Part 2

"Minäkin tahtoisin rakastaa Kristusta ja olla hänen omansa, sillä nyt tiedän, että Hän on Jumalan Poika."

"Tule, niin kastan sinut! — Herra on rakkaus."

* * * * *

Johannesta oli jo hetken varrottu yläkerran salissa. Seinäverhot olivat edelleen syrjässä, ja tulisoihdut paloivat kaidepuun renkaissa. Kun Johannes vihdoin astui saliin, jossa Herran muistoateria odotti, oli hänen olennossaan jotain niin kirkastunutta, että hän aivan tietämättään toi tullessaan tuulahduksen toisesta maailmasta. Luukas otti luuttunsa ja alotti kauniin ehtoollisvirren. Tulisoihdut lepattivat vasten tummaa taivasta. Hartaina vyöryivät virren verkkaiset säveleet yli öisen vuoriston. Ilma tuntui olevan täynnä enkelsiipien suhinaa. Ja Ikuinen Rakkaus laskeutui ihmislasten sydämiin.

VI.

Kaksikymmentä vuotta oli vierähtänyt. Roomalainen huvila Liibanonin rinteellä oli juhla-asussaan. Vihreät köynnökset kiertivät parvekkeen pylväitä, portaitten kaidepuita ja pihan salkoja. Puutarha tuoksui, tuhatvuotiset seetrit huojuttivat hiljaa harmaata päätään, ja aamutuuli puheli kukkien yökyyneleitä kuivatessaan: "Pienet kukkalapseni, pian pois kaikki kastekyyneleet! Aukaiskaa taas suloiset teränne ja hymyilkää tuolle lempeälle aurinkoäidille, joka juuri herää yöunestaan. Sillä katsokaas, tänään on juhla, ihmeellinen juhla tuossa roomalaisessa huvilassa. Seuratkaa nyt tarkoin juhlan viettoa, jotta voitte siitä huomenaamulla kertoa minulle, kun taas tulen kyyneleitänne kuivamaan! Hyvästi, kukkalapseni! Minulla on kiire, hyvin kiire, maailmassa on paljon kyyneleitä!" Ja aamutuuli lähti.

Mutta huvilassa ei kukaan ennättänyt kuulla aamutuulen kuiskeita. Mentiin, tultiin, juostiin, sillä olihan tulossa juhla, ihmeellinen juhla. Ainoastaan Aurelia, huvilan hyvä haltija, ei näyttänyt kiirehtivän. Verkkaan hän laskeutui parvekesalista pihamaalle ja meni siitä puutarhan puolelle huhuillen: "Raakel, hoi, oletko täällä!" Keski-ikäinen nainen tuli syvemmältä puutarhasta, ja Aurelia jatkoi puhettaan:

"Kuules, Raakel, minä luulen, että sinun puolisosi, apostoli Pietari ja ne muut, jotka täältä lähtivät Jerusalemiin seurakuntakokoukseen, palaavat nyt jo aamulla tänne, sillä yönaikana on vilpoisempi kulkea. Tule, mennään heitä vastaan! Me ennätämme kyllä, onhan täällä ystäväni Julia, joka huolehtii kaikista juhlavalmistuksista."

"Mennään vain vastaan, mutta en luule, että he näin aikaisin tulevat", vastasi Raakel.

Naiset kietoutuivat vaippoihinsa ja läksivät kulkemaan vuoristotietä alas laaksoa kohti. Kun he tulivat paikkaan, jossa raikas vuoripuro solisi tien vieressä, istahtivat he kivelle lepäämään. Raakel katseli ylhäällä olevaa huvilaa ja noita somia majoja, joita oli ilmestynyt sinnetänne seetrien suojaan. Vihdoin hän virkkoi: "Paljon on täällä muuttunut siitä, kun viimeksi olin täällä."

Aurelia: "Aika tuo aina muutoksia tullessaan, siitähän onkin jo kahdeksan vuotta. Silloin olivat kaikki lapsenikin vielä kotona, nyt ovat lentäneet omiin pesiinsä, paitsi nuorin. Tuossa ovat heidän majansa kotini läheisyydessä."

Raakel: "Miten ihmeessä ovatkin kaikki kolme jääneet noin lähelle?"

Aurelia: "No, se on käynyt kuin itsestään. Kun ainoa tyttäreni ensin meni naimisiin, laitatin hänelle kodin tuohon lähelle, tuntui vaikealta laskea häntä kauas. Viikunat, viiniköynnös ja muut hedelmät menestyvät hyvin tämän vuoriston rinteillä, ja siksi molemmat vanhemmat kasvattipoikanikin jäivät tuohon lähelle viinimäkiään viljelemään. Katsos, tuohon vuoren rinteelle syntyy vielä kerran vuoristokylä. Kaksikymmentä vuotta on siitä, kun sain nuo lapseni Herralta Genetsaretin rannalla, ja tänään kastetaan meidän synagoogassamme kolme lastenlastani, sillä kussakin majassa on nyt pienokainen. Juhla alotetaan kastetoimituksella."

Raakel: "Onko juhlassa sitten muutakin kuin tuo kastaminen, koska sanot, että sillä alotetaan?"

Aurelia: "On, on! Siitä ei ole niin paljon puhuttu, on tahdottu yllättää apostoleja. Näes, sukulaiseni Luukas, joka itse kulki niin paljon Jeesuksen mukana, on monta vuotta kirjoittanut kertomusta Kristuksen elämästä. Oi, jospa tietäisit, miten äärettömästi hän on tutkinut, tiedustellut, tehnyt matkoja! Nuorin kasvateistani, tuo hiljainen Johannes, on kaiken aikaa ollut hänen apunaan kirjoitustyössä ja muussa. Nyt vihdoinkin on kertomus valmiina. Ja tänään lukee Luukas sen synagoogassa apostoleille ja meille muille. Tämän kirjoituksen valmistumisen vuoksi me juuri juhlimmekin, onhan nyt saatu Herran omille säilymään osa Jeesuksen elämäntyöstä, vaikka pienikin osa. Luukas sanoo tapahtumia olevan niin äärettömän paljon, että on ollut sanomattoman vaikeata valita ja järjestää tärkeimpiä."

Raakel: "Oi ihmeitten ihme! Vai sellaista on Luukas tehnyt! Miltä tuntuneekaan kuulla kertomusta Herran elämästä! Eläisipä nyt vielä Jeesuksen äiti, miten iloiseksi hän tulisikaan! — Muistatko, kun hän oli täällä, istui hän aina tässä kivellä, katseli puron kuohuja ja kertoi meille pojastaan?"

Aurelia: "En koskaan sitä unohda! Häneltähän Luukaskin sai paljon tarkkoja tietoja. Oli sekin ihmeellistä, että tuo onnettomuus Jerusalemissa tuotti meille täällä Libanonilla niin paljon onnea! — Apostoli Jaakob oli mestattu ja sinun miehesi Pietari vangittuna. Silloin enkeli aukaisee vankilan portit ja tuo Pietarin pois. Muistan aivan, minkälainen oli yö, kun sinä ja Pietari turvaa etsien kolkutitte meidän portille. Ja sitten heti seuraavana yönä kolkutti portille apostoli Johannes. Olin aivan ilosta tukehtua, kun Johannes sanoi: 'Tuon tässä Jeesuksen äidin sinun luoksesi turvaan ja suojaan pois Juudean vainoista.' Ne olivat ihania kuukausia, kun te molemmat majailitte täällä."

Raakel: "Olivat, meille ainakin! Ja täältähän me sitten aina olemme löytäneet suojapaikan, jonne vainoojiamme olemme paenneet. Monasti olemme ihmetelleet, kuinka tämä sinun vuoristosi on niin turvallinen, eivät edes erämaan ryövärit milloinkaan tule tänne."

Aurelia: "Niin, silläkin on salaisuutensa. Ystäväni Julia on hyvin ylhäistä sukua — keisarin tytär, vaikka harvat sen tietävät — ja siksi Roomasta käsin aina tulee ankara määräys maaherroille valvoa meidän turvallisuuttamme. Kun Herodes Agrippa II pari vuotta sitten sai keisari Claudiukselta tämän Liibanonin maan, kävi hän itse luonamme ilmoittamassa, että hän tekee kaikkensa suojellakseen meidän vuoristoamme, kuten keisari on käskenyt. — Herra itse kai on näin määrännyt, jotta kristityillä olisi jokin turvapaikka vainojen sattuessa."

Raakel: "Niin, Herrahan pitää omistaan huolen. Miten usein olenkaan saanut sen kokea, kun olen puolisoni kanssa vaeltanut evankeliumia julistamassa. — — — Mutta hyvänen aika, tuolla alhaalla laaksossa jo tulevat matkamiehet! Mitä! Siellä ei olekaan Pietaria, vaan apostoli Johannes ratsastaa hänen aasillaan. Paavali ja Barnabas palaavat, mutta sitten siinä tulee vielä Siilas ja Juudas Barsabas. Riennetään nyt vastaan!"

VII.

Vuoren rinteellä korkealla, vanhojen seetrien suojassa sijaitsi pieni, natsaretilainen synagooga. Se oli täynnä Herran kansaa. Oli jo toimitettu tavallinen jumalanpalvelus kiitospsalmeineen ja kastettu nuo kolme lasta. Nyt oli hetken väliaika, jolloin pienokaiset vietiin pois. Vielä psalmi ja Luukas astui hitaasti puhujan paikalle. Sanoin kuvaamaton jännitys kohosi kaikkien kasvoille, kun Luukas alkoi aukaista pergamenttikääröjään. Paavali ja Barnabas kumartuivat aivan tietämättään eteenpäin kuin poimiakseen jokaisen sanan. Aurelia ja Julia pusertivat tuskaisesti käsiään. Ainoastaan apostoli Johannes istui tyynenä ja nyökkäsi Luukkaalle hymyillen päätään kuin sanoakseen: Aiota vain rauhassa, Herra kyllä tietää, mitä olet kirjoittanut! Luukas pani avatun pergamentin syrjään sanoen: "Ystäväni! Olen kirjoittanut tämän kertomuksen Jeesuksen elämästä ystävälleni Teofilukselle Roomaan. Mutta kun tiedän, että lukemattomat muut saavat ainoan tietonsa meidän Herrastamme vain tästä kertomuksesta, olen tehnyt työni äärimmäisellä huolella, olen kirjoittanut vain tärkeimmät tapaukset ja hankkinut luotettavat tiedot. Olen iloinen, kun saan lukea kirjoitukseni Herran omille opetuslapsille. Jos jossakin olen erehtynyt, tulee se oikaistuksi."

Sitten hän otti pergamentin ja alkoi lukea: "Koska monet ovat ryhtyneet tekemään kertomusta meidän keskuudessamme täytäntöön käyneistä tapahtumista — — —"

Tyynellä, tasaisella äänellä jatkui lukeminen tiimasta toiseen. Mutta kuuntelijat eivät huomanneet ajan kulkua, vaan seurasivat yhä kasvavalla jännityksellä kaikkea. Siinä kiiti heidän ohitsensa kokonainen muistojen sarja, iloineen ja suruineen, toiveineen ja tuskineen. Kun Luukas vihdoin tuli kohtaan, jossa kerrottiin pitkäperjantain synkistä tapauksista, puhkesi koko pieni kirkko syviin nyyhkytyksiin. Raakel painoi vaistomaisesti sydäntään, kun Luukas luki: "Niin Jeesus kääntyi heihin ja sanoi: Jerusalemin tyttäret, älkää itkekö minua, vaan itkekää itseänne ja lapsianne!" — Oi, hän oli noitten naisten joukossa, ja hän muisti Herran katseen. Kuinka se koski sielun syvyyksiin asti! Herra, Herra, miten sanomattomasti kärseitkään! — Ja kun tultiin vihdoin Golgatalle, kävi apostoli Johannes kuolonkalpeaksi, sillä niin vihlovina nousivat muistot mieleen. Pääsiäisaamun tapahtumista luettaessa, kuivuivat kaikkien kyyneleet, ja katseet saivat kirkastetun hohteen, kun vihdoin kaikui evankeliumin loppu. "Ja he olivat alati temppelissä ja ylistivät Jumalaa."

Kaikkien päät painuivat hiljaa alas. Oltiin ääneti Herran edessä. Tuo syvä äänettömyys oli enemmän kuin mitä sanat voivat kertoa. Se oli rukousta, kiitosta, ihmissielun syvää yhteyttä ijäisen Jumalan kanssa — — —

Herran muistoateria odotti yläkerran salissa, jonne kaikki tulivat hiljaisina, vakavina. Koko aterian ajan täytti pyhä tunnelma salin, kaikki elivät vielä Luukkaan kertomuksen tapauksissa. Vasta kun ateria oli päättynyt, tuli Paavali Luukkaan luo ja sanoi: "Rakas veljeni, hyvin olet työssäsi onnistunut, olet tehnyt aivan neuvojeni mukaan. Kiitos sinulle ja kiitos Herrallemme, joka on työtäsi johtanut! Nyt on meillä luotettava kirjoitus Jeesuksen elämästä. Minä en ainakaan huomannut virheitä. Johannes, huomasitko sinä?"

Johannes: "En. Kaikki mitä on kirjoitettu, on niin tapahtunut. Enemmän vain pitäisi kirjoittaa. Herran töitä on niin paljon, että koko maailman kirjat niistä täyttyisivät. Poikani, sinun pitää jatkaa työtäsi!"

Luukas: "Sitä olen itsekin ajatellut. Olen tuuminut kirjoittaa, mitä kaikkea Herra on tehnyt oppilaittensa kautta sen jälkeen, kun hän nousi korkeuteen. — Paavali, sinullahan on Aasian seurakunnille kirje, joka sisältää Jerusalemissa tehdyt päätökset! Saan kai kopioida kirjeesi tuota uutta kertomustani varten?"

Paavali: "Tietysti! Onkin hyvä, että siitä jää toinen kappale tänne, sillä tuo päätös on kovin tärkeä: Pakanoita ei tarvitse ympärileikata ennen kastamista."

Johannes: "Herran Pyhä Henki aukaisi Jerusalemin seurakunnan silmät näkemään, ettei Herra vaadi ympärileikkausta. — Luukas, olet saanut ihmeellisen kertomislahjan. Jatka työtäsi, ahkeroitse yötkin! Herran töitä on maailma täynnä!"

Aurelia: "Johannes ystäväni, älä kehota enään meidän Luukasta, hän uurastaa muutenkin itsensä loppuun! Jospa tietäisit mitä kaikkea hän on tehnyt! Katsos, tuolla synagoogan vieressä on hänen työmajansa, kolme huonetta. Kun astut ensimäiseen, on se täynnä pergamentteja, kirjakääröjä. Siellä hän uurastaa nuoren Johanneksen kanssa. Kun astut toiseen kammioon, on se täynnä leilejä, yrttejä rohtoja, sillä Luukas on tämän vuoriston ainoa lääkäri. Miten monen vaivat hän on huojentanut! Mutta tämäkään ei vielä riitä, vaan tuolla on kolmaskin huone, jonne ei kukaan pääse, mutta jossa Luukas työskentelee monta hetkeä päivästä. Me kutsumme tuota huonetta 'Salaisuuden kammioksi' ja niin paljon tiedämme, että Luukas aikoo tänään näyttää meille, mitä hän siellä on valmistanut. — Niinhän se oli, Luukas?"

Luukas hymyili: "Niinhän se on. Kun aurinko vaipuu lähelle lännen rantaa, niin tulkaa puutarhan jasmiinimajaan. Silloin näette, mitä on valmistunut 'Salaisuuden kammiossa', joksi Aurelia nimittää kolmatta työhuonetta." — — —

* * * * *

Oli ilta. Laskeva aurinko antoi valkealle jasmiinimajalle kultaisen hohteen. Aurelia ystävineen astui majaan. Luukas työnsi varovasti syrjään pensaitten oksia ja veti sitten hitaasti pois vaatteen, joka peitti suurta maalausta. Tuskin oli vaate pudonnut, kun kaikki huudahtivat hämmästyksestä. Raakel painoi sydäntään, ja Johannes tarttui puuhun pysyäkseen pystyssä. Siinä oli heidän edessään suuri taulu, joka kuvasi Kristusta ristillä. Hetken vain kesti katselemista, sitten painuivat kaikki polvilleen. Oi, he eivät kestäneet tuon näyn valtavuutta! Tumma, pehmeä itämainen yö kietoi hienoon vaippaansa Kristuskuvan, maahan vaipuneet ihmislapset, puutarhan, vuoriston. Kun he vihdoin tointuivat lähtemään, sanoi Johannes: "Tuommoinen juuri oli Herra ristillään. On niin hyvä, kun meillä nyt on luotettava kertomus Herrasta, ja taulu, joka näyttää tuon raskaan ja ihmeellisen Golgatan päivän. Kun me olemme poissa, saavat jälkipolvet kuitenkin oikean tiedon Herrastamme. Jumala siunatkoon sinua Luukas ja antakoon sinulle edelleen voimia suureen työhösi! Herra on rakkaus, ikuinen rakkaus."

Kaikki menivät nyt levolle, Aurelia yksin nousi hiljaa yläkerran pylvässaliin. Hän tahtoi olla hetken yksin Herran kanssa. Hän nojasi pylvääseen. Keltainen kuu nousi taivaalle, ja yötuuli soitteli vuoriston puita. Kaukana siinti Välimeri kuun kelmeässä valossa. Aurelian sielu väreili niin oudosti. Oi, tämä päivä oli ihmeellinen, iki-ihmeellinen! Kuka ymmärtää kaikkea! Herra on todella rakkaus, ikuinen rakkaus! — —

Aurelia havahti. Hiljaiset askeleet kuuluivat portaista. Joku oli tulossa tänne ylös. Samassa seisoi hänen nuorin kasvattinsa, 23-vuotias Johannes hänen edessään. Ennenkuin Aurelia ennätti mitään kysyä, sanoi Johannes: "Äiti, minä olen tehnyt päätökseni tänä ihmeellisenä päivänä. Lähden julistamaan evankeliumia pakanoille kuten Paavali ja Barnabas. Tunnen, että Kristus sielussani kutsuu minua siihen. Mitä sanot äiti, saanko lähteä?"

"Rakas, rakas poikani, mene Herran Kristuksen nimeen!"

Silloin Johannes polvistui ja sanoi: "Äiti, anna minulle siunauksesi!"

Aurelia laski kätensä polvistuneen poikansa päälle ja luki hiljaa siunauksen. Kuu korkeudessa unohti kulkunsa, ja seetrit lopettivat yövirtensä, sillä taivaan soinnut täyttivät ilman. Mutta kukkien silmät täyttyivät kyynelistä, sillä he tunsivat, kuinka maailmassa tapahtui juuri nyt jotain niin kaunista, ettei sitä mikään kieli kertoa voinut.

VIII.

Saapui taaskin kevät, Liibanon-vuoriston ihana kevät. Koko metsä oli yhtenä ainoana kukkaismerenä, ja kevään voimakas tuoksu täytti ilman.

Vuosia oli kulunut siitä, kun kerran kotoisessa juhlassa Luukas luki ensi kerran ihanan evankeliuminsa. Aurelia, roomalaisen huvilan hyvä äiti, oli saanut Ajattarelta hopeaisen seppeleen päähänsä, ja hänen ystävänsä Juliankin hiuksiin oli pudonnut hiukan lunta. Tuossa astui Aurelia miettien yläkerran pylvässaliin. Onnellisia, sanomattoman onnellisia olivat olleet nämä vuodet hänelle. Tuontuostakin majaili Herran omia hänen luonaan, ja lastenlapsien suuri parvi pani usein koko vuoriston raikumaan keväisestä ilosta. Ja ennen kaikkea, asuihan Kristuksen rakkaus ja rauha hänen sielussaan.

Mutta nyt astuessaan yläkerran saliin tunsi Aurelia itsensä murheelliseksi, sielun pohjia myöten murheelliseksi. Vaikka hänellä olikin niin paljon kotoista onnea, oli viime aikoina saapunut yhä vain surun viestejä muualta maailmasta, viestejä, jotka panivat Aurelia-äidin hellän sydämen värisemään. Ei ihme, jos Ajattaren hopeaseppel muuttui ohimoilta valkeaksi. Aurelia nojasi kaidepuuhun ja antoi katseensa kulkea aina Välimeren siintävälle ulapalle asti. — Ah, kuka uskoisikaan kaikkea todeksi! Ensiksi oli viesti kertonut, että Rooma, ikuinen Rooma oli raunioina. Kohta sen jälkeen saatiin kuulla, että tuo kaamea tulipalo oli itse keisari Neron aikaansaama. Hullussa ylpeydessään tahtoi hän rakentaa uuden, entistä uhkeamman Rooman, siksi hän poltatti vanhan. Eikä tässäkään vielä kyllin. Pian viesti toi tiedon, että Roomassa oli alkanut kamala kristittyjen vainoaminen, heidän niskoilleen kun Nero vieritti kaupungin palon syyt. Kaikki idän seurakunnat olivat palavasti rukoilleet onnettoman, veriinsä vaipuvan Rooman seurakunnan puolesta. Mutta yhä vain jatkui vaino. Tänä aamuna sitten tuli Aurelian nuorin kasvatti, hiljainen Johannes, kotiin Efesosta, jossa hän jo vuosia oli ollut apostoli Johanneksen apuna. Apostoli oli vartavasten lähettänyt rakkaan apulaisensa Aurelia-äidin luo Libanonille. Kuinka syvästi olikaan Aurelia iloinnut, kun Johannes — nyt jo neljännelläkymmenennellä oleva mies — saapui. Mutta väleen muuttui ilo murheeksi. Apostoli lähetti Aurelialle pitkän kirjeen, jossa hän pyysi, ei sen enempää eikä vähempää, kuin että Aurelia lähtisi ystävänsä Julian kanssa Roomaan. Puistatus kävi läpi Aurelian ruumiin, kun hän siinä kaidepuuhun nojaten ajatteli, että hänen pitäisi lähteä nuoruutensa Roomaan — raunioitten Roomaan. Ei, ei, sanoi hänen vaistonsa. Mutta apostolin pyyntö oli velvoittava: Roomassa riehui yhä vaino, ja apostolit Pietari ja Paavali olivat vaarassa. Aurelia ja Julia olivat ainoat kristityt, jotka ylhäisen syntyperänsä vuoksi voivat vaaratta lähteä Roomaan ja siellä mahdollisesti tehdä jotakin apostolien pelastamiseksi. Tuska vihloi Aurelian sydäntä, kun hän ajatteli matkaa. Mutta Herran apostoli käski, ja Kristuksen rakkaus velvoitti. — "Jumalani, osoita minulle sinun tiesi", huokasi hän.

Aurelia havahti mietteistään, kun Julia, Luukas ja Johannes astuivat pylvässaliin. Kaikki istuivat varjoisaan nurkkaukseen. Siinä he lukivat uudelleen apostolin kirjeen ja alkoivat tuumia, mitä tehdä. Julia oli heti valmis lähtemään, mutta Aureliasta tuo pyyntö tuntui edelleen liian raskaalta. Koko seuraavan yönkin hän vielä vietti valvoen ja rukoillen. Mutta kun aamu vaikeni, sanoi hän Johannekselle: "Mene Sidoniin tiedustelemaan laivojen kulkua. Lähden ensimäisellä laivalla Roomaan. — Sinä kait voit jäädä kotiin niin kauaksi, kun olen poissa?"

Johannes: "En äiti. Minä tulen mukaan Roomaan. Rakas apostoli varoitti vielä viimeiseksi, että joka tapauksessa lähtisin teidän kanssanne. Luukas on täällä ja huolehtii kyllä kaikista, jotka rientävät tänne väsyneinä ja vainottuina."

Aurelia: "Mutta jos sinulle käy huonosti Roomassa. Julma on Nero. Etkö pelkää?"

Johannes: "En, äiti. Elämäni on Kristuksen kädessä, eikä Neron."

Pian oltiin matkalle valmiita. Mutta vielä piti yhden murheviestin saapua juuri lähtiessä. Juudeassa oli puhjennut kapina julmaa maaherraa, Gessius Florusta vastaan, ja ensimäisiä pakolaisia saapui jo Liibanonille. Monen miettimisen jälkeen päätti Aurelia kuitenkin seuralaisineen lähteä kohti Roomaa, sillä olihan kapina Juudeassa, eikä Herodes Agripan alueella. Liibanonilla ei näyttänyt olevan mitään vaaraa.

IX.

Aurelia astui Julian rinnalla kiireisesti, tuskaisena. Hän oli kärsinyt näinä muutamina tunteina täällä Roomassa enemmän kuin ennen vuosina. Kieli ei voi kertoa, miltä tuntui seisoa ihanan nuoruutensa kodin nokisilla raunioilla. Sydän aivan värisi tuskasta. Ja ystävät sitten! Ah, ne olivat kuolleet, vain muutamia vanhoja tuttuja oli jälellä! Mutta sittenkin kaikki tämä oli pientä sen hädän ja tuskan rinnalla, missä kristitty seurakunta eli. Pietari ja Paavali olivat vangittuina ja heidän kuolemantuomionsa jo julistettu, vaikka ei vielä täytäntöön pantu. Hetkeäkään ei ollut hukattavissa. Aurelia oli kulkenut kuin siivin ylhäisten sukulaistensa luona, ja Julia oli tehnyt voitavansa. Mutta kaikki sanoivat: "Kuka uskaltaisi hullulta keisarilta anoa armoa! Itse silloin syöksyisi surman suuhun." Silloin Aurelia teki rohkean päätöksensä: hän päätti itse lähteä Neron luo. Sattui niin onnellisesti, että pretorianein päällikkö oli Julian läheinen sukulainen ja hän hankki naisille pääsyn keisarin puheille. Ja siinä he nyt kulkivat kiireisesti kohti Vatikania, Neron mahtavaa palatsia. — — —

Nero loi raukeat silmänsä ihmetellen tulijoihin. Mitä etsivät nuo kaksi vanhaa naista hänen luotaan, hänen, joka juuri oli Kreikassa niittänyt taiteen ihanimpia laakereita.

Nero: "Mitä tahdotte minulta, maan piirin suurimmalta keisarilta?"

Aurelia: "Anomme, että keisarimajesteetti peruuttaisi seurakunnan johtajien, Pietarin ja Paavalin, kuolemantuomiot ja lopettaisi kristittyjen vainoamisen."

Nero sävähti tummanpunaiseksi: "Mitä, mitä sanotte! Kuka uskaltaa tulla anomaan armoa noille kristityille koirille, noille roistoille. Kirous ja kuolema! Keitä olette?"

Aurelia: "Kristittyjä."

Nero: "Kri-kristittyjä ja mi-minun silmieni edessä! Kuolema ja kirous! Pretorianit, onko ruoskanne valmiina! Vangitkaa!"

Aurelia sanoi lähestyville pretorianeille tyynesti: "Älkää koskeko tähän ystävääni, suuren Augustuksen tyttäreen! Tässä näette viiden keisarin suojeluskirjeet, myöskin nykyisen. Pretorianit, kavahtakaa koskemasta keisarin tyttäreen!"

Hämmästyneinä peräytyivät pretorianit. Mutta Aurelia jatkoi: "Jos jonkun vangita tahdotte, niin vangitkaa minut. Olen suuren Caesarin jälkeläinen, Caesarin, jonka hallituksen yllä leijaili oikeus ja jonka palatsiin jokainen voi turvallisena astua."

Sanattoman hämmästyksen vallassa katselivat henkivartijat noita ryhdikkäitä, vanhoja naisia. Keisarin tytär ja Caesarin jälkeläinen! — Ah, polvilleen he painuisivat, jos uskaltaisivat!

Neron kamala viha lauhtui hiukan, kun hänelle äkkiä selvisi, että hänen edessään seisoivat juuri ne naiset, joitten turvallisuudesta kaikki keisarit olivat tarkasti huolehtineet Augustuksen testamentin mukaan. Mutta vimmoissaan hän vieläkin huusi: "Ulos palatsistani kristityt koirat! Entistä enemmän saavat nyt pedon hampaat työtä. Ulos!"

Aurelia: "Me lähdemme, keisari! Mutta muistakaa, että suuri Kristus vaatii teidät, keisari-majesteetti, kerran tilille jokaisen kristityn verestä. Armahdus ei ole koskaan päässyt sydämeenne. Surmannut olette äitinne, veljenne, opettajanne ja ties keitä, nyt viimeiseksi kristittyjen ylevän joukon. Siksipä saatte kerran niittää, mitä olette kylvänyt. Meidän kristittyjen Jumala maksaa kullekin töittensä mukaan, niin keisarille kuin kerjäläiselle."

Vihan veret syöksähtivät uudelleen Neron kasvoille ja hän sähisi: "Vangitkaa, vangitkaa!"

Mutta Aurelia ja Julia kääntyivät ja lähtivät juhlallisin askelin Neron luota, ja pretorianit väistyivät kunnioittaen syrjään kuin ruhtinattarien kulkiessa.

Tuskin olivat naiset päässeet asuntoonsa, vanhan senaattorin luo, kun heidät yllätti hirveä uutinen: Vangitut apostolit oli jo surmattu. Paavali oli mestattu Ostian tien varrella, ja Pietari ristiinnaulittu Vatikanin vuorella. Maahan masentuneena kokoontui Rooman vainottu seurakunta yön tullen maanalaiseen katakombiin itkemään apostolien äkkinäistä poismenoa. Aurelian kasvatti, hiljainen Johannes puhui syviä lohdutuksen sanoja tuolle veriinvainotulle seurakunnalle. Ja Kristus itse tuntui olevan läsnä lohduttamassa tuskassa vaikeroivia sydämiä.

Aurelia ja Julia huolehtivat apostolien hautaamisesta ja muistomerkin pystyttämisestä heidän haudoilleen. Sitten he päättivät toistaiseksi jäädä tämän raadellun seurakunnan tueksi ja lohdutukseksi. Mutta tuskin oli viikko vierähtänyt apostolien surmasta, kun katujen kulmiin ripustettiin piirtotauluja, joissa oli julistus: Kristittyjen vainoaminen on kaikkialla ja kaikissa muodoissa lopetettu! — Pretorianein päälliköltä saatiin kohta tietää, että Nero oli joutunut Aurelian käynnin jälkeen hirvittäviin omantunnontuskiin. Hän oli heti lähettänyt peruutuksen apostolien kuolemantuomioon. Mutta peruutus tuli liian myöhään — apostolit oli jo surmattu. Tätä piti Nero niin pahana enteenä, että hän kiireesti lopetti koko kristittyjen vainoamisen.