, meren ja vuorten väliselle rantakaistaleelle kasvoi ensimmäisinä siirtolaisuusvuosina useita uusia kyliä. Eräs näistä, Camden, tuli huomatuksi sen vuoksi, kun kapteeni John Macarthur ryhtyi siellä kasvattamaan lampaita huolimatta kuuluisan kasvitieteilijä Banksin sanoista, ettei muka sikäläinen maaperä eikä ruohokaan soveltuisi lampaanhoidolle. Kapteeni aloitti intialaisilla ja eteläafrikkalaisilla lampailla, mutta hyvästä alusta rohkaistuneena hän pian täydensi lammaskatraansa myöskin kuuluisilla merinolampailla. Merinolampaiden vienti Espanjasta oli niihin aikoihin ankarasti kielletty; mutta Espanjan kuningas oli vähäistä aikaisemmin lahjoittanut Englannin kuninkaalle parven näitä harvinaisia eläimiä ja tältä Macarthur sitten sai vuorostaan muutamia. Näiden jälkeläisiä, oikeita lampaiden aristokraatteja, elää vielä erillisenä katraana Macarthurin tilalla. Macarthurin nimi oli jo tunnettu hänen v. 1803 käydessään Englannissa, ja villatehtailijat alkoivat pitää Australiaa tulevaisuuden tärkeänä villantuottajana. Siitä lähtien on lampaanhoito Australiassa edistynyt jättiläisaskelin, niin että siellä nykyjään on yli 100 000 000 lammasta, ja vuosittain ulkomaille vietävän villan keskiarvo yli 63 000 000 puntaa (noin 12 miljardia markkaa).

Kulkutien keksiminen vuorten yli ja sitä seurannut laajojen laidunmaiden löytö oli omiaan viemään lampaanhoitoa eteenpäin, samalla kuin se maanvaltauksen yhteydessä sai aikaan problemeeja, joita kaikkia ei ole vieläkään voitu ratkaista. Voimattoman hallituksen kielloista huolimatta asukkaat valtasivat itselleen suuria maa-alueita. Lain mukaan he siis olivat rikollisia, mutta käytännössä voidaan heitä paremminkin pitää yritteliäinä yksilöinä, jotka ymmärsivät ruveta viljelemään joutilaana olevaa maata. Näitä valtaajia sanottiin _squatters_eiksi. mutta heidän jälkeläisiään voidaan syystä sanoa nykyisen Australian aristokraateiksi. Niin suuria olivat ja ovat vielä heidän tilansa, että yhä lisääntyvien uusien siirtolaisten on jo vaikea löytää joutilasta viljelyskelpoista maata. Karjanhoito- ja maanviljelystuotteiden luomien teollisuusalojen yhä lisääntyvä koneellistuminen, samoinkuin järkiperäisen kastelujärjestelmän osittainen käytäntöönotto — kaikki ne korostavat tähänastista tehokkaampien viljelysmenetelmien välttämättömyyttä, samalla kuin ne osoittavat, kuinka monien suurtilojen laajat, mutta harvaankarjoitetut laidunmaat voitaisiin käyttää monin verroin hyödyllisemmin kunnolliseen pienviljelykseen. Oikeudenmukaisemman maanjaon aikaansaamiseksi on tehty useita lakiehdotuksia, mutta ne ovat kaikki olleet joko liian radikaalisia tai muuten epäonnistuneita, joten tilanne on pysynyt melkein entisellään.

Ensimmäiset sikäläiset kultalöydöt ovat peräisin historian aikaisimmilta vuosilta. Ensimmäinen tieteellinen tutkimus Australian maaperän kultapitoisuudesta tehtiin v. 1839, jolloin tiedemiehet totesivat kreivi Paul Strzeleckin kaivamien liuskekivien geologisesti muistuttavan Ural-vuorten kultapitoista kvartsia. Hallitus koetti parhaansa pitääkseen kultalöydöt salassa peläten kultakuumeen tarttuvan kansaan, varsinkin vankeihin. Mutta sellaiset asiat eivät pysy kauan salassa. Vuonna 1850 Eduard Hargreaves havaittuaan samannäköisyyttä Kalifornian kaivoksissa ja Bathurstin maaperässä Uudessa Etelä-Walesissa ryhtyi kaivamaan. Hän löysikin kultaa ja antoi samalla alkusysäyksen ryntäyksille, jotka painoivat niin selvän leiman 1850—1860 välisen vuosikymmenen talouselämään ja jolloin kultakaupunkien nimet — Bathurst, Ballarat, Sandhurst (Bendigo), Clunes, Mount Alexander (Castlemaine) — olivat kaikkien huulilla.

Suuri osa asukkaita jätti toimensa ja ryhtyi etsimään kultaa. Teollisuus ja kauppa unohdettiin. Sensatsioniuutisia helposti saavutettavasta rikkaudesta levisi ympäri maailman, ja maahan alkoi virrata siirtolaisia kaikista mahdollisista maista — seikkailijoita, onnenonkijoita ja vallankumouksellisia Ranskasta, Saksasta, Belgiasta, Unkarista, Puolasta, Espanjasta, Italiasta, Englannista ja Irlannista. Ja monet rikastuivatkin äkkiä. Eräs bathurstilainen löysi alkuasukastyömiehen opastamana kultarakeita yhdestä paikasta 4.000 punnan arvosta (yli 3/4 milj. markkaa). Ballaratissa toinen _digger_ (kullankaivaja) poimi kuopastaan 1.800 punnan arvosta kultaa yhtenä päivänä. Eräs kymmenen miehen ryhmä »lapioi» lauantaiaamun ja maanantai-illan välisenä aikana 10 000 punnan (n. 2 milj. markkaa) kasan aivan läheltä maanpintaa. Yksi ainoa kultamöhkäle painoi 68 kiloa ja sai nimekseen »Tervetullut»; toinen vielä komeampi, »Tervetullut tulokas», painoi 71 kiloa; kummankin möhkäleen arvo oli noin 8 000 puntaa. Pienempiä kultakimpaleita sanotaan olleen viljalti kuin pikkukiviä merenrannalla. Australian koko tähänastinen kultatuotanto nousee 600 000 000 puntaan (lähes 120 miljardia markkaa). Tällaisten rikkauksien kansantaloudellinen hyöty ei ole kuitenkaan läheskään niin tuntuva kuin miltä se ensi silmäyksellä näyttää, vaikka kullan demoralisoiva vaikutus jätettäisiinkin huomioonottamatta, sillä useissa tapauksissa kohoavat tuotantokustannukset tuotteen markkina-arvoa korkeammalle.

Ballaratin lähistöllä v. 1854 tapahtunut kapina (_The Eureka Stockade_ = Eurekan paalulinnoitus) johtui kullankaivajille määrätyistä kohtuuttomista veroista ja muista rasituksista. Poliisi saattoi millä vuorokaudentunnilla tahansa vaatia kullankaivajaa näyttämään toimilupatodistuksensa, josta toimiluvasta kullankaivajan täytyi maksaa 30 shillinkiä kuukaudessa. Ellei kullankaivaja voinut vaadittaessa näyttää lupatodistusta, sai hän maksaa tuntuvan sakon. Kullankaivajat nousivat vastarintaan, pitivät julkisen kokouksen, jossa he polttivat koko toimilupapaperinsa ja vaativat verotusten huojentamista. Lopulta kapinalliset, johtajinaan irlantilainen Peter Lalor, saksalaiset Vern ja Thonen ja italialainen Raffael, menivät niin pitkälle, että rakensivat linnoituksen ja nostivat sen harjalle »Viktorian Tasavallan» lipun. Kaksisataaseitsemänkymmentä sotilasta ja poliisia lähetettiin kapinaa kukistamaan sillä seurauksella, että kapinalliset antautuivat tehtyään vastarintaa kahdenkymmenen minuutin ajan. Sotilaita kuoli viisi ja kapinallisia kolmisenkymmentä, ja niin päättyi ainoa taistelu Australian mantereella. Kapinanjohtaja, Lalor, menetti kahakassa oikean kätensä, mutta pääsi rangaistuksetta. Muita kapinallisia vastaan nostettiin syyte, mutta heitäkään ei rangaistu. Vuosia myöhemmin Lalorista tuli parlamentinjäsen, vieläpä sen kunnioitettu puheenjohtajakin. Se hyöty kapinasta oli, että kullankaivajien veroja huojennettiin. Siitä lähtien kullankaivuu jatkui rauhallisissa merkeissä, kunnes sekin vähitellen muuttui järjestelmälliseksi suurteollisuudeksi. Kullankaivajaromantiikan ajat olivat samalla menneet.

Eureka-kapinan välitön vaikutus maan poliittiseen kehitykseen oli tuskin huomattava, sillä parlamenttaarinen järjestelmä oli otettu käytäntöön jo v. 1850. Englannin parlamentti oli nimittäin sinä vuonna julistanut Viktorian erilliseksi alusmaaksi ja antanut myöskin kaikkien neljän alusmaan, Viktorian, Länsi-Australian, Etelä-Australian ja Tasmanian lakiasäätäville komiteoille oikeuden laatia itselleen täydellinen perustuslaki. Viisi vuotta myöhemmin kolmella niistä, Viktorialla, Etelä-Australialla ja Tasmanialla sekä myöskin Uudella Etelä-Walesilla, oli jo täydellinen parlamenttaarinen hallitus englantilaisen kaksikamarijärjestelmän mukaan käsittäen alahuoneen ja siitä riippuvan ministeristön ja ylähuoneen, jonka nimitti joko kuvernööri tai erityinen valitsijajoukko. Queenslandin valtiossa, joka perustettiin v. 1859, otettiin heti käytäntöön täydellinen parlamenttaarinen hallitusmuoto. Länsi-Australiassa kehitys ei kulkenut yhtä nopeasti, osaksi siitä syystä, että sinne lähetettiin rangaistusvankeja aina vuoteen 1868 saakka; vasta v. 1890 tämä valtio saavutti itsenäisen alusmaan oikeudet.