Part 2

Kalgoorlie oli kerran telttaleiri. Mutta se aika on jo unohdettu. Nyt siellä asuu 20,000 ihmistä, jotka muodostavat hyvin järjestetyn porvarillisen yhteiskunnan. Romanttinen kullanetsintä on muuttunut yksitoikkoiseksi teollisuudeksi, ihmiset käyvät pukeutuneina niinkuin muissakin kaupungeissa eivätkä ammu toisiaan heti ensimmäisen pienen kinan sattuessa — niinkuin Hollywoodin elokuvissa kaivoskaupunkien elämää esitetään. Kapakkoja tosin on laajassa — mutta täytyyhän erämaassa olla keitaitakin. Yleinen järjestys ja turvallisuus on kuitenkin yhtä moitteetonta kuin esimerkiksi Perthissä tai Melbournessa.

Täällä me jätämme hyvästit Länsi-Australian valtion rautatielle ja astumme liittovaltion omistaman trans-Australian rautatien avarampiin ja ylellisempiin vaunuihin. Olemme etukäteen tilanneet paikkamme, aivan kuin laivassa, aterioineen ja makuupaikkoineen. Kaksi päivää ja kolme yötä saamme vuoroin istua ja maata, kylpeä ja syödä, tupakoida ja lukea yksitoikkoisen aavikon kiitäessä ohitsemme ja hienon pölyn tunkeutuessa vähitellen kaikkialle vaunuun. Rata on 1.44 metriä leveä ja kulku paljon vakavampaa kuin Kalgoorliessa jättämämme junan, mutta vauhti ei vieläkään nouse yli 48 kilometrin tunnissa. Pari pienempää kaivoskaupunkia sivuutettuamme aukenee eteemme asumaton aavikko. Pieniä ryhmiä eukalyptus- ja akaasiapuita siellä täällä, onpa joukossa joitakin santaalipuitakin, joita kuljetetaan niiden hienon tuoksun vuoksi vientitavarana Kiinaan. Kevätsateiden jälkeen koko seutu on lyhyen aikaa väririkkaiden kukkien peittämä, joista mainittavin on pieni päivänkakkaraa muistuttava _Everlasting_ (iätikestävä), jonka ei pitäisi koskaan kuihtua.

Vähitellen puut pienenevät, kunnes olemme lopulta aivan puuttomalla hiekkatasangolla, missä kasvaa vain puolen metrin korkuista pensaikkoa. Seutua kutsutaan Nullarbortasangoksi (_nullarbor = nullaarbor_, ei yhtään puuta). Rata kulkee täällä yli 450 kilometriä viivasuoraan. Aurinko paahtaa kuumasti, lämpömittari näyttää joskus jopa 50 astetta Celsiusta. Mutta yöllä tulee äkkiä kylmä, talvella eivät pakkasetkaan ole harvinaisia. Väliin sattuu lujia hiekkamyrskyjä: kauas taivaanrannalle ilmestyy ruskehtavia pilviä, hyvin sadepilvien näköisiä, ja kohta peittää lentävä, kaikkialle tunkeutuva pöly koko avaruuden. Joskus sattuu oikea pyörremyrskykin, jolloin saattaa nähdä monen metrin korkuisten hiekkapilvien kohoavan ilmaan ja kiitävän yli aavikon. Vähäisen vesimäärän, minkä täällä vuosittain sataa, imee hiekkakerroksen alla oleva kalkkikivipohja nopeasti sisäänsä. Päättäen lukuisista löydetyistä merieläinten kivettymistä on seutu ollut joskus merenpohjana. Monia maanalaisia onkalolta on myöskin paljastettu — väitetäänpä joidenkin niistä olevan yhteydessä meren kanssa, päättäen niiden ilmarei’istä huokuvasta merikasvien hajusta.

Tällä taipaleella ei ole yhtään kaupunkia. Juna pysähtyy pitkien tovien jälkeen parin, kolmen puuhökkelin kohdalle — siinä erämaan asutus. Mutta täällä näkee matkustaja ensimmäisen ja kenties viimeisenkin kerran maan alkuasukkaita: keskikasvuisia, hiilenmustia, kiharatukkaisia, eurooppalaisten vanhoihin vaatteihin pukeutuneita murjaaneja, joista muutamilla on partakin.

Rata kulkee nyt kapean hiekkavuorivyöhykkeen poikki. Samaiset hiekkavuoret olivat aikoinaan kiusallisena vastuksena ratainsinööreille. Nyt niiden rinteillä kasvaa eukalyptuksia ja soreita kasuarinoja. [Mäntyä muistuttava Australian puu, jossa on neulamaiset lehdet ja riippuvat, hevosenhäntää muistuttavat oksat. Tummanpunaisen värinsä vuoksi sitä käytetään paljon huonekalujen valmistukseen.]

Maasto viettää huomattavasti alaspäin, ja pian olemme taas tasangolla, joka ei kuitenkaan täällä enää ole pelkkää puutonta hiekkaa. Tasangon peittää nimittäin silmänkantamattomiin tummanvihreä, paikoitellen neljän metrin korkuiseksi kohoava mulga-pensasto [Australian akaasia]. Sivuutamme pienen, epäsiistin ja kuivannäköisen kaivoskaupungin ja tulemme niinsanotulle järvialueelle.

Kartalle on näille kohdin merkitty monia suuria järviä, mutta todellisuudessa ne eivät ole mitään tavallisia järviä, vaan on niiden sisältö puhdasta suolaa. Suurin osa näiden järvien pinnasta on kuin hiukan likaisen lumen peittämä, tummempia kohtia on siellä täällä, missä suola ei ole vielä kuivunut, näkyypä paikoitellen vettäkin aaltoilevan. Aika ajoin järvien suola »jäätyy» tykkänään, muuttuen silloin väriltään punertavan harmaaksi. Lähiseutujen asukkaat keräävät silloin suolaa myytäväksi.

Maisema on muuttunut. Maasto on punertava ja kasvaa tammia ja eukalyptuksia. Karja- ja lammaslaumoja käy laitumella. Erämaasta ei ole enää merkkiäkään. Port Augustassa, Spencer-lahden kärjessä, jätämme liittovaltion rautatien ja astumme Etelä-Australian valtion rautatien kapeaan vaunuun. Juna halkoo useiden tuntien ajan laajoja, punahiekkaisten teiden lohkomia vehnävainioita. Kyliä ja pikkukaupunkeja vilisee kuin saaria aaltoilevassa vehnämeressä. Muutamia jokia katkaistaan — jos sattuu olemaan kesä, ovat ne vain kuivia uomia. Matalahkoja vuoria ilmestyy näköpiiriin, mutta juna ei lähesty niitä. Lopulta tullaan tyypilliseen esikaupunkiin ja kohta sen jälkeen Adelaiden asemalle.

Olemme jälleen vaihtaneet junaa — monennenko kerran? — ja ajamme nyt avaroissa, koko mukavissa ja tasaisesti kulkevissa vaunuissa 1.60 metriä leveällä radalla, jota jatkuu Melbourneen saakka ja siitä edelleen Uuden Etelä-Walesin rajalle.

Jätämme Adelaiden ja alamme kohta kiivetä monien tunnelien kautta jyrkkään ja metsäiseen vuoristoon, josta aukenee kaunis näköala yli kaupungin, läheisen maaseudun ja meren. Rata kiemurtelee viinitarhojen ja oliivilehtojen lomitse. Siellä täällä vilahtaa ohitse idyllinen yksikerroksinen tiilirakennus värisointuisine puutarhoineen. Ylänkö näköaloineen on kuvankaunis, vahinko, että juna kulkee sen poikki niin pian, ja rata alkaa viettää loivasti. Laskeutumista jatkuu Murray Bridge-nimiseen kaupunkiin saakka. Kaupungin ohitse virtaa 200 metriä leveä Murray-joki, Australian Volga, likaisen keltaisine vesineen ja jyrkkine ruohoisine äyräineen.

Vuoret ovat jälleen takanamme. Juna kulkee monta tuntia kalkkikivitasankoa, vaalea kalkkikivipohja on paikoitellen näkyvissäkin, mutta toisin paikoin kasvaa _mallee_-nimisiä kääpiöeukalyptuksia. Mallee-vyöhyke ulottuu yli naapurivaltion, Viktorian, rajojen. Sitä pidettiin kauan aikaa arvottomana erämaana, mutta nyt on suuri osa siitä raivattu vehnävainioiksi ja yhdistetty rautatieverkolla liikekeskuksiin. Nummen raivaaminen tapahtuu siten, että pensaat survotaan ensin suurella metallisella kolmiolla, joka on tavallisimmin ratakiskoa; sitten kaivetaan ylös pahkuraiset juuret, joista saadaan hyvää polttopuuta; ja lopulta perusteellinen syväkyntö tekee erämaasta hedelmällisen viljakentän.

Tasanko muuttuu vähitellen aaltoilevaksi maisemaksi sinisine vuoritaustoineen, lampaita juoksentelee rata-aidan vieressä, lehmät tuijottavat raukean velttoina ohipuskuavaa junaa, asemalaiturilla seisoo odottamassa suuria metallisia maitohinkkejä, joita junamiehet suurella jyrinällä kuljettavat tavaravaunuun. Siellä täällä ilmaantuu näköpiiriin parrupyramiideja, kaivosalueen tunnusmerkkejä. Sivuutamme läheltä pari, kolme autiota kaivoskenttää sammaltuneine kaivosaukkoineen ja soraläjineen. Ne ovat muistoja alkeellisen kullankaivuun ajoilta ennen suurten yhtiöiden ja nykyaikaisten kaivoskoneiden tuloa. Tämän seudun paikannimillä on yhä vieläkin kullan lumo ja helähtävä kaiku — Stawell, Ararat (tietysti samannimisen vuoren juurella!), Ballarat, Daylesford, Bendigo, Maryborough ja monia kuolleita kaupunkeja, joista keltainen metalli on loppunut vähiin. Monista miljoonista kultakiloista, joita Australiassa on nostettu maan uumenista, ainakin puolet on peräisin näistä rauhallisista kaupungeista, joiden väestön pääelinkeino nyttemmin on maanviljelys. Ballarat esimerkiksi on tunnettu bulevardeistaan, ylellisistä puistoistaan ja veistokuvakokoelmistaan. Historiallisesti se on kuuluisa kullankaivajien kapinasta. Kapinoitsijat näet julistivat mahtipontisesti »Viktorian tasavallan» perustetuksi; järjestystä palauttamaan kutsuttu sotaväenosasto tosin lopetti uuden tasavallan kahdessakymmenessä minuutissa. Leveällä esplanaadi-pääkadulla sijaitsee nykyjään yhden kapinanjohtajan muistopatsas. Kapinoitsijasta tuli näet myöhemmin lainkuuliainen kansalainen ja parlamentin puheenjohtaja.

Parin tunnin kuluttua rata tekee laajan puoliympyrän ja laskeutuu 300 metriä korkealta ylätasangolta alas merenrantatasangolle. Vehreitä peltoja lampaineen, näkyypä yhdessä kohdin lauma kauriitakin pyöreistä kivistä rakennetussa aitauksessa. Savupilviä leijailee etäisyydessä. Taloja ja pari kupoolia häämöittää näköpiirissä, ja kohta pysähtyy junamme Spencer-kadun asemalle Melbournessa.

Melbournesta jatkamme matkaa samalta asemalta, samanlaisissa mukavissa vaunuissa ja Australian nopeimmassa junassa. Lähin päämäärämme on nyt Sydney, jonka 940 kilometriä pitkän taipalen ajamme 18 tunnissa. Rata suuntautuu kohta pohjoiseen ja koilliseen, halkoen vuoroin kukkuloita, vuoroin laidunkenttiä ja jokia, joiden viimemainittujen rannat ovat keväisin ja kesäisin niin paksulti keltaisten akaasiapensaiden, _wattle_, peitossa, ettei juuri muuta väriä näykään. Yhä vielä pari hylättyä kaivoskenttää, jälleen näköpiirissä oikealla korkeita vuoria — talvisin niillä sataa lunta — ja taas yhdymme Murray-jokeen, joka täälläkin, Alburyn kaupungin kohdalla kaukana laskupaikaltaan, on aika leveä. Talvisin tulvien aikana Murray-joella on useita sivuhaaroja. Vaihdamme jälleen junaa ja astumme nyt Uuden Etelä-Walesin valtion rautatien (leveys 1.44 m) vaatimattomampiin vaunuihin ja jatkamme matkaa pimeään yöhön. Yöstä huolimatta emme kuitenkaan menetä mitään näkemisen arvoista: sama yksitoikkoinen maisema laitumineen, vehnävainioineen, viinitarhoineen ja puutaloisine pikkukaupunkeineen.

Varhain aamulla sivuutamme Yassin, josta 60 kilometrin matkan päässä sijaitsee Australian liittovaltion uusi pääkaupunki, Canberra. Vähän myöhemmin juna kulkee _Razorback_ (partaveitsenselkä)-nimisen vuorenharjanteen yli ja alkaa laskeutua vihreärinteistä, eukalyptuksia kasvavaa vuoristoa, jota se viimeisten tuntien aikana on huomaamattomasti noussut, ja pysähtyy viileässä aamutuimassa Coulburnin taajaväkiseen kaupunkiin. Juomme taas tunnettua huonoa kahvia ja jatkamme matkaa kukkulaisessa maastossa, kunnes parin tunnin kuluttua saavumme Moss Vale-nimiseen turistipaikkaan. Siellä meitä odottaa aamiainen, hyvin tervetullut tässä ruokahalua kiihoittavassa vuoristoilmassa. Seuraava mainittavin paikka nyt on Camdenin tasanko — Australian ensimmäinen laidunmaa. Kohta sen jälkeen sivuutamme Australian vanhimmat kaupungit (ikää niillä on kokonaista sata vuotta) ja saavumme Sydneyn esikaupunkeihin, joiden tiheään rakennettuja asunto- ja tehdaskortteleita jatkuukin keskeytymättömänä rykelmärivinä, kunnes junamme pysähtyy Sydneyn vilkasliikkeiselle ja ainoalle asemalle.

Sitten edelleen Brisbaneen! Kaksikymmentäkahdeksan tuntia kaarrellen ja kiemurrellen rata nousee aina 1 400 metriä korkeiden vuorten yli pysytellen kuitenkin kaiken aikaa lähellä rannikkoa.

Taas samoja esikaupunkirykelmiä, täällä ne kuitenkin ovat silminnähtävästi vanhempia kuin Melbournessa — mutta niinpä Sydney onkin 50 vuotta historiallisempi. Esikaupungeista selviydyttyämme huristamme taas pohjoiseen yli Hawkesburyjoen jyrkkien rantojen. Hawkesburyn seutu on tunnettu pitkästä rautasillastaan ja huomattavan korkeakasvuisista asukkaistaan. Luonto on kaunis kuin Sydneyn satamassa, ympäröivien vuorijonojen vuoksi jopa suurenmoisempikin. Sitten seuraa hedelmällisempää ja rikkaampaa seutua. Rikkaus ei ole tällä kertaa kuitenkaan kultaa, vaan hiiltä. Vihreä ja musta ovat tämän seudun päävärit: vehreitä ruohikkoja ja mustia hiilikasoja, minne vain katse kiintyykään. Sitten seuraa sarja kaivosmiesten kaupunkeja tiheine rautatieverkkoineen ja kilometrinpituisine hiilijunineen. 160 kilometrin etäisyydessä Sydneystä sijaitsee hiilialueen keskus ja samalla koko Australian suurin hiilisatama, Newcastle, jonka 70 000 asukkaan ainoana vallitsevana ajatuksena on — hiili.

Täällä rata jättää merenrannan ja lähtee kiemurtelemaan kohti Brisbanea. Parhaillaan rakennetaan uutta rataa, joka tulee kulkemaan pitkin rannikkoa ja lyhentää matkaa viidellä tunnilla ja yhdellä junanmuutolla. Meidän tiemme kulkee kuitenkin Hunter-joen laaksoa, halki kauniiden maissivainioiden ja mailasruohoa kasvavien kenttien. Viljavainioita ja laidunmaita vuorotellen tunti tunnin perään, kunnes rata alkaa hiljalleen kohota Armidaleen, matkan korkeimpaan kohtaan, missä talvisin on kylmää kuin Suomessa. Täältä itään on tavattoman jyrkänteistä vuoristoseutua maalauksellisine vesiputouksineen ja kanjooneineen. Radan pysytellessä yhä ylätasangolla saavumme 17 tunnin kuluttua lähdöstämme Sydneystä Uuden Etelä-Walesin rajalle ja muutamme Queenslandin valtion rautatien pieniin vaunuihin. Radan leveys on vain 1.07 metriä. Koko päivän ajamme yhä jatkuvaa vuoristoa, sivuutamme joitakin kaupunkeja ja kukkivan viljelyskeskuksen, Toowoomban. Täällä rata laskeutuu vuorensoliin ja syviin, eukalyptusmetsikköä kasvaviin laaksoihin. Pysähdymme hetkeksi Ipswichin hiilikeskukseen, junamme vierii Brisbane-joen pitkän sillan yli, parin kauniin kukkulaisen esikaupungin halki, kunnes lopulta olemme Brisbanen kaupungissa. Meluisan tunnelin kautta tulemme keskusasemalle. Perthistä lähdettyämme olemme nyt taivaltaneet yhteensä 5 560 kilometriä ja käyneet kaikissa mannermaan pääkaupungeissa.

Ellei junamatkustus jo ala tympäistä, voimme vielä jatkaa 1 600 kilometriä pohjoiseen rannikkoa myöten sokeriruokovyöhykkeiden halki, Kaprikornus-linjan yli, kultakenttien ja laajojen laidunmaiden poikki yhä monipuolisemmaksi käyvässä kasvillisuudessa aina Cairnsin turisti- ja kaivoskaupunkiin saakka, josta on enää vain lyhyt matka kuuluisille Barron-putouksille. Mutta kenties laivamatka Great Barrier Reef (iso salpausriutta) -nimisen saari- ja riuttarivin suojaamassa rannikkomeressä olisi houkuttelevampi. Mainittu riuttarivi ulottuu tropiikin rajalta 2 500 kilometriä pitkänä ketjuna aina mantereen äärimmäiseen pohjoiskärkeen. Entä junamatka länteen? Kolme eri rataa kulkee Queenslandin mineraaleista rikkaan eteläosan halki 600 kilometriä sisämaahan, kautta loputtomien tasankojen, joiden melkein ainoina asukkaina ovat miljoonat lampaat. Siellä oppii muukalainen tuntemaan Australian... teollisuuden, yksitoikkoisen työn, karaistujen ja käytännöllisten miesten maan... maan, missä tilat ovat laajoja kuin herttuakunnat ja tilanomistajat vieraanvaraisempia kuin missään muualla... mutta myöskin maan, joka ei sovi turisteille!

LUONNE JA TAVAT.

Australialaisella tarkoitetaan nykyjään tuon maan valkoihoista asukasta, ei siis neekeriä. Euroopan sanomalehdissä saattaa tosin joskus esiintyä uutisia Australian alkuasukasliiton parlamentille tekemistä ehdotuksista, mutta ne on luettava pitkän matkan ja tietämättömyyden syyksi, sillä Australian harvat mustaihoiset elävät vieläkin luonnontilassa.

Australialainen, siis eurooppalaisperäinen, on luonteeltaan vieraanvarainen, hyväsydäminen ja demokraattisen kohtelias. Ensinmainittu ominaisuus ilmenee kenties koruttomimmassa muodossaan harvaan asutulla maaseudulla, missä farmilta tai karja-asemalta toiselle on päiväkausien matkat. Vierashuone annetaan heti tulijan käytettäväksi, ateriat ovat samoin vapaat eikä niistä hyvien tapojen mukaan sovi kiittää, sanotaan vain yksinkertaisesti, jos tahdotaan olla kohteliaita, että ruoka oli maukasta. Eurooppalaisista laivoista karanneet merimiehet ja muut siirtolaiset, jotka työnhaussa kuljeskelevat harvaanasutuilla seuduilla, tietävät kertoa, kuinka ohiajavat maalaiset melkein poikkeuksetta pysäyttävät fordinsa tai kärrynsä ja tarjoavat väsyneille matkamiehille vapaakyydin.

Australian väestöstä on kokonaista kolme prosenttia sotainvaliideja, joten ei ole yhtään ihme, vaikka sikäläisten suurkaupunkien kaduilla näkeekin almunpyytäjiä soittovehkeineen tai kantaen taulua, jossa asianomaisen vioittuma on julkipantu. Harvoin sivuuttaa hyväsydäminen, varakkaampi australialainen kovaosaisen maanmiehensä almua antamatta. Terveitä ammattikerjäläisiä — joita varsinkin Etelä-Euroopan kaupungeissa vilisee niin viljalti — ei Australiassa juuri ole.

Kaupunkien suuret hospitaalit toimivat suureksi osaksi vapaaehtoisten lahjoitusten ja aika ajoin järjestettävillä keräyspäivillä saatavien rahojen varassa. Tällaisina keräyspäivinä myyvät lapset ja nuoret neitoset kaduilla erikoisesti tarkoitusta varten valmistettuja merkkejä, joista kertyvä voitto luovutetaan milloin minkin hospitaalin hyväksi. Arpajaisia pannaan myöskin toimeen hospitaalien avustamiseksi.

Australialaista voidaan tuskin sanoa kohteliaaksi, jos mittapuuksi otetaan esimerkiksi latinaisten kansojen liiallisuutta hipova kohteliaisuus. Brittiläisyydestään huolimatta he kaikki ovat siirtolaisia, niiden varhaisten maahanmuuttajien jälkeläisiä, joiden tavat olivat enemmän tai vähemmän hiomattomia ja jotka tunnustivat vain väkevämmän ja ensin tulleen oikeuden. Nyt vuosikymmenien kuluttua ovat tavat ja käsitteet luonnollisesti muuttuneet, mutta ei vieläkään voida puhua mistään erikoisesta kansallisesta sivistyksestä eikä kansallistavoista.

Australiassa, kuten siirtomaissa yleensä viime sataluvulla, piti jokaisen alkaa olemisensa alusta kutakuinkin yhtäläisillä mahdollisuuksilla. Tästä johtuvasta yhdenvertaisuudentunteesta seurasikin, että Australiasta tuli ilman suurta poliittista kiihoitusta maailman kansanvaltaisin maa. Myöhäisempinä vuosina tulleilla siirtolaisilla sen sijaan ei ollut enää yhtä suuria menestymisen mahdollisuuksia: heidän toimintavapauttaan oli rajoittamassa ensin tulleiden uranaukojien etuoikeudet. Viimeksimainituista kehittyikin sitten vähitellen sekä rahan että maaomaisuuden aatelisto. Siitä lähtien on myöskin ehdoton kansanvaltaisuus ollut vain määrätyn poliittisen puolueen uskontona.

Noiden varhaisten vuosien peruna ovat kansan luonteeseen juurtuneet monet tavat ja tottumukset. Niinpä esimerkiksi miehet eivät koskaan tervehdi toisiaan hattua kohottamalla. Sellainen kunnia suodaan vain naiselle, jota siellä, kuten kaikissa siirtomaissa, kunnioitetaan ylenpalttisesti. Miehet tervehtivät toisiaan päännyökkäyksellä lausuen kumpikin yht'aikaa: »_How do you do?_» (Kuinka voit?), johon kysymykseen harvoin kumpikaan vastaa. Hyvin tavallinen tervehdyssana on myöskin puhelinhuuto »_Ha-lou!_». Sama »How do you do?» lausutaan molemminpuolisesti myöskin esiteltäessä. Hyvästelyseremoniat ovat vielä yksinkertaisemmat: huudetaan jokin lapsellinen sana, niinkuin »Ta-ta!» tai »Cheere-o!». Hyvin luvallista on myöskin häipyä seurasta virkkamatta mitään kenellekään. Iltatervehdyksenä lausutaan, paitsi yllämainittuja, aina sama »Good night!» (Hyvää yötä) riippumatta siitä, tavataanko tuttava ensimmäistä kertaa sinä päivänä vai hyvästelläänkö häntä, tullaanko taloon vai lähdetäänkö sieltä.

Yhtä yksinkertaiset eivät ole kuitenkaan tervehdysseremoniat Australian naisten kesken. Naiset, jotka ovat vähänkin tuttuja keskenään, suutelevat toisiaan niin tavatessaan kuin hyvästellessäänkin. Samoin tekevät perheenjäsenet keskenään. Viimeksimainittujen kesken tämä hellyydenosoitus tuskin onkaan liikaa maassa, missä perhesiteet monestakin syystä ovat höllemmät kuin esimerkiksi pohjoismaissa. Varhainen sukukypsyys ja siitä johtuva aikainen riippumattomuudentunne lapsissa ja lauhkea ilmasto, joka sallii melkein keskeytymättömän ulkoilmassa oleskelun, näyttävät olevan tärkeimpiä tekijöitä kodin vaikutuksen väheksymisessä. Punttuuhan heiltä sellainenkin nautinto kuin räiskyvän takkatulen ääressä istuminen — lukuunottamatta mantereen eteläisimpiä osia — jonka muisteleminen pohjoismaalaisessa talvi-iltoina herättää niin kiihkeän kaipuun kodin piiriin.

Australialaista naista ei juuri voida sanoa kauniiksi. Australialainen mies on todella lähempänä Adonista kuin australiatar Venusta. Edellinen on keskimittainen, vartaloltaan sopusuhtainen ja ulkonäöltään terve ja voimakas, kun taas jälkimmäisellä, joka muuten on yleensä lyhytkasvuinen, on epäsuhtainen vartalo, muodottoman paksut nilkat ja sääret sekä kasvot veltot ja paksulti puuteroidut.

Mutta naisen ulkomuoto on kaikesta päättäen makuasia, sillä australialainen ihailee ja varsinkin kunnioittaa »kauniimpaa sukupuoltaan» enemmän kuin monien muiden kansallisuuksien ritarit. Näyttää siltä kuin tämäkin tapa olisi peräisin varhaisilta maahanmuuton ajoilta, jolloin naisia oli maassa huomattavasti vähemmän kuin miehiä. Senaikaiset karkeakäytöksiset seikkailijat ja uudisasukkaat kunnioittivat naista kuin puolijumalaa ja muuttuivat naisen läsnäollessa kuin toisiksi olennoiksi. Sama naisenpalvonta on siellä vallalla vielä nytkin — vaikka naisten lukumäärä onkin kasvanut melkein yhtä suureksi kuin miesten — tosin hieman hiotummassa muodossa. Nykypäivienkin australialainen, joka miehisten ystäviensä kesken yleensä käyttää hyvin vahvasti voimasanoilla höystettyä kielisotkua, muuttuu mitä säädyllisin, ritariksi naisen ilmaantuessa seuraan. Heidän lakipykälänsä ja tuomioistuimensakin säätävät paljon ankaramman rangaistut sen naisen kunnian loukkaamisesta kuin eurooppalaiset lait, Englantia tietysti lukuunottamatta. Toinen tekijöistä muistaa erään itsessään vähäpätöisen tapauksen, joka selvästi osoittaa australialaisten turhantarkkuuden tällaisissa asioissa:

Rouvashenkilö tuli eräänä päivänä toimistoomme. Toverini otti hänet vastaan etuhuoneessa, mutta kiiruhti kohta luokseni toiseen huoneeseen virkkaen:

»Lainaapa minulle lyijykynääsi, ole hyvä!»

»Mutta onhan sinulla oma kynäsi korvan takana», vastasin.

»Mutta enhän minä voi tarjota tuommoista pätkää naiselle!»

* * * * *

Australialaisen naisen luonteessa on monia hyviä ominaisuuksia, joukossa sellaisiakin, joista hänen eurooppalainen sisarensa ei enää piittaa. Korkeankin opillisen sivistyksen saanut ja hyvinkin hemmoiteltu australialainen nainen tietää aina, että hänen velvollisuutensa on huolehtia kodin taloudesta. Palvelijattaria ei pidetä läheskään niin paljon kuin eurooppalaisissa perheissä johtuen osaksi siitä tosiasiasta, että niitä on vaikea saada, mutta vaikuttaa palvelijattarien vähyyteen myöskin se seikka, että perheenemännät itse eivät häpeä tehdä työtä. Ateriain ja vierailujen aikana australialaisen perheenemännän hyvät puolet tulevatkin parhaiten esiin: silloin hän on pelkkää huomaavaisuutta ja avuliaisuutta. Mutta valitettavasti hän myöskin tuntee yhteiskunnallisen tärkeytensä ja antaa tämän tuntemuksensa ilmetä kovin usein. Kaduilla ja raitiovaunuissa esimerkiksi hän ei ole ensinkään kohtelias, vaan vaatii miehiltä liian suurta huomaavaisuutta. Brittiläisen tavan mukaan mies ei saa tervehtiä naista, ennenkuin tämä on päännyökkäyksellä osoittanut tuntevansa miehen, vasta silloin on miehellä oikeus kohottaa hattuansa. Korkeammissa seurapiireissä eivät naiset yleensä tarjoa kättään puristettavaksi esitettäessä tai tervehdittäessä, vaan taivuttavat tuskin huomattavasti vartaloaan vastaukseksi miehen kumarrukseen.

Missä tahansa Australiassa vierasmaalainen näkeekin lapsia, aina saa hän niistä mieluisan vaikutelman. Sikäläiset lapset ovat yleensä terveitä, hyvinpuettuja ja, sanoisimmeko, esiintymistaitoisia. Pahankurisinkaan katupoika ei unohda tilanteen vaatiessa lausua kohteliaasti: »Anteeksi!» tai »Kiitos!» Toinen vielä silmiinpistävämpi piirre australialaisissa lapsissa hämmästyttää vierasmaalaista: lapset vaikuttavat varhaiskypsiltä. On myönnettävä, että ilmasto näyttelee tärkeätä osaa tässä, mutta kasvatuksellakin — josta enemmän edempänä — täytyy olla vaikutuksensa ilmiössä.

* * * * *

Australialainen on puhtaiden tapojen ja epäsiistien tottumuksien merkillinen sekoitus. Vaikka hän kylpee kerran päivässä, vaihtaa usein alusvaatteita ja ajaa partansa joka aamu, näyttää hän kuitenkin olevan täysin välinpitämätön jokapäiväisen leipänsä hygieenisyyden suhteen.