Australia ja sen itsetietoinen kansa
Part 5
Vanhimmat ja enimmän luetut lehdet ovat hyvin toimitettuja, mutta yleensä vanhoillisia; tavallisesti ne ovat luotettavia, ellei ole kysymys politiikasta. Ulkomaan uutisia on verraten vähän, sillä sähkösanomamaksut ovat kalliita. Viime vuosina on täälläkin alkanut ilmestyä joitakin kevytmielisiä sensatsionilehtiä, jotka näyttävät kokonaan unohtavan sanomalehden todellisen tarkoituksen: tiedoittaa tärkeitä päivän tapahtumia. Onneksi ei tämänkaltaisilla lehdillä sentään ole suurtakaan merkitystä yleisen mielipiteen luomisessa yhteiskunnallisista ja valtiollisista kysymyksistä. Maaseudulla taasen ovat päivälehtien kuvitetut ja monisivuisilla maamiehenosastoilla varustetut viikkojulkaisut tärkeintä luettavaa.
* * * * *
Kirjailijoitakaan ei puutu Australiasta. Siirtolaisuuden kunniallisten uranuurtajien samoin kuin sen alkuvuosien rangaistusvankien elämästä on kirjoitettu muutamia lukemisen arvoisia romaaneja. [Mainittavimpia proosakirjailijoita ovat: »Rolfe Boldrewood» (T.E. Browne), Marcus Clarke, Henry Kingsley (pioneerien, karja- ja lammasasemien, maantierosvojen ja rangaistusvankien kuvaajia), Bernard Cronin (etupäässä romaaneja Tasmanian metsistä), rouva Æneas Gunn (elämästä harvaanasutussa Pohjoisessa Territoriossa), E.J. Brady (elämästä jokilaivoissa, troopillisesta Queenslandista, ym.), Arthur Adams, Edward Dyson (työväenluokan elämästä kaupungeissa) ja Roy Bridges.] Nykyjään sikäläiset romaanikirjailijat valitsevat aiheensa objektiivisemmilta aloilta. Runoseppiä siellä on aina ollut puuttumattomiin. [Runoilijoista mainittavimpia ovat: Adam Lindsay Gordon, Henry Clarence Kendall, George Gordon McCrae, Viktor J. Daley, C.J. Dennis, »Banjo» Paterson ja Henry Lawson; viimeksimainittu on kirjoittanut myöskin suorasanaisia kuvauksia työmiesten ja kulkurien elämästä.] Poliittinen ja kirjallinen viikkojulkaisu »Bulletin», perustettu yli neljäkymmentä vuotta sitten, oli aikoinaan arvokkaana tukena nuorille kirjailijoille julkaisten palstoillaan yksinomaan puhtaasti Australia-aiheisia tai australialaisten kirjoitelmia. Mutta sanoma- ja aikakauslehdille käy usein kuin ihmisille: leimuavan radikaalinen ja tasavaltalainen nuori julkaisu vanheni ja muuttui vakavien kirjailijain ja vakavien aatteiden vanhoilliseksi kannattajaksi, ottaen vielä lisäksi ohjelmaansa parempiosaisten etujen ja englantilaisystävällisen politiikan ajamisen. Nykyjään saavat nuoret runoilijat etsiä kannatusta muilta tahoilta.
Muissakin maanosissa tunnetuiksi tulleita laulajattaria ovat Melba (Helen Armstrong, joka kuuluisuutensa vuoksi kohotettiin aatelisarvoon), Amy Castles ja Elsa Stralia (Elsa Fischer).
Australian yksitoikkoiset maisemat ikäänkuin kätkevät kauneutensa pintapuolisen katselijan silmäin edestä. Täytyy olla taiteilija kyetäkseen ymmärtämään ja muille kuvaamaan Australian luonnon kauneutta ja värien rikkautta. Mainittavimpia maalareita ovat McCubbin, Longstaff, Hans Heysen, Edward Officer, Tom Roberts ja Blamire Young.
Kuvanveistäjistä kuuluisin on Sir Bertram Mackennal, joka on luonut maineensa ulkomailla; arvokkain hänen synnyinmaahan jääneistä teoksistaan on kolmiryhmä »Pako Pompeijista», jota säilytetään Ballaratin museossa. Hän on piirtänyt ja kaivertanut Englannin ja Australian nykyisiä metallirahoja koristavan kuninkaanpään.
Dekadenttinen piirtäjä Norman Lindsay on tullut tunnetuksi »Bulletinin» ja osaksi myöskin muiden australialaisten julkaisujen monivuotisena kuvittajana. Hänen Rabelais'hen piirtämät kuvansa ovat saaneet osakseen suurta huomiota.
Professori Gilbert Murray, Eurypideksen modernin englantilaisen käännöksen suorittaja ja Kreikan kielen professori Oxfordin yliopistossa on syntynyt Australiassa. Tunnetumpi Australiassa on kuitenkin hänen veljensä, Sir J.H.P. Murray, Papuan (Brittiläinen Uusi Guinea) monivuotinen menestyksellinen kuvernööri.
Eristetyn asemansa ja pienen asukasmääränsä vuoksi Australia ei voi vielä tarjota sanottavia mahdollisuuksia henkisesti lahjakkaille yksilöille tai taiteellisille kyvyille. Tästä onkin johtunut, että etevimpien taiteilijain on täytynyt lähteä ulkomaille etsimään, ei innoitusta, vaan kokemusta ja toimeentuloa — maista, jotka ovat kehittyneempiä ja varakkaampia ja joissa taloudellisten hyödykkeiden ammentaminen luonnosta ei ole niin polttavasti etualalla. Toivoa saattaa kuitenkin, että osaksi meidän päiviemme aikaa ja avaruutta vallitsevien keksintöjen ja osaksi omien syvempään henkiseen elämään tähtäävien pyrkimystensä ansiosta Australia on lähitulevaisuudessa astuva arvokkaalle sijalle maailman kulttuurikansojen parvessa.
HAVAINTOJA JA POIMINTOJA.
Sanotaan, että Australia on probleemien maa. Sanonnassa on perää. Yksi mainittavimpia problemeeja on siirtolaisuus. Vasta viimeisten kahdeksan vuoden aikana on siirtolaisuus Australiaan osoittanut noususuuntaa, johtuen tämä nousu pääasiallisesti siitä, että siirtolaisuusmahdollisuudet Amerikkaan ovat samanaikaisesti kiristyneet. On hyvin helppo saada tilastotiedot maahan muuttaneiden siirtolaisten määrästä, mutta missään lentolehtisessä ei mainita maasta muuttavien lukua, jonka luvun myöskin täytyy olla huomattavan suuri, päättäen siitä tosiasiasta, että samat laivajättiläiset, jotka tuovat maahan tuhannen, jotkin kaksikin tuhatta matkustajaa, palaavat takaisin Eurooppaan niinikään täysin matkustajamäärin. Miksi palaavat siirtolaiset takaisin? Yhtenä tärkeimpänä syynä siirtolaisten kotiinpaluuseen voimme mainita ne vaikeudet, jotka ovat vastassa jokaisella, joka on luullut täällä voivansa hankkia viljelyskelpoista maata kohtuullisiin hintoihin. Vielä vaikeampaa on käsityöläisen ja ammattimiehen saada työtä täyteen ahdetuista suurkaupungeista. Miksi ei sitten myydä siirtolaisille maata kohtuullisiin hintoihin, kun tällä toimenpiteellä varmasti edistettäisiin maaseudun ja asumattomien alueiden kansoitusta? Siinä probleema onkin! — parhaat vapainaolevista viljelyskelpoisista alueista eivät enää kuulu valtiolle, vaan suurtilallisille, jotka ovat enemmän liikemiehiä kuin maanviljelijöitä.
* * * * *
Vierasmaalaisen on vaikea ensi alussa tottua ajatuksissaan sijoittamaan australialaisia lapsia ja aikuisia täsmälleen oikeille ikävuosille: ensinmainitut vaikuttavat älykkäiltä ja pikkuvanhoilta, jälkimmäisten taasen tehdessä herttaisen nuorekkaan ja samalla hiukan — uskaltaisimmeko sanoa — yksinkertaisen vaikutuksen. Molemmat ovat kuitenkin aivan luonnollisia ilmiöitä: lämpimässä ilmastossa ja paljon taivasalla oleskellen lapset kehittyvät aikaisin, kun taas suurin piirtein poutainen elämänjuoksu vaikuttaa edullisesti aikuisten ulkonäköön. Myönnettävä on kuitenkin, että lasten varhaiskypsyyteen vaikuttaa osaltaan myöskin kasvatus. Lasten omistamisen suhteen australialaisilla on yleensä samanlainen mielipide kuin amerikkalaisilla, nimittäin, että lapsista on vain harmia. Mutta jos niitä heille kuitenkin siunautuu, pitävät he kunnia-asianaan kasvattaa lapset »järkeviksi ihmisiksi» niin varhain kuin suinkin. Perhe- ynnä muissa pienemmissä juhlissa suorittavat lapset usein koko ohjelman, saaden palkakseen kättentaputuksia ja kiitoksia: »Eikö olekin ihmeellinen lapsi!» On kuitenkin lupa epäillä tällaisen kasvatusmenetelmän tuottamia tuloksia. Päätarkoitus kyllä saavutetaan, se myönnettäköön: lapset oppivat esiintymään vanhempien ihmisten seurassa ujostelematta ja kohteliaasti. Mutta siitä seuraa muutakin, jota vanhemmat eivät suinkaan soisi, nimittäin: aikainen taipumus tottelemattomuuteen, halu riippumattomuuteen, vastenmielisyys opiskeluun ja sukupuolivietin liian varhainen herääminen. Ja lopullinen tulos kaikesta tästä on, että keskinkertainen australialainen nuorukainen osaa — lukuunottamatta kenties joitakin ammattinsa käytännöllisiä puolia jo viisitoistavuotiaana kaiken sen, mitä myöhemmin kaksikymmenviisivuotiaanakin... toisin sanoen, hän tietää, että Australia on mainio maa, laaja kuin Eurooppa (ellei oteta lukuun Venäjää), tuntee nimeltä kaikki kuuluisat kriketinpelaajat, nyrkkeilijät, amerikkalaiset filmitähdet ynnä muut saman luokan kuuluisuudet, kykenee äänestä erottamaan kaikki nykyaikaiset automerkit ja tietää kaikkien huomattavien kilpa-ajohevosten kulloisetkin voitonmahdollisuudet.
* * * * *
Australialaisten teeskentelemätön kohteliaisuus ja vieraanvaraisuus jättävät pysyvän, miellyttävän ensivaikutelman ulkomaalaiseen. Vieras, joka saapuu suoraan Euroopasta, tuntee itsensä ikäänkuin vapaammaksi tänne saavuttuaan: kaikki on avaraa niin aineellisessa kuin henkisessä merkityksessä; poissa ovat vanhan Euroopan jäykät sovinnaistavat ja kaavamaisuudet, tuntuu kuin kaikki huokuisivat pelkkää myötätuntoa ja hyväntahtoisuutta. Keskustelu on vaivatonta, varsinkin jos vierasta kiinnostaa kriketti ja hevoset. Ei mitään epätoivoisia yrityksiä keskustelun virittämiseksi kirjallisuudesta ja taiteesta, mikä on niin tavallista vanhoissa maissa. Sellaiset asiat eivät kiinnosta australialaisia. He näkevät mielellään itsensä rinnastetuiksi amerikkalaisten veroisiksi, mutta eivät huomaa eroa itsensä ja viimeksimainittujen välillä: vaikka amerikkalaiset ovatkin nuoren kansan jäseniä, osoittavat he kuitenkin suurta mielenkiintoa vanhaa Eurooppaa ja sen historiaa kohtaan ja tuntevat olevansa sieltä peräisin. Australialaista nämä seikat eivät kiinnosta vähääkään.
* * * * *
Eräs englantilainen kirjailija on sanonut, että kaikista brittiläisistä kansoista australialaiset ovat huvittelunhaluisimpia. Tosin on suurin osa heidän huvituksiaan pohjaltaan vaarattomia, vieläpä järkeviäkin, kuten picnic-retkeily, purjehdus, kriketti- ja jalkapallopelit, autoilu ja teattereissa käynti. Mutta liika on aina liikaa! Harrastus työhön on häviämässä, yritteliäs uutteruus on jo kadonnut, entisaikain uranaukojien työnilosta ja hellittämättömästä innosta, jonka kannustamina he muuttivat erämaan kukkivaksi puutarhaksi, ei ole enää jälkeäkään havaittavissa. Kaupunkien tarjoamat mukavuudet ja huvitukset vetävät vuosi vuodelta yhä enemmän puoleensa maalaisväestöä, jonka aikaansaannoksista tämän mantereen tulevaisuus loppujen lopuksi kuitenkin on riippuvainen. Yksi järjettömin ja valitettavasti juuri enimmän levinnyt huvittelunmuoto on vedonlyönti jokapäiväisissä kilpa-ajoissa. Juuri vedonlyöntihimo on yksi Australian kansan moraalisen rappeutumisen päätekijöitä: suuret äkkiä rikastumisen mahdollisuudet viettelevät heikkoja luonteita pois kunniallisen työn raskaasta ikeestä ja liittymään ammattimaisten onnenetsijäin suureen laumaan. Tuhannet työmiehet tuhlaavat viikkopalkkansa säästöosan tämän himonsa tyydyttämiseksi.
* * * * *
»Englantilaiset huvittelevat synkästi», on yleisesti tunnettu ranskalainen arvostelu, jossa on vähän perääkin. Joka on ollut läsnä krikettipelissä, on varmaan pannut merkille katsojajoukon vakavan tarkkaavaisuuden ja kärsivällisyyden, millä he seuraavat loputtoman yksitoikkoisen pelin kulkua. Muut huvittelutilaisuudet ovat yhtä ilottomia. Merentakaisten englantilaisten huvittelussa on tätä melankoolisuutta jos mahdollista vielä vahvemmalti. Sunnuntaikävelijät niin Sydneyn »Domainissa» tai merenrannalla kuin Melbournen kasvitieteellisessä puutarhassa tai St. Kildan rantateillä eivät hämmästytä ainakaan iloisuudellaan. Silloin tällöin saattaa nähdä ryhmän hymyileviä, elämänhaluisia ihmisiä, mutta he ovat poikkeuksia. Ilman niitä saattaisikin vieras luulla, että kävelijät suorittavat jotakin vastenmielistä velvollisuutta. Huvitilaisuuksissa vierasmaalaiset, englantilaisetkin mukaan luettuina, pistävät silmään australialaisten rinnalla välittömämmän iloisuutensa vuoksi. Australian kansa on vielä nuori; näyttää siltä, että nuorten kansain täytyy samoin kuin nuorten ihmistenkin läpäistä eräänlainen vakavuuskausi ja että vasta rauhallisempaan ja kokeneempaan keski-ikään saavuttua voitetaan takaisin kadotettu iloitsemisen taito.
* * * * *
Kansallisluonteen kuvaaminen on arka asia eikä aivan vaaratonkaan. Vaikka etelään siirtyneet brittiläiset suurin piirtein katsoen säilyttävätkin kotimaansa kansallistavat ja erikoisuudet, voivat kuitenkin uuden maan olotilat, varsinkin sen eristyneisyys sekä itse maanmuutto, luoda varsin huomattavia luonteeneroavaisuuksia. Toisen »merentakaisen Englannin», nimittäin Kanadan, kansalaisen lausunto lienee tässä suhteessa kiinnostava, varsinkin kun sen kirjoittaja löytää huomattavia eroavaisuuksia vieläpä australialaisten ja uusseelantilaisten välillä: — Australialaisia ei voida joka suhteessa verrata uusseelantilaisiin, jotka kanadalainen kirjailija on havainnut kohteliaiksi ja hyväntahtoisiksi ja joilla hänen mielestään on epäitsekkäät lait ja syvästi velvollisuudentuntoiset ja uhrautuvat johtajat ja joiden maassa maanviljelys ja karjanhoito kukoistavat, mutta joilta puuttuu sekä suuria yksilöllisiä rikkauksia että äärimmäistä köyhyyttä. Kanadalaisen mielestä australialaiset ovat kuitenkin tarmokkaampia pyrkimyksissään, jos kohta myöskin materialistisempia ihanteissaan ja häikäilemättömämpiä niiden toteuttamisessa. He ovat kuitenkin rohkea ja kunnianhimoinen kansa ja vieraanvaraisempi kuin mikään muu hänen tuntemansa. Australialaiset ovat hänen mielestään kovin itsekeskeisiä; he ajattelevat »australiamaisesti» ja välittävät hyvin vähän muista maanosista. Heidän päämääränsä on valmistaa kaikki mahdollinen kotimaassa, tuottaa maahan teollisuustuotteita niin vähän kuin suinkin ja viedä maasta mahdollisimman paljon. Kiitettävä päämäärä, jos se vain on toteutettavissa. Sama kirjoittaja myöntää myöskin, että Australia on suurten yhteiskunnallisten ja taloudellisten uudistusten ja kokeilujen suorittamiseksi paremmassa asemassa kuin mikään muu maa. Sillä on tilaisuus näyttää maailmalle, mitä kaikkea sosiaalisen yhteistyön ja yhteiskunnallisten lakimääräysten avulla kyetään saamaan aikaan. Kertoja ei tunne toista yhtä iloista ja huoletonta anglosaksilaista kansaa. Kuitenkaan he eivät ole yhtä herttaisia kuin esimerkiksi uusseelantilaiset, sillä heissä on paljon »hiomattomia särmiä». He ovat äärettömän itserakkaita, heidän vieraanvaraisuutensa lähentelee tungettelevaisuutta ja kuitenkin heidän aikomuksensa ovat mitä parhaimmat. He ovat rohkeita ja heidän otteissaan on ripeyttä ja elämänhalua. He ovat kaikin puolin arvokas kansa, vaikka kertojaa ei miellyttäisi elää heidän joukossaan. Brittiläisen maailmanvallan kohtalo riippuu Kanadasta ja Australiasta; kanadalaisten velvollisuus on oppia paremmin tuntemaan tämä kansa. — Lausunto ei ole suinkaan pelkkää imartelua, mutta ei liioin repivää arvostelua, vaikka se onkin kirjoitettu kotiin palattua ja tarkoitettu yksinomaan kanadalaisille. Samaan rotuun kuuluvan, mutta tykkänään erilaisella maailmankatsomuksella varustetun, vilpittömän arvostelijan lausunto on epäilemättä arvokkaampi ja luotettavampi kuin arvosteltavien oma itseylistys tai tykkänään vieraan ja kansan luonnetta vaillinaisesti ymmärtävän vieraan pintapuolinen arvostelu.
* * * * *
Australian englanti eroaa hyvin vähän Etelä-Englannin kielestä. Australian eri seutujen asukkaiden ääntämisessä havaittavat eroavaisuudet ovat niin vähäiset, että vierasmaalaisen on melkein mahdotonta huomata mitään eroavaisuutta. Australia on kenties ainoa maa maailmassa, jossa ei ole kielipolitiikkaa: koko mannermaalla on nimittäin vain yksi kieli. Äänen vahvuutta ja sointua muuttamalla ilmaistaan täällä niin kuin Englannissakin monia eri merkitysvivahduksia, sama laulava puheensävy täällä kuin Englannissa. Ääntiöiden vähyyden ja kerakkeiden velton lausumistavan huomaa vieras täälläkin jonkin verran häiritsevän vaivatonta ymmärtämistä puhelinkeskusteluissa, kiusa, jota ääntiörikkaampien kielten käyttäjät eivät tunne. Australialaisen ääntämistavan tärkeimmät eroavaisuudet ovat ääntiöiden runsaampi yhdistely ja epävarmuus monitavuisten sanojen korostamisessa — sama korostaminen, johon englantia puhuvat vierasmaalaiset niin helposti takertuvat ja joka heidät ensimmäiseksi ilmaisee. Yleensä australialainen ääntämistapa kuitenkin on ainakin yhtä selvä kuin englantilainenkin. Kaikkialle leviävien amerikkalaisten filmien ja magasiinien ansiosta on sanakirjoihinkin alkanut ilmaantua amerikkalaisperäisiä sanoja. Ja suurkaupunkien huonomaineisissa kortteleissa puhutaan murretta, jonka lontoolaiset sanovat muistuttavan Lontoon Cockney-murretta, tosin ääntämiseltään hieman vaimennettua. Tällä murteella on jo julkaistu parodioita, vieläpä vakavia, liikuttavia runojakin (_The Sentimental Bloke_ ja _The Moods of Ginger Mick_, kumpikin C.J. Dennis'en kirjoittamia). Maalaisväestön ja sivistyneistön piireihin murre tuskin tulee leviämään, sillä esimerkiksi kouluissa ei suvaita senmukaista puhetapaa. Saattaa olla, että Australian kieli joskus loittonee oikeasta »kuninkaan englannista», niinkuin on käynyt Kanadan ja Yhdysvaltain kielelle; mutta huomioonottaen maan asukkaiden melkein yksinomaan brittiläisen alkuperän ei mitään huomattavampia muutoksia kielen suhteen tarvitse pelätä vielä lähimpien vuosikymmenien aikana.
* * * * *
Australian uusi pääkaupunki, Canberra, sijaitsee vähän yli 300 kilometriä lounaaseen Sydneystä, omassa territoriossaan, jonka Uuden Etelä-Walesin valtio on luovuttanut Liittovaltiolle. Melbournen ja Sydneyn välillä vallitseva keskinäinen kateus ei nimittäin sallinut, että jompikumpi näistä olisi valittu Liittovaltion hallituksen pysyväiseksi asuinpaikaksi. Oli siis luotava uusi pääkaupunki, ja se päätettiinkin rakentaa niin mallikelpoiseksi kuin nykyaikainen arkkitehtuuri suinkin pystyisi. Järjestettiin asemakaavakilpailu, johon kutsuttiin osallistumaan maailman kaikki arkkitehdit ja kilpailun tuloksena hyväksyttiin vuonna 1912 kolme luonnosta, nimittäin amerikkalaisen Walter Burley Griffinin, suomalaisen Eliel Saarisen ja ranskalaisen Alfred Agachen luonnokset. Sitten ryhdyttiin rakentamaan kaupunkia metsään. Suurta siitä ei aiottu, vaan kaunis tyyssija parlamentinjäsenille ja valtion virkamiehille — paljon puutarhoja ja puistoja. Melbourne sai kunnian olla hallituskaupunkina, kunnes Canberran parlamenttitalo valmistuisi. — Canberran asemapaikka on 90 kilometriä merenrannalta, 560 metrin korkeudessa, kolmen metsäisen vuoren välissä. Näköpiirissä on pitkä jono harmaansinisiä vuoria, joiden huiput talvella ovat usean kuukauden ajan lumen peitossa. Niiden takana, näköpiirin ulkopuolella, sijaitsee Kosciusko, Australian korkein vuori (2 200 metriä). Canberran asukasluku pysyy vielä monta vuotta kymmenissä tuhansissa, vaikka se asemansa puolesta, laajan ja vähän tunnetun vuoriston läheisyydessä sijaiten, voikin kehittyä tärkeäksi matkailijakeskukseksi. 9. päivänä toukokuuta 1927 toimitti Yorkin herttua loistavin juhlamenoin Canberran parlamentin avajaiset väliaikaisessa parlamenttitalossa, julistaen samalla Canberran Australian pääkaupungiksi. Vähitellen ministeriöt muuttavat Melbournesta uuteen kotiinsa, jossa ennen pitkää käsitellään ja päätetään kaikki liittovaltion asiat. Parlamenttitalo samoinkuin ministeriötalotkin ovat hohtavan valkoisia, komeita kivirakennuksia, joiden arkkitektonisen tyylin silmiinpistävin piirre on laakean maiseman ja eukalyptustaustan kanssa niin hyvin sointuva vaakasuorien linjojen käyttö. Canberra kantaa kuvaannollisesti puhuen aina maan kansallisvärejä: hiekkateiden ja tiilikattojen puna, rakennusten seinien puhdas valkea ja kaupunkia ympäröivien vuorten sininen auer. Kaupunkia ja sitä ympäröivää territoriota hallitsee erikoinen valtuuskunta, joka pyrkii valvomaan vapauteen tottuneiden alamaistensa yksityisasioitakin, määräten esimerkiksi kunkin talonomistajan viljelemään puutarhaa talonsa edustalla. Kokeilipa valtuuskunta alueellaan vähän aikaa kieltolaillakin. Canberralaiset nurisevat ja pitävät tällaisia toimenpiteitä yksilöllisen vapauden sortamisena. Muuten näkyy jo merkkejä siitä, että uudesta pääkaupungista tulee kansalliskulttuurin keskus; useita tieteellisiä ja teknillisiä kongresseja on siellä jo pidetty, eri uskontokunnat rakentavat komeita kirkkoja, ja koulumiehet suunnittelevat sinne oppilaitoksia, joihin otettaisiin oppilaita kautta koko maan. Mutta toistaiseksi on kaikki siellä vielä uutta, hyvin uutta...
* * * * *
Australian tärkein sisävesistö on Murray-Darling-jokien 3 600 kilometriä pitkä uoma, joka virtaa läpi eteläisen Queenslandin, halkoo suurimman osan Uutta Etelä-Walesia ja Viktorian pohjoisosan. Nämä ovat seutuja, missä ääretön kuivuus ja ylitsevuotava sade vuorottelevat ja missä joet muodostavat vuodenajasta riippuen joko sarjan erillisiä lammikolta tai yhtenäisen pitkän meren. Viime vuosina rakennetuilla suurenmoisilla kastelulaitteilla on ollut kaksinainen merkitys: kanavoimalla rutikuivia maita on sinne ensinnäkin saatu loihdituksi viljavia vainioita ja menestyviä siirtokuntia, ja toiseksi on jokilaivaliikenne tehty mahdolliseksi kautta vuoden. Suuret padot — mainittavin niistä on Burrinjuck-pato Murrumhidgee-joessa —- monine sulkusarjoineen tekevät jatkuvan laivaliikenteen mahdolliseksi tässä hiekkakumpujen ja lakeuksien maassa. Jokilaivojen ei tarvitse enää asettua »kesannolle» jonkin parin talon kylän rantaan veden tuloa odottamaan. Nämä jokilaivat ovat siipiratastyyppiä, joiden rattaat ovat sijoitetut joko kummallekin sivulle tai perään. Kovin matalassa ne uivat — väitetäänpä niiden uivan märässä ruohossakin — mutta kuljettavat yhtäkaikki suuria lasteja. Monet pikkukaupungit ja kylät saavat sitä tietä kaikki kauppatavaransa... Laivat ovat itsekin liikkuvia kauppapuoteja, jotka eivät häpeä pysähtyä, missä vain näkevät rannalla varjostavan eukalyptuksen ja tietävät lähistöllä olevan talopahasen... pari kimeää höyrypillin vihellystä, niin jo rientävät talon rengit ja piiat ja lampaankeritsijät tuhlaamaan rahansa kaupungin herkkuihin ja hepeniin. Paluumatkallaan laivat pysähtyvät yhtä autioihin paikkoihin ja saavat lastikseen villapaaluja, jotka ne sitten kuljettavat jollekin rautatieasemalle. Jokiliikenteellä ei ole, vahinko kyllä, käytännöllistä yhteyttä meren kanssa.
* * * * *
Australiassa on muutamia yleisiä rakennuksia ja laitoksia, jotka ansaitsevat erikoisen maininnan. Tasmanian suurisuuntainen sähköistysyritys uhkaa vähitellen muuttaa »omenasaaren» savuavien tehtaiden maaksi. Saaren keskiosan ylätasangoilla sijaitsevien monien vesiputousten halpa käyttö voima on haarniskoitu voimalaitosten palvelukseen ja niistä johdettu ristiin rastiin yli saaren. Tasmanian halpa sähkö-virta alkaa jo kiinnostaa itse mannermaankin tehtaanomistajia, — Sydneyn sataman poikki parhaillaan rakennettavasta terässillasta uhkaa tulla maailman suurimpia. Tekniikan ja luonnon vastakohtaisuutta symbolisoivat sillan kilometrinmittainen kaari korkeine kivisine torneineen ja saarten ja niemekkeiden vielä monin paikoin koskemattomat metsiköt. — Rinnan jättiläissillan kanssa edistyvät maanalaisen rautatieverkon rakentaminen ja kaupungin ja esikaupunkien välisten ratojen sähköistäminen. Näillä suurisuuntaisilla yrityksillä on tietysti vastustajansakin, jotka moittivat hallitusta liiallisesta varojen tuhlauksesta jo muutenkin tarpeettomasti laajentuneen Sydneyn hyväksi ja pitäisivät sensijaan uusien teiden ja rautateiden rakentamista ja uusien satamien avaamista valtiolle paljon tärkeämpänä. — Tässä pitkien taivalten maassa, jos missään, on lentoliikenne osoittautunut tarpeelliseksi. Mantereen luoteisosassa esimerkiksi on kokonaista 1 900 kilometriä pitkä reitti, ja Länsi-Queenslandissa ja Pohjois-Australiassa on asutuskeskuksia, jotka ilman lentoliikennettä olisivat parin viikon matkan päässä lähimmästä naapuristaan.
* * * * *