Part 7

Kaupungin naismaailmassa oli niinikään paljon niitä, jotka ihan pyydystämällä pyydystivät noita puolivillejä, joskus kokonaankin villejä rahapohatoita, koettaen heistä kyniä niin paljon kuin irti saivat. Tämän naisluokan rajoja oli vaikeanpuoleinen tarkalleen määritellä; joskus siihen viehättyi sellaisiakin, jotka olivat lukeutuvinansa Petroskoin kaupungin puhdasrotuisimpaan hienostoon. Vetikö heitä rahanhimo vai paljas seikkailuhalu, sitä oli monasti vaikea mennä tarkalleen sanomaan. Nähtävästi veti jälkimäinenkin, sillä naisethan yleensä suosivat seikkailijoita, ja monet näistä urakoitsijoista olivat sellaisia; vieläpä ihan harvinaisinta lajia. Heidän sankariteoistaan sepitettiin ja kerrottiin monta ihmeellistä tarinaa, jotka vielä pitkät ajat jälkeenpäin kulkivat suusta suuhun, luoden asianomaisen nimen ympärille sankariloistetta ja katoamatonta, useasti kadehdittua kuuluisuutta.

Ali Martikaisen saapuessa ei sensyksyinen rasvailukausi ollut vielä päässyt kunnolleen alkamaan. Yksi ja toinen urakoitsija oleili kyllä jo kaupungissa, mutta kaikki vanhat kuuluisuudet olivat vielä poissa viipyen työmaillaan. Heitä jo kiihkeästi odotettiin, niinkuin pitkän poudan jälkeen odotetaan ropisemalla taivaasta tulevaa, virkistävää saderyöppyä. Maaperä ihan kumisi kuivuudesta, ja sen kaunis, vihanta kasvikunta näivettyi.

Näissä oloissa oli mitä parhaat edellytykset ensikertalaisen Ali Martikaisen maineentähden kohoamiselle. Petroskoin kaupunki tarrasi ahnaasti kiinni jokaiseen tulijaan, joka vain tukkiurakoitsijain sukuun kuului. Niin se Ali Martikaiseenkin tarrasi, pyöritteli, vatvoi ja tarkasteli hänet takitilaan joka puolelta. Ensi vilkaisulla huomattiin hänessä vain velho, mutta sitten alettiin huomata hänessä paljon muita puolia, ja Petroskoin kaupunki sulki hänet avaraan, lämpimään syleilyynsä.

AH Martikainen tuli suosituksi vieraaksi tukkilaispiireihin kuuluvien herrasmiesten yhteisiin illanistujaisiin kauppaseuran klubille. Ukko Baroninin ylistyspuhe avasi hänelle tämän klubin ovet, ja Ali Martikainen osottautui sisäänlaskemisen arvoiseksi. Hän oli reima ja miellyttävä seuramies, se näytti kuuluvan hänen synnynnäisiin ominaisuuksiinsa. Samoin kuului näihin ominaisuuksiin kitsastelematon rahojen käsittely, ja tämä avu oli ehkä kaikkein arvokkain hänen uusien petroskoilaisten ystäviensä silmissä. He ihailivat miestä, joka maksoi, niinkuin Ali Martikainen, pelitappionsa silmää räväyttämättä ja hyväntuulisesti leikkiä laskien. Ja yhtä paljon he ihailivat sitäkin, että hän voittaessaan, mikä kyllä tapahtui sangen usein, pani voittorahansa yhteiseen kestitykseen, suorittaen aina tuon kestityksen suurella perinpohjaisuudella, jommoiseen Petroskoin kaupungin illanistujaisissa oli jo vanhastaan totuttu.

Mutta pian alkoi Ali Martikaiselle aivan satelemalla sadella myös perhekutsuja. Naiset ne tällä tavoin tahtoivat jakaa suosiotaan uudelle tulokkaalle ja samalla tätä tulokasta lähemmin tunnustella.

Ali Martikainen pysytteli tällaisille kutsuille jotenkin kylmänä. Hän tunsi liikkuvansa niissä oudolla alalla. Hän oli kasvanut karussa ja kovassa maaperässä. Niin pitkälle kuin hän lapsuuttaan muisti, oli hänen aikansa kulunut ankarassa elämäntaistelussa, jossa hän näki vain leipäpalasta kamppailevia miehiä ympärillään, enimmäkseen ahnaita ja säälimättömiä miehiä, jotka tallasivat häikäilemättä kilpailijansa ja ryöstivät hänen palansa itselleen, hiventäkään omantunnon vaivoja tuntematta. Hän oli tukkijokien lapsi ja hän tiesi, että siellä oli hänen kasvatukseensa jäänyt ammottavia aukkoja. Hän tunsi vain yhden puolen elämästä, sen leppymättömän taistelun, jossa heikkojen ja kykenemättömien kohtalona oli sortuminen ja tilan antaminen voimakkaille.

Myöhemmin hän oli liikkunut muuallakin kuin tukkijoella ja tullut tuntemaan miehiä, jotka olivat tavallisen tukkilaisen tasoa paljon korkeammalla. Mutta nekin olivat enimmäkseen taistelujen miehiä, vaikka taistelivat toisenlaisilla aseilla kuin millä siellä korpien ja rämeiden keskellä taisteltiin. Siellä luojan unohtamilla saloilla olivat aseet järeitä, ja niillä iskettiin siekailematta. Ne miehet, joita hän myöhemmin tapasi, käyttivät monasti hyvin siloteltuja aseita, joita outo tuskin ensinkään aseiksi tunsi, ja iskivät niillä hyvin ovelasti.

Hän tunsi jo hyvän joukon sellaisiakin taistelutapoja, siksi hän ei pelännyt miehiä. Hän piti itseänsä heidän veroisenaan, vieläpä hyvin monia voimakkaampana, ja siksi hän viihtyi hyvin heidän seurassaan.

Naisia hän tunsi jo paljon puutteellisemmin kuin miehiä. Hänellä oli ollut aikaa tutustua heihin vain ohimennen niinä lyhyinä joutohetkinä, jotka kova elämäntaistelu oli hänelle silloin tällöin suonut. Häntä miellyttivät kyllä naiset, niinkuin jokaista tervettä ja voimakasta miestä naiset miellyttävät. Ja huomasipa hänkin miellyttävänsä naisia, poikkeuksetta kaikkia, jotka hänen tielleen olivat sattuneet. Hän ei tiennyt sovinnaisista seurustelusäännöistä tuon taivaallista, hän menetteli naisten seurassa kokonaan umpimähkään, omien synnynnäisten vaistojensa opastamana, mutta hän näki sen menevän mukiin. Mieluummin hän sentään käsitteli naisia yksitellen. Jos oli useampia yhdellä kertaa, silloin tuntui hänestä siltä, kuin ne olisivat jollakin tavoin liukuneet pois hänen käsistään ja piiloutuneet näkymättömien kaihtimien taa. Hän tunsi sen selvästi, jos joutui tekemisiin useiden paremman kasvatuksen saaneiden naisten kanssa yhtaikaa.

Hän arveli tämän johtuvan siitä, että oma kasvatuksensa oli ollut niin puutteellinen, ja teki sen johtopäätöksen, että suletun perheen piirissä tämä vaikeus tuottaisi hänelle vielä suurempia hankaluuksia. Hän oli ollut joskus mukana ja huomannut, että monet muutkin miehet tällaisissa tilanteissa olivat enemmän tai vähemmän ikävissään. Hän puolestaan useimmiten tunsi, suoranaista vastenmielisyyttä.

Hän päätteli itsekseen, että perhe on kuin toisen valtaama ja puomillaan sulkema joki; hänellä syrjästä tulleena tungettelijana ei ole siellä mitään tekemistä, ja hänen täytyy siellä olonsa oudoksi tuntea. Saattoi olla, että tämä hänen johtopäätöksensä ei ollut aivan oikea, mutta niissä harvoissa tapauksissa, joissa hän oli sulettuun perhepiiriin joutunut, oli se hänestä tuntunut yleensä paikkansa pitävältä.

Tästä syystä hän ei perhekutsuja rakastanut. Petroskoin kaupungissa tuli lisäksi vielä se syy, että useimmissa perheissä puhuttiin hänelle vierasta kieltä, jota hän kyllä osasi, mutta puutteellisesti.

Hän päätti kuitenkin voittaa vastenmielisyytensä ja mennä vierailulle Baroninin kotiin. Hän arveli tämän vierailun suoranaiseksi velvollisuudekseen ja siksi hän meni saatuaan parikin kutsua.

Baroninin koti oli hyvin tilava, kuten kaikki varakkaammat kodit Petroskoin kaupungissa. Mikäli Ali Martikainen voi arvostella, vallitsi kaikessa myös aistikas järjestys. Baroninin perhettä oli kaikkiaan neljä henkeä, nimittäin isännän itsensä lisäksi vaimo ja kaksi täysikasvuista tytärtä.

Baroninin vaimo oli vähäpuheinen nainen; hän näytti luovuttaneen sanavuoronsa kokonaan miehelleen, joka puhuikin sitä enemmän. Marfa Petrovna — niin nimitettiin rouva Barouinia — myhäili vain hyväntahtoisesti ja tarjoili koko ajan teetä, hedelmiä ja makeata marjalikööriä. Hän oli tummahko, näytti nuorempana olleen hyvin kaunis, ja Ali Martikainen arveli talossa vallitsevan viihtyisän kodikkuuden olevan hänen kättensä jälkiä.

Tyttäristä oli vanhempi nimeltään Maria. Hän näytti tulleen enemmän äitiinsä, oli myös tummahko ja käytti tummaa pukua. Hänellä oli syvät, miettiväiset silmät, ja välistä hän oli pitkän aikaa vaiti, katsellen eteensä hymähdellen. Kun hän puhui, saneli hän ajatuksensa hitaasti ja harkitusti, kääntäen silloin suuret silmänsä suoraan puhekumppaniinsa.

Nuorempi sisar Sofia oli iloinen västäräkki. Hän oli hiukan pienempikokoinen kuin sisarensa, kasvot pyöreähköt ja harvinaisen verevät, silmät vallattomat ja koko ihminenkin vallaton. Hän koetti illan kuluessa monta monituista kertaa anastaa isältään suunvuoroa, puhua pälpättäen sekaan ja yritellen kääntää vieraan huomiota omiin asioihinsa.

Mutta kun ukko Baronin ei hellittänyt, nyrpisti hän lopulta nenäänsä ja asettui istumaan hiljaa kuin hiiri, katsellen silmät sirrillään vuoroin isäänsä, vuoroin Ali Martikaista. Kun hän tällöin sattui kohtaamaan Ali Martikaisen katseen, hymyili hän veitikkamaisesti ja rohkeasti, mutta käänsi sitten äkkiä hiukan punastuen silmänsä toisaanne.

Ukko Baronin oli myötäänsä äänessä. Hän oli paljon maailmaa kokenut mies, tunsi tarkalleen Venäjän olot, olipa tehnyt muutaman ulkomaanmatkankin. Niinikään hän tunsi perinpohjin Aunuksen ja laajat alat Itä-Suomea. Hän oli Aunuksessa syntynyt, puhui vaivattomasti suomea ja piti itseään aunukselaisena, vaikka vanhemmat olivatkin olleet venäläisiä.

Baronin oli alottanut uransa tukkijoella, ja hänellä oli tältä alalta, samoin kuin monilta muiltakin liike-elämän aloilta, tyhjentymätön varasto kokemuksia. Sen lisäksi hän osasi eloisasti kokemuksistaan kertoa, vilkutti myötäänsä silmiään ja lasketteli lomaan nokkelasti keksittyjä vertauksia ja sukkeluuksia. Joskus hän innoissaan eksyi taivaltamaan parikin kertaa samoja jälkiä, mutta aina löytyi juttuun uusia piirteitä ja vivahduksia, niin ettei se ikävystyttäväksi käynyt.

Ali Martikainen tunsi viihtyvänsä hyvin ukko Baroninin seurassa. Hän sai Baroninilta aivan ilmaiseksi monta kallisarvoista ja läpeensä käytännöllistä elämänopetusta, joiden hankkiminen omakohtaisesti olisi kysynyt paljon aikaa ja vaivoja. Baroninin pakina oli kauttaaltaan valaisevaa esitelmää kovan työn ja taistelujen taipaleilta. Ei olisi voinut uskoakaan, että tuossa päältäpäin vähäpätöisessä, pienessä, lihavahkossa ja hiukan viekkaan näköisessä miehen pallukassa piili niin tavattoman paljon sitkeyttä ja päämääräänsä hellittämättä pinnistelevää tahdonlujuutta.

Ali Martikainen päätti ajatuksissaan kokonaan unohtaa, että ukko Baronin oli yrittänyt häntä urakan antamisessa puijata. Hän näki selvästi Baroninin tehneen sen vain tottumuksesta, sen pahempaa tarkottamatta. Baroninia itseään oli elämässä koetettu niin monasti puijata, hän oli koko ikänsä saanut olla herkeämättä taistelussa tunnottomia keinottelijoita vastaan, ja siinä leikissä oli häneltä lopulta tykkänään unohtunut, että rehellinen ihminen voisi Aunuksen saloille eksyä.

Ukko Baronin muisti Ali Martikaiselle tekemänsä kepposen ja illan kuluessa hän otti sen odottamatta puheeksi. Hän tokaisi yht'äkkiä aivan ilman valmistuksia muun juttunsa lomassa:

— Te, Ali Pavlovitsh, ette kenties usko sanaakaan siitä mitä puhun. Pidätte minua läpeensä epärehellisenä miehenä, ja teillä on siihen täysi oikeus. Minä petin teitä viime kevännä siinä uittourakassa.

Hän katsoi anteeksipyytävän näköisenä Ali Martikaiseen ja hymyili väkinäisesti, parta hiukan vavahdellen.

Ali Martikainen tuli hämilleen eikä oikein tiennyt mitä sanoa.

Baronin huomasi hänen neuvottomuutensa ja alkoi puhua nopeasti, melkein hätiköiden:

— Se oli typerä juttu ja nolo opetus minulle. Olen luullut osaavani ensi silmäyksellä ihmisiä arvostella, nyt sain siitä. Te näytitte minulle, Ali Pavlovitsh, minkälainen olen pöllöpää, väläytitte sen ihan selkiselväksi silmieni eteen. Nähkääs, näin minä silloin keväällä ajattelin: Tuo mies on kutsumaton tungettelija tukkijoella. Esiintyy niin varmana, vaikk'ei ole hajuakaan siitä, mitä urakoitsijana oleminen merkitsee. Parasta, että annetaan hänen se ajoissa huomata, niin älyää laputtaa muille markkinoille!... No niin, jatkoi hän huoaten. — Minä erehdyin pahasti, en tiennyt mimmoinen mies te olitte. Nyt tiedän ja pyydän anteeksi.

Hän ojensi nöyrästi Ali Martikaiselle kätensä. Tämä tarttui siihen ja puristi sitä kauan ääneti ja voimakkaasti. Lopulta hän sai sanotuksi:

— Ei maksa sitä muistella. Minusta ovat muutkin joskus erehtyneet. Minulla on paha vika; esiinnyn aina liian varmana ikääni nähden.

— Elkää sanoko sitä viaksi! ehätti ukko Baronin. — Se on teidän menestyksenne salaisuus. Te olette suora ja väkevä mies, teille sopii varma esiintyminen. Te masennatte jo sillä puolet vastuksista, te selvisitte siitäkin urakasta loistavasti. Se oli kehno urakka, minä tiedän sen, mutta te selvisitte!

Hän purskahti yht'äkkiä nauruun.

— Hahhah muistattekos! huudahti hän. — Muistattekos, miten löitte minut hämmästyksellä, kun ilmestyitte ensi kerran konttoriin ja ilmotitte puiden olevan Kontupohjan lahdessa. En sitä unohda ikinäni!

Baronin nousi, taputti Ali Martikaista olalle ja hoki lämmenneenä:

— Teillä on Herkuleen hartiat ja te olette koko mies Herkules ruumiiltanne ja sielultanne. Aunus käy kerran vielä teille liian ahtaaksi, te kuulutte muuanne, suuremmille markkinoille!

Ukko Baronin kohotti maljan niille suuremmille markkinoille. Marfa Petrovna yhtyi maljaan lämpimästi myhäillen, samoin Maria. Sofia yhtyi siihen suurella melulla.

Baronin oli nyt saanut puhua tarpeekseen, hän hiukan hengähti. Nokkelasti Sofia käytti tilaisuutta, sieppasi Ali Martikaisen mukaansa ja alkoi näytellä hänelle isänsä ulkomailta ja Pietarista keräämiä harvinaisuuksia, joihin ukko Baroninilla oli erikoinen vetovoima. Pian tuli Mariakin perästä ja vilkastui huomattavasti, kun piti selitellä, mistä mikin esine oli peräisin ja miten ukko oli sen käsiinsä saanut. Maria muisti kaikki tarkalleen, Sofia sitävastoin usein sotkeutui selityksissään ja lasketteli puuta heinää, niinkuin Maria säyseästi naurahtaen huomautti.

Kun kaikki harvinaisuudet oli näytetty, istua riepsahti Sofia pianon ääreen ja komensi sisarensa laulamaan. Hän itse ilmotti säestävänsä ja alkoi muitta mutkitta selailla nuottivihkoa. Maria hiukan esteli, mutta taipui lopulta.

Marian ääni ei ollut varsin voimakas, mutta pehmeä ja kaunis. Hän lauloi aluksi aunukselaisia kansanlauluja, joiden surunvoittoiseen sävyyn hänen äänensä oli kuin vartavasten luotu.

Ali Martikainen rakasti intohimoisesti musiikkia ja hän kuunteli henkeään pidättäen. Kaikki Marian esittämät laulut olivat hänelle vanhastaan tuttuja, niitä lauletaan myös Suomen puolella rajaa. Mutta Ali Martikainen ei muistanut juuri milloinkaan kuulleensa niitä niin hyvin laulettavan.

Sofia vilkaisi välistä Ali Martikaiseen ja hymyili, mutta sitten hän äkkiä taas muuttui vakavaksi ja alkoi panna parastaan, kun huomasi millä hartaudella Ali Martikainen kuunteli heidän esitystään.

Vähitellen alkoi tulla venäläisiäkin lauluja aunukselaisten lomassa. Tytöt lämpenivät lämpenemistään. Myös ukko Baronin pysyi aivan hiljaa, näytti kuin olisi hän kulkenut toisissa maailmoissa, joiden tanhuvilla ei ollut mitään tietoa Aunuksen mailla ja vesillä vilisevistä huijareista ja paatuneista keinottelijoista.

Oli jo myöhänlainen, kun Ali Martikainen alkoi tehdä lähtöä. Silloin ukko Baronin muisti äkkiä hyvin tähdellisen asian, niinkuin hän vakuutti.

— Minulla on teille terveiset, Ali Pavlovitsh, ilmotti hän. — Teidän pitää kaikin mokomin käydä vierailulla valtioneuvos Loginovin luona, he odottavat hartaasti.

Ali Martikainen hämmästyi. Hän ei ollut kuullut edes puhuttavan sennimellisestä perheestä. Hän oli saanut joukottain kutsuja, mutta mitään Loginovia hän ei niiden joukossa muistanut olevan.

Baronin ehätti selittämään:

— Katsokaas, se on läänin metsäherra, ja siksi kuuluu oikeastaan asiaan, että urakoitsijat käyvät heillä noin kohteliaisuuden vuoksi. Vanhemmat urakoitsijat eivät sitä koskaan laiminlyö, ja juoksevat siellä nuoremmatkin. Sattuu näet siellä saloilla kaikenlaisiin selkkauksiin niiden pikku herrojen kera, silloin on hyvä vedota itsensä valtioneuvos Loginovin tuttavuuteen ja suosioon.

— Tai Olga Nikolajevnan tuttavuuteen ja suosioon, pisti Sofia ilkamoiden väliin.

— Oletkos siinä sotkematta! torui ukko Baronin. — Saatat toisen ihan ymmälle.

— Mitäs sotkemista se on? intti Sofia loukkaantuneen näköisenä. — Tietäväthän kaikki, ettei se ukko Loginov ole mitään. Olga Nikolajevnastahan kaikki riippuu, niin tuttavuus ja suosio kuin muukin.

— Niin no, myönsi ukko Baronin, onhan se oikeastaan niin. Totta on, että Olga Nikolajevna hoitelee niin sanoaksemme sen edustavan puolen virasta. Hän on semmoinen piireissä liikkuva nainen, kaunis, yritteliäs ja ennättää joka paikkaan. Mies on hyvänahkainen, mutta vähän kykenemätön aisoissa olemaan. Siksi se Olga Nikolajevna touhuaa ja siksi ne vierailutkin ovat paikallaan. Nainen, nähkääs, on semmoinen.

— Ovat kuulleet kai teistä puhuttavan ja tahtovat tehdä tuttavuutta, sanoi Sofia vallattomasti.

Ali Martikainen naurahti väkinäisesti ja arveli:

— Pitänee sitten mennä, vaikka oudolta minusta tuntuu.

— Ei siinä mitään outoa ole! huudahti Baronin innostuneena. — Tapa on meillä semmoinen, ja mihinkäs siitä pääset. Mene mukana vain!

Tytöt yhtyivät isänsä kehotteluihin, neuvoen jo huomenna menemään, muuten Olga Nikolajevna voisi panna pahakseen.

Sofia katseli tätä sanoessaan Ali Martikaiseen omituinen veitikka silmännurkassa. Hän näytti tahtovan sanoa:

— Varo vain, ettet juokse siellä vielä kehottamatta!

Ali Martikainen ajatteli mennessään:

— Hiton Loginovit, pilasivat koko illan tunnelman!

Mutta sitten hän muisti Sofian ilkamoivan katseen ja tuli uteliaaksi. Hän päätti mennä.

VII.

Metsäherra Loginov asui omassa talossaan kaupungin laidassa. Sinne johtavat kadut olivat likaisia, ja niiden varsilla oli vain harvakseen mitättömiä rakennuksia, pieniä kaatumaisillaan olevia hökkeleitä paikattuine ja likaisine ikkunoineen.

Vähitellen loppuivat talot melkein kokonaan, tuli laajoja niityntapaisia aukioita niiden väliin. Näillä aukioilla oli nurmikko huonosti hoidettua, ja sen kaunistuksena komeili tuhkatiheässä isoja törkykasoja. Vain siellä täällä oli hoidettuja sarkoja, joissa kasvoi kaalia, lanttuja ja perunoita. Nurmikon ja kadun välinen laudoista kyhätty aita oli paikotellen kaatuillut, toisin paikoin oli siihen revitty suuria aukkoja. Kukin näytti kulkevan sen läpi mistä milloinkin sattui miellyttämään.

Ihmisasumusten harvetessa muuttui katu kuivemmaksi, maantien tapaiseksi. Siinä oli vain keskellä kapea ajotie ja kahden puolen aitovierillä sileiksi tallatut jalkakäytävät, joita myöten käveli ihan mielikseen.

Ali Martikainen harppaili pitkin askelin ja tuumaili itsekseen, oliko mahdollisesti eksynyt. Alkoi näet edestäpäin näkyä jo metsän reuna, oltiin joutumassa pois kaupungista. Mutta siinäpä metsän reunassa vilahtikin tien vasemmalta puolelta tuuhean puiston keskeltä jyrkkäkattoisen huvilatyylisen talon pääty. Ali Martikainen arvasi sen olevan Loginovin talon. Sen ulkomuoto ja muu vastasi täydellisesti hotellin ovenvartijan antamaa kuvausta.

Tultuaan lähemmä huomasi Ali Martikainen talon olevan oman aidatun puistonsa sisässä. Kadunpuoleinen aita oli hyvin korkea, huolellisesti tehty ja huolellisesti maalattu vihreällä värillä. Aidassa oli iso raskas portti, ja sen yläpuolella oleva kirjotus ilmotti talossa asuvan läänin metsäherran, valtioneuvos Pavel Aleksandrovitsh Loginovin.

Portti oli sisäpuolelta salvattu, mutta sen vieressä oli pikkuinen käymäportti vieraanvaraisesti avoinna. Astuttuaan siitä sisään katseli Ali Martikainen uteliaana ympärilleen ja näki puiston olevan erittäin huolellisesti hoidetun. Nurmikko suurien puiden juurilla ja samoin niiden välimailla kasvavat pensaat olivat puhdistetut, ja ympäriinsä kiertelevät hiekotetut käytävät näyttivät vast'ikään lakaistuilta.

Portilta lähti kaksi tietä: toinen, leveä ajotie, kaarsi rakennuksen ympäri pihaan, toinen, kapeampi ja viivasuora jalkakäytävä, johti suoraan rakennuksen sivuseinällä olevan, venäläistyyliin leikkauksilla koristetun kuistikon eteen. Rakennuksen ympäriltä olivat suurimmat puut saaneet väistyä ja antaa tilaa kukkasistutuksille, joissa asterit, georgiinit ja muut loppukesän kukat olivat vielä täydessä loistossaan.

Kaiken kaikkiaan teki talo ulkoapäin sen vaikutuksen, että siinä asui sivistynyttä ja järjestystä rakastavaa väkeä. Tuliko ansio siitä itselleen Loginoville vaiko hänen vaimolleen Olga Nikolajevnalle, sitä ei Ali Martikainen vielä tiennyt. Joka tapauksessa talo tuotti kunniaa metsäherran virka-asemalle.

Ei puistossa enemmän kuin kuistikon lähettyvilläkään näkynyt ristinsielua. Ali Martikainen jo ajatteli, että ehkä talossa ei oltu ensinkään kotona. Varmuuden vuoksi hän nykäisi kuistikolle johtavaa ovea; se aukesi, ja hän nousi portaita ylös.

Samassa avautui hänen edessään olevan ison kaksipuolisen pääoven toinen puolikas selkiselälleen ja kynnykselle ilmestyi viisissäkymmenissä oleva pitkänhuiskea ja laiha mies, jonka kasvoilla oli anteeksipyytelevä, melkein nöyrä ilme. Miehen vartalo taipui eteenpäin luokin tapaan, aivan kuin se olisi vääntynyt sellaiseksi alituisista alamaisuuden osotuksista ja kumarteluista.

Ali Martikainen luuli miestä ensin palvelijaksi, mutta tämä astui avosylin ja etukumarassa huojuen häntä vastaan huudahdellen:

— Tervetuloa, Ali Pavlovitsh! Tunsin teidät paikalla, ihan ensi vilauksella. Katsahdin sattumalta ikkunasta ja näin teidän työntyvän portista sisälle. Silloin iski mieleeni: tuossa se on juuri se odotettu, kaivattu, lopultakin suvaitsi meitä muistaa.

Ali Martikainen hämmästyi ylen sydämellisestä vastaanotosta, mutta Loginov ei antanut hänelle siunaaman aikaa hämmästelemisiin. Veti hänet käsipuolesta eteiseen, riisui itse kumarrellen ja kohteliaisuuksia lasketellen hänen päällystakkinsa ja ohjasi hänet sitten vasemmalle vievästä ovesta huoneeseen, jonka seinät samoin kuin siinä oleva suuri pöytä olivat täynnä karttoja ja metsätieteellistä ammattikirjallisuutta. Tähän huoneeseen ei kuitenkaan pysähdytty eikä vielä toiseenkaan, joka oli melkein edellisen kaltainen, vain vähän paremmin kalustettu, nähtävästi Loginovin varsinainen työhuone.

Seuraava huone oli tilava vierashuone. Sen lattiata peitti paksu matto, johon jalka upposi melkein nilkkaa myöten. Huoneen keskellä oli iso pöytä, peräseinustalla puutarhaan päin antavain ikkunain välissä pienempi avattava pelipöytä, molemmat hienoa tekoa. Eräässä nurkassa oli suurien leveälehtisten kasvien keskellä avattu piano, toisissa nurkissa samoin kasvien ympäröiminä kipsisiä veistokuvia. Seinillä riippui tauluja, suuren koristellun uunin reunustalla ja kirjahyllyn päällä oli komeita taottuja maljakkoja. Tuolit ja sohvat olivat päällystetyt kellahtavalla kankaalla, ja kaikkialla vallitsi silmäänpistävä puhtaus. Ei tomuhiukkastakaan näkynyt missään.

Loginov istutti vieraansa pelipöydän ääreen, tarjoili hänelle tupakkaa ja puheli koko ajan, aivan kuin Ali Martikainen olisi ollut perheen ikivanha tuttava, joka on ollut matkoilla ja jonka kotiutumista on jo kauan ikävällä vuotettu.

— Kas niin, saimmepas teidät lopulta, hoki hän. — Ette usko miten iloisiksi meidät teitte tulollanne! Olimme joutumaisillamme jo aivan epätoivoon. Lähetimme terveiset terveisten perästä tehtailija Baroninin kautta, ja miestä ei vain ala kuulua.

Ali Martikainen selitti ihmeissään saaneensa heidän terveisensä ensi kerran eilisiltana, joten hän ennemmin ei ollut mitenkään voinut tulla.

— Niinkö? Sepä vasta kummaa, ihmetteli Loginov. — Mitenkäs se Baronin sillä tavoin, ettei ilmottanutkaan meidän terveisiämme ja hartaita toivomisiamme.

— Ei siinä tehtailija Baroninin syytä ole, selitti Ali Martikainen. — Syy on minun puolellani, en ennen sattunut häntä tapaamaan. Vasta eilisiltana kävin siellä.

— No se muuttaa asian, muuten emme ikinä olisi antaneet hänelle anteeksi. Mutta suvaitkaahan panna palamaan. Vaimoni tulee tuossa paikassa. Hänessä on ollut tänään hieman päänkipua, ja niin ei ollut ihan valmis teitä vastaanottamaan.

— Tulin ehkä vallan sopimattomaan aikaan, sanoi Ali Martikainen kumartaen.

— Ette millään muotoa, ehätti Loginov. — Päinvastoin odotimme teitä juuri tänään. Tänä aamuna vaimoni sanoi: jollei tänään tule Ali Pavlovitsh, niin sinä Pavel saat mennä hänet suorastaan hakemaan. Siitä näette, ettei aika ole mitenkään sopimaton.

Samassa oviverhot liikahtivat. Loginovin kasvoille levisi ihastunut hymy, ja hän huudahti:

— Näettekös, siinä hän jo tulee!

Ali Martikainen, joka sattui istumaan selin sivuseinässä olevaan oveen, käännähti nopeasti.