Part 8

Australiaa pidetään yleensä yhtenä maailman kansanvaltaisimpana maana. Omituista kuitenkin, että juuri sinä ajankohtana, jolloin alusmaille myönnettiin autonomia, puolueiden johtajat vakuuttivat pyhästi, ettei heillä ollut vähäisintäkään aikomusta »kylvää tulevan demokratian siementä». Aivan kuin se olisi ollut pahinta mitä tapahtua saattoi! Mutta se seikka, että samalla kuin perustuslait myönnettiin valtioille, annettiin myöskin oikeus muutella niitä mielinmäärin, oli omiaan piankin heijastamaan ajan poliittiset virtaukset niin itse valtiomuodossa kuin sen soveltamisessakin.

Työväenliike sai alkunsa jokseenkin samoihin aikoihin kuin parlamenttaarinen järjestelmä. Jo niin varhain kuin vuonna 1879 pidettiin valtioidenvälisiä syndikaattien (nyk. ammattiyhdistys) kongresseja, siis neljä vuotta aikaisemmin kuin ensimmäinen valtioidenvälinen ministerineuvottelu tapahtui. Näiden syndikaattien tärkeimpänä ohjelmanumerona oli kahdeksan tunnin työaikalaki ja palkkion maksaminen parlamentinjäsenille, viimeksimainittu vaatimus sen vuoksi, että myöskin työmiehet voisivat edustaa puoluettaan. Aktiivisemman ja samalla koko Australian sisäpolitiikkaan tuntuvasti vaikuttavan luonteen työväenliike sai vasta v. 1890 syntyneen merimiesten ja lampaankeritsijäin suurlakon jälkeen. Työväenpuolueen miehiä valittiin pääministereiksi niin jäsenvaltioiden kuin itse Liittovaltionkin hallitukseen; työmiehen aseman kohottamiseksi säädettiin monia uusia lakeja, perustettiin monimutkaisia sovittelulautakuntia ja tuomioistuimia, joiden huoleksi annettiin työehtojen määrääminen, lakkojen estäminen ja suurten teollisuusyritysten toiminnan valvominen sikäli, ettei niissä voitaisi koota kovin suuria rikkauksia yksiin käsiin.

Työväenpuolue, joka oli aina vastustanut uusien siirtolaisten maahantuloa, ryhtyi nyt toimenpiteisiin myöskin Queenslandin sokeriplantaaseilla käytetyn mustan työvoiman poistamiseksi. Näitä mustia työmiehiä (kanakkeja) oli tuotettu Tyynenmeren saarilta niin kutsutun indenture-järjestelmän nojalla. Tämä järjestelmä, joka itse asiassa tuskin erosi Afrikassa harjoitetusta orjakaupasta, lakkautettiin Queenslandissa tämän vuosisadan alussa ja kanakit lähetettiin takaisin kotisaarilleen, — mikäli niistä saatiin selvä. Työväenpuolue pääsi tarkoitustansa perille: uudella siirtolaislailla evättiin maahanpääsy kaikilta värillisiltä siirtolaisilta. Tämän ratkaisevan askelen ottamiseen vaikuttivat hyvin paljon myöskin poliittiset seikat: pelättiin nimittäin täyteen kansoittuneiden Aasian maiden vähitellen vakaavan maan teollisuuden, jos heille myönnettäisiin esteetön maahanpääsy.

Tämä yhteisen vaaran pelko lopulta sitten johtikin Australian Liittovaltion (_Commonwealth of Australia_) perustamiseen. Tämän kuuden valtion yhteenliittymän muodostivat viisi mannermaalla olevaa valtiota, nimittäin Queensland, Uusi Etelä-Wales, Viktoria, Etelä-Australia ja Länsi-Australia sekä Tasmanian saarivaltio. Liittoutumisaatteen toteuttaminen oli kuitenkin vaatinut paljon aikaa ja vaivoja. Jo v. 1850, kun valtioille myönnettiin perustuslait, kreivi Grey ehdotti eräänlaista valtioidenkeskeistä parlamenttien edustajain neuvostoa. Mutta siihen aikaan pyrittiin mieluimmin eristäytymään kuin liittymään yhteen, joten ehdotus sai raueta. Valtiot pysyivät pitkän aikaa aivan kuin erillisinä, toisilleen vihamielisinä kansoina — vain aseistusta vailla. Yhtenäisyyden henki kasvoi hitaasti. Saksalaisten valtaukset Uuden Guinean pohjoisrannikolla ja Bismarckin saaristossa sitä vähän jouduttivat. Uudesta valtiomuotoehdotuksesta keskusteltiin ja väiteltiin niin virallisissa kuin epävirallisissa konferensseissa. Eri valtioiden poliittiset »kuuluisuudet» pelkäsivät menettävänsä valta-asemansa keskushallinnon tultua pystytetyksi. Tosiasiallisesti uusi valtiomuoto vähensi jäsenvaltioiden suvereenisia oikeuksia tuskin nimeksikään; liittovaltion hallituksen päätehtävät olivat nimittäin huolehtiminen maanpuolustuksesta ja tulli- ja postilaitoksista. Uuden Etelä-Walesin ja Länsi-Australian liittyminen oli pitkän aikaa kysymyksenalaisena. Vihdoin oli suunnitelma valmis; Englannin parlamentti hyväksyn sen pienin muutoksin: ja vuonna 1901 Yorkin herttua (nykyinen kuningas Yrjö V) saapui Australiaan ja juhlallisesti julisti ensimmäisen Suur-Australian parlamentin avatuksi. Australia oli nyt poliittisesti yksi kansa.

Liittoutumisen jälkeinen historia oli myöskin vaiherikas: useita silloin vireille pantuja asioita pohditaan vieläkin sanomalehtien palstoilla. Työväenpuolueen kehitys ja poliittinen valtaanastuminen ovat jo tulleet mainituiksi. Kotimaisen teollisuuden suojelemiseksi on asetettu korkeat tullit, mikä toimenpide ei ollenkaan miellyttänyt Uuden Etelä-Walesin asukkaita, jotka ennen liittoutumista olivat tottuneet vapaakauppaan. Vuonna 1905 liittovaltio otti omiin käsiinsä siihen asti Queenslandilla olleen Brittiläisen Uuden Guinean (Papua) hallinnon sekä samoin v. 1910 Etelä-Australialta laajan Pohjoisen Territorion. Pitkien väittelyjen jälkeen valittiin vihdoin v. 1908 Australian tulevan pääkaupungin paikaksi Sydneystä 300 km lounaaseen sijaitseva Canberran alue. Ja v. 1927 liittovaltion hallitus ja parlamentti lopultakin muuttivat Melbournesta uuteen, vasta valmistuneeseen kotiinsa. Vv. 1914—1918 käytyyn maailmansotaan Australia lähetti 360 000 sotilasta, joista kuoli kokonaista 60 000 — siis enemmän kuin Yhdysvaltain kaksimiljoonaisesta armeijasta. Pakollisen mertentakaisen asevelvollisuuden puolesta toimitettiin kansanäänestys kahteen eri otteeseen, vahvasti kielteisin tuloksin kummallakin kerralla. V. 1914 australialainen maihinnousujoukko valtasi Saksalaisen Uuden Guinean, jota Australia siitä lähtien onkin hallinnut Kansainliiton mandaatilla.

ALKUASUKKAAT.

Australian alkuasukasluku ei ole koskaan ollut kovin suuri. Kapteeni Cookin noustessa maihin Botany-lahden rannalla arveltiin alkuasukkaita olevan koko mantereella puoli miljoonaa.

Tiedemiehet pitävät Australian neekereitä maailman alhaisimpana rotuna. Mutta niinpä ne elävätkin eristetyimmillä seuduilla vielä tänäpäivänä siinä tilassa, jossa meidän esi-isämme elivät vuosituhansia sitten. Ellei valkoinen mies olisi tullut, eläisivät ne todennäköisesti vielä nytkin alkuihmisen tasolla. On kuitenkin muistettava, että Australia on eläin- ja kasvikuntansa vuoksi aina eronnut muista mantereista: siellä ei ole ollut suuria petoeläimiä, joita vastaan olisi pitänyt taistella, eikä liioin kotieläimiksi sopivia. Maan ainutlaatuinen luonto tarjosi yhtä vähäiset elämisen mahdollisuudet luonnontilassa elävälle alkuasukkaalle kuin Pohjois-Lapin hedelmättömät kanervikot. Mutta vaikka maassa olisi ollutkin ihmisen palvelukseen soveltuvia eläimiä, on tuskin luultavaa, että australialainen olisi osannut käyttää niitä hyödykseen. Hänen ravintonaan ovat suurimmaksi osaksi juuret ja siemenet, mutta kuitenkaan hänen päähänsä ei ole koskaan pälkähtänyt kylvää siementä maahan ja siten taata itselleen varma ravinto. Hänellä ei ollut aavistustakaan siemenen ja kasvin välisestä suhteesta, vaan hän yksinkertaisesti uskoi, että taimi kasvaa hänen oman maagillisen voimansa ansiosta. Ennen eurooppalaisten tuloa hänen ei ollut koskaan tarvinnut taistella muita rotuja vastaan eikä niinollen ollut taisteluissa karaistunut ja vastoinkäymisistä viisastunut, kuten monet muut kansat. Jos voidaan puhua maasta, jonka valloittamiseen valkoihoisilla on mustien saamattomuuden vuoksi ollut siveellinen oikeus, niin tämä maa on Australia.

Australialaiset ovat keskimittaisia; miesten keskimääräinen pituus on 170 sm ja naisten 160 sm. Otsa on taaksepäin kalteva, kulmakarvat tiheät ja runsaat ja nenä leveä. Vastasyntyneen ihonväri on kuparinruskea, mikä kuitenkin pian tummuu, vaihdellen täysinkasvaneilla suklaanruskeasta nokimustaan. Tukka vaihtelee melkein suortuvaisesta melkein kiharaan, ollen kuitenkin useimmilla aaltomainen. Naisten tukka leikattiin muutaman tuuman mittaiseksi; tapa ei johtunut turhamaisuudesta eikä polkkatukkamuodista, vaan yksinomaan käytännöllisistä syistä: naisten piti nimittäin punoa hiuksistaan nuoraa ja köyttä. Australialaisella on harvinaisen pienet kädet; valkoisen miehen käsi ei mahdu heidän kilpiensä kannatinreiästä. Niin naisten kuin miestenkin iho on täynnä koristelutarkoituksessa viillettyjen haavojen arpeutumia.

Australialaisella ei ollut aavistustakaan arkkitehtuurista; kylmän ja sateisen sään aikana hän latoi parin seipään varaan puunkuorista viistokatoksen, saaden siten suojan pahinta tuulta vastaan. Hän ei tuntenut liioin mitään metallia. Hän varusti keihäänsä kalanhampailla, eläinten luilla ja piikiven siruilla. Hänen älynsä ei kyennyt keksimään jousta ja nuolta, mutta se keksi jotakin muuta: omituisenmuotoisen vipusimen, jolla hän voi lingota keihäänsä paljon pitemmälle kuin pelkällä lihasvoimalla heittäen. Yksinkertaisia olivat australialaisen taisteluaseet: alkuperäinen keihäs, heittovipusin ja puunuija, _nulla_. Tyypillinen riistanhankinnassa käytetty ase oli bumerangi (_boomerang_), omituinen käyrä puukalikka, joka teki ilmassa voltin ja palasi takaisin taitavan heittäjänsä jalkoihin, ellei osunut maaliin; täten alkuasukas välttyi turhan päiten juoksemasta aseensa perästä. Bumerangi osoittaa muuten harvinaisen suurta asiantuntemusta lentävän esineen fysiikassa ja on todisteena siitä, että australialaiset alhaisesta sivistystasostaan huolimatta olivat jossakin suhteessa käytännöllisiä, jopa taitaviakin.

Australian alkuasukkaat jakautuivat heimoihin. Kun ravintoa oli runsaasti, huvittelivat heimot keskinäisellä sodankäynnillä. Mikäli tiedetään, nämä sodat eivät kuitenkaan olleet perin vakavaluontoisia. Niissä oli enemmän sotahuutoja ja -tansseja kuin verenvuodatusta. Eri heimojen urhot varustautuivat taisteluun maalaamalla ruumiinsa punaisella, keltaisella ja valkoisella savella ja esittivät sitten sotatansseja vihollisheimon leirin edustalla; moiset mielenosoitukset, joita vielä molemmin puolin höystettiin mitä kauheimmilla uhkauksilla, johtivatkin usein tappeluun ja todelliseen sodankäyntiin, jossa aseina käytettiin sekä keihäitä että nuijia. Keihäät saattoivat raadella uhriansa pahastikin, sillä niiden kärkipuoleen kiinnitettiin luunsiruja tai kalanhampaita. Mutta Australian neekerin iho parantui ihmeen nopeasti. Haavaan, joka olisi riittänyt tappamaan kenen eurooppalaisen tahansa, neekeri mätkäsi kourallisen savea eikä piitannut siitä sen enempää.

Kaksintaistelut alkuasukasten kesken eivät olleet lainkaan harvinaisia, ratkaisivatpa naisetkin joskus riitansa tällä alkuperäisellä tavalla. Tavallisimmin käytetty ase näissä tappeluissa oli _nulla_. Toinen tappelijoista asettui seisomaan vastustajansa eteen ja antoi tämän lyödä itseään nuijalla päähän: sitten toinen sai vuorostaan tehdä samoin, ja tätä jatkettiin, kunnes jompikumpi kaatui maahan. Se oli paremmin kestävyys- ja kärsivällisyyskoe kuin tappelutaidon näyte.

Australian neekerit eivät kohdelleet naisiaan sen paremmin kuin muidenkaan maanosien alkuasukkaat: majapaikkaa muutettaessa naisten piti sälyttää hartioilleen heimon koko irtain omaisuus, ja leirissä oltaessa he saivat niinikään suorittaa kaikki raskaimmat työt. Aterioilla he saivat tyytyä istumaan rivissä miesten takana. Metsänriista, kuten kenguru esimerkiksi, paistettiin leiritulella turkkeineen päivineen. Miehet söivät ensin parhaat palat ja heittivät loput olkansa yli takana odottaville naisille.

Australian alkuasukkaiden henkinen elämä liikkui taikauskon rajoissa, kuten muidenkin luonnonkansojen. He uskoivat sielunvaellukseen: jokainen lapsi oli jonkun esi-isän uusi ilmiöitymä, esi-isän, jonka heimon vanhimmat vielä muistivat. He eivät käsittäneet, että lapset syntyvät parittelun kautta, vaan uskoivat yksinkertaisesti, että jokin salaperäinen olio työntää sikiön naiseen. Jotkut heimot uskoivat vahvasti, että lapsi ei voi syntyä, ellei isä ole nähnyt siitä unta. Jos vaimo synnytti lapsen, josta isä ei ollut nähnyt unta, mies ei tunnustanut lasta omakseen. Jos mies taas oli ollut muiden heimojen luona vuosikausia, mutta nähnyt sillä välin vain kerrankin unta lapsesta ja kotiin palatessaan saanut vaimoltaan tuliaisiksi perillisen, oli kaikki niinkuin olla pitääkin, ja mies tunnusti empimättä lapsen omakseen huolimatta siitä, kuinka kauan hän oli ollut erossa vaimostaan.

Jos inhimillisen elämän synty oli hämärä asia Australian neekereille, oli kuolema ja sitä seuraava kausi — salaperäiset tosin muillekin kansoille — heille vielä käsittämättömämpi ja pelottavampi. Yleinen luulo oli, että kuoleman aiheuttaa pahahenki, joka hyökkää yksilön kimppuun milloin milläkin tavalla. Joidenkin heimojen keskuudessa oli tapana, että yksilö, joka uskoi pahan hengen hyökänneen kimppuunsa, jätti kansansa ja meni metsään kuolemaan. Ja niin vuorenvankka oli alkuasukkaan usko, että hän yksinkertaisesti kuoli luonnollisen kuoleman pelkällä uskonsa voimalla. Jotkut heimot hautasivat kuolleensa karkeassa, yhdestä puusta hakatussa kaukalossa, toiset taasen kalvoivat vain maahan kuopan ja laskivat vainajan sinne kyykkyasentoon. Muutamilla heimoilla oli tapana asettaa ruumis ylös puiden oksille rakennetulle lavalle, missä se sai olla, kunnes siitä oli jäljellä vain pelkät kuivat luut; nämä luut haudattiin sitten, paitsi toista käsivarsiluuta, joka annettiin kuolleen äidille.

He uskoivat myöskin korkeimpien olentojen olemassaoloon; kullakin heimolla näyttää olleen hyvän ja korkean ruumiillistumana joku kunnioitettava, hyväsydäminen heimopäällikkö, joka oli itse täydellisyys niin hyveissä kuin haluissakin ja joka tunsi ja hallitsi kaikkia heimolle välttämättömiä maagillisia voimia.

Useat tiedemiehet vakuuttavat, että Australian neekeri ei ollut ihmissyöjä luonnostaan eikä vaistojensa yllytyksestä, vaan että hän söi vihollisensa ainoastaan silloin, kun hänellä ei ollut muuta ravintoa saatavissa. Tunnettu australialainen tutkimusmatkailija, kapteeni Wilkins, joka muutamia vuosia sitten uskaltautui aivan yksin kaukana sisämaassa, Pohjois-Australiassa elävien tuntemattomien alkuasukasheimojen leiriin, kertoo pari tapausta, jolloin alkuasukkaat muun ravinnon puutteessa paistoivat ja söivät kaksi ihmistä; toinen niistä oli vastakuollut lapsi ja toinen kaksintaistelussa kaatunut mies. Näihin aterioihin osallistuneiden joukossa oli myöskin alkuasukkaita, jotka olivat käyneet lähetysasemalla ja saaneet kuulla Kristuksesta.

Australia löydettiin verrattain myöhään, mutta kun ajattelee kohtelua, minkä alaiseksi maan alkuasukkaat noin sata vuotta sitten joutuivat, melkein toivoo, että tämä löytö olisi tapahtunut vieläkin myöhäisemmällä ajalla. Ensimmäisten kävijäin tiedonantojen mukaan Australian alkuasukkaat käyttäytyivät yleensä rauhallisesti valkoisia tulokkaita kohtaan, kun heitä lähestyttiin hyvin aikomuksin. He sallivat valkoihoisten vallata itselleen alueita mielinmäärin. Heillä ei ollut silloin vielä minkäänlaista käsitystä yksityisestä omistusoikeudesta. Mutta sitä mukaa kuin eurooppalaisten paalutetut alueet laajenivat merenrannalta sisämaahan, alkuasukkaiden metsästysmaille, alkoivat selkkaukset ja yhteenotot alkuasukkaiden ja uudisasukkaiden välillä olla jokapäiväisiä ilmiöitä.

Juuri tämä alkuasukkaiden tietämättömyys oli pääasiallisimpana syynä väärinkäsitysten syntymiseen heidän ja uusien maanomistajien välillä. Alkuasukkaat, ollen luonnostaan nomaadeja ja metsästäjiä, tahtoivat kulkea paikasta toiseen ja pyytää riistansa, mistä heitä huvitti. Usein sattui, että neekeriparvi pystytti leirinsä eurooppalaisen maa-alueelle ja kaatoi hänen karjaansa ravinnokseen. Silloin maanomistajat aloittivat säälimättömän sissisodan alkuasukkaita vastaan. Useissa valtioissa näitä yhdeksännentoista vuosisadan sivistykselle alentavia joukkovainoja pantiin toimeen yksinvaltiaiden kuvernöörien suostumuksella. Queenslandin kuvernööri antoi määräyksen ampua vangiksi otetut alkuasukkaat yhdessä parvessa; joissakin toisissa valtioissa sekoitettiin alkuasukkaille jaettaviin jauhoannoksiin arsenikkia ja myrkytettiin ne harvat lähteet, joista neekeriparat ammensivat juomavetensä.

Epäinhimillisimpään asteeseen tämä rotuvaino kehittyi Van Diemeninmaassa — nykyisessä Tasmaniassa — missä puolen vuosisadan kuluessa hävitettiin sukupuuttoon kokonainen ihmisrotu: _homo Tasmanianus_. Tämän joukkoteurastuksen toimittamiseen kiihoitti ja ainakin sitä helpotti saaren suhteellisen pieni koko verrattuna itse mantereeseen ja myöskin se seikka, että alkuasukkaat eivät päässeet pakenemaan aavan meren ympäröimällä saarelta. Van Diemeninmaan alkuasukkaat erosivat mantereen alkuasukkaista monessa suhteessa. Esihistoriallisella ajalla on saari ollut niemenkaulalla yhdistettynä Australiaan. Joskus myöhäisemmällä ajalla niemi on painunut veden alle ja laskenut valtameren vyörymään mantereen ja entisen niemimaan välille, jättäen samalla niemen asukkaat eristetyiksi ja osattomiksi niistä rotusekoituksista, jotka vuosisatojen kuluessa muokkasivat mantereen kansaa.

Englantilaiset ja ranskalaiset tutkijat, jotka varhaisina vuosina kävivät Van Diemeninmaassa, totesivat sikäläiset alkuasukkaat rauhaarakastavaksi kansaksi. Jos heitä olisi kohdeltu hyvin, he eivät todennäköisesti olisi antaneet aihetta mihinkään vakavaan rettelöön. Mutta niin tilanomistajat itse kuin heidän rangaistusvankityömiehensä kohtelivat alkuasukkaita raa’asti ja epäinhimillisesti. Väkivallanteot ja miestapot olivat jokapäiväisiä tapahtumia. Yksi valkoihoisten harjoittamia barbaarisia kostokeinoja oli alkuasukkaiden lasten ryöstäminen. Valkoihoisten joukossa oli joitakin täysin paatuneitakin rikollisia, jotka eivät voineet aloittaa säädyllistä elämää uudessakaan maassa, vaan vajosivat ennemmin tai myöhemmin yhteiskunnan hylkiöiksi ja kanssaihmistensä omaisuuden ja hengen ryövääjiksi. Nämä maantierosvot, _bushrangers_, olivat myöskin avuttomien alkuasukkaiden pahimpana kirouksena. Pienestä aineellisesta edusta ja usein pelkästä pahanilkisyydestä nämä eurooppalaiset henkipatot olivat valmiit kiduttamaan uhrejansa mitä kauheimmilla fyysillisillä kärsimyksillä.

Oli vain luonnollista, että alkuasukkaat vuorostaan tahtoivat nousta valkoisia sortajiaan vastaan. Tämän he tekivätkin vuonna 1824, samoihin aikoihin, jolloin Arthur tuli saaren kuvernööriksi. Ainoa tulos tästä kostohyökkäyksestä oli heidän valkoisten vihollistensa lisääntyminen. Mustat vihasivat valkoisia ja valkoiset tahtoivat raivata mustat pois tieltään. Mutta valkoisilla oli tehokkaammat aseet. Nuijilla ja keihäillä ei paljoa voitu musketteja vastaan... Valkoihoiset asettuivat väijyksiin joen äyräälle, missä tiesivät neekerien kylpevän, ja ampuivat avuttomat viimeiseen mieheen. John West, jonka tiedot ovat silminnäkijäin kertomia, kirjoittaa Tasmanian historiassaan: »Haavoittuneiden pääkallot murskattiin; lapsia heitettiin elävänä liekkeihin; kuolonkourissa vääntelehtiviä onnettomia keihästettiin raa'asti pistimillä; leirivalkea, jonka ääreen neekeriparat kerääntyivät illalla nukkumaan, saattoi ennen päivänkoittoa valaista viluisia vainajia.» Kuvernööri oli tietoinen alkuasukkaita kohtaan harjoitetusta sorrosta ja koetti parhaansa estääkseen sitä. Mutta vastuuvelvollisena hallitsijana hän ei liioin voinut sallia suoranaiseksi anarkiaksi kehittyneen olotilan jatkuvan. Mustat eivät enää tehneet mitään erotusta ystävien ja vihannesten välillä; he tappoivat jokaisen valkoihoisen, joka vain tuli heidän keihäittensä heittomatkan päähän. Voidakseen tiedoittaa alkuasukkaille hallituksen myötätuntoisuudesta heitä kohtaan Arthur lupasi palkkion jokaisesta vangitusta alkuasukkaasta, jota ei oltu haavoitettu, aikuisesta viisi puntaa ja lapsesta kaksi puntaa. Palkkion kannustamana valkoiset muodostivat pyydystäjäryhmiä, jotka saalistivat alkuasukkaita kuin metsänpetoja. Mutta tulokset olivat laihoja. Kun tästä ei ollut apua, kuvernööri järjesti suuren neekerimetsästyksen, joka ulotettiin yli koko saaren. Sotilaista, poliiseista ja aseistetuista työmiehistä kokoonpantu ketju levittäytyi yli saaren. Tällä viidentuhannen miehen armeijalla, jota kuvernööri itse komensi, oli mukanaan runsaasti ampumatarpeita ja lisäksi suuri määrä käsirautoja. Aikomuksena oli karkoittaa neekerit saaren kaakkoiskulmassa sijaitsevaan Tasman-niemeen, ja jokainen ketjuun liittynyt kansalainen uskoi täyttävänsä siunauksellista tehtävää isänmaan puolesta. Mutta kun ketju muutaman viikon kestäneen marssin jälkeen suljettiin, huomattiin oletetun suuren saaliin supistuneen yhdeksi mieheksi ja pojaksi. Muut olivat varkain pujahtaneet ketjun ulkopuolelle. Arthurin ketju maksoi 30 000 puntaa ja oli yhtä tuloksellinen kuin hölmöläisten yritys vangita päivänvaloa säkkiin.

Tätä kuvernöörin epäonnistunutta toimenpidettä seurasi erään metodistilahkoon kuuluvan muurari Robinsonin hieman toisenlainen yritys. Robinson, joka alkuasukkaihin tuntemansa mielenkiinnon ansiosta oli jo oppinut heidän kieltäänkin, tarjoutui lähtemään yksin ja aseettomana mustien luokse selittämään näille, että huolimatta joidenkin yksilöiden barbaarimaisista teoista hallituksen tarkoituksena oli parantaa alkuasukkaiden asemaa ja tehdä heidän elämänsä siedettäväksi. Robinsonille ja hänen suunnitelmalleen naurettiin ja miestä pidettiin heikkopäisenä. Mutta pieni muurari teki ihmeitä: aseettomana hän käveli keihäät ojossa odottavaa alkuasukasjoukkoa vastaan ja — tarjosi heille kättä. Kaikkialla, missä tämä pieni mies liikkui, vallitsi rauha eurooppalaisten ja alkuasukkaiden välillä; mutta hän ei voinut olla joka paikassa yhtäaikaa. Siksi annettiinkin hänelle toimeksi vuonna 1835 kerätä alkuasukaskansan rippeet Flinders-saarelle ja siellä valvoa heidän hoitoaan. Vain 203 yksilöä oli monituhantisesta kansasta jäänyt jäljelle vuosikausia kestäneen vainon ja metsästyksen päätyttyä eikä näitä rippeitäkään onnistuttu kauan pitämään elossa. Kovia kokeneet alkuasukasparat sairastuivat, kuihtuivat ja kuolivat. Viimeinen homo Tasmanianus kuoli vuonna 1860.

Sattui myöskin usein, että mustat tahallaan ärsyttivät valkoihoisia ja koettelivat näiden kärsivällisyyttä. Länsi-Australian erämaissa, suurilla kultakentillä, missä vettä oli niukalti, eurooppalaiset soveltivat keinoa, joka oli tosin tepsivä, mutta samalla äärimmäisen julma. Seudun alkuasukkaat eivät olleet ensinkään halukkaita opastamaan valkoihoisia harvoille vesikuopilleen. Vettä oli, kuten sanottu, niukalti, ja he olivat jo huomanneet, että valkoiset tuhlasivat vettä aivan kuin eivät olisi ymmärtäneet sen arvoa. Mutta kun janoiset kullankaivajat tapasivat yksinäisen alkuasukkaan erämaassa, täyttivät he miesparan suun suolalla ja antoivat hänen maata sidottuna auringonpaisteessa, kunnes janontuskat pakottivat onnettoman opastamaan kiusanhenkensä salaiselle lähteelle.

Jos Australian uudisraivaajien menettely alkuasukkaita kohtaan oli julmaa ja epäinhimillistä, on nykyisen polven mustille osoittama kohtelu sitä inhimillisempää. Hallitukset ovat antaneet ankaroita määräyksiä alkuasukkaiden kanssa kosketuksiin joutuville virkamiehille siitä, että mustia on kohdeltava inhimillisesti; jokaista ilmisaatua rikkomusta seuraa rangaistus. Jokainen valtio on varannut eristetyn leirialueen mustille ja hallitukset huolehtivat isällisellä hellyydellä heidän ravinnostaan ja toimeentulostaan, siten koettaen sovittaa isiensä pahat teot.

Yleinen piirre Australian nykypolven alkuasukkaassa on sivistyksen aiheuttama rappeutuminen. Hän oppii helposti käyttämään vaatteita, mutta ei opi samalla käsittämään, että vaatteet eivät ole tarkoitetut pesemättä öin-päivin käytettäviksi. Hän on erikoisen mieltynyt silkkihattuun, valkoisten sivistyksen arvomerkkiin. Jos hänelle lahjoitetaan kulunut silkkihattu, ei hän ota sitä koskaan pois päästään. Liian pian hän oppii tupakoimaan ja nauttimaan alkoholia, vieläpä opiumiakin, kiinalaisten kanssa kosketuksiin joutuessaan. Hänestä ei ole järjestelmälliseen työntekoon teollisuuslaitoksissa, mutta saattaa eurooppalainen silti saada hänestä hyvinkin uskollisen henkilökohtaisen palvelijan. Päivällä hän on rohkea ja hymyilevä, mutta pimeän tullen arka kuin lapsi.