Part 4

Kilpahevoset, niiden omistajat ja harjoittajat, ratsastajat (_jockeys_), vedonhyväksyjät (_bookmakers_), ammattimaiset ja satunnaiset vedonlyöjät (_punters_), virkailijat ja tyhjäntoimittajat — siinä australialaisten kilpa-ajojen pääosien näyttelijät. Esitelkäämme ne tässä arvojärjestyksessä:

Australian ilmasto on hyvin soveliasta rotuhevosten kasvattamiselle; niinpä siellä onkin kasvatettu useita kuuluisuuksia, jotka ovat aikoinaan olleet tunnetut hevosmiespiireissä kautta maailman. Suurimpia hevoskuuluisuuksia kunnioitetaan vielä niiden kuolemankin jälkeen — niiden luurangot nimittäin säilytetään kotikaupungin museossa. Kaikki kilpa-ajot ovat tasoitusajoja (_handicap_), joissa kunkin hevosen kantamaa satulapainoa lisätään sen aikaisemmissa ajoissa saavuttamien tulosten perusteella, mikä maallikosta tuntuu hyvin epäoikeudenmukaiselta hevosia kohtaan. Mutta ilman sitä ei koko kilpa-ajojen tärkein tarkoitus, vedonlyönti, olisi mahdollinenkaan.

Hevosenomistajaksi kelpaa kuka tahansa, jolla vain on tarpeeksi rahaa. Harjoittajat ovat »hevosmaisia» yksilöitä, jotka pitävät väkevistä sikareista ja loistavanvärisistä liiveistä.— Seuraavat tärkeydessä ovat ratsastajat, hennot, pienikasvuiset miehet, jotka tarkkaavainen katselija niin helposti erottaa muista suurenkin kaupungin katuvilinässä: hehän ovat syntyneet ammattiansa varten! Vähän työtä ja hyvä palkka. Tärkein tehtävä ajojen väliaikoina: maata turkkilaissaunassa ja laihdutella ruumistaan.

Vedonhyväksyjät ovat myöskin kiintoisia ja tärkeitä tekijöitä. Heitä on paljon, suuria ja pieniä; suuret toimivat viranomaisten luvalla ja ovat tavattavissa joko kojuissaan radalla tai kaupunkitoimistoissaan; pienillä ei ole viranomaisten lupaa, vaan he toimivat joko julkisesti vedonhyväksyjäin apulaisina tai salassa itsenäisesti ja ovat muuten tavattavissa kaikkialla. Vedonhyväksyjät arvioivat kunkin hevosen mahdollisuudet sen jälkeen, kun virkailijat ovat määränneet tasoituspainot. Nämä vedonhyväksyjät eivät ole erikoisesti suuren yleisön suosiossa, mutta he ansaitsevat hyvin.

Ammattimaisilla vedonlyöjillä ei yleensä ole yhtäläisiä rikastumisen mahdollisuuksia kuin vedonhyväksyjillä. Ensinmainitut ovat suurimmalta osalta laiskoja tyhjäntoimittajia, jotka ovat joko perinnön kautta tai muuten ansiottomasti saaneet jonkin verran alkupääomaa ja sitten havainneet ammattimaisen vedonlyönnin mukavimmaksi elintavaksi. He käyvät kaikissa kilpa-ajoissa, laskevat ja koettelevat eri järjestelmiä ja päätyvät useimmiten köyhyyteen. — Tilapäinen vedonlyöjä taasen voi olla kuka tahansa, jolla vain on muutama shillinki tuhlattavaksi. Satunnaisten vedonlyöjäin ei suinkaan tarvitse lähteä varta vasten radalle saadakseen tilaisuuden päästä rahoistaan, sillä vedonhyväksyjäin asiamiehiä on kaikkialla, virastoissa, työhuoneissa ja tehtaissa.

Virkailijat, joiden tehtävänä on mitata ja punnita sekä hevoset että ratsastajat, huolehtivat myöskin valtionsa monisatapäisen juoksijalauman kirjaamisesta ja pitävät vaarin, ettei hevosia salakuljeteta kilpailuihin väärillä nimillä.

Siis kaikin puolin hyvin tärkeä laitos.

Suurissa metropoleissa, kuten Melbournessa ja Sydneyssä, järjestetään kilpa-ajoja melkein kaikkina arkipäivinä. Lauantaina tapahtuvat kuitenkin viikon tärkeimmät ajot. Jo aamupäivällä ilmaantuu vilkkaimpien katujen risteyksiin huonosti pukeutuneita olioita, jotka tarjoavat kaupaksi kilpa-ajojen ohjelmia ja varta vasten julkaistuja lehtiä, joissa annetaan tärkeimmät tiedot osallistuvista hevosista ja ratsastajista sekä vihjauksia »todennäköisistä» voittajista ja sijoittautumisista. Muualla maailmassa — paitsi tietysti Englannissa — vanhanaikaisiksi käyneitä, korkeita kuomukärryjä seisoo katuvierillä pitkissä riveissä rinnan nykyaikaisten linja-autojen kanssa, ja sekä ajajat että kuljettajat huutavat käheällä äänellä jotakin käsittämätöntä, jonka pitäisi merkitä niin ja niin monta shillinkiä sille ja sille ajoradalle. Naiset, jotka ovat katsojien suurena ja tärkeänä osana kilpa-ajoissa, valmistautuvat viimeisen muodin poimuihin pukeutuen näihin lauantai-iltapäivän kilpailuihin. Pariksi, kolmeksi tunniksi jää kaupunki melkein autioksi, kunnes kansanjoukot hämärän tullen palaavat kilpa-ajoista, ja samaan aikaan ilmaantuvat kaduille sanomalehtimyyjätkin huutaen »viimeisiä tuloksia».

Suurten, ajanmukaisten hippodromien rakentamiseen uhrataan Australiassa miljoonia puntia, sillä jokaisella kaupungilla pitää olla oma ratansa. Niinkin eristetyssä paikassa kuin Uuden Britannian saarella, Australian Uudessa Guineassa, jonka ainoassa kaupungissa asuu 500 eurooppalaista, kilpa-ajoradan rakentaminen oli australialaisten ensimmäisiä tehtäviä heidän saatuaan maan haltuunsa. Koko Australian suurenmoisin kilpa-ajorata on Viktoriassa, lähellä Melbournea sijaitseva Flemingtonin rata, missä muun muassa kuuluisat »Melbourne Cup»-kilpa-ajot pannaan toimeen joka vuosi marraskuussa. Nämä kilpailut, joihin osallistuvat maan parhaat rotuhevoset — lähetetäänpä niihin juoksijoita aina Uudesta Seelannista ja Intiasta saakka — houkuttelevat liikkeelle pariinsataantuhanteen nousevan katsojajoukon. Päivä, joka on aina marraskuun ensimmäinen tiistai, on juhlapäivä Melbournessa. Voittajahevosen palkinto on noin 2 miljoonaa Suomen markkaa, mutta saattaa hevosen omistaja hyvässä tapauksessa voittaa vielä suurempia summia vedonlyönnillä. Satumaiset summat vaihtavat sinä päivänä omistajia, sillä jokainen läsnäolija tahtoo lyödä vetoa voittajaksi uskomansa hevosen puolesta.

Tämä tavaton innostus kilpa-ajoihin ei johdu suinkaan yksinomaan hevosurheilun harrastuksesta, vaan suurimmalta osalta itsekkäistä syistä. Suurin osa australialaisia lyö vetoa vähintään kerran viikossa jonkin suosikkihevosen puolesta. Tämä kuumeinen vedonlyönninhimo on synnyttänyt tuhansia viikoittain järjestettäviä laittomia kilvanajoarpajaisia, joissa kaikissa arvat myydään aina loppuun. Tasmania on ainoa valtio, joka sallii tällaisten arpajaisten pidon: siellä onkin jo viidettäkymmentä vuotta järjestetty kerran tai kahdesti kuussa suurimpien mannermaalla tapahtuvien kilpa-ajojen yhteyteen maailmankuuluja _Tattersall's Sweep_-arpajaisia. Nämä arpajaiset, joissa ensimmäisenä palkintona on 5 000 puntaa eli noin miljoona markkaa, ovat ankarasti sakonalaiset mannermaalla: posti esimerkiksi ei toimita perille arpajaistoimistolle osoitettuja kirjeitä — jonka vuoksi toimistolla on satoja asiamiehiä Tasmaniassa — voivatpa kansalaiset muutamissa valtioissa saada sakkoakin, jos sattuvat voittamaan näissä arpajaisissa. Mutta kaikista asetuksista huolimatta myydään Tattersallin satatuhatta arpaa loppuun jo aikoja ennen vetopäivää.

Australialainen ei nähtävästi voi luonnolleen mitään, hänen täytyy silloin tällöin lyödä vetoa. Kaksi australialaista ei yleensä väittele pitkiä aikoja eri mieltä ollessaan, he yksinkertaisesti lyövät vetoa. Kuvaava esimerkki tästä vedonlyönti-intohimosta: Kaksi metsätyömiestä on joutunut kaukaiseen ja eristettyyn metsäseutuun, missä ei ole kilpa-ajoja eikä tapahdu mitään muutakaan, mistä kannattaisi lyödä vetoa; elämä on yksitoikkoista kertausta päivästä toiseen. Eräänä unettomana yönä kuulevat metsämiehet yölinnun piipittävän: »Ti, ti, ti-ti!» milloin kerran, milloin kahdesti lyhyin väliajoin. Silloin kajahtaa yöhön kahdesta suusta:

»Eläköön! Vihdoinkin jotakin, josta voi lyödä vetoa!»

VALTIOMUOTO JA POLITIIKKA.

Australia on demokraattinen maa, mikä erään epäilijän mukaan merkitsee sitä, että jokainen uskoo olevansa kanssaihmistensä yläpuolella. Varmaa ainakin on, että poliittiset johtajat eivät siellä ole erikoisemmin kunnioitettuja — sen huomaa jo äänenpainosta, millä sana »poliitikko» lausutaan. Parlamentin jäsenyys on useimpien kansalaisten mielestä pelkkä hyvin palkattu toimi, jonka asianomaiset koettavat pysyttää itsellään mahdollisimman kauan. Valtiomuotoa voidaan lyhyesti sanoa perustuslailliseksi federatiivimonarkiaksi, jossa on seitsemän parlamenttia, seitsemän ministeriötä niihin kuuluvine virkoineen ja seitsemän oppositiota, joiden päämääränä ovat nämä virat. Sekä liittovaltion että kunkin kuuden alusvaltion parlamentin jäsenet valitaan kolmeksi vuodeksi kerrallaan. Äänestys on pakollinen liittovaltion sekä muutamien alusvaltioidenkin parlamenttivaaleissa. Eipä ihme, jos kansa onkin kyllästynyt politiikkaan.

Valtiollisesta kehityksestä ja liittovaltion synnystä luemme lähemmin historiaa käsittelevässä luvussa. Huomaamme, että näillä kuudella valtiolla ei ole ollut suurtakaan yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja että liittoutumisaatteen ajajien on pitänyt tarkoin harkita ja tahdikkaasti esittää ehdotuksensa. Siksipä tämä federatiivinen liitto ei olekaan niin mahtava kuin monissa muissa maissa — valtiot ovat näet pidättäneet itselleen määräämisvallan monissa asioissa, niin että liittovaltion hallituksen mahti on tarkoin rajoitettu. Liittovaltio ja alusvaltio ovat kumpikin suvereenisia ja toisistaan riippumattomia. Tällainen järjestelmä voi tuntua oudolta ja epäkäytännölliseltä niistä, jotka ovat tottuneet yksivaltaiseen hallitusmuotoon; mutta pienoiskoossa sillä kuitenkin on rinnastuksensa minkä tahansa kaupungin hallinnossa, jonka asukkaiden ylimpänä käskijänä on valtio, mutta jonka oma hallitus — maistraatti — itsenäisenä ja valtiosta riippumattomana järjestää ja hoitaa kaupungin omat laitokset, kuten vesijohdon, likaviemärin, valaistuksen, raitiotiet sataman, poliisin, koulut, terveydenhoidon... josta kaikesta se myöskin verottaa kaupunkilaisia. Federatiivisen hallintomuodon tunnettuja esimerkkejä ovat Saksa, Sveitsi, Kanada, Brasilia ja Yhdysvallat.

Australian Liittovaltion hallituksen huolehdittavina ovat puolustuslaitos (armeija ja laivasto), posti, lennätin, puhelin, tulli, kulutusvero, karanteeni, majakat ja luotsilaitos sekä suhteet ei-brittiläisten maiden kanssa, Valtiosääntö myöntää liittovaltiolle sitäpaitsi vielä joitakin muitakin hallintaoikeuksia (esimerkiksi oikeuden alusvaltion rautateihin), joihin se ei vielä ole ehtinyt puuttua. Alusvaltiot eivät ole kuitenkaan luovuttaneet rautateitään lukuunottamatta joitakin kannattamattomia ratoja; liittovaltio on sensijaan itse rakentanut ja rakentaa parhaillaan valtioiden välisiä ratoja.

Liittovaltion (Commonwealth) vallanalaisissa asioissa ovat valtioiden omat lait voimassa, kunnes liittovaltio laatii uuden lain, joka sitten on pätevä kaikille valloille.

Liittovaltion hallitukseen kuuluu: kenraalikuvernööri, jonka Englannin kuningas määrää, tavallisesti kolmesta kuuteen vuoteen kerrallaan, pääministeri ja ministeristö (kabinetti), joka on kokoonpantu alahuoneessa enemmistönä olevan puolueen jäsenistä, ja parlamentti, johon kuuluu ylähuone (senaatti) ja alahuone (edustajakamari).

Jokaisella täysi-ikäisellä, s.o. kaksikymmentäyksi vuotta täyttäneellä miehellä ja naisella on äänioikeus molemmissa kamareissa. Ylähuoneeseen kuuluu kolmekymmentäkuusi senaattoria, jotka valitaan äänestyksellä kuusi kustakin valtiosta; puolet heistä eroaa joka kolmen vuoden kuluttua. Heidän vaaliaan varten muodostaa kukin valtio yhden äänestysalueen.

Alahuoneeseen kuuluu lähes kaksi kertaa niin paljon jäseniä kuin senaattiin. Ne jakautuvat eri valtioiden kesken suhteellisesti asukasluvun mukaan. Alahuoneen jäsenten vaali toimitetaan siten, että valtiot jaetaan äänestysalueisiin, joista kukin valitsee yhden edustajan. Edustajat ovat parlamentissa kolme vuotta kerrallaan, ellei kenraalikuvernööri sillä välin syystä tai toisesta hajoita alahuonetta.

Ministeristöön kuuluu seitsemän, joskus yhdeksänkin jäsentä kummastakin kamarista ja on se elinvoimainen niin kauan kuin sillä on alahuoneen enemmistön kannatus. Kenraalikuvernööri toimii melkein poikkeuksetta ministeristön ehdotusten mukaan. Hänen hyväksymisensä on välttämätön, ennenkuin parlamentin laatima laki astuu voimaan, hyvin harvoin sattuu, että hän itse kieltäytyy hyväksymästä jotakin lakiehdotusta, vaan lähettää sen sellaisessa tapauksessa Lontooseen kuninkaan ratkaistavaksi. Joskus voi sattua, ettei kuningaskaan alusmaaministerinsä neuvoa seuraten hyväksy ehdotusta, joka silloin raukeaa.

Senaattorit ja alahuoneen jäsenet saavat palkkaa 1.000 puntaa vuodessa (lähes 200 000 Suomen markkaa). Ministeristön yhteinen vuosipalkka on 13 500 puntaa. Niin naiset kuin miehetkin voivat olla sekä liittovaltion että alusvaltion parlamentin jäseniä; mutta tähänastisten naispuolisten jäsenten lukumäärä on hyvin vähäinen.

On luonnollista, että kahtaalle jakautuneen valtajärjestelmän vallitessa voi syntyä erimielisyyksiä vallan rajoista. Valtiosäännön tulkintaa ja valtaryhmien välillä syntyneiden kiistojen selvittelyä varten onkin olemassa ylin tuomioistuin, Australian Korkein Oikeus. Samaan korkeimpaan oikeuteen voidaan myöskin valittaa alempien oikeuslaitosten tekemistä päätöksistä, ja siitä voidaan vielä vedota kuninkaan Salaiseen Neuvoskuntaan Lontoossa.

Kunkin alusvaltion valtiomuoto on pääpiirteissään samanlainen kuin itse liittovaltion. Kenraalikuvernööristä täysin riippumaton kuvernööri — kuninkaan määräämä hänkin ja tavallisesti joko tunnettu poliitikko tai arvohenkilö — hallitsee yhtäläisillä valtuuksilla lakiehdotusten hyväksymiseksi tai hylkäämiseksi ja parlamentin hajoittamiseksi kuin kenraalikuvernööri. Kenraalikuvernööri ja kuvernöörit eivät yleensä ole erikoisemmin kansanomaisia; heidän työnsä on »kulissientakaista» eikä suuri yleisö kiinnitä heihin huomiota. Viime vuosina on useampaan kertaan esitetty vaatimus, että kuvernöörien virat täytettäisiin australialaisilla ja että vain kenraalikuvernööri olisi Englannista. Vaatimuksesta ei ole kuitenkaan vielä kehittynyt poliittista päivänkysymystä.

Jokaisessa alusvaltiossa, Queenslandia lukuunottamatta, on kaksikamarinen parlamentti: alahuone, jonka kansa yhteisesti valitsee, ja ylähuone, jonka kaikissa muissa valtioissa paitsi Uudessa Etelä-Walesissa valitsevat tilalliset ja kiinteimistönomistajat. Uudessa Etelä-Walesissa ylähuoneen jäsenet ovat kuvernöörin valitsemia ja elinikäisiä; tämän kamarin poistaminen onkin siellä todellisena päivänkysymyksenä. Queenslandissa on samanlainen ylähuone poistettu jo useita vuosia sitten.

Paitsi kuutta alusvaltiota liittovaltiolla on myöskin kuusi »alusmaata», jotka ovat täysin riippuvaisia siitä: Pohjoinen Territorio eli Pohjois-Australia, kuten mantereen pohjoisosaa nyttemmin nimitetään, Papua (entinen Brittiläinen Uusi-Guinea), Uusi-Guinea (entinen Saksan Uusi-Guinea), Norfolk ja Lord-Howe-saaret sekä Federatiivinen Territorio, jonne on hiljattain pystytetty liittovaltion uusi pääkaupunki Canberra. Pohjois-Australialla ja Papualla on kummallakin paikallinen neuvoskuntansa ja on ensinmainitulla sitäpaitsi oikeus lähettää parlamenttiin edustajakin, jolla ei kuitenkaan ole äänestysoikeutta, vaan ainoastaan puhevapaus. Mutta sekä Uuden Guinean mandaattialue että Federatiivinen Territorio elävät täydellisen itsevaltiuden alaisina: niiden täytyy osallistua veronmaksuihin, mutta ne eivät saa lähettää edustajia parlamenttiin.

Kansanäänestyksiäkin pannaan joskus toimeen, mutta tavallisesti kansa hylkää kysymyksessä olevan lakiehdotuksen. Äänestysoikeus ei näet ole silloin sen korkeammassa kurssissa kuin parlamentinjäsenten vaaleissakaan: pakollista valtamerentakaista asepalvelusta koskevan lakiehdotuksen johdosta toimeenpannussa ensimmäisessä kansanäänestyksessä vain 85 prosenttia äänioikeutetuista käytti oikeuttaan huolimatta siitä, että kysymyksessä oli kriitillisin poliittinen kiista koko Australian historiassa.

Käytännössä Australia elää Englannista riippumattomana vieläpä se verottaa emämaasta tuotettuja teollisuustuotteitakin. Tätä ulkonaista riippumattomuutta yhä korostaa Australialle myönnetty edustajapaikka Kansainliitossa, josta viimemainitusta seikasta on näyttänyt kehittyneen yksi pähkinä lisää kansainvälisen oikeuden asiantuntijoille. Täydellisestä riippumattomuudenkaipuusta voidaan tuskin puhua. Englannin side on niin väljä, että sitä tuskin tunnetaan eikä siinä suhteessa yleensä ajatella mitään muutosta. Jonkinlaista Englannin halveksumista on kuitenkin havaittavissa eräissä piireissä, sen syntymiseen ovat vaikuttaneet osaksi maailmansodasta palanneet sotilaat, osaksi yleinen tietämättömyys emämaan niinkuin muidenkin vieraiden maiden oloista. Pakollisesta oppivelvollisuudesta huolimatta väestöllä ei ole mitään halua kansallisen sivistystason parantamiseen eikä yleensä omaa ahdasta piiriä ulommaksi avartuvaa tiedonhalua.

Jokaisessa suuressa poliittisessa kiistassa näyttelee uskonnollinen eli oikeammin tekouskonnollinen tunne tärkeätä osaa. Erimielisyyksiä syntyy pääasiallisesti katolilaisten ja protestanttien välillä. Puolueet syyttävät tavallisesti toisiaan, että vastustaja muka sotkee aina uskonnon politiikkaan sillä johtaakseen yksinkertaisia valitsijoita harhaan, ja että se-ja-se uskonnollinen järjestö tukee salaisesti puoluetta. Puhtaasti uskonnollisia puolueita ei maassa kuitenkaan ole.

Tärkeimmät puolueet ovat työväenpuolue ja — porvaripuolueet. Viime vuosina tärkeäksi kasvanut agraaripuolue ajaa pääasiallisesti maatalousväestön etuja. Muut pienemmät puolueet ovat kaikki porvarillisia, mutta on niiden ohjelmassa paljon pieneläjienkin olojen parantamista tarkoittavia pykäliä, kuten yhä useampien teollisuus- ja tuotantoalojen siirtäminen joko osittain tai kokonaan valtion huostaan. Liittovaltiolla ja alusvaltioilla on nyt jo mitä moninaisimpia yrityksiä huolehdittavanaan: posti, lennätin, puhelin, rautatiet, raitiotiet, kansanopetus, ilmailu, kalastus, karjankasvatus, lihanmyynti, matkailuliikenne, vakuutus, radiolähetys, veturi-, vaunu- ja konepajoja, kauppalaivoja, hotelleja, pankkeja... ja vielä monia muita pienempiä yrityksiä. Maa on verraten pieni asukasluvultaan, joten siellä on helppo kokeilla sellaisillakin uudistuslaeilla ja yhteiskuntajärjestelyillä, joiden yrittäminen suuressa maassa olisi hyvinkin uskallettua.

Ja hallituksilla on täällä niinkuin muuallakin maailmassa palava halu lainlaadintaan... lakikokoelmat lisääntyvät vuosittain paksulla niteellä... yksilöllinen vapaus vähenee vuosittain samassa suhteessa.

HENKINEN ELÄMÄ.

Nuori ja harvaanasuttu maa, missä luonto vielä on suurimmalta osalta esihistoriallisen koskematonta, ei ole juuri omiaan edistämään kansan henkisten virtausten kehittymistä. Aineellisuuden ajatukset ja tarpeet tahtovat syrjäyttää kaiken vähemmän konkreettisen; ja anteliaaseen luontoon luottavan väestön verraten helppo elämä yllyttää enemmän huvitteluun kuin vakavaan henkiseen uurastukseen.

Tästä huolimatta tai oikeammin juuri sen vuoksi Australiassa kiinnitetään varsin suurta huomiota sekä henkiseen elämään ja kasvatukseen että uskontoon ja moraaliin. Varsinkin kasvatukselle on opittu antamaan yhä suurempaa arvoa. Kansanopetus on pääasiallisesti valtion huolehdittavana; kullakin valtiolla on hyvin keskistetyt järjestelmänsä, jotka ulottavat toimintansa maan kaukaisimpiin kolkkiin asti. Kansan suuri enemmistö onkin saanut kasvatuksensa näiden järjestelmien suojassa, vaikka niiden opetusohjelma aina viime vuosiin saakka onkin käsittänyt enemmän niin sanottuja käytännöllisiä kuin puhtaasti opillisia aineita.

Viime vuosina on kuitenkin ruvettu kiinnittämään yhä suurempaa huomiota muiden maiden opetusmenetelmiin ja myöskin alettu soveltaa niistä saatuja kokemuksia omiin järjestelmiin. Teknillisten koulujen lisäksi on valtioiden toimesta perustettu myöskin lukioita, joiden ohjelma käsittää myöskin vieraita kieliä ja muita opillisia aineita. Ennen lopetti suurin osa nuorisoa koulunkäyntinsä pakollisen valtionkoulun käytyään ja siirtyi sitten apulaisiksi myymälöihin tai konttoreihin. Nyt valitsee yhä useampi kyvykäs nuorukainen tietopuolisen alan ja jatkaa opintojaan yliopistoon saakka.

Yksityisiä lukioita eli niinsanottuja sisäoppilaitoksia on ollut olemassa jo monia vuosia; ne ovat pääasiallisesti uskonnollisten järjestöjen, anglikaanisen, katolilaisen, metodistisen, presbyteriläisen ym. kirkkokuntien pystyssä pitämiä. Niiden ohjelma ja henki koetetaan pysyttää mahdollisimman lähellä Englannin suurten college-laitosten perintätapoja. Erään tällaisen perintätavan mukaan pitäisi collegen oppilaan koettaa ensi sijassa pyrkiä hallituksen palvelukseen.

Työväenpuolueen kasvamisesta ynnä muista seikoista johtuu kuitenkin, ettei hallitseva luokka Australiassa ole niin suuressa määrin peräisin näistä college-laitoksista kuin vastaava luokka Englannissa. Vapaaoppilaiksi sekä yksityisiin että valtion lukioihin otetaan vuosittain määrätty luku kyvykkäitä alkeiskoulujen oppilaita. Myöskin yliopistot jakavat vapaaoppilaspaikkoja etevimmille lukiolaisille. Tällä tavoin voivat muutamat oppilaat saada täydellisen oppikurssin ilmaiseksi, tarvitsematta ensinkään turvautua vanhempiensa taloudelliseen apuun, sillä ilmaiseen opiskeluoikeuteen sisältyy myöskin pieni määräraha oppilaan ylläpitokustannuksia varten.

Joka valtiolla on oma yliopistonsa; näistä ovat Sydneyn ja Melbournen yliopistot huomattavimmat ja on niissä kummassakin edustettuina kaikki tärkeimmät tiedekunnat. Muiden valtioiden yliopistot ovat luonnollisesti paljon pienempiä; Queenslandin ja Länsi-Australian yliopistot ovat peräisin vielä tältä vuosisadalta. Yliopistot pidetään yllä valtion kustannuksella mutta saavat ne silti aika ajoin huomattaviakin avustuksia yksityisiltä henkilöiltä; tähänastisten yliopistolahjoitusten yhteinen summa on yli miljoona puntaa (noin 200 milj. Suomen markkaa).

* * * * *

Uskonnolliselta näkökannalta Australia ei eroa paljoakaan Englannista. Siihenkin nähden voitaisiin soveltaa määritelmää jonka ranskalainen satiirikko ja herkkusuu antoi Englannista nimittäin, että se on sadan uskonnon ja vain yhden kastikkeen maa. Mitään virallista valtionuskontoa ei ole, vaikka Australian anglikaaninen kirkkokunta onkin yhteydessä Englannin anglikaanisen kirkon eli sikäläisen valtionuskonnon kanssa ja vaikka kansallisissa juhlatilaisuuksissa toimitettavissa jumalanpalveluksissa seurataankin anglikaanisen kirkon uskontoseremonioita. 44 prosenttia koko väestöstä on anglikaaneja — ainakin teoriassa. Katolilaisia on suhteellisesti enemmän kuin Englannissa eli lähes 20 prosenttia johtuen tämä suhde-enemmyys irlantilaisten runsaslukuisesta siirtolaisuudesta ja heidän nopeasta lisääntymiskyvystään. Englannin puritaaniset piirit, joiden ohjelmaan kuuluu alkoholin, tupakan, tanssin, arpajaisten ja sunnuntai-teatteriesitysten ynnä monien muiden huvien kielto, ovat Australiasta löytäneet otollista maaperää aatteilleen, ovatpa jo ryhtyneet niitä käytännössä toteuttamaankin. Näiden kiihkoilevien »maailmanparantajien» ansiosta on maassa jo kokonaisia seutukuntia, jotka ovat yhtä yltiöpuritaanisia kuin muutamat kuuluisiksi käyneet Amerikan itäiset valtiot.

Tämä on muuten arka puheenaihe maassa, jossa uskonnolliset mielipiteet näyttelevät niin tärkeätä osaa. Tietysti sielläkin on yksilöitä, jotka eivät paljoakaan piittaa uskonnosta, mutta myönnettävä on, että varsinkin katolinen kirkko sekä anglikaanisen kirkon katolilaisuutta hipova äärimmäinen oikeisto, ns. rituaalinen suunta, johtavat suuressa määrin kannattajiensa yhteiskunnallista ja valtiollista toimintaa. Anglikaanisen ritualismin kannattajia on enimmän Queenslandissa.

Kysymys uskonnon opetuksesta valtion kouluissa on alituiseen esillä. Opetuslain mukaan ei valtion ylläpitämissä kouluissa opeteta ollenkaan uskontoa. Eri uskontokuntien jäsenet, jotka eivät hyväksy kouluopetusta ilman uskontoa, ovat perustaneet omia koulujaan. Vaatimus, että valtion olisi avustettava näitä yksityisillä varoilla pystytettyjä kouluja, ei ole vielä saanut yleisempää kannatusta.

* * * * *

Sanomalehdistö esittää Australiassa tärkeämpää osaa kuin monissa muissa maissa. Lehtiä ilmestyy siellä suhteellisesti vähän: Melbournessa ja Sydneyssä esimerkiksi on aivan viime vuosiin saakka ollut ensimmäisessä kolme ja jälkimmäisessä neljä lehteä. Vaikutusvaltaiset pääkaupunkien lehdet johtavat myöskin maan yleistä mielipidettä.