Part 1

language: Finnish

AURELIA

Itämainen kuvaus Kristuksen ajoilta

Kirj.

HILDA HUNTUVUORI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1924.

"Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen."

I.

Aurinko painui juuri Välimereen. Lyhyttä hämärää seuraa tumma, pehmeä itämainen yö. Aurelia nojasi väsyneesti päätään leposohvan pielukseen. Yläkerran pylvässalista oli seinäverhot vedetty syrjään, ja Aurelian katse harhaili Välimeren tummenevalla pinnalla. Tähti toisensa jälkeen ilmestyi yön taivaalle antaen suurelle ulapalle ihmeellisen hämärhohteen. Satavuotiset Liibanonin seetripuut huminoivat. Ne kertoivat yön hiljaisuudessa lapsilleen pyhää salaisuuttaan: Meidän isistämme rakennettiin kerran Herran temppeli!

Mutta Aurelia ei kuule seetrien salaisuutta, ei huomaa illan ihanuutta, vaikka katse harhaileekin öisen ulapan yllä. Ah, hänen silmiensä edessä on toinen kuva: Rooma, ikuinen Rooma ja murheen muistot siellä! — Sitä kuvaa hän oli paennut tänne itämaille asti. Mutta kuva seurasi mukana — muistot elivät. Miten selvänä nytkin kaikki oli hänen edessään: Hän on Rooman ylhäisimmän ja rikkaimman perheen ainoa tytär. Ylhäistä sukua oli Antoniuskin, vaikkei hän ollutkaan rikas. Lapsena he leikkivät aina yhdessä. Tulivat sitten aikuisiksi. Miten hyvä oli Antonius aina! Jo lapsena oli hän, Aurelia, aina luvannut tulla Antoniuksen vaimoksi, ja isä oli hymyillyt ja nyökännyt hyväksyen päätään. Mutta sitten isä kuoli äkkiä — äiti oli kuollut jo Aurelian pienenä ollessa. Aurelian rikkaus ja kauneus tuli kuuluksi kautta Rooman. Ja eräänä päivänä saapui itse prefekti kosimaan. Prefektin komeus häikäisi Aureliaa. Miten suurta istua hänen vierellään sirkuksessa, katsella gladiaattoritaisteluita amfiteatterissa, kulkea foorumilla, tai ajaa Palatinukselle keisarin luo! Ja Aurelia antoi prefektille myöntävän vastauksen.

Antonius tuli illalla. Aurelia ruokki lintuja puutarhan suihkulähteen luona ja kertoi kihlauksestaan näköjään välinpitämättömästi. Antonius ei sanonut sanaakaan, vaan kääntyi, läksi, meni ja syöksyi suoraan Tibervirtaan. Kuka voisikaan kertoa Aurelian surua. Ah, sydän itki verta! Miten äärettömästi hän olikaan Antoniusta rakastanut — nyt vasta hän sen oikein käsitti, kun Antoniusta ei enään ollut. Prefektiä hän ei laskenut silmiensä eteen. Epätoivossaan uhrasi hän suuria uhreja kaikille jumalille Pantheonissa. Sitten hän aikoi Vestan neitsyeksi, sitten Isiksen naispapiksi, vaan ei mistään apua. Lopulta täytyi hänen jättää koko Rooma — hän ei jaksanut kulkea siellä muistojen paikoissa. Ensiksi hän pysähtyi Ateenaan. Ah, sen ihanuus viihdytti hetken, mutta vain hetken! Muistot elivät, ja hän pakeni Vähään Aasiaan. Sieltä sitten yhä eteenpäin, kunnes vihdoin tänne Liibanonin rinteelle rakennutti hienon, roomalaisen huvilan. Mutta kuva seurasi mukana tännekin: Oi, Antonius ja Rooma, ikuinen Rooma! — — —

Aurelia heräsi muistoistaan, kun tummaihoinen orjatar levitti kevyen vaipan hänen ylitsensä, yö kun viileni. "Asetanko jo seinäverhot paikoilleen?" kysyi orjatar.

"Ehk'et aseta. Yö on niin kaunis. Katselen vielä hetken, ennenkuin autat minut yölevolle. — Luukas ei ole kai tullut?"

"Ei", vastasi orjatar lyhyesti ja poistui hiljaa.

Puutarhan pimennossa alkoi orja soitella luuttua. Ennen oli tuo soitto tuottanut Aurelian surulle lievitystä, nyt tuntui tuska vain yltyvän. — Antoniuskin oli soitellut luuttua, kun istuttiin iltoja atriumissa. — — —

Alhaalta tieltä kuului askeleita. "Se on Luukas", ajatteli Aurelia ja nousi istumaan. Samassa ilmoitti orjatar Luukkaan tulleen. "Saata hänet tänne ylös", sanoi Aurelia ja hänen äänensä ilmaisi odotusta.

Siinä jo seisoi Luukas. "Tapasitko suuren opettajan?" kysyi Aurelia jännittyneenä.

"Tapasin kylläkin", vastasi Luukas vilkkaasti, "vaan en saanut tilaisuutta puhella hänen kanssaan, sillä tuo suuri opettaja oli aina äärettömän ihmisjoukon ympäröimä."

"Et nytkään tavannut ja sentään viivyit niin kauan", sanoi Aurelia alakuloisena.

Mutta Luukas alkoi innostuneesti kertoa: "Vaikka en hänen kanssaan puhellut, niin sainpa toki kuulla, mitä hän opetti, ja nähdä, mitä hän teki."

"No, mitä hän sitten teki?" kysyi Aurelia.

"Niin tiedätkö, Kapernaumissa ja Galilean maassa ei liene enään sairasta, sillä Mestari parantaa kaikki, jotka hänen tykönsä tulevat apua etsien. Näin itse, kuinka hän aukaisi sokeain silmät, kuurot saivat kuulonsa, rammat kävelivät ja spitaaliset parannettiin. Hän vain ojensi kätensä tai sanoi sanan ja katso, kaikki paranivat."

Aurelia ei sanonut mitään, mutta ajatteli itsekseen: "Niin, tuo suuri opettaja parantaa kyllä ruumiin sairaudet, mutta entäpä, kun onkin sydän sairaana." — Vihdoin hän virkkoi: "Muistatko, mitä tuo Mestari puhui?"

"Muistanko", huudahti Luukas, "minä sanon sinulle, Aurelia, ettei kukaan, joka tuona aamuna kuuli Mestarin puhuvan, voi sitä unohtaa."

"Tuona aamuna, — minä aamuna? Puhu nyt, Luukas, niin että ymmärrän?"

"Niin näes, oli varhainen aamu. Mestari nousi ylös vuoren rinteelle, me kaikki olimme alempana. Aurinko nousi kultaisena Genetsaretin järven takaa, linnut lauloivat ja liljojen tuoksu täytti ilman. Mestari loi katseensa yli äärettömän ihmisjoukon — meitä oli tuhansia — ja alkoi miehekkäällä äänellään: 'Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta. Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen.'" — — —

Aurelia säpsähti. Mitä, murheellisetko ovat autuaita? Saavat lohdutuksen! Kuka sen heille antaa?

* * * * *

Luukas oli jo aikoja sitten lopettanut pitkän kertomuksensa ja poistunut. Mutta Aurelian mielessä eli vain yksi lause: "Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen." Mistä he sen saavat? Jupiteriltako vai Venukselta? Ei, ei toki, eiväthän he mitään voineet hänen surulleen Roomassa, vaikka augurit rukoilivat, uhrasivat. Mutta kuka sen sitten antaa? "Saavat lohdutuksen!" Niin — tietysti hän, tuo suuri opettaja, antaa sen. Miksen sitä heti huomannut! Nytpä tiedän. Lähden itse hänen luokseen ja kysyn: "Herra, kuka antaa murheellisille lohdutuksen?" — Milloin lähtisin? — Jo huomenna! Niin, huomenaamulla auringon noustessa!

II.

Tyynenä, kirkkaana lepäsi Genetsaretin järvi aamu-auringon valossa. Jeesus istui rantakivellä ja katseli lapsia, jotka leikkivät hänen lähellään rannalla. Aurelia lähestyi hiljaa. Kun hän oli jo aivan lähellä, kääntyi Jeesus ja sanoi: "Aurelia mitä etsit?"

Aurelia säpsähti melkein sanattomaksi, kun kuuli nimensä — mistä Herra tiesi sen? Vasta hetken päästä sai hän sanotuksi: "Herra, mistä saavat murheelliset lohdutuksen?"

Jeesus näytti vaipuvan ajatuksiinsa. Vihdoin hän nosti päänsä ja hänen katseensa ja äänensä sädehti sanomatonta lämpöä, kun hän sanoi: "Aurelia, rikoksesi annetaan sinulle anteeksi. Se paha, minkä teit Antoniukselle, on ijäksi sovitettu ja pyyhitty pois."

Aurelian hämmästys oli vieläkin suurempi, kun kuuli Herran lausuvan Antoniuksen nimen. Tuo suuri opettaja näki hänen lävitsensä, tunsi hänen salaisimmatkin ajatuksensa. Ah, hän ei voinut olla tavallinen ihminen! Ja aivan huomaamattaan sanoi Aurelia: "Herra, kuka olet?"

"Syntisten vapahtaja."

"Minunkin, vaikka olen tuottanut Antoniukselle kuoleman?"

"Sinunkin!"

Aurelia tunsi seisovansa ikäänkuin jonkun suuren, käsittämättömän salaisuuden edessä! Mitä — suuri rikokseniko annettu anteeksi! Murheko ei enään raastaisi! — Tuntui todella kuin raskas paino olisi vierähtänyt pois, sairas sydän tullut terveeksi. Ja Aurelia sanoi: "Herra, mikä on se voima, jolla saat niin suuria aikaan?"

"Rakkaus!"

Aurelia hämmästyi: rakkaus! — Niin todella: rakkaus! Sitähän maailma eniten kaipasi, vaikkei hän ollut sitä ennen huomannut. Mutta hänellä raukalla ei ollut enään rakkautta! — Vai oliko? Niin, ehkäpä hän voi rakastaa murheellisia. Ja aivankuin hänen ajatustensa jatkoksi sanoi Jeesus: "Aurelia, rakasta kärsiviä! Rakkauden käskyn täyttäminen on maailmassa suurinta."

"Oi Herra, minun murheeni olet sinä ottanut pois, mutta mitenkä voisin täyttää rakkauden käskyä, kun en enään voi rakastaa?"

Mestari hymyili: "Et enään voi rakastaa! Niin, sinä saat uuden sydämen, ja siinä asuu rakkaus, joka ei ole kotoisin täältä alhaalta. — Näetkö noita lapsia tuolla rannalla? Ne ovat kaikki orpoja. Ota yksi heistä omaksesi! Totisesti minä sanon sinulle, joka korjaa tuonkaltaisen lapsen minun nimeeni, hän korjaa minut."

Aurelian kasvot säteilivät, kun hän sanoi: "Herra, anna minulle kaikki nuo lapset! Miten onnelliseksi tulenkaan!"

Jeesus huusi lapset luokseen ja sanoi: "Pienokaiset, katsokaa, tässä on äitinne! Saatte heti lähteä hänen kanssaan uuteen kotiinne!"

Tämä oli lapsille niin odottamatonta, että he vain sanatonna katselivat vuoroin Jeesusta, vuoroin Aureliaa. Vihdoin pieni kiharapää paitaressu otti sormen suustaan ja sanoi: "Äiti ei ollut ihan tuon näköinen." Mutta kun hän vielä hetkisen tarkasti Aureliaa, tuli hänen suuriin silmiinsä kirkkaat kyyneleet ja hän kätki kasvonsa Aurelian vaipan poimuihin sanoen: "Kyllä sinä sentään näytät äidiltä."

Aurelian sisimmässä liikahti jotain hellää, jotain ennenaavistamatonta. Hän sulki lapsen syliinsä ja sanoi: "Oi, Herra, minkä aarteen annatkaan minulle!"

Mutta Jeesus pani kätensä lasten päälle ja siunasi heitä.

Aurelia lähti Herran luota lapsineen ja hänen sydämessään pulppusi uuden elämän lähde.

III.

Aurelia kätki kasvot käsiinsä ja puhkesi rajuun nyyhkytykseen. "Mitä sanotkaan, Luukas", tuli viimein nyyhkytysten välistä, "ruoskivatko he todella hänet veriin ja viimein naulasivat ristille Golgatalla? Näitkö itse kaiken?"

"Näin, kaiken tuon näin omin silmin, sillä kuljin kansan joukon mukana Pilatuksen palatsilta Golgatalle asti. Mutta älä itke, Aurelia! En ole kertonut vielä kaikkea. Katso, Herra itse ei ollut surullinen. Vaikka hänen ruumiinsa vielä vavahteli tuskasta, sanoi hän ristillä riippuessaan ensimäiseksi: 'Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät!'"

"Niinkö hän sanoi noille julmille", ja Aurelia nosti ihmeissään päätään. "Mutta hän ei ollutkaan tavallinen ihminen, tuo Rakkauden Herra, hän oli Jumalan poika."

"Samaa sanoi roomalainen upseerikin, joka komensi vartiojoukkoa. Kun hän oli nähnyt kaikki ne merkit, joita tapahtui Jeesuksen kuollessa, viittasi hän syvästi liikutettuna ristille ja sanoi meille, jotka seisoimme lähellä: Totisesti oli tämä hurskas mies ja Jumalan poika."

Mutta Aurelia puhkesi taas kyyneliin. "Minun murheeni otti hän kerran pois. Mutta uuden, vielä raskaamman murheen olen nyt saanut. Mitä onkaan elämä enään, kun hän, Rakkauden Herra, on poissa. Ja sillä tavalla he hänet surmasivat."

"Aurelia, älä itke, en ole kertonut vielä kaikkea! Olin mukana auttamassa häntä hautaan, enkä koskaan unohda hänen äitinsä tuskaa. Sitten jäin hänen oppilaittensa seuraan, tuntui, etten voinut lähteä. Ja ajatteles, sunnuntaiaamuna levisi tieto, että Jeesus on noussut ylös haudasta. Enkelit olivat kertoneet Herran elävän!"

"Mitä, mitä sanot, Luukas!"

"Niin, semmoinen tieto levisi. Aamulla jo olivat vaimot nähneet hänet ja illalla, ajatteles, kun kaksi opetuslasta juuri kertoi, miten he olivat kulkeneet yhdessä Herran kanssa, seisoi Jeesus keskellämme ja sanoi: 'Rauha olkoon teille!' — Olen itse pidellyt hänen käsiään ja syleillyt hänen polviaan. Hän elää, Aurelia, hän elää!"

Oli aivan kuin kauhean raskas taakka olisi vierähtänyt Aurelian sydämeltä: Hän elää! Rakkauden Herra elää!

"Luukas, sukulaiseni, olet matkasta väsynyt. Miten monasti oletkaan tuonut minulle tietoja rakkaasta Mestarista. Kiitos sinulle! Mene nyt lepäämään ja katso ohimennen, nukkuvatko lapseni! Kaikki käy nyt yli ymmärrykseni. Olen mielelläni yksin", puhui Aurelia.

Luukas kumarsi ja lähti. Mutta Aurelia jäi yksikseen yläkerran saliin. Yö oli tullut. Suuri, kellertävä täysikuu kohosi taivaalle antaen Välimeren ulapalle kauniin, tyynnyttävän hohteen. Aurelia nojautui pylvääseen ja antoi katseensa harhailla kaukaisuudessa. — Ah, miten saattoivatkaan ihmiset olla niin julmia, että ripustivat ristille hänet, Rakkauden Herran! Kyynelvuo kostutti Aurelian poskia, kun hän ajatteli Jeesuksen tuskia. Vaan mitä, mitä se oli! Aureliasta tuntui aivan kuin Jeesus olisi asettunut hänen vierelleen, pannut kätensä hänen päälleen ja sanonut: "Aurelia, autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen! Rakkaudesta ihmisiin olen tämän kaiken tehnyt. Nyt on maailman synnit sovitettu. Älä enään itke, vaan iloitse siitä, että rakkaus on voittanut!"

Sanoin kertomaton rauha laskeutui Aurelian sieluun. Rannaton ulappa muuttui hänen silmissään mitä ihanimmaksi kukkaiskentäksi, jonka takana hohti ijäisyyden kaupungin kultainen portti. Ja Libanonin satavuotiset seetrit humisivat yön kätkössä: "Rakkaus on voittanut, rakkaus on voittanut!"

IV.

Aurelia astui ystävänsä kanssa yläkerran pylvässaliin, puhellen: "Julia rakkaani, et usko, miten onnelliseksi tunnen itseni, kun sinä tulit tänne! Mikä sinut panikaan lähtemään tälle pitkälle matkalle?"

Mutta Julia jäi sanatonna seisomaan pylväitten väliin, sillä siinä aukeni hänen eteensä kevät koko loistossaan, Liibanon-vuoriston ihana kevät. Tummat tamareskit yllä, vaaleat hopeapoppelit alla, kukkivat ollianderit ja nuo mahtavat seetrit. Ah, tätä ihanuutta! Koko ilma oli täynnä kevätkukkien tuoksua ja lintujen laulua. Alhaalla solisi vuoripuro, ja kaukana kimalteli Välimeri. Vasta lumouksestaan toinnuttuaan vastasi Julia:

"Enpä oikein itsekään tiedä, miksi läksin. Tahdoin vain pois Roomasta jonnekin kauas, ja kun sitten laivamiehet toivat sinun tervehdyksesi, oli matkani suunta määrätty."

"Hyvä se ainakin oli, että tulit tänne. Mutta mitäs Roomaan oikein kuuluu? Siitä on jo vuosia, kun sieltä läksin."

"Vuosiahan siitä on", virkkoi Julia muistellen samalla Aurelian nuoruuden tummaa tarinaa. "Paljon on siellä sillä aikaa tapahtunut, muuttunut. Paljon on tietysti ennallaankin. Hurjat kilpa-ajot ja gladiaattoritaistelut ovat tietysti edelleen mielihuvina. Amfiteatterissa käydään, pitoja pidetään ja kylpylaitokset ovat ennallaan. Mutta Palatinuksella on kaikki kuollutta. Ei enään ajeta iloisiin juhliin keisarin luo, kuten sinun aikanasi."

"No, ja miksi ei?"

"Näes keisari, tuo synkkä Tiberius, ei asu Palatinuksella. Jo vuosia sitten hän muutti Caprin kalliosaarelle Neapoliksen edustalle. Kallion korkeimmalla kohdalla on hänen linnansa, josta hän lähettää julmia käskyjään yli valtakunnan. Rooma vilisee keisarin urkkijoista. Kukaan ei siellä enään ole turvassa hengestään. Myrkky, tikari ja karkoitukset ovat jokapäiväisiä asioita."

"Voi surkeutta! Semmoinenko on tuo ennen niin iloinen Rooma!"

"Semmoinen! Meikäläiset ovat heittäytyneet hurjaan huvitteluun — eihän sitä tiedä milloin joutuu tuomittavaksi. Kansa taas huutaa lakkaamatta: ruokaa ja huvitusta! — Muutamat tosin ovat luopuneet kokonaan huvituksista, ovat löytäneet elämälleen kauniimman sisällön. — — Aurelia, ystäväni, minäkin olen löytänyt — minulla on salaisuus."

Aurelia veti ystävänsä hellästi luokseen, kysyi: "Minkä salaisuuden tuot tänne Roomasta?"

"Olen vihkiytynyt Isikselle."

Aurelia hätkähti: "Oletko Isiksen naispappi?"

"En. Sinun aikanasi kyllä mentiin julkisesti Isiksen papeiksi, mutta nyt on toisin. Nyt vihkiydytään salaisesti Isikselle. Kuinka monen puhdistuksen kilvoituksen ja koetuksen läpi saa siinä käydä. Värisin kauhusta, kun yksin vietin yön puhdistuskuopassa, jonka sälökaton läpi lakkaamatta tippui verta valkealle hunnulleni. Mutta kestin senkin, ja kun sitten tulin viimeiselle asteelle, sain selvän tiedon siitä, että manalanmatkallani kuningatar Isis valaisee Akeronin pimeyttä ja hallitsee Styxin syviä vesiä. — Aurelia, on suurta, kun tuntee puhdistuneensa kaikesta pahasta, tuntee kuuluvansa Isikselle ja löytää lohdutuksen hänessä. Jospa sinäkin löytäisit hänet!"

"En kaipaa Isistä! Olen jo löytänyt ikuisen lohdutuksen. Olen löytänyt sen, joka on julistanut murheelliset autuaiksi."

"Murheelliset autuaiksi! Kuka on sellainen?" kysyi Julia ihmetellen.

"Kristus, maailman vapahtaja."

"Minkä kansan jumala hän on? En tunne nimeä, en edes Pantheonissa ole nähnyt sennimistä jumalaa."

"Ja kuitenkin hän, jos kukaan, on jumala. Hän nousi ylös taivaaseen. Mutta hän asui ensin ihmisenä täällä keskellämme. Hän opetti, teki kuolleet eläviksi, paransi sairaat. Olen itse nähnyt hänet."

"Olet nähnyt jumalan! Elävänä! Aurelia! En käsitä! Nähnytkö jumalan elävänä?"

Aurelia kietoi kätensä ystävänsä vyötäisille ja vei hänet istumaan mukavalle leposohvalle. Sitten hän kertoi hänelle kaiken, mitä tiesi Jeesuksesta. Hän kuvaili oman tapaamisensa Genetsaretin rannalla, kertoi Jeesuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta ja vihdoin ihmeellisestä illasta, jolloin hän selvästi tunsi Jeesuksen läsnä-olon.

Julia oli iki-ihmeissään. Hänen oli vaikea käsittää kaikkea. Sairaitten parantamisen hän vielä ymmärsi — oli semmoisesta ennenkin kuullut — mutta kuolleitten herättäminen, ylösnousemus ja nuo ihmeelliset opetukset! Rakastaa vihollisiaan! Ei, ei, kaikki meni yli ymmärryksen! — Mutta Aurelia oli kärsivällinen selittäen yhä uudestaan. Ja kun hän vihdoin kertoi, miten jo satoja vuosia sitten oli ennustettu Kristuksen tulosta, kirkastuivat Julian kasvot äkkiä ja hän sanoi: "Kuules, nyt minä tiedän, kenestä Vergilius puhuu neljännessä paimenrunossaan! Hän ennusti Kristuksen tuloa! Annas kun haen!" — — —

Samassa jo palasi Julia, kädessä pergamenttikäärö, jonka hän varovasti aukaisi. Hetken etsittyään hän luki:

"Syntyvi poika ja uudelleen alkaa vuossatain mahtava kierto. Sukupolvi uuss' taivaasta astuvi alas. Juno, armoinen ollos pojalle, mi ajan kultaisen alkaa! Rikoksemme jäljet poistuvat kaikki. Rauha on maassa, luonnossa yltäinen kyllyys. Käärme on kuoleva. Karja ei jalopeuraa pelkää."

"Aurelia, eikös olekin tämä ennustus Kristuksesta?"

"Mahdollisesti! Mutta sille, joka on nähnyt Herran ja tuntenut hänen läsnäolonsa, eivät ennustukset enään paljon merkitse, Herra itse on kaikki kaikessa. — Jäi äsken kertomatta, että tuota onnellista aikaa Pyhän Hengen vuodatuksen jälkeen ei kauan kestänyt. Ne, jotka surmasivat Herran, alkoivat vainota hänen oppilaitaankin. Jalo Stefanus kivitettiin kuoliaaksi, ja monen piti paeta Jerusalemista. Sukulaiseni Luukas on juuri matkalla ottamassa selkoa, miten Herran omien on käynyt."

"Sinäkin olet siis Kristuksen oma?" kysyi Julia.

"Olen. Vaikka ei minua ole vielä kastettu, Herran oppilaat kun eivät ole olleet selvillä siitä, saavatko he kastaa semmoisenkin, joka ei ole juutalainen. Mutta uskon varmasti, että minun osakseni tulee sekin autuus."

"Kunpa se tulisi minullekin! Koko Isis-salaisuus tuntuu nyt niin tyhjältä kaiken sen rinnalla, mitä olet kertonut Kristuksesta."

"Kyllä se tulee! Herra on ikuinen rakkaus. Hän ottaa omakseen kaikki ja täyttää sydämemme ihmeellisellä lämmöllä, joka ei enään ole kotoisin täältä alhaalta. — Julia rakkaani, minä tiedän, että Herra kätkee sinutkin rakkautensa mereen ja ottaa pois sinun murheesi."

Julia kätki kyyneleiset kasvonsa ystävänsä syliin ja kuiskasi: "Sitä minä juuri tarvitsenkin. Murheeni ovat raskaat."

V.

Oli kulunut muutamia päiviä. Aurelia ja Julia astelivat vuoripolkua ylöspäin. "Kun pääsemme tuonne laelle, saat nähdä komean, lumihuippuisen Hermonin idässä", puheli Aurelia ystävälleen.

Mutta matka keskeytyikin äkkiä, sillä alkoi kuulua huhuilua: "Äiti! Äiti hoi!" Aurelia vastasi huhuiluun, ja siinä jo oli yksi hänen kasvattipojistaan kertoen hengästyneenä: "Äiti, Luukas on palannut ja tuonut vieraan mukanaan. Tule kotiin! — Se vieras on niin ihmeellinen, se on melkein kuin Jeesus. Se hymyileekin aivan samalla tavalla kuin Jeesus katsellessaan leikkiämme Genetsaretin rannalla. Tule nyt kotiin äiti, katsomaan sitä vierasta!"

Naiset kääntyivät kotiinpäin. Aurelian sydämen täytti ilo. Nyt hän sai taas kuulla rakkaista ystävistään etelässä. Mutta kukahan oli tuo vieras? — Niin kuka! — — —

Siinä he jo saapuivat yläkerran saliin. Luukas tuli vastaan ja alkoi kertoa kaikesta. Hämmästyneenä keskeytti Aurelia hänet sanoen:

"Luukas, Luukas, mitä sinä sanot! Johannesko täällä, Herran rakkain opetuslapsi? Oi, en voi uskoa kaikkea! Mikset tuo häntä tänne?"

"Johannes on matkasta väsynyt, juutalaiset kun vainosivat meitä kaiken tietä. Kun hän vähän on levähtänyt, tuon hänet tänne ylös."

* * * * *

Oli ilta. Aurelia oli kertonut Julialle Johanneksesta, opetuslapsesta, jota Herra rakasti. Nyt he seisoivat ääneti pylvässalin kaidepuuhun nojaten ja katsellen ilta-auringon valaisemaa seutua. Samassa alkoi portailta kuulua askeleita. Julia tunsi Aurelian värähtävän, kun hän kääntyi mennäkseen vierasta vastaan.

Aurelia oli aikonut sanoa niin paljon, mutta nyt kun Johannes seisoi hänen edessään, ei hän saanut sanaa suustaan. Hän ojensi vain molemmat kätensä Johannekselle, ja Johannes sanoi hiljaa: "Armo, laupeus ja rauha Jeesukselta Kristukselta, joka on meidän kanssamme totuudessa ja rakkaudessa!"

Vasta kun oli istuttu, alkoi keskustelu käydä. Aurelia kysyi nyt, mikä saattoi Johanneksen lähtemään näin kauas Jerusalemista, aina maan rajojen ulkopuolelle. Ja Johannes vastasi: "Kauan olen halunnut nähdä sinua. Herrakin puhui sinusta usein. Uskollisesti olet auttanut ja seurannut meitä kaikessa. Tämä ei sentään yksin tuonut minua tänne. On minulla asiatakin. — Tulin kastamaan sinua ja Luukasta."

"Mitä! Kastamaan! Mutta tehän olette tähän asti epäröineet, emmehän ole juutalaisia."

"Niin, olemme epäröineet, mutta emme epäröi enään, sillä Herra itse on osoittanut, että taivasten valtakunta kuuluu kaikille, niin roomalaisille kuin juutalaisillekin. — — —

"Kerroinhan äsken jo, kuinka tuon kauhean vainon jälkeen Filippus saarnasi Samariassa ja kuinka kastetut saivat Pyhän Hengen. Täältä Samariasta vei Herran Henki Filippuksen Gassaan vievälle tielle, jossa hän tapasi Etiopian kuningattaren hoviherran. Tämä oli käynyt Jerusalemissa rukoilemassa. Nyt julisti Filippus tälle ylhäiselle miehelle evankeliumia ja kastoi hänet tien varrella. Mutta kastamisen jälkeen tempasi Herran Henki Filippuksen ja toi hänet takaisin. — Kun Filippus sitten kertoi minulle kaikesta, ajattelin heti: Ei mikään voi estää kastamasta Aureliaa ja Luukasta, koska Herra itse lähetti Filippuksen kastamaan Etiopian miestä. Minulla oli oikein vaikea olla, kun muistin epäröimistämme, ja heti kun Luukas tuli, läksin hänen kanssaan. Ja tässä nyt olen. Haluatko edelleen kastetta?"

"Oi, älä kysy! Se on suurinta, mitä voin toivoa! — Mutta kastatko myöskin ystäväni Julian, roomalaisen rouvan? Hän rakastaa Herraa ja haluaa kastetta."

"Kastan! — Uskotko, Julia, että Kristus on Jumalan Poika?"

"Uskon."

"Uskotko, että hän kuoli meidän synteimme sovitukseksi?"

"Uskon."

"Uskotko ylösnousemukseen ja ijäiseen elämään?"

"Uskon."

"Lähtekäämme rannalle!"

* * * * *

Yö levitti hämärvaippansa yli vuorten ja laaksojen. Herran apostoli Johannes seisoi syvästi liikutettuna puron partaalla. Hän oli laskenut kätensä kastettujen päälle ja rukoillut. Silloin oli Pyhä Henki laskeutunut. Herran läsnä-olo oli sanomattoman valtava. Kauan oli oltu ääneti Herran edessä. Vihdoin sanoi Johannes: "Lähtekää te edellä kotiin, jään vielä hetkeksi tänne!"

Aurelia, Julia ja Luukas lähtivät. Mutta apostoli polvistui kiittämään Herraa. Ja hän tunsi siinä yksin ollessaan, että Herra kätki hänet ikuisen rakkautensa syvyyksiin, siirsi hänet hetkeksi sinne, minne jo kuuluu alkusointuja kirkkauden maasta.

Vihdoin Johannes nousi. Mutta kun hän oli astunut muutaman askeleen, heittäytyi äkkiä mies nyyhkyttäen hänen jalkoihinsa. Hämmästyneenä koetti Johannes nostaa miestä, kysyä, mikä tällä oli. Ja itkien kertoi mies: "Olen vainonut sinua viikkoja. Ja tänä iltana olin aikonut sinut surmata. Mutta näin Natsaretilaisen tekevän ihmeitä äsken. Mitä sanot minusta ja mitä sanoo minusta kurjasta Natsaretiläinen?"

"Herra on rakkaus."

"Olen vainonut kamalasti seurakuntaa Jerusalemissa. Mitä Kristus siitä sanoo?"

"Herra on rakkaus."

"Minä Stefanustakin ensimäiseksi heitin kivellä. — Luuletko, että Natsaretiläinen voi antaa anteeksi kaiken?"

"Kyllä, sillä Herra on rakkaus."