Part 6

Alkuperänsä perusteella voidaan australialaiset laskea pohjoismaisiin kansoihin kuuluviksi, joten on vain luonnollista, että liiallinen alkoholinkäyttö on yksi sikäläisiä probleemeja. Huolimatta siitä, että maa tuottaa suuren määrän viiniä, ei viiniä kuitenkaan nautita pöytäjuomana, kuten Etelä-Euroopan maissa, vaan teetä — ainaista väkevää teetä. Mitään muuta erikoista kansallisjuomaa australialaisilla ei ole, joten he ryyppäävät ja juovat vähän kutakin: olutta, viskiä, viiniä, konjakkia, liköörejä, vieläpä rommiakin — tuota pionieerien ja merirosvojen eliksiiriä. Lieventävinä asianhaaroina on kuitenkin otettava huomioon sekä kuiva maasto että janottava ilmasto. Brittiläisen kunniakäsitteen mukaan herrasmiehen ei sovi ryypätä yksin. Mutta ainahan siihen löytyy kumppaneja, ei muuta kuin juodaan yhdessä lasi terveydeksi, »good luck!» Raittiusseuroja on myöskin kaikissa suuremmissa yhteiskunnissa, mutta tähän asti niiden toiminta on rajoittunut kapakkain aukioloajan lyhentämiseen. Ennen sotaa kapakat olivat avoinna 11 saakka illalla, mutta nyt ne on suljettava kello 6 ja sunnuntaisin pidettävä koko päivän kiinni. Uudessa Seelannissa on joissakin kunnissa kokeiltu kieltolailla, mutta tulokset ovat olleet melko masentavia. Siellä niinkuin Australiassakin on kieltolain vuoksi järjestetty kansanäänestyksiä, mutta kansan enemmistö on aina ilmaissut hylkäävän kantansa. Palanneet sotilaat ovat kaikki järjestään äänestäneet kieltolakia vastaan, he oppivat Euroopassa käsittämään, että kohtuullisella alkoholinkäytöllä ja hillittömällä juopottelulla on ero.

* * * * *

Matkailijalle ja luonnonihailijalle Australia voi tarjota mitä moninaisimpia nähtävyyksiä. Queenslandin troopillisessa pohjoisosassa viehättävät pohjoismaalaista korallisaaret, palmurannat ja kaikissa etelämeriromaaneissa ylistetyt safiirinsiniset laguunit. Siellä on myöskin vuoria, sekä vihreitä että lumipeitteisiä. Uuden Etelä-Walesin rannikko taasen muistuttaa hyvin paljon Etelä-Ranskan lazurirannikkoa: vuoret kohoavat merestä melkein kohtisuorina; niiden juurella punarakennuksiset pikkukaupungit ovat kuin pienuuttaan kyyryssä; vuorten ja rannan väliseen kapeaan maasuikaleeseen on valtameri aikojen kuluessa syönyt tuhansia hiekkarantaisia poukamia; ja kaiken yllä paahtaa aurinko kesät, talvet. Rannikon kauneutta tosin hieman häiritsevät sinne tänne hajoittautuneet hiilikaivosryhmät. Sydneystä lähtee laivoja enemmän tai vähemmän säännöllisin kulkuvuoroin melkein kaikkiin Tyynen valtameren saariin, mitä moninaisimpiin »uusiin» maihin: Uuteen Seelantiin, Uuteen Kaledoniaan, Uusille Hebrideille, Uuteen Guineaan, Uuteen Britanniaan, Uuteen Irlantiin, Salomon-, Marshall-, Gilbert-, Ellice-, Fidshi- ja Tonga-saarille — haaveiden ja harhakuvitelmien maihin. Lähellä Sydneytä sijaitsevat jyrkänteistään ja syvistä laaksoistaan tunnetut Siniset Vuoret, joiden huipulla saattaa tukahduttavan kuuman päivän hämärtyessä nähdä leiskahtelevia sähköilmiöitä, etelän »Kalevantulia». Näkemisen arvoiset ovat myöskin vähän etäämpänä sijaitsevat Armidale-vuoret. Kosciusko Uudessa Etelä-Walesissa ja Buffalo Viktoriassa ovat kumpikin kuuluisia matkailijain nähtävyyksiä ja talviurheilupaikkoja. Tasmanian vihreä saarivaltio tarjoaa puolestaan matkailijalle ja luonnonihailijalle mitä monipuolisinta nähtävää: vuoristoja kristallinkirkkaine järvineen ja hyppelehtivin puroineen, jylhiä kalliorantoja ja rauhallisia vihreitä laaksoja; luonto on siellä suurenmoinen niin kesällä kuin talvellakin. Länsi-Australian lounaiskulma taasen on mainittava suurisuuntaisen metsäteollisuutensa ja jättiläismäisten puittensa vuoksi. Käynti jollakin suurehkolla lammasasemalla kerintäaikana tai kaivoskaupungissa tai jossakin eristetyssä erämaan kaupungissa siinä vihjeitä matkailijalle, joka tahtoo tutustua muuhunkin kuin vain suurkaupunkilaisten touhuun ja huvituksiin.

SIIRTOLAISEN MAHDOLLISUUDET.

»Työmiesten paratiisi! — Maailman paras maa!» komeilee useimmissa propagandajulkaisuissa, joita julkaisevat sekä Australian Liittovaltion että alusvaltioiden siirtolaisvirastot. Vaikka yllämainitunlaiset lauseet ovatkin hyvässä tarkoituksessa vahvasti liioiteltuja — australialaiset käyttävät mielellään superlatiiveja — on niissä sentään osaksi tottakin. Siirtolaiset, jotka eivät lähde kotimaastaan pikaisen rikastumisen toivein, vaan valmistautuvat vakavaan työhön ja monivuotiseen maassaoloon, havaitsevat aikaa myöten Australian, ellei nyt kaikkein parhaaksi, ainakin hyväksi maaksi. Voitaisiin esittää satoja esimerkkejä yksilöistä, suomalaisistakin, jotka ovat astuneet siellä maihin rahattomina ja ovat nyt varakkaita farmareita tai teollisuusmiehiä.

Mutta millä ihmeen keinolla ensin pääsisi tuohon kaukaiseen paratiisiin? Matka sinne on todellakin pitkä, laivamatka Lontoosta Välimeren ja Suezin kanavan kautta kestää 30—45 päivää riippuen määräsatamasta Australiassa. Ja mikä vielä ikävämpää, matkalippu maksaa paljon! Sitäpaitsi pitää sinne nykyjään pyrkivällä siirtolaisella olla maihinnousurahaa 40 puntaa. Lisäksi pitää pyrkijän olla luku- ja kirjoitustaitoinen. Tätä viimeksimainittua pykälää voidaan tarpeen tullen vastenmielisten (undesirable) siirtolaisten pyrkiessä maahan tulkita siten, että siirtolaiselta vaaditaan minkä tahansa kielen — esimerkiksi turkin ja japanin taito. Onpa tällaista tulkintaa joskus sovellettukin vastenmielisiin kuuluisuuksiin.

Lukija saattanee jo ihmetellen kysyä, mitä hyötyä on sitten siirtolaisuuspropagandasta, kun maahanpääsylle samanaikaisesti asetetaan näin paljon vaikeuksia? Siihen kysymykseen saattaisi vastata: monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut. Mutta tästä enemmän edempänä.

Liittovaltion hallitus ei sentään aseta yksinomaan esteitä siirtolaisten tulolle, päinvastoin se koettaa auttaa vähävaraisten, mutta kunnollisten siirtolaisten mahdollisuuksia maksaen puolet heidän laivalipustaan. Tässäkin on kuitenkin pieni »mutta»: tällaista siirtolaiskandidaattia pitää olla suosittelemassa joku Australiassa asuva sukulainen tai tuttava, jonka sen lisäksi on taattava tulokkaalle vuoden toimeentulo.

Suuria posti- ja matkustajalaivoja lähtee Englannista Australiaan noin kolme kuukaudessa. Paitsi englantilaisten laivayhtiöiden komeita kaksi- ja kolmiluokkaisia laivoja kulkee tällä linjalla myöskin Australian Liittovaltion yksiluokkaisia laivoja, joissa matkustaminen on verrattain mukavaa ja hinnat tuskin muiden laivojen kolmannen luokan hintoja korkeammat. Sitäpaitsi lähettelevät ranskalaiset, saksalaiset, italialaiset ja skandinavialaiset yhtiöt laivojaan Australiaan enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Ei ole siis puutetta linjoista eikä laivoista jos vain kukkaro kestää tuon kuusiviikkoisen maailmanmatkan. Yksilöille, jotka voivat kestää merimiehen ammatin vaikeudet valtamerillä, esiintyy joskus tilaisuuksia ilmaiseen matkaan lastia kuljettavissa höyry- ja purjelaivoissa; monet suomalaiset ovat viime vuosina siirtyneet sillä tavoin Australiaan, joko tehden työtä matkansa korvaukseksi tai — karaten sopivassa satamassa.

Mutta mitä toimeentulomahdollisuuksia siirtolaisella sitten on päästyään moniviikkoisen matkan jälkeen tähän aurinkoiseen maahan? Koettakaamme luoda suppea yleissilmäys eri valtioiden tarjoamiin mahdollisuuksiin samassa järjestyksessä, missä jo olemme ne sekä samoilleet halki että kiertäneet ympäri.

Länsi-Australian laaja ja harvaan asuttu maa tarjoaa tarmokkaalle ja varakkaalle yksilölle suuret menestymisen mahdollisuudet. Tämän valtion pääelinkeino on lampaanhoito. Tähän tarkoitukseen sopivaa maata, vähän merenrannasta sisämaahan, saadaan sekä ostaa että vuokrata valtiolta edullisin ehdoin. Varsinkin valtion pohjoisosassa, missä ilmasto on subtroopillista ja sademäärä liian vähäinen maanviljelykselle, mutta riittävä nostattamaan lampaiden tarvitseman ruohon ja missä alkuasukkaita on paimeniksi ja työmiehiksi, sijaitsee useita laajoja lammasasemia, joiden omistajat korjaavat saderikkaana vuonna ruhtinaalliset tulot. Yhdellä tällaisella usein sadan kilometrin päässä lähimmästä naapurista sijaitsevalla lammasasemalla voi olla 150 000 lammasta ja enemmänkin; tällaisen suuraseman ympäri ratsastaminen saattaa olla hyvässä tapauksessa toista sataa kilometriä pitkä taival. Kun lisäksi tiedämme, että australialainen merinovilla noteerataan Euroopan villapörssissä korkeimpaan luokkaan, saamme jonkinlaisen käsityksen lammasaseman omistajan vuosituloista. Mutta kuten sanottu, tämä elinkeino kysyy huomattavaa alkupääomaa ja siirtolaiset ovat enimmäkseen köyhää väkeä.

Käsityöläisille — lukuunottamatta kirvesmiehiä ja muurareita, joilla on työnsaantimahdollisuuksia kaikkialla Australiassa — tarjoaa harvaan asuttu läntinen valtio hyvin vähän tilaisuuksia. Mainittavin mahdollisuus on jättiläispuiden kaadanta valtion lounaiskulmassa, missä kasvaa useita kymmeniä eri eukalyptuslajeja. Se on tosin voimia kysyvää työtä, mutta helpompia ansioita odotellessa on sekin tervetullutta.

Vielä voidaan tästä valtiosta mainita kaivostyöt kulta- ja hiilikaivoksissa, hedelmänkorjuu omenaviljelyksillä ja elonkorjuutyöt. Valtion luoteisrannikolla harjoitetaan kalastusta ja simpukanpyyntiä varsin laajassa mittakaavassa; monista eri simpukkalajeista on helmisimpukka siellä tärkein, muodostaen oman teollisuudenhaaran, jossa menestys kuitenkin riippuu suuressa määrin onnesta.

Etelä-Australia, seuraava järjestyksessä, on tiheämmin asuttu kuin läntinen valtio ja tarjoaa myöskin moninaisempia ansionmahdollisuuksia siirtolaiselle. Maa on siellä hedelmällistä ja ilmasto eurooppalaisille sovelias: siellä asuu mm. muutamia tuhansia saksalaisia. Se on mantereen vehnävainio ja viinitarha ja tarjoaa myöskin runsaasti elon- ja hedelmänkorjuutyötä.

Viktoria on mantereen tiheimmin asuttu valtio ja niin ollen siirtolaisille edullisin työansioiden monipuolisuuden vuoksi. Sen vaihteleva kasvillisuus ja monipuolinen teollisuus tarvitsee paljon työväkeä. Gippslannissa, valtion kaakkoiskulmassa, harjoitetaan vihannesten viljelyä laajassa mittakaavassa, ja pohjoisessa taasen on nopeasti kehittyviä hedelmänviljelyskeskuksia, joista tärkein on Mildura. Viktoria tyydyttää mm. melkein koko mantereen jalkinetuotteiden kysynnän. Pääkaupungissa, Melbournessa, on mahdollisuuksia ammattilaisillekin, vaikkakin siellä niin kuin maan muissakin suurkaupungeissa sodanjälkeisinä vuosina on esiintynyt työnpuutetta huomattavassa määrässä. Elinkustannukset ovat Melbournessa hiukan halvemmat kuin itäisen rannikon suurkaupungeissa. Siellä sijaitsee myöskin Suomen Merimieslähetyksen asema.

Päättäen siitä tosiasiasta, että Uusi Etelä-Wales on vetänyt puoleensa suurimman määrän eurooppalaisia siirtolaisia Australiassa, pitäisi tämän valtion myöskin olla soveliain heille. Se on vanhin ja väkirikkain kaikista kuudesta valtiosta, jonka vuoksi sitä kutsutaankin »emävaltioksi». Siellä kukoistavat monet eri teollisuudet. Siellä on hopea- ynnä muita metallikaivoksia. Viljaa ja hedelmiä viljellään myöskin runsaasti. Newcastlessa, lähellä Sydneytä, sijaitsevat eteläisen pallonpuoliskon suurimmat hiilikaivokset. Uudessa Etelä-Walesissa on myöskin enimmän siirtolaisille soveliasta viljelyskelpoista maata saatavissa. Sen pääkaupungissa, Sydneyssä, joka muuten on koko Australian suurin kaupunki, on tätä kirjoitettaessa kokonaista 25 000 työtöntä. Työttömyyttä ei silti ole havaittavissa maaseudulla, päinvastoin siellä on aika ajoin puutetta maanviljelystyöväestä. Sydneyssä on myös Suomen konsulaatti.

Queensland, jota muiden valtioiden asukkaat leikillisesti kutsuvat banaanimaaksi, on ilmastoltaan osaksi subtrooppinen, osaksi trooppinen. Viime vuosina on Queensland alkanut vetää siirtolaisia puoleensa niin runsaasti, että se nyt kilpailee maahan muuttavien lukumäärässä Uuden Etelä-Walesin kanssa. Queenslandin kaivosteollisuus on monipuolista, sieltä saadaan opaaleja, kultaa, hopeaa, kuparia, tinaa ja hiiliä.

Hedelmäinviljelys rajoittuu pääasiallisesti troopillisten hedelmäin, banaanin, ananaksen, passion-hedelmän y.m., viljelykseen, mutta sitä harjoitetaankin sitten laajassa mittakaavassa: junalla ajaessa näkee radan varsilla kilometrien laajuisia banaanipensastoja ja ananas-istutuksia. Metsänhakkuuta ja karjanhoitoa harjoitetaan siellä myöskin suuressa määrässä: siellä on karjafarmeja laajoja kuin Euroopan pienet ruhtinaskunnat, ja hurjapäisiä cowboy-ratsastajia aivankuin Hollywoodin filmeissä.

Queenslandin tärkein maanviljelystuote on sokeriruoko, se käsittää suurimman osan viljelykselle raivattua aluetta koko valtiossa, laajentuen vuosi vuodelta pohjoiseen päin, niin että tuottoisimmat sokeriruokokentät nykyjään sijaitsevat Cairnsin kaupungin seuduilla. Siellä on useita suomalaisiakin sokerinleikkaaja-siirtokuntia, eikä meikäläiset siellä sen pahemmin hikoile kuin brittiläiset tai italialaisetkaan. »Valkoinen Australia»-politiikan vuoksi siellä ei ole saatu käyttää värillistä työvoimaa enää vuosikausiin, kuten muissa troopillisissa maissa. Sellainen suurteollisuus kuin sokeriruoko tarvitsee kuitenkin suuret määrät työväkeä, jolle troopillisen ilmaston vuoksi on vielä maksettava hyvä palkka. Sokerinleikkaajat työskentelevät enimmäkseen urakkapalkalla ja ansaitsevat usein yhdessä päivässä enemmän kuin kotimaassaan kokonaisessa viikossa. Eipä siis ihme jos moiset mahdollisuudet ovatkin houkutelleet sinne siirtolaisia tuhansittain kaikista Euroopan kolkista, jopa siihen määrään, että sielläkin jo havaitaan työnpuutetta, varsinkin niinä vuodenaikoina, jolloin sokerinleikkuutyötä ei ole... Yleensä ovat palkat Queenslandissa vähän paremmat kuin Australian muissa valtioissa.

Tasmanian saarivaltio on Australian valtioista vähimmän tärkein siirtolaisuudessa. Ne harvat siirtolaiset, jotka sinne siirtyvät, ovat pääasiallisesti brittiläisiä. Tärkeimmät saaren teollisuuksista ovat mineraalit ja omenanviljelys.

Mainitsematta on vielä Pohjois-Australia, Papua, Uuden Guinean mandaattialue ja joukko Liittovaltiolle kuuluvia saaria — kaikki seutuja, joita kokemattoman ja varattoman siirtolaisen on paras välttää.

Työmiehen elintaso on Australiassa edullisempi kuin missään Euroopan maassa: ruoka, vaatteet ja vuokra ovat tuskin kalliimmat kuin meillä Suomessa, ja palkat ovat sentään 30 — 70 prosenttia korkeammat. Perheetön käsityöläinen esimerkiksi voi säästää puolet palkastaan ja silti elää varsin mukavasti. Tulovero jättää työmiehen palkan melkein koskemattomaksi.

Mutta moinen riippumaton hyvinvointi edellyttää vakinaista työpaikkaa, jonka vain harvat ulkomaalaiset onnistuvat heti saamaan. Useimmilta menevät ensimmäiset vuodet »paremman paikan» etsimisessä ja sesonkityöstä toiseen muuttelemisessa.

Työnsaantimahdollisuuksista Australiassa puhuttaessa ei ole unohdettava lakkoja. Ammattiyhdistykset ovat hyvin voimakkaita tekijöitä maan teollisuuselämän säännöstelemisessä ja on niihin liittyminen pakollista jokaiselle, joka tahtoo ansaita leipänsä toisen palveluksessa niillä ammattialoilla, jotka ammattiyhdistys on ottanut suojelukseensa. Pieni väärinkäsitys ammattiyhdistyksen jäsenen ja työnjohtajan välillä tai jokin muu mitätön seikka saattaa johtaa pitkäaikaiseen lakkoon, jonka tehokkuutta ammattiyhdistys sitten valvoo mitä ankarimmin. Lakkoja sattuu useimmin satamatyöväen ammattiosastoissa; lakkojen vuoksi ovat suurien valtamerilaivojenkin lähtöajat aina hieman epävarmat, sillä rikkureita ei ole helppo saada. Tilaston mukaan hukataan Australiassa lakkojen vuoksi noin kolme miljoonaa työpäivää vuosittain.

Mistä johtuu sitten työttömyys maassa, jossa on maata — viljelyskelpoistakin — miltei rajattomiin ja joka voisi nykyisen kuuden miljoonan sijasta asuttaa 200 000 000 ihmistä? Se näyttää olevan yksi tämänpäiväisen ja kenties huomisenkin Australian probleemeja. Jos onnistuttaisiin keksimään keino tämän harvaan asutun mantereen taajaväkiseksi asuttamiseksi, seuraisi siitä paitsi Australian ripeää kukoistusta, hyötyä myöskin monille Euroopan maille, jotka nyt kärsivät liikakansoituksen haittoja. Mutta — ja tässä piilee probleeman solmu — vaikka sellainen menetelmä keksittäisiinkin, on tuskin luultavaa, että Australian Liittovaltio suostuisi sitä soveltamaan. Liittovaltion samoinkuin väestönkin todellinen kanta on, katsoen maan erikoiseen asemaan, lievimmin sanoen itsekäs: he tahtovat pysyttää Australian australialaisena tai ainakin brittiläisenä. Toisin sanoen, hallitus ja parlamentti tahtoisivat tuottaa maahan brittiläisiä siirtolaisia niin paljon kuin mahdollista ja ei-brittiläisiä niin vähän kuin suinkin, mutta työväenpuolue ei tahtoisi laskea maahan yhtään uutta siirtolaista mistään maasta. Vastapainoksi näille isänmaallisille ja itsekkäille kannanilmaisuille on mainittava, että työnantajat yleensä ja eritoten maanviljelijät antavat usein etusijan eurooppalaiselle työmiehelle australialaisen rinnalla. Suomalaiset ovat useilla seuduilla päässeet hyvään maineeseen.

Tämä ensi silmäyksellä liian itsekkäältä näyttävä siirtolaispolitiikka tuntuu kuitenkin jossakin määrin oikeutetultakin, jos asiaa katsotaan kansantaloudelliselta näkökulmalta. Vieraisiin kansallisuuksiin kuuluvat siirtolaiset tulevat alusmaihin useimmiten sellaisin ajatuksin, että he elävät jonkin vuoden säästäväisesti, keräävät pienen omaisuuden ja palaavat sitten takaisin kotimaahansa. Tämä päämäärä silmäin edessä he elävät yksinkertaisemmin ja vähäisemmin mukavuusvaatimuksin kuin maan omat kansalaiset, suostuvatpa usein työskentelemään pienemmällä palkallakin kuin viimemainitut. Australiassa ovat ainakin eteläeurooppalaiset tehneet itsensä huomatuiksi tässä suhteessa. Lisäksi heidän käyttäytymis- ja elintapansa eroavat aina jonkin verran maan omien kansalaisten tavoista.

Eteläeurooppalaisia siirtolaisia kohtaan ilmenevään vastenmielisyyteen on vielä muitakin syitä: yritteliäät eteläitalialaiset nimittäin vallitsevat melkein koko maan hedelmäkaupan vähittäismyyntiä, ja nokkelat kreikkalaiset ottavat vähitellen haltuunsa kaupunkien kahvilat ja perustavat uusia, missä vain luulevat niiden kannattavan. Niin hedelmäinmyynti kuin kahvilanpito ovat kumpikin kannattavia yrityksiä. Tätä pitävät australialaiset sopimattomana tungetteluna: heidän mielestään olisi ulkomaalaisten raivattava metsiä ja asutettava aroja eikä pyrittävä täyteen ahdettuihin kaupunkeihin. Minkäänlaista ulkomaalaisten boikottia ei kuitenkaan ole havaittavissa; niin voimakas ei australialaisen kansallistunne sentään ole: hän rakastaa mukavuutta ja ostaa kauppiaalta, jonka myymälä on lähimpänä, ja aterioi kahvilassa, jossa pihvi paistetaan ja vanukas höyrytetään juuri niinkuin hän tahtoo. Yhteinen haukkumanimi vain on keksitty eteläeurooppalaisille — »deiko».

Asumattomien alueiden viljelyskelpoisiksi raivaaminen ei edisty Australiassa rinnan siirtolaistulvan kanssa. Kaikki tuppautuvat harvoihin suurkaupunkeihin. Siinä toinen probleema. Kotimaiset työttömät eivät tahdo lähteä maaseudulle työnhakuun (maalla on kapakkoja harvassa) ja uudet siirtolaiset huomaavat maanviljelyksen alullepanemisen useinkin aivan ylivoimaiseksi tehtäväksi. Propagandajulkaisujen lupauksiin luottanut tulokas pettyy pahasti. Suurtilalliset ja yhtiöt ovat vallanneet parhaat maa-alueet, ja suurin osa valtioiden omistamasta viljelyskelpoisesta maasta on jaettu palkkioina sodasta palanneille sotilaille. Valtiot myyvät maata todellakin halvalla ja erikoisen edullisin ehdoin — mutta minkälaista maata! Kaikkein ensin on alue raivattava, mikä onkin luonnollista. Mutta pahinta on, että nämä luovutettavat maat sijaitsevat miltei pääsemättömissä ja tiettömissä seuduissa, puhumattakaan rautatiestä. Yhdysvalloissa ja Kanadassa rakennetaan ensin rautateitä asumattomille seuduille, ja siirtolaiset tulevat perässä ilman erikoista propagandaa. Australiassa saavat uudisasukkaat raivata itselleen tiet, rautatie rakennetaan sitten joskus vuosien kuluttua, kun ensin on parlamentissa tarpeeksi kauan siitä riidelty. Lisäksi ovat rahtimaksut rautateillä yleensä suhteettoman korkeat. Mitä kauempana farmi sijaitsee kulutuskeskuksista, sitä pienemmän voiton maanviljelijä saa tuotteistaan. Tästä syystä ei kannata perustaa farmia mihinkään eristettyyn seutuun, ei ainakaan hedelmätarhaa, sillä ensinnäkin hedelmät on saatava nopeasti markkinoille ja toiseksi niiden tukkuhinnoista ei liikene paljoa kalliisiin rahtikuluihin.

Maksaako sitten vaivan lähteä kauas houkuttelevaan etelätuulen maahan mittelemään voimiaan näin monien vastuksien kanssa, vastuksien, joiden voittamiseen tarvittavalla tarmolla siirtolainen voisi nousta hyvään asemaan kotimaassaankin? Kyllä ja ei. Monet yksilöt tarvitsevat, niin sanoaksemme, kunnostautumispakkoja: kotona ja kotimaassa on aina joku neuvomassa ja tukemassa, mutta kaukana maailmanrannalla vieraan kielen ja outojen tapojen ympäröimänä ihminen huomaa olevansa yksin, vailla sukulaisten ja ystävien tukea. Hänen maailmankatsomuksensa avartuu ja havaintokykynsä terästyy; hän oppii tuntemaan elämää ja ihmisiä. Siellä hän saa laskea menestyksensä oman luonteensa ja tarmonsa ansioksi. Mutta on myöskin yksilöitä, joille uusi ympäristö, oudot kanssaihmiset, elintavat ja vieras kieli, ovat liian raskas kuorma.

LÖYTÖ JA ASUTUS.

Kuka eurooppalainen ensimmäiseksi näki suuren eteläisen maan, josta maantieteilijät olivat niin kauan haaveilleet? Vastaus jää olettamusten hämärään. Collingridge de Torceyn mukaan esiintyy Australian läntinen rannikko merikorteilla seitsemän vuotta ennen kuin Kolumbus löysi Amerikan. Vielä nytkin on olemassa kartta vuodelta 1489, johon on Australian kohdalle merkitty kaistale rannikkoa. Toinen kartta (n.s. »Dauphin»kartta vuodelta 1536) esittää osan pohjoista rannikkoa ja nimeää suurimmat niemet ja lahdet. Todennäköisesti eurooppalaiset jo silloin tunsivat tuon eteläisen maanosan, jota he kuitenkin kutsuivat »Suureksi Jaavaksi», erotukseksi Pienestä (nykyisestä) Jaavasta. Arabialaisten, kiinalaisten ja malaijien arvellaan myöskin käyneen Australiassa, vieläpä paljon ennen eurooppalaisten ensimmäisiä käyntejä; heidän vierailuistaan ei ole kuitenkaan säilynyt jälkipolville mitään varmoja todisteita.

Espanjalaiset, hollantilaiset ja portugalilaiset merenkulkijat ovat kuitenkin ensimmäisiä, joiden retkistä näihin maihin historia tietää varmasti jotakin kertoa. Hollantilaisen »Duyfkenin» miehet ovat ensimmäisiä, joiden tiedetään astuneen uudelle mantereelle heidän vuonna 1606 tutkiessaan Carpentaria-lahden itärannikkoa. Alkuasukkaat surmasivat näistä uskalikoista yhdeksän, ja Keerweer (Kotiinpaluu)-niemen kohdalla jäljelle jäänyt miehistö käänsi laivan kotimatkalle.

Kun Alvaro de Mendana vuonna 1567 löysi Salomoninsaaret, luuli hän löytäneensä eteläisen mantereen. Uusi espanjalainen retkikunta, joka varustettiin matkalle Perusta käsin, päällikkönä Pedro Fernandez de Quir (eli de Quiros, kansallisuudeltaan luultavasti portugalilainen), pääsi onnellisesti aina Uusille Hebrideille saakka, missä de Quirin itsensä komentaman laivan miehistö teki kapinan ja pakotti hänet muuttamaan laivan kurssin kotiin päin. Hänen luutnanttinsa, Luis de Torres, jatkoi kuitenkin matkaansa toisella laivalla ja osui Uuden Guinean eteläiselle rannikolle. Kaksi kuukautta hän hapuili itselleen tietä riuttojen ja saarien lomitse, Uuden Guinean ja Australian välisestä salmesta, jolla nyt on hänen nimensä. Hän näki mantereen koilliskärjen ja Yorkin niemen kukkulat, mutta luuli niitä saariksi. Muutama viikko aikaisemmin de Quir puolestaan oli luullut, että saari, jonka läheisyydessä hänen miehistönsä teki kapinan, olisi ollut suuri eteläinen manner, ja antoi sille mahtavakaikuisen nimen, »Tierra Austrialia del Espirita Santo»; sana »Austrialia» oli aiottu kohteliaisuudeksi Espanjassa silloin hallitsevalle itävaltalaiselle hallitsijasuvulle. [Itävalta on espanjaksi Austria.] Tyypillisiä erehdyksiä senaikaiselle löytöretkeilylle olivat de Torresin ja de Quirin löydöt: ensinmainittu löysi mantereen ja piti sitä saarena, viimeksimainittu löysi saaren ja luuli sitä mantereeksi.