Part 8
Hänen edessään seisoi häikäisevän kauniina, väljässä, avokaulaisessa puvussa sama nainen, jonka hän oli pelastanut Porokosken kuohuista.
Ali Martikainen oli kuin ukkosen iskemä, hän ei ollut uskoa silmiään.
Olga Nikolajevna, sillä hän se juuri oli, katseli vierastaan hetkisen riemastunut, hurmaava hymy huulillaan, jotka olivat sen verran raollaan, että kauniit hampaat hiukan näkyivät. Sitten hän ojensi molemmat kätensä Ali Martikaiselle ja lausui:
— Sainpas teidät lopulta kiinni, vaikka silloin siellä Porokoskella ihan tahallanne karkasitte.
Hänen äänessään helähti lempeää nuhdetta, ja samaa puhuivat myös hänen silmänsä, jotka koko ajan hyväilivät Ali Martikaista, aivan kuin hän olisi tahtonut tyystin tarkastaa, oliko jokainen piirre samanlainen kuin hänen muistoonsa oli jäänyt ensi kerralta.
Loginov, joka myös oli kimmonnut seisoalleen, taputti haltioituneena käsiään AH Martikaisen hämmästykselle ja huudahteli:
— Yllätys, kerrassaan yllätys! Vaimoni vakuutti vakuuttamasta päästyään, että hän opettaa sen karkulaisen, yllättää kerrassaan, ja niin teki. Eikö totta, parahin Ali Pavlovitsh?
Ali Martikainen myönsi tosiaan olevansa yllätetty. Hän oli luullut sen naisen olleen pietarilaisen, eikä hänelle ollut ensinkään juolahtanut mieleen, että voisi hänet Petroskoin kaupungissa tavata.
— Satuittepas erehtymään! riemuitsi Olga. — Mutta istukaahan nyt, että saamme sen teidän karkumatkanne perinpohjin selvittää.
Ali Martikainen yritti istuutua tuolille, mutta Olga pakotti hänet lempeällä väkivallalla istumaan sohvalle ja istahti itse hänen viereensä, levittäen olennostaan voimakasta japanilaisen hajuveden tuoksua, joka hiveli hyväillen Ali Martikaisen aisteja.
Mutta Olga puhui, yhä katsellen häntä suoraan silmiin:
— Luulitteko tosiaan, että minä olisin sieltä Porokoskelta niin lähtenyt, jollen olisi tiennyt tapaavani teitä täällä? Perästä olisin ajanut teitä pitkin jokivartta, vaikka olisi pitänyt ajaa Kontupohjan lahteen asti. Mutta vaikka tiesin tapaavani, niin paha oli mieleni, kun en silloin tavannut. Tunsin itseni aivan onnettomaksi. Ja jälkeenpäin on aina asunut ankea ajatus mielessäni, että kyllä te varmaan pidätte minua kevytmielisenä, kun sen verran välitin henkeni pelastajasta.
Nyt soinnahti aivan todellinen surumielinen moite Olgan äänestä, ja vaikka hän yhä edelleen hymyili, huomasi Ali Martikainen hänen kauniiden silmiensä alkavan sumentua ja kyyneltyä.
Ali Martikaisen valtasi voimakas, melkein vapisuttava liikutus. Hän sai ponnistaa kaiken tahdonlujuutensa pysyäkseen tyynenä.
— En mitenkään tahtonut pahottaa mieltänne, Olga Nikolajevna! huudahti hän. — Jos olisin tiennyt teidän niin ajattelevan, en olisi lähtenyt, saatte uskoa. Näen nyt selvästi niiden liiotelleen teille koko tapahtuman. Pelkkä sattumahan se oli, että minä sain teidät ensimäisenä kiinni.
— Se ei ollut sattuma, minä tiedän sen! keskeytti hänet Olga lujalla, värisevällä äänellä, käännähtäen nopeasti kokonaan Ali Martikaiseen päin ja tarttuen molemmin käsin hänen käsiinsä. — Minä tiedän kaikki, mitä siellä tapahtui. Te pelastitte henkeni. Teidän käsistänne olen uudestaan saanut elämäni, ja siitä tahdon teitä kiittää, ikuisesti!
Hänen äänensä helähti kuin katkeava viulunkieli, hän puristi rajusti Ali Martikaisen käsiä ja painoi äkisti kasvonsa niitä vasten, peittäen ne suudelmilla ja kyynelillä.
Ali Martikainen tunsi kuin maan alle vajoavansa. Veret kohosivat rajusti hänen ohimoilleen, kuvaamaton hätä ja hämminki kouristi hänen sydäntään, pyrkien hänet tukahuttamaan. Ja siihen sekottui suloisena, huumaavana tuoksu hänen polviaan vasten painautuneesta naisesta. Hän sai äkkiä mielettömän halun temmata Olgan syliinsä, pusertaa hänet rintaansa vasten, suudella kuiviin hänen kyyneleensä.
Onneksi tuli pelastus. Ali Martikainen kuuli kuin unessa sysättävän tuolia, ja kun hän vilkaisi sivulle, seisoi siinä Loginov silmät kyynelissä, liikutuksesta vavisten ja hokien:
— Minäkin kiitän teitä, rakas Ali Pavlovitsh, kiitän sydämestäni ja sielustani. Teitte jalon ja unohtumattoman työn!
Hän ryntäsi syleilemään ja suutelemaan Ali Martikaista, sysäten siinä touhussa pöytää, niin että se oli vähällä keikahtaa kumoon.
Tämä yllättävä väliintulo sai Ali Martikaisen tointumaan. Hellävaroen, mutta voimakkaalla otteella hän nosti Olgan istumaan ja alkoi puhua liikutuksesta vapisevalla äänellä:
— Tyyntykäähän taivaan nimessä, Olga Nikolajevna! Järkytätte ihan mieleni ja tuotatte minulle tuskaa. Vannon tunteneeni itseni onnelliseksi, kun sain teidät pelastetuksi. Mutta minä olen karussa maaperässä ja vaarojen keskellä kasvanut mies. Siellä menee usein ihmishenkiä. Joskus niitä pelastetaankin, mutta kenenkään mieleen ei juolahda niitä tapahtumia jälkeenpäin muistella. Senvuoksi antakaa minulle anteeksi, jos olen mieltänne pakottanut.
Olga alkoi tyyntyä, hän hymyili kyyneltensä lävitse ja lausui:
— Minä annan teille anteeksi, kaikki, kaikki! Enkä minä hetkeäkään ole ajatellut teistä pahaa, en uskonut, että olisitte tyly ja ihmishengestä välinpitämätön. Te ette ole sellainen!
— En! sanoi Ali Martikainen hiljaa. — En ollut ainakaan sillä kertaa välinpitämätön, sen vakuutan.
— Tiesin sen. Näin teistä ensi kerralla, että olette hyvä ja jalo mies.
Olga kuivasi kyyneleensä, ja tuossa tuokiossa oli hän kuin kirkas päivänpaiste. Hän nojasi pehmeän, kauniin käsivartensa sohvan selustaa vasten, niin että hänen sormenpäänsä koskettelivat Ali Martikaisen olkapäätä.
Hilpeästi hän alkoi kertoa, miten ne toiset olivat olleet ihan sekaisin säikähdyksestä vielä hänen toinnuttuaankin ja miten se lääkäri kaikkien toisten säestämänä oli pitänyt lennokkaita ylistyspuheita hänen pelastajastaan, heti kun hän jaksoi niitä kuunnella.
— Sepä se! huudahti AH Martikainen. — Ne pitivät niitä jo ennen kuin te olitte edes tointunut, ja ne puheet ne minut juuri karkottivat. En voi sietää sellaista tyhjänpäiväistä pajatusta.
Olga purskahti helisevään nauruun. Tähän nauruun yhtyi myös Loginov, joka syvästä tottumuksesta näytti jäljittelevän kaikkea, mitä hänen ihastuttava vaimonsa teki.
Loginovin ilonpurkauksen keskeytti palvelija, joka tuli ilmottamaan, että ulkona oli kaksi miestä puheillepääsyä odottamassa.
— Pitää lähteä, sanoi Loginov anteeksipyytelevän näköisenä. — Ovat kai tulleet pitkän matkan päästä. Tämä virka on sellainen, että aina tulee niitä sieltä saloilta.
Hän kumarsi Ali Martikaiselle. Kun hän oli jo ovella, ilmotti vaimonsa hänelle lyhyesti:
— Me menemme vähän puistoon, se virkistää päätäni.
— Sehän sopii mainiosti! huudahti Loginov ihastuneena. — Tulen sitten teitä huutaa huikkaamaan, kun päivällinen on valmis.
Heti Loginovin mentyä muutti Olga puheensa suomeksi. Hän puhui soinnukasta Aunuksen suomea sujuvasti kuin äidinkieltään.
Tämä muutos hiveli miellyttävästi Ali Martikaisen sydäntä; se toi Olgan aivan kuin pitkän harppauksen häntä lähemmäksi. Hänen teki mielensä kysyä, missä Olga oli niin hyvin suomea oppinut, mutta hän jätti sen vielä tekemättä.
Ulkona oli lämmin, aurinkoinen syyspäivä. Siksi Olga ei ottanut ensinkään hattua, kääräisi vain ohuen huivin hartioilleen. Kukkalavojen luo tultua hän pysähtyi, valikoi kauniin vaaleanpunaisen asterin ja kiinnitti sen hymyillen Ali Martikaisen rintaan. Sitten hän ilman muuta pujotti käsivartensa Ali Martikaisen kainaloon ja sanoi vallattomasti:
— Saatte suoda anteeksi, mutta minä olen hiukan väsynyt. Oli koko aamupäivän päänsärky.
— Ikävä, että satuttausin minäkin juuri silloin, kun teillä oli päänsärky. Kidutan lisää teitä.
— Ette te kiduta, te paransitte minut! Tunnen itseni jo täysin terveeksi, kaipaan vain vähän raitista ilmaa.
Hän alkoi hyräillä ja nojasi raukeana saattajansa käsivarteen.
Ali Martikainen tunsi hänen ruumiinsa lämmön vienona, hyväilevänä virtana valuvan jäseniinsä, ja hänen vaatteistaan ja tukastaan aaltoileva tuoksu kiihotti hänen hermojaan. Hän puristi huomaamattaan lujemmin Olgan käsivartta.
Hyvän aikaa he kävelivät ääneti. Olga näytti jotakin harkitsevan, ja Ali Martikainen puolestaan oli vielä aivan huumautunut Olgan yllättävästä jälleennäkemisestä ja järkyttävistä kiitollisuudenpurkauksista. Hän koetti selvitellä ajatuksiaan, mutta se ei ottanut onnistuakseen.
Ali Martikainen ei ollut mikään haaveilija, hän oli jyrkkä toiminnan mies. Siitä huolimatta oli Porokosken tapahtuma alkuaikoina usein palannut hänen mieleensä. Hän oli koettanut olla sitä ajattelematta, mutta pelastamansa naisen kuva oli ihan varastautumalla liihotellut hänen mielikuvitukseensa aina hymyilevänä ja kiehtovana, sellaisena kuin nainen oli seisonut hänen edessään siinä rannan kalliolla. Mielessä oli silloin ailahtanut polttava kaipaus: nähdä jälleen tuo nainen, puhella hänen kanssaan, kantaa häntä taasen sylissään. Oli vilahtanut toivo: ehkäpä tapaa hänet Petroskoin kaupungissa. Olihan nainen ohimennen tiedustellut, menikö hän sinne, ja olihan nainen sen lisäksi puhunut aunuksenkieltä. Mutta sitten tuli taas epäily: mitä se nainen Petroskoissa tekisi, pietarilainenhan se oli, ehkä syntynyt Petroskoissa tai muualla Aunuksessa ja siksi kysäisi häneltä Petroskoissa-käynnistä sen enempää ajattelematta. Petroskoihin tultua näyttäytyikin viimeinen otaksuma oikeaksi. Siellä vilisi muita naisia yhtenään hänen tiellään, mutta sitä yhtä ei näkynyt. Naisen kuva alkoi jo unohtua hänen mielikuvituksestaan, se näyttäytyi yhä harvemmin.
Ja nyt — nyt käveli sama nainen hänen rinnallaan — hän puristi vaistomaisesti käsivartta lujemmin — se oli siinä, se valoi juovuttavaa onnenhurmaa hänen jäseniinsä, se hyväili ja huumasi hänen aistejaan ja sai hänen sydämensä lyömään kiihkeästi kuin voimainponnistuksessa.
Olga oli lakannut hyräilemästä ja katseli salavihkaa ihaillen Ali Martikaista, hänen voimakasta, vapaasti kehittynyttä kaulaansa ja hänen kasvonpiirteitään, joilta päivetys oli jo haihtunut sen verran, että terveyttä uhkuva hipiä kuulsi sen alta. Nuo piirteet olivat Olgan mielestä niin varmat ja sopusuhtaiset, että tuntui kuin ne olisi muovattu yhdellä ainoalla iskevällä, uhmaavalla luomissanalla: tulkoon! Ei piirtoakaan ollut tarvinnut korjata. Olga vertasi seuralaistaan Pietarin salonkijalopeuroihin, ja hänen tuli hyvä olla. Hän alkoi vaistomaisesti aavistaa, että tässä oli jalopeura, joka ei tuntenut leikkiä, joka piti saaliinsa, kun oli kerran ottanut, piti sen kokonaan, sillä hänen olennossaan asui suuri, jumalainen alkuvoima. Se voima näytti vielä uinuvan, mutta se oli heräävä. Olga tunsi vapisuttavaa odotusta.
Hän kysyi hiljaa:
— Mitä te ajattelette?
Ali Martikainen säpsähti ja tuli hämilleen. Mutta sitten hän katsoi suoraan Olgan silmiin ja tunnusti:
— Ajattelin sitä meidän ensimäistä kohtaustamme Porokoskella.
Olga vilkastui.
— Te kannoitte silloin minua sylissänne, sanoi hän tyttömäisesti hymyillen.
— Niin, minä kannoin teidät sinne huvimajalle asti.
— Se oli aika pitkä matka, sanoi Olga harkiten. — Enkö ollut raskas teidän mielestänne? Minähän olen tämmöinen, painava!
— Ette ollut yhtään raskas, minähän olen vahva mies.
— Minä tiedän sen, te olette vahva, vahvin mies minkä tunnen! huudahti Olga hienon punan kohotessa hänen poskilleen.
— Nyt te sentään liiottelette, hymyili Ali Martikainen. — On niitä paljon vahvempia miehiä kuin minä.
— Ei ole, en ainakaan minä tunne! sanoi Olga päättävästi, puristaen samalla voimakkaasti, aivan kuin tunnustellakseen Ali Martikaisen käsivartta.
Kun toinen ei enää väittänyt vastaan, sanoi Olga hetken kuluttua:
— Ikävä vain, etten muista siitä mitään, kun te kannoitte minua, en mitään!
Hän huoahti ja katseli silmät puoliummessa eteensä.
Ali Martikainen sai villin poikamaisen halun temmata hänet syliinsä ja näyttää, miten hän silloin oli kantanut. Hän hillitsi kuitenkin itsensä ja sanoi:
— Ette te tosiaan tiennyt siitä mitään. Te olitte aivan hervoton, kasvonne olivat valkeat kuin palttina ja tukkanne oli märkä. Se oli irrallaan ja valui kasvoillenne ja minun käsivarrelleni. Pelkäsin sen ihan sotkeutuvan siinä kiireessä.
— Kaikkea te ehditte ajattelemaan, hymyili Olga.
— Pelkäsin minä jalkojannekin. Se ohikiitävä tukki repäisi hameenne, ja arvelin sen silloin kolhaisseen jalkojanne, ehkäpä kokonaan murskanneen ne. Koetin niitä tunnustella siinä kantaessani ja rauhotuin vähän.
Olga katseli häntä henkeä pidättäen, lämmin, kiitollinen ilme silmissään.
— Te kerrotte paljon uutta minulle, sanoi hän. — Ne toiset eivät tienneet tästä mitään, eivät osanneet mitään kertoa, vaikka puhuivat siitä monta päivää. Sen ne vain tiesivät, että olitte minut jo riisunut ja käärinyt peitteisiin, kun he joutuivat.
— No riisumiseksi sitä ei voi oikein sanoa, nauroi Ali Martikainen. — Taisin repiä vaatteenne kokonaan. Jos olisitte ollut tajussanne, olisitte varmaan antanut kyydin mokomalle riisujalle.
— En olisi antanut teille kyytiä, vaikka olisin ollut miten tajussani, hymyili Olga. — Olisin ojentanut teille vielä jalkanikin, että olisitte saanut kiskoa niistä pois ne märät sukat ja tunnustella ihan tarkalleen, olivatko ne eheät ja vahingoittumattomat.
Äkkiä vilahti veitikka hänen silmissään. Hän kysyi:
— Muistatteko, millaiset sukat minulla silloin oli jalassa? Olivatko ne tällaiset?
Hän kohotti hiukan hamettaan ja ojensi vallattomasti jalkansa eteenpäin, niin että kaunis nilkka ja hieman pohetta tuli näkyviin.
Ali Martikainen katseli ihastellen, melkein hartaana viettelevän kaunista pientä jalkaa, jossa oli soma valkoinen kenkä ja vaaleanpunerva silkkisukka. Sitten hän sanoi epäröiden:
— Eivät ne sukat tällaiset olleet, ne taisivat olla vielä hiukan vaaleammat; ne näyttivät silloin märkinä melkein valkeilta.
— Hyvin te muistatte kaikki, hymyili Olga. — Teillä on aina silmät ja muut aistit vireessä.
— Meillä täytyy olla, ammatti on sellainen.
— Ei kaikilla muilla ole siinäkään ammatissa, mutta teillä on. Te osaatte toimia nopeasti ja varmasti, ette koskaan epäröi ja hätäänny, te olette päättäväinen ja voimakas. Sellaista miestä minä ihailen!
Hän katseli ihastunein, leimuavin silmin Ali Martikaista. Hänen huivinsa oli solunut olkapäiltä. Ali Martikainen kohensi sitä ja tunsi vavistuksen käyvän läpi olentonsa koskettaessaan hänen hartioitaan.
Olga huomasi hänen kiihtymyksensä ja suuntasi häneen, silmäripsiensä lävitse kiehtovan katseen. Helakka puna värjäsi hänen kasvonsa silmäluomiin asti, ja hän painautui vielä tiukemmin kiinni seuralaiseensa.
Ali Martikaisen mieleen vilahti Porokosken pyörre, johon uppoamasta hän rinnallaan kävelevän naisen oli pelastanut. Hän tunsi nyt itse olevansa menossa samanlaiseen pyörteeseen, häntä kieputti ja veti, hän luuli jo humahtavansa syvyyteen. Mutta hän ponnistihe viimeisessä tuokiossa ja tapasi kovan perustan jalkojensa alle.
Saadakseen katkenneen keskustelun vireille hän vielä kiihtymyksestä hiukan värähtävällä äänellä sanoi:
— Te ette liiku paljoa kaupungilla, Olga Nikolajevna. En kertaakaan ole nähnyt teitä siellä.
— Mitä tekemistä minulla siellä olisi! huudahti Olga hermostuneesti. — Juoruta siellä vain osataan eikä mitään muuta. Johan ne juorusivat teistäkin, ennenkuin olitte kunnolleen jalallanne astunut tähän viheliäiseen pesään.
— Minä tiedän sen, hymähti Ali Martikainen.
— Niinpä siis tiedätte myös, miksi minä liikun siellä niin vähän. Käyn silloin tällöin Baroninilla ja muutamassa toisessa talossa enkä muualla missään. Kopeana ne minua pitävät ja ties minä muuna vielä, mutta pitäkööt, en välitä heistä.
— Teillä onkin täällä hyvä elää. Mukava koti, komea puisto ja päällepäätteeksi oikea metsä tuossa vieressä. Aivan kuin maalla ja samalla myös kaupungissa.
— Elkää kehuko liikoja, ikävä täällä on.
Olga huokasi, ja hänen äänestään soinnahti tosiaan pohjaton ikävä. Hän katseli vakavasti Ali Martikaiseen ja jatkoi hiljaisella, aivan kuin painajaisen ahdistamalla äänellä:
— Jollen osaisi ratsastaa, lasketella hurjaa kyytiä tuolla pitkin metsiä, niin menehtyisin kerrassaan. Näettehän itse millaista täällä on, mitä varten siis suotta ruveta kehumaan.
Viimeisiä sanojaan hän painosti jokaista erikseen.
Ali Martikaisen mieleen tuli elävänä luokin tapaan vääntynyt Loginov, iänikuinen, nöyrä ja anteeksipyytelevä hymy naamallaan ja koko mies pelkkää nöyryyttä eikä mitään muuta. Hän vertasi tätä kuvaa Olgaan, joka jo iältään olisi sopinut Loginovin tyttäreksi. Loginov oli viisissäkymmenissä, Olga enintään puolet siitä. Hänen täytyi itsekseen myöntää, että Olga puhui totta; ei voinut hänellä olla muu kuin ikävä, kuolettava ikävä.
Hän näki Olgan tulleen surumieliseksi. Hän ei sentään vielä hellittänyt, yritti taas:
— Mutta käyhän teillä paljon vieraita, esimerkiksi urakoitsijat käyvät kaikki täällä, niin kertoi Baronin. Hakevat täältä tuttavuutta ja suosiota.
Olga pysähtyi ja suuntasi katseensa suoraan Ali Martikaisen silmiin, melkein tuimasti.
— Elkää puhuko niistä urakoitsijoista. Ne ovat vastenmielistä joukkoa, useimmat raakoja ja hävyttömiä, suorastaan petoja. Melkein niitä inhoan, kun ne täällä juoksevat!
— Arvostelette ankarasti meitä, sanoi Ali Martikainen hymyillen, hieman punehtuen. — Ammatti tekee meidät sellaisiksi, pedoiksi, niinkuin sanoitte.
— Eipäs tee kaikkia! huudahti Olga. — Tiedättehän — hänen äänensä värähti anteeksipyytävästi — mitä minä teistä ajattelen. Elkää itseänne sotkeko niihin toisiin, ette tunne vielä niitä pääpukareja. Jos tuntisitte, ette toivoisi minulle niiden vierailuja.
— Tunnen minä niitä muutamia, myönsi Ali Martikainen. — Mutta Baroninhan minulle uskotteli teidän ihan odottamalla odottavan urakoitsijain käyntejä ja panevan pahaksenne, jollei tulla.
Olga leppyi ja hymyili vilauttaen hampaitaan.
— Taisi puhua niin Baronin teitä houkutellakseen, pitihän teidät jollakin tavoin saada tulemaan. Mutta ne toiset kiduttavat minua joka syksy, niin että pitää talven tultua lähteä viikoksi pariksi Pietariin tuulettautumaan.
Ali Martikainen ilostui Olgan viimeisistä sanoista, hän luuli niistä löytäneensä pelastavan oljenkorren. Hän näki, että keskustelu kotioloista teki Olgan kärsimättömäksi. Siinä ei ollut ihmettelemistä, kun kotiolot olivat sellaiset. Olga oli nuori, terve ja kaunis, häikäisevän kaunis, ja hänessä asui polttava, intohimoinen elämänjano. Sen tunsi Ali Martikainen Olgan läheisyydessä liiankin selvästi. Ei voinut Olga elää tuota janoansa tyydyttämättä, oli aivan luonnollista, että hän etsi muualta sitä viihdytystä, mitä kiduttavat kotiolot eivät voineet tarjota. Näin päätteli Ali Martikainen, ja Olgan omat sanat viittasivat hänen mielestään siihen, että Olga oli löytänyt Pietarista sen elämänpiirin, joka hänet hengissä piti, jota hän rakasti intohimonsa koko voimalla ja jossa hän viihtyi. Siihen oli myös Baronin viittaillut puhuessaan Olgan pietarilaisista tuttavuuksista ja piireissä liikkumisesta. Ali Martikaisessa heräsi kumma halu saada edes vilahdukselta katsahtaa siihen, mikä antoi Olgan elämälle sisällyksen, ja hän arveli Olgan itsensäkin lämpenevän ja puhuvan mielellään siitä. Se puhelu toisi hänen mieleensä valoisia muistoja, veisi hänet maailmaan, jossa hän tuntisi vapautuvansa kotiolojen ahdistavasta painajaisesta.
Ali Martikainen alotti varovasti:
— Te, Olga Nikolajevna, tunnette varmaan hyvin Pietarin, olette kai käynyt kouluakin siellä?
— No en voi sanoa niin hyvin tuntevani. Se on suuri kaupunki, siellä on niin paljon tuntemista.
-—Minä tiedän sen, olen käynyt siellä muutamia kertoja asioilla, sanoi Ali Martikainen.
— No mitäs pidätte? Sanokaa suoraan, miellyttääkö?
— Vieraalta vähän tuntuu, selitti Ali Martikainen. — Ei ole minulla siellä monta tuttavaa opastamassa, ja yksin käy hankalaksi.
— Olette kai kuitenkin käynyt museoissa; niissähän kaikki käyvät, ja ehkä myös teattereissa? jatkoi Olga kuulusteluaan.
— Museoissa olen käynyt monasti, niissä on paljon näkemistä. Olen myös ollut parissa oopperassa.
— Rakastatteko musiikkia? kysyi Olga lämpimästi.
— Mielelläni kuuntelen sitä, vaikk'en kaikkea ymmärrä — tai ymmärrän omalla tavallani.
Käyn aina konserteissa ja sentapaisissa, milloin vain joudun kaupunkeihin.
— No ne siellä Pietarissa ovatkin parasta: oopperat ja konsertit, sanoi Olga päättävästi.
— On siellä kai paljon muutakin sellaiselle, jolla on laaja tuttava- ja ystäväpiiri niinkuin teillä, sanoi Ali Martikainen.
Olga katsahti häneen epäluuloisesti.
— On tainnut se Baronin lörpötellä teille aika lailla minun pietarilaisista tuttavuuksistani? tutkaisi hän hymyillen, — Tunnustakaa pois kiertelemättä!
— Kiinni jouduin taas! ajatteli Ali Martikainen harmistuneena. Mutta sitten hän hieman punehtuen tunnusti rehellisesti:
— Jutteli hän sen verran, että liikutte piireissä ja että teillä on paljon ylhäisiä tuttavuuksia.
— Arvasinhan minä, että liiotteli! sanoi Olga väkinäisesti naurahtaen. — Kaikki liiottelevat sitä minun piireissä liikkumistani. Olen oikeastaan vain niiden piirien matkaopas, näittehän itse siellä Porokoskella. Ei ole tehty täältä Aunuksesta kirjoja siltä alalta, ja niin käyvät minun kimppuuni, kun tulevat tänne. Eikä auta muu kuin lähteä mukaan, melkein viran puolesta. Kutsuvat sitten talvella käymään Pietarissa tehdäkseen velat kuitiksi. Siinä kaikki se minun piireissä liikkumiseni.
Hän katseli tuokion hajamielisenä eteensä, ja hänen äänessään oli katkera sointu, kun hän jatkoi:
— Jotakinhan sitä pitää hommata, että hengissä pysyisi, mutta siitä minua kadehditaan ja vihataan täällä. Luulevat tuottavan oikein onnen ja autuuden sen piireissä liikkumisen, mutta minusta se onni ja autuus on vähän niin ja näin. Juoruta osataan sielläkin aivan tarpeeksi, ja ne loppumattomat kutsut ja vierailut ihan tappavat: joka askeleella imartelua ja liehittelyä, armon ja suosion perästä juoksemista, ja itsesi pitää mukana juosta, ei auta.
— Mutta onhan siellä sentään väljempää kuin täällä, puolusteli Ali Martikainen, — ei käy niin henkeä ahdistamaan. Ja entäs ne oopperat ja konsertit? Niitähän kehuitte juuri itse.
— No niiden turvin siellä menee muutamia viikkoja, mutta lopulta niihinkin kyllästyy ja pakoon pitää silloin lähteä. Hemmoteltuna ja oikullisena ne minua pitävät ja semmoisena puolivillinä, joka ei viihdy missään. Mutta verissä se on minulla, kaipaan aina jotakin saavuttamatonta.
Hän katseli hajamielisenä eteensä, sitten hän vilkaisi melkein arasti Ali Martikaiseen ja jatkoi epäröiden, hiljaisella äänellä:
— Ehkä nauratte tekin minulle, jos kerron. Mutta semmoinen on minulla kumma perintö, vai miksi häntä sanoisi, se kulkee mukana kaikkialla. Olen syntynyt ja lapsuusaikani elänyt Aunuksen saloilla, siellä lähellä koskia. Siellä juoksin vapaana metsissä, siellä kuuntelin koskien kohua, ja siitä jäi se ikipäiviksi soittelemaan korvissani.
Ei se ole koti-ikävä, se on muuta. Kuulen sen kumman soiton monasti selvään siellä Pietarin salongeissakin, se tulee aivan yllättämällä. Ja itkuun silloin tekisi mieli purskahtaa.
Hänen viimeisissä sanoissaan värähti pohjaton yksinäisyyden tunne ja osanoton kaipaus. Hän kohotti katseensa Ali Martikaiseen, hänen silmissään oli pyytävä, melkein avuton ilme, ja Ali Martikainen huomasi niiden sumentuvan, kyyneltyvän. Hänet valtasi voimakas liikutus ja myötätunto. Hän näki Olgan olevan syvästi onnettoman, hän tajusi, ettei Olga ollut löytänyt Pietaristakaan sitä, mikä hänen elämälleen olisi antanut sisällyksen. Ja samalla selvisi hänelle, ettei ollut oikea se kuva, jonka Olgasta sai ensi vilkaisulla. Vain pettävä naamari oli se vallaton, melkein uhmaileva ulkokuori, jonka taakse Olga kätkeytyi. Sen naamarin takana oli toinen, kärsivä nainen. Olga kaipasi, janosi polttavasti elämää, mutta nähtävästi hän oli löytänyt vain pettymyksiä. Ei Ali Martikainen vielä tiennyt kaikkia syitä Olgan kärsimyksiin ja pettymyksiin, mutta hän aavisti niitä.
Hän puhui, silloin tällöin katsahtaen Olgan pyytävänä odottaviin kosteihin silmiin:
— Minä tiedän tuon soiton, josta puhutte, luulen sen kuulevani joskus itsekin. En tiedä vielä varmaan mitä se on, olen vähän elämää kokenut, vähemmän kuin te. Mutta minä luulen, että se soitto on juuri elämä. Te kaipaatte elämää, oikeata, väärentämätöntä ja rehellistä elämää, tinkimätöntä. Sitä soittoa ei voi pettää puolinaisilla askelilla, silloin se ei milloinkaan anna rauhaa.