Part 1

language: Finnish

AUSTRALIA JA SEN ITSETIETOINEN KANSA

Kirj.

Lauri Laiho

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1930.

SISÄLLYS:

Alkuperäisen painoksen esipuhe. Suomenkielisen painoksen esipuhe. Australian ympäri. Halki Australian. Luonne ja tavat. Urheilu Australiassa. Valtiomuoto ja politiikka. Henkinen elämä. Havaintoja ja poimintoja. Siirtolaisen mahdollisuudet. Löytö ja asetus. Historiallinen kehitys. Alkuasukkaat.

ALKUPERÄISEN PAINOKSEN ESIPUHE.

Australian etäinen ja eristetty asema samoin kuin sinne siirtyneen eurooppalaisen kansan vaiheiden tuntemattomuus ovat antaneet aiheen tämän vaatimattoman teoksen luomiseen. Tekijät rohkenevatkin toivoa, että heidän tuoreilla ja luotettavilla tiedonannoilla varustettu eteläisen mantereen kuvauksensa osoittautuisi käytännöllisen tarpeen vaatimaksi.

Teoksen tekijäominaisuus on kenties ainutlaatuinen: toinen tekijöistä on vierasmaalainen, maassa muutamia vuosia elänyt suomalainen, ja toinen on maansa hyvin tunteva australialainen. Puolueettoman huomioidentekijän vilpittömät vaikutelmat liittyvät maan kansalaisen luotettaviin tietoihin. Arvostelujemme joissakin kohdin epäsuosiollisen sävyn suhteen tahtoisimme kehoittaa eurooppalaista lukijaa muistamaan, että Australian kansa on vasta nuori kansa, jolta ei vielä voida vaatiakaan täydellistä kansallista kulttuuria.

Tilastolliset tiedot ovat virallisista lähteistä.

Tekijät tahtovat ilmaista kiitollisuutensa herroille C.W. Ballard, A.W. Hyde ja Gerald Whiteford, Melbournesta, heidän antamistaan arvokkaista tiedoista.

Intian Valtamerellä, elokuussa 1926.

Lauri Laiho ja A. Delsudo.

SUOMENKIELISEN PAINOKSEN ESIPUHE.

Alkuperäispainoksen osakseen saama odottamattoman suosiollinen vastaanotto niin Euroopassa kuin Australiassakin osaltaan rohkaisi allekirjoittanutta kirjoittamaan teoksen suomeksi. Toisena kannustimena oli suomenkielisen opaskirjan puute, mikä ilmenee entistä tuntuvampana juuri nyt, kun Australiaan suuntautuva siirtolaisuutemme osoittaa vuosi vuodelta lisääntymisen merkkejä.

Suomenkielinen laitos on muuten alkuperäispainoksen mukainen, paitsi että sinne on lisätty myöhemmin havaittuja valaisevia paloja. Tilastotiedot ynnä muut nykytärkeät asiat on otettu viimeksi ilmestyneestä Australian vuosikirjasta »The Official Year Book of the Commonwealth of Australia».

Helsingissä, toukokuulla 1929.

Lauri Laiho.

AUSTRALIAN YMPÄRI.

Yllä sininen taivas ja pohjana hiekkaisia nummia − − niin ajattelee matkamies, joka ensimmäistä kertaa saapuu Australiaan tavallisinta reittiä Suezin kanavan kautta.

Joen suussa on parin, kolmen kadun kaupunki satamineen. Se on Fremantle, Länsi-Australian portti ja neljänkymmenen minuutin junamatkan päässä sijaitsevan pääkaupungin, Perthin, satamakaupunki.

Juna kiidättää matkailijaa esikaupunkirykelmien halki: pitkiä rivejä pieniä puutaloja, kaikilla oma pieni puutarhansa, joko sitten pieneläjän vaatimaton vihannestarha tai varakkaamman kaupunkilaisen kukkatarha nurmilavoineen. Talojen punaiset tiilikatot ja harmaanvihreät eukalyptukset muodostavat miellyttävän värisoinnun. Perth on verrattain siisti kaupunki suorine katuineen ja monine tiili- ja kivirakennuksineen. Kaupungin yllä lepää viihtyisyyden leima. Ruohokenttien kaartaman joensuvannon toisella rannalla on idyllisen vehreä esikaupunki ja taempana kohoaa ruohoinen kukkula, luonnonpuisto, kiemurtelevine teineen ja ikivanhoine eukalyptuksineen.

Sellaisin vaikutelmin — pitävät muuten suurin piirtein paikkansa koko mantereeseen nähden — ottaa vastaan tulijan aurinkoinen etelätuulen maa — Australia.

Toisia vaikutelmia tarjoavat kuitenkin mantereen muut valtaportit. Jatkettaessa matkaa Leeuwin-niemen vihaisilla vesillä ja Australian Isonlahden aina antarktisilta seuduilta saakka vierivillä jättiläisaalloilla saavutaan Etelä-Australian pääkaupungin Adelaiden satamaan. Täältä uskoo tulija löytäneensä tyypillisen australialaisen maiseman: ei ole näkyvissä mitään muuta kuin satamarakennukset ja niiden takaa avartuva rannaton hiekkatasanko. Aurinko paistaa, kärpäset surisevat ilmassa, tiellä vyöryvät ajopelit nostattavat hienon pölypilven. Juna kiidättää meitä kanervikkoa muistuttavan tasangon yli ja vaatimattomien esikaupunkien halki, pörhältää puistovyöhykkeeseen ja jättää meidät asemalle Adelaiden laitaan. Kaupunki on puhdas ja tasamaastoinen; bulevardit ja kadut ovat suorakulmaisia ja leveitä, melkeinpä liiankin leveitä jalankulkijan ylimentäväksi. Katuja harhaillessa jäävät kaupat ja liiketalot pian jälkeen, ja eteen ilmestyy yksitoikkoisia asuintalorivejä. Talot ovat muodoltaan vaihtelevia yksi- tai kaksikerroksisia tiili- tai kivitaloja, mutta kadut ovat ikävän samanlaisia.

Monien katujen päistä osuu silmiin jono kukkuloita, joiden rinteillä versoo hedelmäpuumetsiä ja viinitarhoja. Kukkulat, puistovyöhyke ja yleiset ja yksityiset pienet puistot itse kaupungissa muodostavat silmää hivelevän vihreän kokonaisuuden.

* * * * *

Kahden päivän jatketun merimatkan jälkeen tullaan laajan Port Phillip-lahden kapealle portille Viktorian valtiossa. Rannat katoavat jälleen näkyvistä, kunnes silmä kahden, kolmen tunnin kuluttua erottaa majakan ja rykelmän ensimmäisiä tiheään sullottuja merenranta-esikaupunkeja. Lähestytään Melbournea, Viktorian pääkaupunkia ja Australian Liittovaltion tähänastista hallituskaupunkia.

Valtamerentakaiset matkustajalaivat laituroivat ulkosatamassa, Port Melbournessa, josta sähköjuna kiidättää matkustajan kymmenessä minuutissa pääkaupungin labyrinttimaiseen asemarakennukseen, suurkaupungin kuumeisesti sykkivän valtasuonen varrelle.

Muut laivat nousevat hiljalleen ylös Yarra-jokea, jonka laakeiden, autioiden rantojen yli metropolin tornit ja korkeimmat rakennukset siintävät kirkkaina päivinä.

Melbournessa on sekä leveitä että kapeita katuja, mutta ne ovat yleensä liian kaukana toisistaan. Käytävät kuhisevat liikkuvasta ihmismerestä, josta osa tahtoo väistää vastaantulijoita vasemmalle, osa oikealle; naiset eivät halusta väistä ketään. Viertoteillä vyöryy loppumaton jono ajoneuvoja ja autoja, joiden toitotukset sekoittuvat raitiotievaunujen kellojen kalkatukseen ja sanomalehtimyyjien kimeihin huutoihin.

Monisointuisen melun ja hälinän seasta erottaa korva Melbournen kaduille ominaisen keskeytymättömän humisevan äänen, joka nousee raitiotievaunujen maanalaisen kaapelin uurnasta. [Kaapeliraitiotiet häviävät Melbournestakin vähitellen käytännöllisemmän sähkövoiman tieltä.] Keskikaupungin suuret myymälät muhkeine näyteikkunoineen houkuttelevat ohikulkijoita pysähtymään. Vielä täälläkin tapaamme suorakulmaisia katuja, vaikka niiden maasto paikka paikoin kohoaakin liian mäkiseksi vilkkaaseen liikenteeseen soveltuakseen, pahimpien mäkien kohdat ovatkin melkein autiot.

Puuskiva tuuli nostattaa ärsyttävää pölyä, jonka lyhytaikaiset, usein toistuvat sadekuurot kuitenkin painavat takaisin maahan. Jalankulkijat jatkavat kuitenkin matkaansa suojassa sateelta keskikaupungin katukäytäviä peittävien katosten alla. Hämärtyy. Ihmismeri laajenee yhä sankemmaksi ja autot vyöryvät rinta rinnan. Melbournelaiset kiiruhtavat päivätyön päätyttyä esikaupunkikoteihinsa. Kadut tyhjenevät nopeasti kuin taikaluudan lakaisemina, jäljelle jää vain raitiotiekaapelien yksitoikkoinen humina. Vaunujen punaiset ja vihreät merkkivalot heijastuvat sadunomaisina värileikkeinä autioiden asfalttikatujen sateiselta pinnalta. Tunnin, parin kuluttua elämä kaduilla vilkastuu jälleen: melbournelaiset palaavat takaisin cityyn huvittelemaan teattereihin ja elokuviin.

Keskikaupungilta puuttuu puistoja ja aukioita, vähän syrjemmällä on joitakin bulevardimaisia katuja. Pari kaunista puistoa sijaitsee kaupungin välittömässä läheisyydessä, ja Yarra-joen rantoja kaartaa italialaisen arkkitehdin rakentama lehtokuja, joka erehdyttävästi muistuttaa Firenzen Long'-Arnoa. Joen toiselta rannalta alkaa myöskin St. Kiidän merikylpylä- ja huvittelukaupunkiin johtava leveä, jalavain ja ruoho- ja kukkalavojen reunustama viertotie.

Australian suurkaupungit ovat pinta-alaltaan varsin laajoja. Pohjoisen esikaupungin asukas saa hyvässä tapauksessa ajaa suorinta tietä 35 kilometriä lähtiessään vierailulle eteläisessä esikaupungissa asuvan tuttavansa luokse. Melbournessa tällaiset matkat tapahtuvat verrattain nopeasti laajan sähkörautatieverkon mukavissa junissa. Kun melkein jokaisella perheellä on englantilaisen perintätavan mukaan oma talonsa omalla maatilkulla ja kun esikaupunkitalot lisäksi ovat suurimmaksi osaksi yksikerroksisia, on selvä, että miljoonan ihmisen asuttaminen vaatii paljon tilaa.

* * * * *

Melbournesta lähtee laiva joka päivä Tasmanian saarivaltioon. 15 tunnin merimatkan jälkeen useimmiten hyvin myrskyisessä salmessa saavutaan vihreäpeitteisten kukkulain reunustamalle joelle. Kolme tuntia laiva lipuu joen sokkeloisissa suvannoissa. Siinä sivuutetaan pari, kolme rauhallista ja ainakin matkan päästä miellyttävää pikkukaupunkia, loivilla rinteillä versovia hedelmäpuutarhoja ja neitseellisiä eukalyptusmetsikköjä, kunnes tullaan Launcestoniin, pohjoisen Tasmanian tärkeimpään kaupunkiin. Viiden tunnin junamatka etelään halki hymyilevän vihreän saaren tuo meidät toiselle suurelle joelle, jonka rannalta kohoavan korkean vuoren ensimmäisillä rinteillä sijaitsee saaren pääkaupunki. Hobart ei ole suuri kaupunki, mutta sillä on pääkaupungin leima ja lisäksi satama, joka tunnetaan valtamerentakaisessakin kauppa- ja meriliikenteessä.

* * * * *

Matkaa uudelleen Melbournesta jatkettaessa laiva purjehtii kaksi päivää ensin hyvin läheltä eteläistä rantaa ja sitten itäistä rannikkoa Tyynenmeren puolella Sydneyhin, Uuden Etelä-Walesin (New South Wales) valtion pääkaupunkiin.

Lähestytään kallioista rannikkoa, laiva ui kahden vuorijyrkäleen välisestä kapeasta salmesta, ja eteen avautuu kuvankaunis näköala — moniahtaalle haarautuva satama lahtineen ja vihreän kasvillisuuden ja talojen peittämine niemineen. Lauttoja ja rannikko- ja valtamerilaivoja tulee ja menee. Niemekkeillä ja saarilla on rauhallisia huviloita puutarhoineen ja ruoholavoineen. Laiva kääntyy, vihreä idylli katoaa, suurkaupungin levottomat piirteet paljastuvat — olemme keskellä maailmankaupungin sataman melua ja savua. Niin satama kuin kaupunkikin vaikuttavat ensi silmäyksellä sekavilta, labyrinttimaisilta. Kapeat, mutkittelevat ja ikäänkuin sattumalta syntyneet kadut ovat huomattavana vastakohtana Adelaiden ja Melbournen itsetietoiselle suorakulmaisuudelle. Tiheään sullotuissa talorykelmissä on arkkitehtonisesti vaikuttavia, jopa kauniitakin rakennuksia, mutta kapeat kadut eivät myönnä niille esiintymisen mahdollisuutta.

Lämmin, kostea ilma väsyttää ja vähentää mielenkiintoa. Nousemme johonkin monista kaupungin ja lähisaarten väliä kulkevista lautoista ja nautimme vilpoisasta tuulenvireestä yläkannella. Paluumatkalla alkaa hämärtää, särmät pyöristyvät, valopisteitä sukeltaa esiin hämystä... laivojen merkkilyhtyjen ja salonkilamppujen, rannoilla olevien merkkiloistojen ja tuhansien ikkunoiden valot heijastuvat monivärisinä katkenneina viiruina satamalahden tyynestä pinnasta... kunnes lautta ui altaaseensa laiturin sokaisevassa valomeressä.

* * * * *

Vielä kaksi päivää jatketaan matkaa pitkin itärannikkoa. Mannerta kaartanut, merelle saakka näkyvä vuorijono alkaa vähitellen, sitä mukaa kuin tullaan pohjoisempaan, vetäytyä vihreiden tasankojen ja hiekkarantojen tieltä syvemmälle sisämaahan. Kapean salmen kautta tullaan suurelle lahdelle, aivan kuin Melbournen edustalla, ja jatketaan matkaa lounaaseen. Manglopuiden peittämät rannat vetäytyvät vähitellen lähemmäksi toisiaan kaventaen lahden poukaman lopulta joeksi. Rannoille ilmestyy laitureita, tavarasuojia ja tehtaita. Etäämmällä on erillisiä kukkuloita, joiden huippuja ja rinteitä peittävät varakkaiden kaupunkilaisten punakattoiset huvilat ja väriloistoiset puutarhat. Talot ovat rakennetut noin metrin korkuisten pölkkyjen päälle ja ympäröidyt leveillä, valkoisiksi maalatuilla kuistikoilla. Kivitalot ovat harvinaisia, samoin savupiiput, mutta nytpä ollaankin tropiikin rajamailla.

Vasen ranta taloineen ja puutarhoineen on jo vähän ylävämpää, oikea sitävastoin pysyy yhä matalana. Laiva laituroi, ja me jatkamme matkaa parin kilometrin verran läpi tiheään asuttujen ja jonkin verran epäsiistiltä vaikuttavien esikaupunkien, kunnes eräältä mäenharjanteelta avautuu eteemme varsinainen kaupunki. Suurimmat rakennukset ovat rakennetut jostakin kellertävästä kivilajista, kadut näyttävät säännöllisiltä, äsken jättämämme joki kiemurtelee täällä halki kaupungin ja taustalla siintävät metsäiset vuoret.

Liikenne kaupungin keskustassa ei ole niin vilkasta, kuin mitä olisi odottanut. Varsinaiset liikekorttelit näet sijaitsevat äsken sivuuttamassamme esikaupungissa. Ihmiset liikkuvat tyynesti, tekisi melkein mieli sanoa laiskasti ja puhuvat pehmeällä äänellä — niinkuin subtropiikissa sopiikin. Täällä on aina lämmintä. Kesäkuussakin, etelän talvisimpana kuukautena, voi vielä iltamyöhällä istua avonaisissa ajopeleissä ilman päällystakkia.

Nyt nähtyämme Brisbanen, laajan ja rikkaan Queenslandin portin, olemmekin käväisseet mantereen kaikissa pääkaupungeissa.

* * * * *

Australialla on vielä muita ja kauniimpia sisäänpääsyteitä. Aasiasta tulevat laivat laskevat maihin tavallisesti Torstai-saarella (Thursday Island), mantereen koilliskärjessä. Parinkymmenen neliökilometrin saari — yksi monista samanlaisista — ja siinä puinen pieni kaupunki parin matalan kunnaan välissä. Monet rodut ovat edustettuina: englantilaiset ja heidän jälkeläisensä, joita melkein yksinomaan olemme tähän saakka tavanneet, ovat täällä kalpeita ja laihavartaloisia; kiinalaisia, laihoja ja uutteroita, tai lihavia ja hyvinvoipia liikemiehiä; kohteliaita ja hillittyjä japanilaisia; harvapuheisia malaijeja; kiharatukkaisia papualaisia Uudesta Guineasta; filippiiniläisiä komealta kalskahtelevine espanjalaisine nimineen; australialaisia alkuasukkaita, mustia, laiskoja, haluttomia; saaristolaisia Torres-salmesta, kaikkia eri rotuvivahduksia australialaisesta papualaiseen; ja lopuksi kaikkien yllämainittujen rotujen sekoituksia.

Helmenpyynti ja kalastus, johon jälkimmäiseen sisältyy kiinalaisten suuresti suosiman jättiläistoukan eli merimakkaran (_trepang_ tai _beche de mer_) pyynti — siinä tämän eristetyn siirtokunnan elinkeinot, joista helmenpyynti kuitenkin on aina etualalla. Helmenpyytäjien valkopurjeisia kuunareita risteilee siellä kuin lokkeja taivaalla.

Mantereen pohjoisrannalla, kauniin sataman punakallioisilla jyrkänteillä sijaitsee Darwin (aikaisemmin Port Darwin eli Palmerston), laajan, tuskin viljellyn ja melkein asumattoman territorion hallituskeskus. Vuorovesi nousee ja laskee täällä päivittäin kahdeksan metriä, mutta niinpä onkin laivalaituri rakennettu kokonaan teräksestä. Unelias, harvaan asuttu kaupunki. Osa rakennuksia on vanhoja ruskeankeltaisia kivi- ja punaisia tiilitaloja, osa pienempiä puu- ja aaltopeltitaloja.

Kadut ovat leveitä ja tyhjiä. Kävely väsyttää. Kaupunki viettää asteittain matalaan eukalyptusmetsikköön — joita jo olemme tavanneet Australian kaikissa osissa. Täällä tropiikissa ne vain ovat matalampia ja kitukasvuisempia kuin etelässä.

Täälläkin ovat monet eri rodut edustettuina, kuten Torstaisaarella, vain papualaisia ja saaristolaisia näyttää puuttuvan. Australialaisiin alkuasukkaisiin näyttää sekoittuneen hiukan malaijiverta.

Kaupungin ulkopuolella peittävät Vesteyn lihasäilykeliikkeen neljä-, viisikerroksiset tiilirakennukset kokonaisen neliökilometrin laajuisen alueen. Sinne ajetaan laajoilla tasangoilla paimennetut karjalaumat ja sieltä ne kuljetetaan edelleen miljoonissa peltirasioissa avaraan maailmaan.

* * * * *

Hollannin Intiasta Australiaan tultaessa lasketaan tavallisesti ensin maihin mantereen luoteisrannalla sijaitsevassa Broomessa, jonka matalapensaiset nummet muistuttavat hyvin paljon Fremantlen seutuja. Pieni satama, täynnä helmenpyyntikuunareita, ja vielä pienempi kaupunki viheliäisine puutaloineen ja pölyisine hiekkakatuineen muodostavat ikävän vastakohdan Jaavan ylelliselle vehreydelle ja hollantilaiselle järjestykselle.

Täälläkin ovat rodut monikirjavat ja valkoihoisia näyttää olevan vähän. Broomessa ei ole onnistuttu soveltamaan jyrkkää Australian lakimääräystä, joka kieltää maihinpääsyn uusilta värillisiltä siirtolaisilta. Kaduilla näkyy paljon arvostaan tietoisia, tyytyväisiä japanilaisia. Helmensukeltajina he ovat edelleen voittamattomia. Eurooppalaisilla sukeltajilla on kokeiltu moneen otteeseen, mutta tässä rasittavassa ammatissa he eivät pysty läheskään yhtä hyviin suorituksiin kuin Idän hintelät keltanaamat. Ja japanilaisia tulee maahan lakimääräyksistä huolimatta.

* * * * *

Australian valtaovet olemme jo nähneet. Katsokaamme nyt, mitä niiden takana piilee.

HALKI AUSTRALIAN.

Matka Australian mantereen halki Perthistä Brisbaneen ei ole mikään pikkuasia. Matka kestää kuusi päivää ja junaa täytyy matkustajan sillä välin vaihtaa kokonaista kymmenen kertaa.

Länsi-Australian rautateiden kapeat ja matalat vaunut ja vihaisena puhiseva piskuinen veturi eivät herätä eurooppalaisessa erikoisen suuria toiveita pitkän matkan onnistumisesta. Junan mataluuteen vaikuttaa osaltaan myöskin sekin seikka, että asemalaituri on täällä, kuten kaikkialla Australiassa vaunujen lattian tasalla. Astumme kuitenkin muiden mukana luottavaisena junaan. Kättenpuristuksia ja suudelmia: tuskin yksikään kanssamatkustajistamme lähtee tälle pitkälle matkalle suutelematta vähintään yhtä saattajistaan. Juna lähtee kuitenkin ilman enempiä seremonioita. Matkustajat alkavat varovasti katsella toisiaan ja yrittävät keskustelua ilmoista ja tuoreimmista urheilukilpailuista. Toiset etsivät laukuistaan amerikkalaisia magasineja tai romaaneja ja valmistautuvat muutaman tunnin istumiseen. Juna kulkee tasaisemmin kuin mitä olisi voinut odottaa, aika ajoin nopeastikin. Näin kapealla radalla (1.07 m) ei keskinopeus kuitenkaan voi nousta yli 40 kilometrin tunnissa. Rata kulkee halki esikaupunkien, jollaisia jo olemme nähneet niin paljon matkallamme mantereen ympäri. Joen suvantopaikat vilahtelevat siellä täällä ohitse, kunnes rata katkaisee joen kapeasta kohdasta ja alkaa nousta Darling-vuoristoon. Täälläkin kasvaa noita Australian rumia universaalipuita, eukalyptuksia, joiden ainoa säännöllisyys on niiden epäsäännöllisyys. Vuoristo ei ole laaja eikä mahtava, mutta kuitenkin avautuu junasta matkustajan silmäin eteen kauniita tummanvihreitä laaksoja ja sinertäviä vuorenhuippuja.

Vuorijonon läpäistyämme olemme nousseet noin 300 metriä merenpinnan yläpuolella olevalle keskitasangolle, joka ulottautuu mannermaan koko läntisen puolen yli. Olemme samalla tulleet niin sanottuun farmivyöhykkeeseen: rannattomia, kullankeltaisina aaltoilevia vehnäkenttiä, farmarien yksinkertaisia asuntoja ja karkeista riu'uista ja paksuista pölkyistä pystytettyjä aitoja, harvaan rakennettuja kyliä aaltopeltikattoisine puurakennuksineen. Aaltopellistä ovat katot, monin paikoin seinätkin, vesisäiliöt ja aidat. Sen sinisenharmaa väri näyttää sulautuvan hyvin eukalyptuksien vihreänharmaaseen väriin.

Kolmen, neljän tunnin kuluttua saavutaan Southern Cross (Etelänristi) nimiseen kaupunkiin, joka ei suurestikaan eroa aikaisemmin nähdyistä kylistä muussa kuin laajuudessa. Olemme nyt tulleet kaivosseudulle, vaikka kauttamatkustaja ei itse kaupungissa huomaa siitä mitään merkkiä. Mutta kaupungin ulkopuolella törröttävät rumat, pyramiidimaiset tornit kaivosaukkojen suulla. Tornit ovat joko puusta tai teräksestä, niiden toisella puolella sijaitsee konehuone ja toisella puolella röykkiöitä, jopa aivan vuoria, maan uumenista ammennettua soraa. Useimmat matkustajista lähtevät juomaan kahvia tai jotakin väkevämpää. Australiassa juodaan yleensä huonoa kahvia: puoliksi keitettyä maitoa ja puoliksi sikurivettä. Vain kahdella radalla on ravintolavaunu junissa, eikä tämä ole kumpikaan niistä. Palaamme vaunun osastoomme, vilkaisemme hieman yliolkaisesti uusiin matkustajiin, ja juna vierii eteenpäin.

Vieras hämmästyy matkustaessaan junassa Australiassa ja kuullessaan ensimmäisen kerran jollakin harvaan asutulla taipaleella radan varrella seisovien ihmisten viittovan ja huutavan terävällä, epätoivoiselta kuuluvalla äänellä: »_Pe-i-per! Pe-i-per!_» Maalaiset lapsineen ja radan rakennusmiehet siellä pyytävät luettavaa. Matkustajat, jotka tuntevat maan tavat, heittävät ulos ikkunasta lukemiansa sanomalehtiä ja magasiineja, vieläpä romaanejakin. Jos katsoo taakseen junan ikkunasta, näkee äskeisten huutajien innokkaina keräävän tiedonjyviä maasta tai — ellei mitään ole heitetty — vilkkaasti paheksuvan matkustajien kitsautta.

Olemme erämaan rajalla. Erämaasta on kuitenkin puhuttava varovasti Australiassa. Ei kukaan kunnon australialainen myönnä sellaista paikkaa olevan maassaan. Totta onkin, että monet alueet, jotka ennen merkittiin kartalla sillä sanalla, ovat nyt aaltoilevina vehnävainioina tai karjalaitumina. Käsitys, että Australia olisi vain suuri erämaa, jota kaartaa kapea, viljelyskelpoinen rantakaistale, on osoittautunut vääräksi. Mutta yhä vielä on siellä laajoja alueita, joissa vuotuinen sademäärä jää alle 250 millimetrin ja joita ei vielä voida käyttää hyödyksi. Paitsi kullan etsinnässä.

Kullan avulla ja kullan vuoksi alkaa erämaakin kukkia. Satumaisin esimerkki erämaan asuttamisesta on kuuluisa Kalgoorlien kultakaupunki keskellä erämaata. Se on todellinen inhimillisen arkkitehtuurin luoma keidas erämaassa vihantine puistoineen ja lammikkoineen. Tämä niinkuin toisetkin läheiset kaupungit saa kaiken tarvitsemansa veden Darling-vuoristosta, jonka ylitse junamme kulki 600 kilometriä sitten. Veden matka lähtöpaikastaan Kalgoorlien kaupunkiin kestää 80-senttimetristä, maan päällä olevaa putkea myöten kokonaista kahdeksan vuorokautta, huolimatta siitä, että välillä on yhdeksän pumppuasemaa. Tämän suurenmoisen vesijohtojärjestelmän luoja ja rakennustöiden alkuunpanija oli kuuluisa löytöretkeilijä ja Länsi-Australian pääministeri, Sir John Forrest, sittemmin lordi Forrest. Häntä sanottiin haaveilijaksi, jopa heikkopäiseksikin tämän sekä trans-Australian rautatiesuunnitelman vuoksi, sillä viimeksimainitun hankkeen hän myöskin pani alulle. Mutta suunnitelmat toteutuivat, ja entiset pilkkaajat saavat nyt kylpeä runsaassa vedessä, nauttia hyvin kasteltujen puistojen siimeksistä ja matkustaa mukavasti junassa halki mantereen.

Kalgoorlie oli aikoinaan taikasana, nopean rikastumisen vertauskuva, vaikk'ei tosin ainoa sellainen. Lähellä sijaitsevassa Coolgardiessa esimerkiksi vuonna 1892, kun se vielä oli pelkkä alkuasukkaiden juomapaikka, kaksi kullanetsijää löysi rikkaan kultasuonen ja jyrsi siitä vasaralla iltaan mennessä kokonaista 15 kiloa kultaa, arvoltaan lähes puoli miljoonaa Suomen markkaa. Seuraavana vuonna toiset kaksi kullankaivajaa etsiessään lähdettä erämaasta löysivätkin kolme kiloa kultaa. Samalla paikalla, kuuluisalla »kultaisella mädillä» sijaitsee nyt Kalgoorlien kaupunki, yksi maailman rikkaimpia seutuja, josta jo on ammennettu miljoonia kiloja kultapitoista kvartsia. Kaivostorneja, pyöreitä rautaisia savupiippuja, avaroita aaltopelti- ja puurakennuksia, joista kuuluu yhtämittainen kohina — tuhannet konevasarat siellä murskaavat kultapitoista kvartsia, — soraläjiä, työmiesten asuntoja, soraläjien lomissa kiemurtelevia rautateitä, koneiden huminaa, uusien soramäärien mätkähtelyä yhä kasvaviin soravuoriin, ja kaiken yllä vasaroiden sorahteleva kohina... sellainen on »kultainen maili».