Part 9
— Ei, sitä ei voi pettää, silloin se ei milloinkaan anna rauhaa! kertasi Olga ahdistuneella, soinnuttomalla äänellä. — Olen koettanut, mutta en ole onnistunut. Nyt alan väsyä tähän ilveilyyn, en usko enää niitä, jotka neuvovat lääkkeiksi huvituksia ja sen semmoista. Ne voivat auttaa vähäksi aikaa, mutta jälestäpäin on kahta vaikeampi.
Hän katseli hetkisen eteensä masentuneena, mutta sitten hän kohotti uudestaan kosteat silmänsä Ali Martikaiseen ja jatkoi pehmeällä, hyväilevällä äänellä:
— Olen ajatellut teitä usein viime aikoina. Ette usko, miten vaikeata on, kun ei ole ketään, joka edes tahtoisi ymmärtää, jolle voisi puhua. Teistä näin heti ensi kerralla, että olitte toista maata kuin kaikki muut, ja tekonne vahvisti mielipiteeni järkkymättömäksi. Tiesin, että te ymmärtäisitte minua, näin sen teidän suorasta, rehellisestä katseestanne, olennostanne, kaikesta. Siitä lähtien olen teitä kaivannut, halunnut nähdä teidät uudelleen, puristaa kiitollisena kättänne, puhua kanssanne edes yhden hetkisen.
Ali Martikainen käänsi katseensa toisaanne ja sanoi hitaasti, tuskin kuuluvalla äänellä:
— Olen minäkin teitä ajatellut. Koetin olla ajattelematta, koetin unohtaa ja paeta, mutta se ei onnistunut.
— Elkäämme paetko enää toisiamme tästä lähtien! sanoi Olga hiljaa. — Olkaamme ystäviä, eikö niin?
Hän tarttui Ali Martikaisen käteen, ja lämmin, hyväilevä loiste sädehti hänen kysyvistä silmistään.
Ali Martikainen vastasi äänettömällä, voimakkaalla kädenpuristuksella. Hän tunsi sielussaan niin ankaran kuohunnan, että pelkäsi äänensä pettävän, jos puhuisi.
He olivat pysähtyneet ja seisoivat puiston kaukaisimmassa sopukassa suurten haapojen varjostamalla käytävällä. Hiljainen tuuli pani haavanlehdet vipajamaan, ja niiden välitse vilahtelevat auringonsäteet leikkivät Olgan tuuheassa, komeina aaltoina lainehtivassa tukassa. Ali Martikainen katseli tuota päivänsäteiden leikkiä. Olga seisoi aivan hänen edessään, hän olisi voinut kumartua ja suudella hänen tukkaansa kilpaa päivänsäteiden kanssa. Hän katsahti Olgan kasvoihin. Niitä väritti hieno, karehtiva puna, niiden hymykuopat hiukan elehtivät, ja päivänsäde vilahti silloin tällöin niiden ylitse. Noiden säteiden leikkiessä Olga näytti niin nuorekkaalta, tuoreelta ja niin selittämättömän läheiseltä. Hän tunsi Olgan olennosta tulvehtivan vastaansa voimakkaana sen veren sukulaisuuden, jota hän oli hämärästi aavistanut jo heidän ensi kohtauksessaan Porokosken rannalla. Kaikki erotus heidän väliltään katosi, suli olemattomiin. Hän unohti puiston ja kaiken ympäriltään, hän näki vain Olgan, hänen tukkansa, jossa päivänsäteet leikkivät, hänen kasvonsa, hänen puoliavoimet huulensa ja hänen silmänsä. Hän tunsi vain Olgan läsnäolon, ja hänen sisällään värisivät Olgan hyväilevät sanat: elkäämme enää paetko toisiamme, olkaamme ystäviä! — Hän tunsi, ettei enää voisikaan paeta Olgaa, hän ei tahtonut paeta. Hän piteli vielä Olgan kättä kädessään ja puristi sitä huomaamattaan.
Olga liikahti hiukan, katsellen koko ajan huulet puoliavoimina häneen.
— Te olette kaunis! kuiskasi Ali Martikainen kiihtymyksestä vavahtavalla äänellä.
— Olenko minä teidän mielestänne kaunis? kysyi Olga painaen silmänsä alas, mutta luoden sitten nopeasti ripsiensä läpi Ali Martikaiseen tuon kuuman katseen, joka vietteli ja kiehtoi.
— Olette, olette hyvin kaunis! Elämä on tehnyt teille suuren vääryyden. Te olisitte ansainnut siltä paljon enemmän kuin saitte.
— Niinkö arvelette? — Olga katseli häntä hellittämättä.
Ali Martikainen tunsi tuon katseen uppoavan sielunsa syvimpiin ja sytyttävän siellä kaikki pohjavirrat tuleen.
— Niin! huudahti hän. — Elämä kuuluu kauneille!
— Ja voimakkaille! kuiskasi Olga.
Kaukaa polulta alkoi kuulua huutelua.
Sieltä juoksi Loginov nöyränä, kumarassa, puolelle ja toiselle huojahdellen. Hän oli aivan hengästynyt heidän luoksensa jouduttuaan, mutta mielistelevä, anteeksipyytelevä hymy loisti hänen naamallaan siitä huolimatta.
Päivällisen aikana ei Ali Martikainen voinut olla vielä vertailematta Olgaa ja hänen miestään toisiinsa, ja se vertailu oli masentava hänen mielelleen. Loginovin kiusottava, iänikuinen hymy suorastaan vaivasi häntä, vaikka hän oli katsellut koko miestä vasta muutaman tunnin ajan. Miten Olga voi kestää sitä vuodet pitkät, se tuntui hänestä suorastaan yliluonnolliselta.
Mutta Olga näytti tottuneen kestämään. Hän kohteli miestään huomaavaisesti, vieläpä toisinaan hymyili hänelle. Ja silloin Loginovin naama ihan säteili riemusta.
Päivällisen jälkeen siirryttiin vierashuoneeseen juomaan kahvia ja likööriä. Olga istui taasen sohvalle Ali Martikaisen viereen ja asetti vasemman kätensä sohvan selustalle, kosketellen sormiensa päillä silloin tällöin Ali Martikaisen olkapäätä. Vapaalla kädellään hän hoiti tarjoilua. Hänen puseronsa hihat olivat väljät, paljastaen hänen kauniisti kehittyneen käsivartensa kyynärpäätä myöten.
Ali Martikainen katseli tuota käsivartta, ja samalla hän yhä enemmän antautui Olgan olennosta virtailevan hekuman valtoihin. Se ympäröi hänet joka puolelta ja kääri hänet pehmeästi hyväillen tikeillä seiteillään. Hän tunsi suloista, uuvuttavaa herpoutumista jäsenissään. Ne tuntuivat vähitellen menettävän liikuntokykynsä, mutta hän ei hennonut repiä seittiä ja riistäytyä irti.
Likööriä juotiin vähän, mutta Ali Martikainen tunsi veren kohoavan poskilleen ja sydämensä lyövän rajusti. Olga katseli häntä myötäänsä ripsiensä lävitse, ja nuo katseet pyörryttivät häntä.
Olga puheli koko ajan vilkkaasti, ja hänen naurunsa helisi kuin hopeatiuku. Ali Martikainen enimmäkseen vain kuunteli, ja kun nauru helähti, silloin hän salavihkaa tarkkasi Olgan kauniiden huulien välistä vilahtavaa valkoista hammasriviä ja hänen poskillaan herkeämättä elehtiviä hymykuoppia. Silloin tällöin hän joutui katselemisestaan kiinni, ja silloin Olga rankaisi häntä koskettamalla hänen olkapäätään sormillaan. Se kosketus sävähti kuin sähköisku läpi Ali Martikaisen ruumiin.
Kun hän iltamyöhällä alkoi tehdä lähtöä, tiedusti Olga odottamatta, mihin se hänen »koiransa», Nalle oli joutunut. Hän sanoi välttämättä tahtovansa tavata sitä.
Ali Martikainen ilmotti Nallen olevan sirkuksessa elatustaan ansaitsemassa.
— En itse voinut sitä täällä pitää, kaikki pelkäsivät, lisäsi hän naurahtaen.
— Minä menen huomenna sitä katsomaan ja teidän pitää tulla mukaan, sanoi Olga päättävästi. — Tulettehan?
Ali Martikaisen sydän hypähti riemastuneena tästä odottamattomasta onnenpotkaisusta. Loginovkin innostui asiasta tavattomasti ja alkoi vaimonsa puolesta pyydellä hartaasti, että Ali Martikainen tekisi tälle seuraa sirkuksessa käydessä.
Sovittiin asiasta niin, että Olga tulee hevosella Ali Martikaisen majapaikkaan ja sieltä mennään sitten jalkaisin sirkukseen.
Kotimatkallaan koetti Ali Martikainen selvitellä ajatuksiaan, mutta huomasi sen pian turhaksi yritykseksi. Kaikki tuntui menneen ylösalaisin. Hänen varma itseluottamuksensa ja kylmä, nopea harkintakykynsä olivat kuin piiloon pujahtaneet, ja niiden tilalla temmelsi kuvaamaton sekasorto. Se sekasorto muistutti Ali Martikaisen mielestä myrskyn hajalle lyömää tukkilauttaa: puomit olivat pirstaleina ja tukit heittelehtivät villisti kuohujen kisassa hajoten joka suunnalle.
Ja sekasorron keskellä Ali Martikainen näki kuin ilmestyksenä Olgan viettelevän olennon hymyilevänä, kutsuvana, kiehtovana. Ja hänen korvissaan kaikui lakkaamatta riemukas huuto: huomenna!
* * * * *
Puolipäivän tienoissa seuraavana päivänä töytäsi ovenvartija tukka suorana ja muistamatta edes ovelle koputtaa Ali Martikaisen huoneeseen ilmottamaan Olgan saapumisesta.
— Heidän jalosukuinen ylhäisyytensä Olga Nikolajevna suvaitsevat odottaa alhaalla! julisti hän hengästyneenä.
Ali Martikainen koppasi hattunsa ja avasi oven, mutta siinä oli jo häntä vastassa Olga raikkaana ja verevänä urheilupuvussa, soma lakki keikailevasti kallellaan ja uhkea tukka reunojen alta näkyvissä. Hän ojensi hansikoidun kätensä tervehdykseksi ja pyysi vallaton, mielistelevä hymy huulillaan saada hieman lepuuttaa jalkojaan Ali Martikaisen huoneessa.
Odottamatta Ali Martikaisen vastausta hän pujahti samassa hänen kainalonsa alitse sisään, täyttäen koko huoneen olennostaan leviävällä raikkaalla tuoksulla.
— Onpas teillä aika sievä huone näin täkäläisiksi! huudahti hän luoden nopean silmäyksen ympärilleen.
— Ei kannata kehua, naurahti Ali Martikainen tarjoten hänelle istumatilaa sohvalle. Mutta Olga astahti työpöydän ääreen, joka oli täynnä levällään olevia karttoja ja kirjoja.
Istuutuen tuolille hän alkoi tarkastella niitä uteliaana puhua pajattaen koko ajan ja heläytellen kirkasta hopeaista nauruaan. Ali Martikainen seisoi vieressä ja vastaili hänen kysymyksiinsä myhäillen ja katsellen samalla ihastuneena Olgan pyöreitä olkapäitä ja notkeaa voimakasta vartaloa.
— Te näytte olevan ahkera mies, hymyili Olga avaten sattumalta käsiinsä saamansa kirjan, joka oli täynnä mittausopillisia kuvioita ja pitkiä kaavoja. — Huh, kun tämä onkin oppineen näköinen tekele! Tarvitsetteko te näitä kaikkia ammatissanne?
Ali Martikainen selitti, ettei niitä kaikkia tarvittu. Muuten hän vain niitä lueskeli, koettaen sillä tavoin haravoida päähänsä yhtä ja toista tietoa, kun oli jäänyt koulunkäynnistä osattomaksi.
Olga kävi yht'äkkiä vakavaksi ja katseli häntä silmissään ihmettelyä ja ihastusta.
— Muut teidän ammatissanne eivät tämmöisestä välitä, sai hän sanotuksi.
— Siksipä tällä alalla onkin niin paljon epäkelpoja ja heittiöitä, petoja, niinkuin te niitä eilen nimititte, naurahti Ali Martikainen. — Minun mielestäni se on suoranainen synti ja häpeä, minä tahtoisin kohota hieman korkeammalle, vaikka vaikeaksi se käy ihan yksinään ponnistellessa. Tämä matematiikka vielä menisi, siihen minulla on taipumusta, mutta vieraat kielet tekevät pahasti tenää.
— Mutta puhuttehan te venäjääkin aivan hyvin! huudahti Olga.
— No siitä vähitellen selviän, mutta minä tahtoisin oppia englantia ja se käy vaikeaksi, kun ei voi opettajaa mukana raahata.
— Mitäs te englannilla? ihmetteli Olga.
— No se on tällä alalla ammattikieli, ja sitäpaitsi aion joskus matkustaa sinne näkemään ja oppimaan semmoista, mitä ei täällä voi nähdä ja oppia.
Olga katseli häntä henkeään pidättäen.
— Teillä on suuria suunnitelmia! sai hän sanotuksi. — Te aiotte vielä pitkälle.
Mutta äkkiä hän kävi alakuloiseksi ja huoahti:
— En minäkään osaa kunnolla englantia, muuten olisin ruvennut teille opettajaksi. Ranskaa osaisin miten kuten ja saksaa myös, mutta niitä te ette tarvitse.
— Ettehän te muutenkaan voisi tulla minun opettajakseni, nauroi Ali Martikainen. — Lähden pian pois koko kaupungista.
Olga kalpeni.
— Joko te milloin lähdette? kysyi hän äänellä, josta kuulosti kuin häntä olisi vaivannut hengenahdistus.
— Pitäisi lähteä aivan näinä päivinä, kotoa ahdistavat, selitti Ali Martikainen. — On näet minulla maatila, ja siellä on nykyisin parhaat syyskiireet. Pitäisi olla töitä järjestämässä.
-— Mutta ettehän — ettehän te ole naimisissa? pääsi Olgalta. — Minä luulin —
— En minä naimisissa ole! nauroi Ali Martikainen. — Eräs sukulainen siellä sitä tilaa hoitelee. Itse käyn vain syksyisin siellä lepäilemässä. Minä rakastan maata ja siksi tulin sen ostaneeksi.
Olgalta pääsi helpotuksen huokaus, mutta hänen mieltänsä jäi yhä painamaan se tieto, että Ali Martikainen pian matkustaa pois. Hän koetti lohduttautua sillä, että viivyttäisi Ali Martikaisen matkaa niin kauan kuin mahdollista. Aina hän luuli siihen keinoja keksivänsä.
Alhaalla olivat itse isäntä ja hovimestari ovella, seuranaan pitkä rivi alempaa palveluskuntaa. He kaikki kumarsivat syvään ja kunnioittavasti Olgan ja Ali Martikaisen poistuessa. Näki hyvin, että tiedettiin Olgan olevan piirien tuttavan.
Sirkuksessa ei ollut aamupäivällä näytäntöjä. Ainoastaan eläinnäyttely oli avoinna, ja sitä katsomassa oli vain muutamia ihmisiä. Ei siinä paljon katseltavaa ollutkaan: muutamia takkuisia ja laihoja metsänelukoita häkeissään ja pari kohmettunutta käärmeen votkaletta.
Nalle esiintyi myös aamupäivät eläinnäyttelyssä, liikkuen siellä vapaana ja tehden temppujaan ihmisjoukossa sekä saaden palkkioksi runsaasti makeita paloja, joita se mielihyvällä pisti poskeensa lihoen ja pulskistuen päivä päivältä.
Nalle ihastui ikihyväksi, kun näki entisen isäntänsä ilmestyvän telttaan. Siinä paikassa se jätti temppunsa kesken ja hyökkäsi Ali Martikaista vastaan, alkoi hyppiä ja keikkua hänen edessään, nuoleskeli hänen käsiään ja murahteli mielihyvästä. Olga sai myös osansa Nallen suosiosta, kun oli avannut mukanaan tuomansa pussin, jossa oli herkkupaloja Nallelle tuomisiksi. Nalle tepasteli sievästi kahdella jalalla Olgan edessä, istui ja ojenteli hänelle etukäpäliään tervehdykseksi, nuuski hänen hameitaan ja raaviskeli niitä varovasti kynsillään, myristen hiljaa pehmeimmällä äänellään, kun Olga kutkutteli sen kovantauksia.
Sirkustirehtööri tuli itse omassa korkeassa persoonassaan tervehtimään Ali Martikaista ja hänen kaunista seuralaistaan. Ali Martikainen tiedusteli, kuinka Nalle kehittyi uudella alallaan. Tirehtöörin naama säteili, ja syvään kumarrellen hän kehui Nallea viisaimmaksi ja nokkelimmaksi karhuksi, mikä hänen käsiinsä konsanaan oli sattunut.
— Se johtuu siitä, että Nallella oli pienenä niin hyvä opettaja, pisti Olga.
— Tietysti se johtuu siitä, mistäs muusta! huudahti tirehtööri syvällä vakaumuksella. — Herra olisi ensiluokkainen, kerrassaan ensiluokkainen eläinten kesyttäjä.
— Osaan minä ihmisiäkin kesyttää, nauroi Ali Martikainen.
Olga vilkaisi hänen silmiinsä vilauttaen hampaitaan. Ali Martikainen hieman punehtui.
Kun he olivat poislähdössä, ilmestyivät telttaan Baroninin tyttäret rientäen suoraa päätä Olgaa ja Ali Martikaista tervehtimään. Sofia puristi Ali Martikaisen kättä vallaton hymy huulillaan ja vahingoniloisesti silmää iskien. Hän näytti tahtovan sanoa: enkös arvannut oikein; jo menet Olgan luo käskemättä ja kehottamatta!
Molempia kutsuivat tytöt kiihkeästi vierailulle aivan ensi tilassa.
— Te, Olga Nikolajevna, olette meidät jo tykkänään unohtanut, nuhteli Sofia.
— Kyllä minä teidät muistissa pidän, ensi sijalla olette siellä, nauroi Olga hyvästellessään. Teltan ulkopuolelle tultua hän sanoi Ali Martikaiselle:
— Herttaisia tyttöjä, parhaat koko kaupungissa. Ja vanhemmat ovat yhtä hyviä. Tietysti olette käynyt heillä?
— Yhden kerran olin, ilmotti Ali Martikainen.
Eivät olleet he vielä pitkälle ehtineet, kun taas tuli tuttava. Käytävää pitkin purjehti heitä vastaan Rybinskaja, poliisipäällikön puoliso, pelottavan suuri ja kirjavin hetalein koristeltu hattu päässä ja koko otus pyntättynä viimeisen pietarilaisen muodin mukaan. Kuoppaisilta poskilta loisti vahva kerros ihomaalia, ja vaatteista levisi äitelä hajuveden tuoksu.
Olga nyökkäsi Rybinskajalle juuri sen verran, että parahiksi huomasi. Ali Martikainen kohotti hattuaan. Rybinskaja tervehti melkein ivallisen kohteliaasti, luoden ohimennessään Ali Martikaiseen pitkän, merkitsevän katseen.
— Tunnetteko hänet? kysyi Olga, kun Rybinskaja oli jo hyvän matkan päässä.
— Sen verran, että hattua pitää nostaa.
— Ovatko kutsuneet käymään?
— Ovat kyllä, mutta mitä tekemistä minulla siellä on, sanoi Ali Martikainen halveksivasti.
— Parasta olisi mennä, lausui. Olga painokkaasti.
Mitä varten? ihmetteli Ali Martikainen.
No se on semmoinen juorukello, paras koko kaupungissa. Pitäisi nyhtäistä siltä ajoissa hampaat, ettei pääsisi puremaan.
Ali Martikainen nauroi Olgan sukkeluudelle ja sanoi, ettei hän välitä vähääkään Rybinskajan hampaista.
— Arvostelette liian kevyesti sitä naista, sanoi Olga vakavasti hymähtäen. — Se voi tehdä teille pahat tepposet, se ei valitse keinoja.
No jos te kehotatte, niin voinhan mennä, lupasi Ali Martikainen saaden Olgalta kiitollisen, lämpimän katseen palkakseen.
Olgan hevonen oli pitkästä seisomisesta ikävystynyt. Se teiskasi lähtöä tehtäessä niin vallattomasti, että hotellin pieni tallipoika ei ensinkään saanut sitä paikallaan pysymään. Kärryt olivat korkeat, keveät kaksipyöräiset, ja ne keikkuivat niin pahasti, että niihin nouseminen näytti suorastaan vaaranalaiselta. Tahallaankin Olga teeskenteli pelkoa, ja niin otti Ali Martikainen hänet lopulta syliinsä ja nosti kevyesti kärryihin.
Olga nauroi helakkaa hopeanauruaan ja piteli toisella kädellään Ali Martikaisen kaulasta. Hän hellitti vasta sitten, kun Ali Martikainen oli asettanut hänet mukavasti istuimelle ja kiinnittänyt nahkaset hänen polviensa suojaksi.
Hyvästellessään Olga piteli kauan hänen kättään kädessään ja viivytteli tahallaan lähtöä.
— Minulla on teille suuri uutinen kerrottavana, ja se koskee päällepäätteeksi suorastaan teitä.
Hän katseli Ali Martikaista salaperäisen näköisenä, silmät rakosellaan.
— Minuako? ihmetteli Ali Martikainen.
— Niin, juuri teitä!
— No kertokaapas, pyyteli Ali Martikainen.
— En kerro nyt, sanoi Olga. — Huomenna iltapäivällä, jos tulette meille, sitten kerron.
Ali Martikaisen sydän sykähti riemusta. Hän oli huudahtamaisillaan: miksi ei jo tänään! mutta malttoi mielensä ja lupasi tulla huomenna.
— Hyvän uutisen kuulettekin, ihan kiitätte minua, ilveili Olga.
— En osaa aavistaa, mikä uutinen se voi olla.
— Koettakaapas arvata, kiusoitteli Olga.
— Huono minä olen arvaamaan, parasta jättää huomiseen.
— No sitten saatte kuulla, näkemiin!
Hän otti ohjakset Ali Martikaisen kädestä. Hevonen porhalsi juoksuun, Olga heitti vielä viimeisen pitkän, kutsuvan silmäyksen taakseen ja katosi portista.
Huumautuneena jäi Ali Martikainen ihmettelemään, mikä uutinen Olgalla saattoi olla hänelle. Lopuksi hän tuli siihen johtopäätökseen, että koko uutinen oli Olgan keksimää pilaa! Olga kaipasi häntä, odotti häntä! Se täytti kuohuvalla riemulla Ali Martikaisen mielen. Hän saisi taas istua Olgan rinnalla, katsella hänen silmiinsä, kuunnella hänen helisevää nauruaan ja juopua hänen olentonsa hekumasta. Hänen verensä kuohuivat vielä Olgan sytyttävästä kosketuksesta, hän tunsi vielä vaatteissaan Olgan jättämän tuoksun. Huoneessaankin hän tunsi sen vielä Olgan käynnin jäleltä. Hän veti sitä ahnaasti sieraimiinsa ja heittäytyi sohvalle, alkaen siinä silmät ummessa haaveilla Olgasta. Hän muisti hänen kasvojensa jokaisen eleen, hänen silmiensä tuhannet tunnevivahdukset. Hän saattoi muistutella niitä miten kauan hyvänsä, ja aina löytyi uutta ja uutta, loppumattomiin.
Ei haluttanut häntä tänään työnteko, tuntui suorastaan synniltä sen ajatteleminenkin. Hänellä oli parempaa ajattelemista.
Välistä kyllä häilähti mielessä ajatus: hän takertuu tällä tavoin auttamattomasti Olgan seitteihin, ja ehkä Olga halajaa vain hetkisen leikitellä hänen kanssaan. Mutta seuraavassa tuokiossa hän jo karkotti nuo järkeilyt mielestään, Olgan kuva auttoi häntä siinä. Se näyttäytyi epäröinnin vilahtaessa kahta kutsuvampana, kahta viettelevämpänä. Se kuiski hänelle: etkö kuule Porokosken kohua korvissasi! Se kutsuu elämään, rajattomaan, salaperäiseen, suureen! Kuuntele kutsua ja tule, minä odotan!
Niin, hän kuuli tuon kutsun ja hän totteli sitä. Silmät ummessa hän tahtoi mennä, tulkoon mitä hyvänsä! Hän oli vahva — hän oikoi käsivarsiaan. Niillä hän uskalsi käydä taisteluun, jos taistelu tulisi. Ei hän pelännyt mitään, varokoot asettamasta esteitä sille tielle, joka veti Olgan luo!
Koko iltapäivän hän loikoili hievahtamatta. Hän melkein suutahti, kun vahtimestari tuli häntä hämärissä häiritsemään, ilmottaen syvään kumartaen päivällisen jo aikoja odottaneen. Hänen teki mieli sanoa, että sai odottaa hänen puolestaan tuomiopäivään asti.
Nousi hän sentään lopuksi ja käveli hajamielisenä ruokasaliin. Hyvään aikaan ei hän ensinkään huomannut, miten koko palveluskunnan käytös häntä kohtaan oli muuttunut.
Tähän asti ne olivat häntä arastelleet ja kartelleet, nähtävästi uskoen lujasti, että hän oli vaarallinen velho. No, saivat uskoa hänen puolestaan, ei hän aikonut heitä käännyttämään ruveta.
Mutta näyttävätpä nyt tulleen toiseen uskoon. Hänelle kumarreltiin syvään ja kunnioittaen joka taholta. Ja kun hän istui syömään, seisoi vahtimestari koko ajan hänen takanaan nöyrässä asennossa, jalat vireessä allaan, valmiina syöksähtämään esille pienimmän vihjauksen saatuaan.
Päivällisen lopulla tuli itse hovimestari puhelemaan: kumarsi kynnyksellä ensi kerran ja jatkoi kumartelua keskustelun aikana, niin että Ali Martikaista alkoi myhäilyttää ja hän huomasi, mistä päin tuuli puhalsi. Hän ajatteli:
-— Onpas minullakin uutinen Olgalle kerrottavaksi ja hyvä uutinen. Pidetään jo melkein piireihin kuuluvana!
VIII.
Olga odotti puistossa kukkaslavojen luona.
Hän rakasti intohimoisesti kukkiaan, hän vaali ja helli niitä aina itse, sallimatta kenenkään toisen kajota niihin.
Oli lämmin syysilta, ja kukista levisi voimakas tuoksu. Olga kyyristyi niiden ääreen, nyhti hellävaroen pois varsista kellastuneita alalehtiä, hyväili kukkasia ja veti niiden lemua sieraimiinsa.
Hän tunsi olonsa kuvaamattoman onnekkaaksi, hänen povessaan läikehti kuohuva odotuksen, riemu. Hänestä tuntui, ettei nyt mitenkään voinut olla syksy ja kukkien lähenevä kuolinaika. Hän kuuli selvästi lähenevän suuren kevään kohinan, se sytytti hänen suoniinsa palon, jommoista hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut.
— Se on elämä! kuiski hän kukkasilleen. — Kuuletteko! Se tekee tuloaan. Minäkin saan kerran elää, olen odottanut niin kauan, kärsinyt ja palavasti kaivannut. Luulin jo kuihtuvani ja kuolevani, mutta kohtalo oli minulle hyvä.
Hänen silmänsä kyyneltyivät. Niihin kyyneliin sekottui muistoja pitkien raskaiden vuosien kärsimyksistä, mutta enemmän niihin sekottui vapisuttavaa onnea ja aavistusta.
Hän säpsähti ja hänen sydämensä alkoi rajusti lyödä. Hänen herkkä korvansa kuuli kaukaa maantieltä läheneviä askelia, pitkiä, tasaisia, voimakkaita askelia. Hän hypähti seisoalleen ja aikoi lähteä juoksemaan tulijaa vastaan.
Mutta sitten hän hillitsi itsensä ja jäi odottamaan siihen kukkiensa luo. Hän oli kiihtynyt, hän tunsi vapisevansa, ja hänen poskensa olivat aivan kalpeat. Hän koetti rauhottua.
Ali Martikaisen komea vartalo ilmestyi portista. Hänellä oli yllään hieno englantilainen urheilupuku ja tiukat nahkasäärystimet. Hän läheni nopeasti notkeana ja voimakkaana. Jo hyvän matkan päästä hän huomasi Olgan ja kohotti hattuansa tervehdykseksi.
— Annoitte odottaa itseänne, minun pitäisi teitä oikein nuhdella, sanoi Olga lempeästi puristaessaan hänen kättänsä.
— Ukko Baronin viivytti, puolustausi Ali Martikainen. — Satuin menemään sinne konttoriin enkä millään tahtonut päästä eroon. Lopulta suorastaan karkasin ja riensin sitten juoksujalkaa. Näettehän, että olen ihan hengästynyt.
Olga kuuli tosiaan hänen hiukan huohottavan ja puna oli kohonnut hänen poskilleen kiireisestä kävelemisestä.
Pitänee sitten jättää nuhtelematta, hymyili hän. — Jos muuten olisitte viivytellyt, olisin pitänyt teille hyvän saarnan. Jo valmistelin sitä hiukan siltä varalta.
Sen saarnan olisin kuullut mielelläni, nauroi Ali Martikainen. — Te osaatte hyvin saarnata ja teillä on niin kaunis äänenlahja.
He joutuivat eteiseen. Siellä oli jo hieman hämärä, eikä kuulunut ainutta risahdusta koko talosta. Ali Martikainen alkoi jo oudoksua, missä itse Loginov viipyi. Hän oli odottanut ensimäisenä hänen kiusallista hymyään ja valmistautunut koko tulomatkan, että voisi menestyksellä suoriutua Loginovin läsnäolosta, jonka hän tunsi Olgan seurassa käyvän itselleen sietämättömän piinalliseksi.
Olga huomasi Ali Martikaisen oudoksuvan katseen. Koettaen teeskennellä äänensä aivan huolettomaksi hän lausui:
— Saatte suoda anteeksi, jos otan teidät yksin vastaan. Mieheni ei ole kotona, matkusti tänä aamuna Pietariin virallisesta kutsusta.
Olgan sanat sattuivat Ali Martikaiseen kuin huumaava vasaman isku. Hän tunsi rajun riemunhulvahduksen lyövän olentonsa läpi, hän oli vähällä huudahtaa, ja hänen kätensä alkoivat vapista, niin että hän vaivoin sai käsivarrellaan kantamansa päällystakin naulakolle.
Olga oli salavihkaa tarkannut sanojensa vaikutusta. Hän oli askartelevinaan ulko-oven sulkemisessa ja puheli sitä tehdessään: