Part 3

Mennessään ensimmäisen kerran ostoksille australialaiseen leipäkauppaan saa vierasmaalainen kokea pieniä, epämiellyttäviä yllätyksiä. Ei niin, etteivätkö leipomotuotteet olisi hyviä — valmistetaanhan ne puhtaasta vehnästä. Näyteikkunassa ne ovat yhtä houkuttelevia kuin missä muussa maassa tahansa. Mutta tapa, jolla niitä myytäessä käsitellään, on omiansa karkoittamaan vasta heränneen ruokahalun. Ovikellon kilahdettua kiiruhtaa myyjätär kauppaan asusta päättäen suoraan keittiöaskareista — lausuu kysyvästi: »Yes?» ja saatuaan kuulla ostajan haluavan tusinan leivoksia ottaa sormillaan näyteikkunakaapista lähimpänä olevan leivoksen, näyttää sitä ostajalle kysyen:

»Pidättekö tästä lajista?»

Ostaja kiiruhtaa selittämään, että hän haluaa muutamia kermaleivoksia ja muutamia kookosleivoksia, loput saa olla mitä hyvänsä. Kaksitoista kertaa sormet tarttuvat pehmeän tahmaisiin leivoksiin, ja ostaja saa leivospussinsa ja kaupantekiäisiksi kauniisti soinnahtavan:

»_Thank you!_»

Ellei ostaja tähän mennessä jo ole kadottanut ruoka- tai ostohaluaan, vaan tahtoo vielä ostaa ravitsevannäköistä painon mukaan myytävää rusinakaakkua, saa hän luvan karkoittaa mielestään kaikki tarpeettomat ennakkoluulot, sillä ennenkuin hän ehtii päättää, montako naulaa sitä pitäisi ostaa, on myyjä tarttunut suureen kaakkuun molemmin käsin näytellen sitä kaikilta puolilta ja puhuen vakuuttavasti:

»Oikein ravitsevaa ja tuoretta, you know!»

* * * * *

Lähtiessään jonakin aamuna kuuden ja seitsemän välillä esikaupunkiasunnostaan saa aamuvirkku vierasmaalainen nähdä toisen australialaisia tapoja kuvaavan tyypillisen näytelmän maidonmyyjän. Todellakin huvittava tyyppi — samoin kuin talosta taloon kulkeva pullojenkerääjäkin! — kunhan ei vain olisi tavoiltaan niin kovin likainen. Australialaisena maidonmyyjällä on tavallisesti pieni, mutta virkku hevonen ja keveät kaksipyöräiset kärryt, joille hän lastaa kolme, neljä suurta hinkkiä. Ajaessaan nopeasti aamurauhaisilla kadoilla huutaa hän joka talon kohdalla joikuvalla äänellä pari, kolme sanaa, joita ei kukaan ymmärrä, mutta jotka kaikki tuntevat maidonmyyjän aamutervehdykseksi. Vielä aamupuvussa olevat emännät raottavat oviaan sen verran, että saavat laskettua pienen hinkkinsä tai tuoppinsa porraskivelle, ja kun maitomies sitten hyppää alas kärryiltään kädessään muutaman litran vetoinen hinkki ja tuopinmitta, emännät mainitsevat haluamansa määrän ja saatuaan maksavat sen. Hevonen, joka jo hyvin tuntee piirinsä, on sillä välin hölkännyt seuraavan tilaajan ovelle, joten miehen täytyy juosta perässä. Niin sanottujen »apartment-talojen», joissa asuu useampia perheitä, portilla saattaa nähdä tusinan verran jo illalla sinne pantuja ruukkuja ja tuoppeja, joihin nuori ja hyvämuistinen maitomies nyt yksikseen mittaa, mihin neljänneslitran, mihin puoli litraa. Australialaiset eivät näet juo maitoa, vaikka karjanhoito onkin yksi heidän pääelinkeinojaan, vaan tehdään suurin osa maitoa voiksi. Nämä aamutilaukset ovat vain teen valkaisuksi ja lapsia varten.

Vastenmielinen puoli tässä aamuisessa näytelmässä on se huolimattomuus, jolla maidonmyyjä suorittaa askareensa. Takitta ja hatutta mies juoksee pitkin katua kanneton maitohinkki kädessä ja palava savuke suussa. Tuoksuen vahvasti hevoselta — usein vielä lisäksi hevosenjätteitä kengissä ja juoksun vuoksi hikoillen, hän mittailee reippain ottein maitoa eikä paljoja piittaa, vaikka paksusta capstanista vähän varisee tuhkaakin maidon sekaan. Ja ostajatkin näyttävät tyytyväisiltä — brittiläisinä kai arvelevat, että kun niin on ollut, niin niin pitää olla!

* * * * *

Ruokatavarakaupat ovat Australiassa samalla sekatavaramyymälöitä mitä laajimmassa merkityksessä. Australialaisesta sekatavarakaupasta voidaan todellakin ostaa melkein kaikkea, mitä taloudessa tarvitaan, vaahtoviinistä lamppuöljyyn ja punaisesta etikasta inkivääriin saakka — ja kaikkea tätä yhdestä ja samasta huoneesta. Brittiläiset itse sanovat tällaista perinnäistapaista myymälää _grocery_ksi, ja ovat ne enemmän tai vähemmän samannäköisiä kaikkialla laajassa brittein valtakunnassa. Siellä täällä on sentään olemassa jokin erikoismyymäläkin, kuten liha-, leipä-, hedelmä- ja vihanneskauppoja, joista viimeksimainituista nykyaikaisimmat jo ripustavat seinilleen julisteita, joissa uuteen ravintoainelakiin viitaten yleisöä kielletään koskettelemasta ravintoaineita, joita ei osteta.

* * * * *

Australialaiset ovat suuria lihansyöjiä; siinä taidossa heille tuskin vetävät vertoja muut kuin uusseelantilaiset. Monet heistä syövät lihaa kolmekin kertaa päivässä. Päivän ensimmäinen ateria, joka syödään heti noustua, on paistettua liikkiötä ja kaksi paistettua munaa. Se on brittiläisten kansallisruoka, jota heidän pitää saada säännöllisesti niin päiväntasaajan helteessä kuin napaseutujen pakkasessa. Sitten seuraa lounas, jota australialaiset myöskin kutsuvat päivälliseksi ja johon pitää välttämättä sisältyä lihaa (ellei satu olemaan perjantai, katolinuskoisten paastopäivä). Sen jälkeen seuraa välipala, iltapäivätee sandwich-voileipineen tai leivoksineen. Kello kuudelta syödään päivän tärkein ateria, jota eurooppalaiset sanovat joko päivälliseksi tai illalliseksi, mutta jota australialaiset jostakin käsittämättömästä syystä kutsuvat »teeksi» (vaikka väkevä tee on pöytäjuomana päivän muillakin aterioilla). Monet heistä syövät vielä teatterista tultuaan illallisen, supper, kalaa, ostereita tai jotakin muuta kevyttä. Samaa vahvaa ravintojärjestystä he noudattavat kautta vuoden. Joulunakin, joka Australiassa on vuoden kuumimpia päiviä, täytyy heidän saada perinnäiset »_roast beef_insä» ja »_pudding_insa».

* * * * *

Katuelämä australialaisessa kaupungissa ei eroa suurestikaan eurooppalaisten suurkaupunkien elämästä, paitsi lounastunnilla, kahdentoista ja yhden välillä. Ruokailuloma tehtaissa, myymälöissä ja tavarataloissa on yleensä lyhyt, tavallisesti puoli tuntia tai kolme neljännestä, harvoin täysitunti; ruokailulomat ovat näin lyhyet sen vuoksi, että työväki saisi vapaan lauantain tai että toimipaikat voitaisiin pitää suljettuina ainakin puoleltapäivin pyhän aattona.

Tämän keskipäivänhetken aikana on australialaisen suurkaupungin kaduilla nähtävänä mitä hullunkurisimpia näytelmiä. Heti kun kello on lyönyt kaksitoista, ryntäävät niin nuoret kuin aikuisetkin tehtaista ja työpajoista lähimmälle katukäytävälle ja alkavat aukoa eväitään, jotka ovat käärityt joko lautasliinaan tai vanhaan sanomalehteen riippuen hygieenisestä tasosta asianomaisen kodissa. Joku asiapojista tai nuorimmista oppipojista on etukäteen saanut tehtäväkseen keittää öljykanisterista tekaistussa keittoastiassa teetä koko henkilökuntaa varten, ja tästä yhteisestä varastosta kukin nyt ammentaa kuppiinsa tai tuoppiinsa maidolla vaalennettua väkevää teetä australialaisten kansallisjuomaa.

Voileivät on pian syöty, ja niukasta ajasta on vielä jäljellä neljännestuntinen, joka olisi käytettävä mahdollisimman hyödyllisesti. Pojat ottavat esille jalkapallon — tiiviiksi sullottu paperi- tai räsytukko kelpaa näin tilapäistarkoitukseen — ja tuotapikaa on käynnissä kiivas peli, jossa ei paljon välitetä ikkunoista eikä ohikiitävistä ajoneuvoista. Tietysti ei näitä näytelmiä voida esittää pääkaduilla, mutta eipä siellä ole tehtaitakaan. Muuten on jalkapallohulluus niin australialaisten nuorukaisten veressä, etteivät he voi olla potkaisematta mitä tahansa kohdalle sattuvaa tarpeeksi kevyttä esinettä.

Miehet sensijaan ryhmittyvät jonkin lähellä olevan kulman taakse ja ryhtyvät lyömään korttia, usein suurinkin panoksin tai pelaavat australialaista »kruunaa ja klaavaa». Vanhemmat miehet taas jatkavat aamulehtensä lukemista siitä, mihin aamuisen junamatkan päättyessä piti keskeyttää. Tytöt ovat etsineet itselleen istuinpaikan pohjakerroksen ikkunapienoilla tai sellaisten puutteessa katukäytävällä ja lukevat ahmien romaanejaan. Sadepäivinä he kaikki sensijaan aterioivat likaisissa ja pölyisissä työhuoneissa. Mitään lakipykälää tai säädöstä, joka kieltäisi työhuoneissa aterioimisen, ei ole.

Koomillisinta osaa tässä sivukaupungin katuelämässä esittävät kuormavaunujen ajajat. Heidän vaununsa ovat jykeviä, kantokyvyltään useampia tonneja, ja niiden eteen saattaa olla valjastettuina kuusikin suurikokoista hevosta. He liikkuvat tavallisesti kolmen, neljän vaunuparin ryhmissä, ja missä tahansa he sattuvatkaan olemaan kellon lyödessä kaksitoista, siihen he pysähtyvät leveimpien sikäläisten katujen keskusta on varattu autojen ja muiden ajoneuvojen seisahduttamista varten — ottavat esille teekanisterinsa ja kuivia kalikoita ja, ellei lähistölle satu rakenteilla olevaa taloa tai kadunkorjaajain leiriä, joilla teevalkea olisi jo palamassa, tekevät ajurit tulen vaikka omiin vaunuihinsa. Kokoontuneina aterioimaan samoihin vaunuihin jatkavat hekin murkinatuntiansa korttia lyöden. Ohikulkijat ovat tottuneet näihin näytelmiin eikä poliisikaan mahda miehille mitään, niin kauan kuin nämä eivät laskeudu kadulle pelaamaan.

* * * * *

Huolimatta kymmenistä eri uskonnoistaan ja tuhansista kirkoistaan australialaiset eivät piittaa paljoakaan uskonnollisista juhlapäivistä. Joulupäivä on ainoa juhlapäivä, joka on rinnastettu tavallisten sunnuntaipäivien arvoiseksi. Juhlapäivät sellaiset kuin uudenvuodenpäivä, pitkäperjantai ja pääsiäispäivä ovat tosin virallisia vapaapäiviä, mutta suurin osa kansaa ei kunnioita niitä minään juhlapäivinä: kaikki kapakat ovat avoinna ja täynnä väkeä, teatterit ja elokuvat näyttelevät — ja kansa huvittelee. Sellaisista päivistä kuin loppiainen, helatorstai, helluntai ja Johannes Kastajan päivä ei tiedetä mitään. Mutta jos uskonnollisten juhlapäivien vietto lyödään laimin, kunnioitetaan tavallisia sunnuntaipäiviä sitä hartaammin ja niiden viettoa valvotaan mitä ankarimmin.

On vaikea kuvitella ja melkein mahdoton asutuilta seuduilta löytää rauhallisempaa paikkaa kuin jonkin australialaisen suurkaupungin keskusta sunnuntaisena aamupäivänä: ei elävää olentoa näkyvissä, vain aurinko ja suuret kivitalot. Kauan kuljettuasi autioita katuja voit nähdä kiinalaisen pesijän astelevan sunnuntaipukimissaan tai matkailuauton kiitävän halki kaupungin aivan kuin peläten pysähtyä jättiläisen kivimuurien väliin. Luonnon laajoissa ja koskemattomissa temppeleissä hiljaisuus huojentaa ja rauhoittaa väsyneitä hermoja, mutta täällä, missä jokainen kappale puhuu tekniikan kosketuksesta ja ihmisen läsnäolosta, moinen täydellinen äänettömyys herättää ikävän ja vastenmielisyyden tunteen. Vasta iltapäivällä ilmaantuu kaduille jonkin verran elämää: jotkin harvat raitiotievaunut aloittavat vuoronsa, kirkkokansaa ja museonkävijöitä alkaa näkyä. Teatterit, elokuvat ja muut huvitilaisuudet ovat kuitenkin suljetut. Tupakkaa ei saa ostaa mistään. Vain harvat kahvilat ja ravintolat ovat avoinna sunnuntaisin — koroitetuin hinnoin nekin. Yhtä hiljaisia ne ovat kaikki: Sydney, Melbourne, Brisbane, Adelaide, Perth, Hobart, puhumattakaan maaseutukaupungeista. Kahdesta suurimmasta näyttää Melbournella olevan ennätys tässä sunnuntaisessa puritaanisuudessa, Sydneyn osoittaessa vilkkaampaa taipumusta nykyaikaisuuteen.

* * * * *

Kamppailu olemassaolosta ei ole Australiassa niin ankara kuin Euroopan maissa. Palkat ovat korkeammat ja elintarpeet tuskin kalliimmat kuin »vanhassa maailmassa». Suhteellisesti helppo elämä ei voi olla vaikuttamatta kansan luonteeseen: pohjaltaan heikot luonteet ovat vaarassa vaipua kevytmielisyyteen ja lujemmatkin luonteet tuntevat kiusausta heittäytyä antaamennä-polkan pyörteisiin. Aika ei ole rahaa Australiassa: niin miehet kuin naisetkin ovat kärkkäitä asiattomaan lörpöttelyyn. Täsmällisyyttä ei harrasteta; australialaiset odottavat ja odotuttavat näköjään mielellään toisiaan, sitä todistaa eräs heidän mielilauseensakin: »_Oh, tons of time!_» (Aikaa on tonnittain.) Pieni valaiseva esimerkki tästä lienee paikallaan:

Toisella tämän kirjan kirjoittajista oli kohtaus nuoren australiattaren kanssa määrätyssä kadunkulmassa. Piti mennä yhdessä lounaalle. Odotin kärsivällisesti viisitoista minuuttia ja päättelin, että neitoselle oli tullut voittamaton este. Menin lähimpään ravintolaan ja nautin lounaani yksin. Kun sitten runsaan puolen tunnin kuluttua palasin takaisin samaa tietä, löysin hämmästyksekseni neitosen vuorostaan odottamassa minua. Hän oli tullut kohtauspaikalle vain puoli tuntia liian myöhään ja luullen minun myöhästyvän vieläkin enemmän oli ruvennut vuorostaan odottamaan. Vastaukseksi ihmettelyyni selitti neitonen, että australialaiset mielellään odottavat ihmistä, josta he pitävät.

Australialaisilla ei ole harvoja poikkeuksia lukuunottamatta luovan mielen kunnianhimoa eikä innostusta suurtöihin, paitsi urheilusaavutuksiin. Nuorukaisten kunnianhimo on ensin moottoripyörä ja sitten auto; iän karttuessa ja tulojen lisääntyessä alkavat he haaveilla matkaa maapallon ympäri ja sen suoritettuaan kertoilevat mielellään epäileville kuulijoilleen muiden maiden ihmeistä. Siinä tyypillisen australialaisen elämän ohjelma! Miksi ylenmäärin ponnistella? Miksi tavoitella maailmanmainetta, kun kaikki jo on parasta Australiassa!

URHEILU AUSTRALIASSA.

Liioittelemisen vaaratta voidaan sanoa, että urheilu käsittää viisikymmentä prosenttia useimpien australialaisten mentaalisesta maailmasta. Koko ilmakehä on siellä urheilun kyllästämä; ajatellaan ja puhutaan urheilusta; urheilu täyttää useita sivuja suurissa päivälehdissä. Niinpä australialainen sanomalehtimyyjä ei mainostakaan lehtiään jotakin vakavaa poliittista kriisiä tai pankkiryöstöä toitottaen, vaan vakuuttaa kurkku käheänä innostuksesta lehtensä sisältävän päivän tuoreimmat urheilutiedot — ja niin tapahtuu joka arkipäivä kautta vuoden.

Taitava nyrkkeilijä on Australiassa aina kansanomaisempi ja myöskin kunnioitetumpi kuin esimerkiksi etevä taidemaalari. Kilpahevonen, jota muuten mainitaan asemosanalla »hän», voi myöskin olla hyvin kansanomainen ja ihailtu.

Ei se sentään lopultakaan ole niin ihmeellistä, kun muistetaan, että on puhe aurinkoisesta Australiasta. Ensinnäkin on urheilunhalu veressä kaikilla brittiläisillä ja toiseksi sikäläinen luonto ja ilmasto suoraan sanoen yllyttävät urheilemaan. Tilaisuus ulkoilmaurheiluun on aina kautta vuoden. Jokaisella kunnalla on omat urheilukerhonsa ja -seuransa, samoin varaa jokainen nuori kunta laajat alueet vastaisia urheilu- ja kävelykenttiä varten, usein aivan kaupungin keskustasta tai muuten arvokkailta paikoilta. Merenrantakaupungeissa ovat niinikään kauneimmat rannat varatut vapaiksi kylpyrannoiksi.

Lauantai on urheilun suuri päivä. Tehtaat, virastot ja myymälät suljetaan puoleltapäivin. Useat tehtaat pidetään suljettuina koko lauantaipäivän: työmiehet työskentelevät mieluimmin useampia tunteja muina päivinä saadakseen kokonaan vapaan urheilupäivän. Joka lauantai järjestetään eri esikaupunkien urheilukentillä monia kilpailuja. Tärkeimmille linjoille varataan ylimääräisiä junia ja raitiovaunuja.

Sanaa »urheilu» käytetään Australiassa aivan liian laveassa merkityksessä. Uhkapelit, esimerkiksi, ovat kaikki urheilua. Kansanomaisin näistä »urheilulajeista» on _two up_ (kaksi ylös); peli on täysin onnenpeliä eikä kysy mitään taitavuutta: kolme, neljä tai useampiakin osanottajia seisoo piirissä ja kukin heittää vuoron perään kaksi kuparilanttia ilmaan; katselijat lyövät kukin esillepanemansa summan vetoa, että molemmat tai ainakin toinen rahoista putoo maahan »kruuna» tai »klaava» ylöspäin. Huolimatta siitä — tai ehkä juuri senvuoksi — että peli on laissa kielletty, pelataan sitä kaikkialla: tehtaissa aamiaistunneilla pienistä summista ja salaisissa kerhoissa, paksuilla matoilla verhotuissa huoneissa satojen puntien suuruisin panoksin. Sanaa »urheilu» käytetään myöskin laatusanana luonnetta kuvattaessa; esimerkiksi jos mies on rohkea ja hieman tuhlaavainen, mutta muuten käytökseltään moitteeton, kutsutaan häntä »hyväksi urheilijaksi» (good sport).

Kansanomaisimpia todellisia urheilulajeja on jalkapallopeli, jota pelataan kolmen eri järjestelmän mukaan: kahta näistä pelataan pyöreällä pallolla, kuten Euroopassa, ja sanotaan toista niistä Socceriksi ja toista »_British Association_iksi»; suosituin muutamissa valtioissa on kuitenkin kolmas, _Rugby_-niminen peli, jonka soikeata palloa on lupa käsinkin koskettaa. Jalkapalloa pelataan Australiassa talvella. Joka lauantai-iltapäiväksi järjestetään kilpailuja eri esikaupunkien kesken. Kymmeniä tuhansia katsojia saapuu pelikentille; erikoisia jalkapallolehtiä julkaistaan; huudetaan ja lyödään vetoa pisteistä.

Kriketti on, jos mahdollista, vielä suositumpi kuin jalkapallo. Syystä voidaan krikettiä sanoa Australian kansallisimmaksi urheiluleikiksi. Kaikki Australian »toivot» kasvavat kuvaannollisesti puhuen krikettimaila kädessä. Jokaisella koululla on oma krikettijoukkueensa, kullakin kaupungilla krikettikerhonsa ja joka valtiolla oma krikettiliittonsa, jotka liitot sitten yhteisesti valitsevat vuosittain valiojoukon taitavimpia pelaajia edustamaan koko maata otteluissa Englantia, Etelä-Afrikkaa tai Uutta Seelantia vastaan. Näiden kansainvälisten kilpailujen aikana on Australiassa sähköä ilmassa: sadat tuhannet kokoontuvat silloin stadionille hartaina ja jännittyneinä seuraamaan pelin kulkua ja tuntevat itsensä syvästi loukatuiksi, jos pelaajista joku sattuu tekemään virheen. Jo viikkoja ennen maaottelua kriketti on yleisenä puheenaiheena kautta maan, kilpailujen jälkeen riittää siitä vielä puhetta ja arvostelua pitkiksi ajoiksi, puhumattakaan itse kilpailuviikosta, jolloin kriketti ja pisteet ovat jokaisen kielenpäässä; ventovieraiden ihmisten kesken sukeutuu mielipiteiden vaihtoa kummankin pelaajapuolen mahdollisuuksista; kaduilla ja raitiovaunuissa kysyvät ohikulkijat ilman muuta: »Kuinka on pisteiden laita tällä hetkellä?»

Iäkkäämmät australialaiset taasen ovat innostuneita golfinpelaajia ja keilaajia; kaikissa vähänkin taajaan asutuissa yhteiskunnissa on näidenkin urheilulajien harrastajilla omat kerhonsa ja ratansa, joiden toiminta on varsin vilkasta kesäiseen aikaan. Tennistä sensijaan pelataan kautta vuoden, ja melkein jokaisella varakkaalla perheellä onkin oma tenniskenttänsä.

Australian kaikkien kuuden valtion pääkaupungit sijaitsevat merenrannalla. Eipä siis ihme jos »vesiurheilu» onkin siellä hyvin edustettuna. — Purjehdus on suuressa suosiossa, yksin Sydneyn satamassa on satoja kuttereita ankkurissa. — Soutua harrastetaan myöskin; Melbournessa vietetään vuosittain jokikarnevaaleja »Henley-on-Yarra», jolloin korkeakoulujen ja soutukerhojen parhaat venekunnat ottelevat mestaruudesta, Yarra-joen reunojen ja rantojen ollessa kirjavinaan loistavin värein ja kukin koristettuja veneitä ja katsojia.

Tuskin missään muussa maassa on uintiharrastus niin yleistä kuin Australiassa, missä merivesi on useimmilla seuduilla uintilämmintä läpi vuoden ja missä suuret merikylpylät, laajat hiekkarannat ja aamusta iltaan paahtava aurinko tekevät tämän urheilun harrastamisen kaikille niin mieluisaksi. Aukeilla rannoilla, missä valtameren hyökyharjat pääsevät eheinä rantaveteen, on aaltoratsastus varsinkin poikien mieliurheilua.

Kalastusta ja metsästystä harjoitetaan myöskin. Valtameret kätkevät monia merkillisiä ja eurooppalaiselle outoja, mutta silti hyvänmakuisia kaloja; lohia ja taimenia on sitäpaitsi istutettu järviin ja jokiin. — Metsästys on Australiassa kuitenkin pääasiallisesti rikkaiden urheilua, ellei oteta lukuun Australian maanvaivan, miljooniin sikiytyneen kaniinin metsästystä. Jäniksiä ja kettuja on myöskin jonkin verran. Harvoista petoeläimistä on _dingo_, villikoira, mainittavin. Kengurun metsästys asutuilla seuduilla kuuluu jo menneisyyteen, jossakin asumattomilla aroilla saattaa vielä tavata vapaana tämän Australian tunnusmerkillisimmän eläimen.

* * * * *

Autoilusta uhkaa pian tulla toinen kansallisurheilu − ensimmäisen esitämme kohta. Koko maassa on 640 000 kilometriä tietä, josta suurin osa on makadamoitua ja hyvin hoidettua. Autojen korkean tullin vuoksi tämä urheilulaji ei ole vielä päässyt kehittymään niin kansanomaiseksi kuin Amerikassa, ollen Australia kuitenkin jo nytkin järjestyksessä kuudes maailman autorikkaimpia maita. Viime vuosina ovat useatkin uskalikot siellä taivaltaneet autoillaan mantereen halki ja poikki, kaikkiin neljään suuntaan.

_Picnic_, retkeily, on hyvin yleinen sana ja paljon noudatettu käsite Australiassa. Varhain sunnuntaiaamuisin, jolloin kaikenlainen muu liikenne on keskeytetty, lähtee kaupungista erikoisia picnic-junia maaseudulle. Junat ovat tupaten täynnä iloista ja äänekästä nuorisoa, kaikilla eväslaukku ja jollakin retkueen jäsenistä _bili-can_, teekanisteri — australialaisen tärkein matkavaruste — mukanaan. Seuraa parin tunnin junamatka jollekin auringonpaahteessa uinuvalle maaseutuasemalle ja sieltä usein monenkin tunnin kävely — australialaiset pitävät kovin kävelystä — johonkin jokilaaksoon, missä tiedetään olevan sen verran vettä, että voidaan keittää kovasti kaivattua teetä. Siellä sitten kulutetaan päivä seuraleikkejä hyppien tai metsässä käyskennellen. Autoilijat sensijaan ajavat muita teitä omilla ajoneuvoillaan; toiset purjehtivat kuttereillaan tai matkustavat saaristolaivoissa. Mutta kaikilla näyttää olevan yksi yhteinen päämäärä: pois kaupungista sunnuntaiksi.

* * * * *

Kuulostanee hieman oudolta puhua talviurheilusta Australiassa. Tilaisuutta talviurheiluunkin tässä »ikuisen kesän» maassa kuitenkin on, ja pidetään sitä siellä, kuten arvata sopii, suuressa arvossa. Paitsi Tasmanian vuoristojärviä, jotka ovat jäässä useamman kuukauden ajan ja jonne varakkaat luistelun harrastajat matkustavat vaihtelua etsimään, on kummassakin suurkaupungissa, sekä Melbournessa että Sydneyssä talvikuukausina avara keinotekoisesti valmistettu luistinrata jonne luistelunhaluinen nuoriso iltaisin rientää. Hieman kallista huvia kuitenkin, sillä kertapiletti ja luistimien vuokra tekevät noin 60 markkaa.

Urheilulajit, joissa lumi on välttämätön, eivät ole niin käsien ulottuvilla kuin keinotekoisella jäällä tapahtuva urheilu, paitsi tietysti Tasmaniassa, missä lumi kestää vuoristossa lähes neljä kuukautta. Lunta on kuitenkin itse mantereellakin: Mount Buffalo Viktoriassa ja Mount Kosciusko Uudessa Etelä-Walesissa ovat mantereen lumirikkaimmat vuoristot. Molemmat ovat tunnettuja talviurheilupaikkoja. Varsinkin Mount Buffalo, joka sijaitsee vain muutaman tunnin automatkan päässä Melbournesta, on hyvin suosittu talvioleskelupaikka. Vuorelle rakennettu suuri hotelli tarjoaa asunnon ja mukavuuden kesän lapsille, jotka haluavat muutaman viikon ajan hengittää raitista talvi-ilmaa. Hotellin urheilunopettajat antavat opetusta hiihdossa ja mäenlaskussa, ja kun urheilijat sitten palaavat koteihinsa ja virastoihinsa, on heillä kertomaista pitkiksi ajoiksi.

Atleettisia ja olympiaadi-urheilulajeja, kuten juoksuja, hyppyjä, heittoja y.m., australialaiset eivät erikoisemmin harrasta. Vain urheiluseurojen innokkaimpien jäsenten joukosta löytää joitakin näiden lajien edustajia. Painia tosin harrastetaan jonkin verran. Nyrkkeily sensijaan on hyvin kansanomaista, kuten kaikissa brittiläisissä maissa: amerikkalaisia, filippiiniläisiä ja neekerinyrkkeilijöitä kutsutaan usein vierailemaan, jotta Australian nyrkkeilynhaluiset nuoret miehet saisivat tilaisuuden näytellä taitoaan.

* * * * *

Australialaisten todellinen kansallisurheilu on kuitenkin — _hevoskilpailut_. Liioittelemisen vaaratta voidaan väittää, ettei tämä »urheilu» ole missään muussa maassa levinnyt niin yleiseksi kuin Australiassa. Miltei jokainen australialainen myötävaikuttaa jollakin tavoin tässä kansallisurheilussa, ja tuhansien toimeentulo on siitä kokonaan riippuvainen; se on luonut erikoisia kansanluokkia ja pystyttänyt uusia ammattialoja ja teollisuudenhaaroja.