Part 6

Hyvän aikaa kesti, ennenkuin tajuttomana makaavaan saatiin ensimäiset elonmerkit. Lopulta kuitenkin saatiin, suusta pulahti limansekaista vettä, ja rinta alkoi kohoilla sen verran, että juuri parahiksi huomasi.

— Hurraa, jo elää! huusi lääkäri riemastuneena ja alkoi onnitella ja ylistellä Ali Martikaista.

— Se oli miehen teko, jota en ikimaailmassa unohda! intoili hän. — Se kävi nopeasti kuin taivaan vasama ja ennätti, jumalan kiitos!

Muutkin rupesivat kuorossa säestämään lääkärin ylistyksiä. Ali Martikaista harmitti tuo ylitsevuotavainen puhetulva. Nähtyään naisen silmäluomien jo alkavan liikahdella hän arveli lääkärin selviytyvän lopusta yksinäänkin.

Hän ilmotti työnvalvonnan vaativan läsnäoloaan, puristi lääkärin kättä, vihelsi Nallen mukaansa ja poistui huoneesta taakseen katsomatta.

— Omituinen sattuma, ajatteli hän rantaan kävellessään. — Oli vähällä viedä ihmishengen aivan käsien välistä.

Ali Martikainen oli monasti pelastanut ihmisiä hukkumasta, mutta koskaan eivät nämä tapahtumat olleet häneen sanottavammin vaikuttaneet. Nyt täytyi hänen itselleen myöntää olevansa suorastaan onnellinen, kun oli ajoissa ennättänyt. Nainen veti häntä puoleensa käsittämättömällä tavalla. Hän oli nähnyt hänet vasta hetkinen sitten, puhellut hänen kanssaan vain muutaman sanan, ei tiennyt edes mistä hän oli kotoisin tai mikä hänen nimensä oli, ja siitä huolimatta tuo ventovieras nainen — nähtävästi vielä hieno nainen — tuntui jollakin tavoin olevan hänelle läheinen.

Ali Martikainen ei ollut mikään haaveilija, mutta nyt hän huomasi olevansa joutumassa pois tasapainosta. Pelastamansa nainen oli valtaamaisillaan kokonaan hänen ajatusmaailmansa. Jos he vielä tapaisivat toisensa, ties miten kävisi — hurja riemuntunne kuohahti hänen sisässään, hän melkein säpsähti sitä. Naisten kohtaaminen ei tähän asti ollut häneen tehnyt moista vaikutusta, tämä oli kokonaan uutta ja outoa.

Mutta hän päätti riistäytyä irti, hänen täytyi se tehdä. Heidän tiensä kulkivat siksi kaukana toisistaan; oli parasta, etteivät he enää tapaisi toisiaan. Se tuntui tuskalliselta, mutta hän päätti pysyä lujana.

Hän joutui rannalle, jossa miehet työnsä lomassa innokkaasti keskustelivat työpaikallaan sattuneesta onnettomuudesta, syytellen sekä itseään että toisiaan, kun oli jäänyt jyrkästi estämättä naisen meneminen hengenvaaralliselle puomille.

— Virkosiko henkiin? huudettiin Ali Martikaiselle jo kaukaa.

— Hengissä on! vastasi Ali Martikainen lyhyesti, melkein tylysti.

Miehet vähän ihmettelivät hänen äänensävyään, mutta kun pyörre samassa rupesi syytämään puita rannalle, unohtui heiltä ankarassa työssä siksi kertaa tapahtuma mielestä.

Auringonnousun ajoissa saapui tapaturmasta pelastunut nainen jokivarrelle aivan yksinään. Hän näytti vielä hyvin kalpealta, mutta muuten hän oli täydellisesti tointunut.

Miehet irrottelivat juuri viimeisiä kossapuita. Laskeminen oli päättynyt.

Nainen haki silmillään pitkin jokivartta, sitten hän kääntyi miesten puoleen ja koettaen saada ääntänsä kuuluviin tiedusteli pelastajaansa.

Miehet viittasivat pitkin jokivartta alaspäin, ilmnottaen Ali Martikaisen jo parisen tuntia sitten lähteneen sinne. Saattoi olla jo pitkän matkan päässä, arvelivat he.

Pettyneen ja alakuloisen näköisenä kääntyi nainen takaisin huvimajalle.

Miehet katselivat hänen jälkeensä. Vihdoin Aapeli Miettinen lausui:

— Näittekö, pojat, siihen koski kovasti, kun ei tavannut Ali Martikaista.

Toiset nyökkäsivät äänettöminä. Heidän mieleensä tuli Ali Martikaisen kiireellinen lähtö. Se tuntui melkein paolta, ja he aavistivat, mitä Ali Martikainen oli ajatellut.

VI.

Ali Martikainen saapui Sunujoen yläjuoksun urakoitsijoista ensimäisenä Petroskoin kaupunkiin.

Pahasti ällistyi tehtailija Baronin, kun Ali Martikainen eräänä elokuun päivänä ilmestyi hänen konttoriinsa ja ilmotti tukkien olevan Kontupohjan lahdessa valmiina Petroskoin sahoille hinattaviksi.

Ukko Baronin oli ollut varma, ettei Ali Martikainen kykenisi urakkasopimustaan täyttämään, vaan jättäisi puut sinne johonkin Soimijoen lähettyville, josta hänen seuraavana kesänä olisi helppo ne vähillä kustannuksilla kulettaa perille. Ei Baronin luonnostaan mikään ilkeä mies ollut, mutta hän puijasi kaupoissa mielellään tyhmempäänsä. Niin luuli hän Ali Martikaistakin puijanneensa ja naureskeli partaansa, kun oli saanut kokemattomalle Suomen prihalle opettaa, millaista on uittourakoitsijana oleminen.

Mutta nyt seisoi Suomen priha hänen edessään komeana kuin ilmestys ja kertoi välinpitämättömällä äänellä, niinkuin eilispäivän ilmasta olisi puhunut, että puut ovat Kontupohjan lahdessa.

Laskikohan se leikkiä vai mitä? Baronin tirkisteli pienillä silmillään Ali Martikaista hyvin tutkivasti ja sanoi sitten ikään kuin koetteeksi:

— Muut eivät ole tainneet vielä sieltäpäin joutua?

— Tulossa lienevät, vastasi Ali Martikainen kuivasti.

— Ja te tulitte ensimäisenä? kysyi Baronin epäillen;

— Niin, minä tulin ensimäisenä.

Baronin haroi ja nyki rehevää partaansa ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi, etteihän vain uneksinut. Hymyili sitten väkinäisesti, vilkutti silmiään ja tarkasti uudestaan Ali Martikaisen kiireestä kantapäähän asti.

Ali Martikainen ajatteli: — Tirkistele vain, kyllä kestetään! — Mutta ääneen hän lausui:

— Minulla on kiire, hommatkaa hinaaja ja vastaanottaja mukaan. Nyt on ilmat tasaiset niitä järvitaipaleen yli tuoda. Sitäpaitsi joutuvat ne pian toisten tielle siellä Kontupohjan lahdessa.

Ukko Baronin hätkähti Ali Martikaisen tiukkaa katsetta ja hänen jyrkänlaisia sanojaan. Ne saivat hänet lopullisesti käsittämään, että tässä oli tosi kysymyksessä, ja hän alkoi hätiköiden selitellä:

— Tuossa paikassa järjestetään, aivan tuossa paikassa, odottakaahan.

Hän kapusi ketterästi alas korkealta tuoliltaan ja juoksi toiseen huoneeseen vievälle ovelle.

— Hei, Mihail Martinovitsh! huusi hän. — Tulkaahan tänne, Mishka, täällä on meidän urakoitsijamme Soimijoelta, Ali — — Pavlovitsh Martikainen — niinhän teidän nimenne oli? kysyi hän kääntyen anteeksipyytelevän näköisenä Ali Martikaiseen päin.

Ah Martikainen nyökkäsi. Mihail Martinovitsh törmäsi silmät harillaan ovelle.

Samassa Baronin muisti, ettei ollut vielä edes kunnolleen tervehtinyt urakoitsijaansa. Hän jätti Mishkan siihen paikkaan ja töytäsi avosylin Ali Martikaista kohti, pudisteli hänen käsiään, koettipa varpailleen kurkottautuen paiskata suudelman hänen poskelleen. Ali Martikainen oli kuitenkin lähes kahdesti hänen pituisensa, ja niin täytyi hänen luopua suutelemisyrityksestä. Sen sijaan hän leperteli liukkaasti:

— Tervetuloa, Ali Pavlovitsh! Tuhannesti tervetullut, pulska Suomen priha! Istukaahan kaikin mokomin, istukaa, kas tähän näin.

Hän painoi puoliväkisin Ah Martikaisen nahkasohvalle, syöksyi samassa kuin ampiainen isolle seinäkaapille ja kiskoi sieltä asiapaperien ja kirjapinkkojen lomasta esille tarjottimen, jolla oli kookas, koristeltu viinakarahvi ja monenlaista ryypyn kyytimiestä. Ne olivat siellä aina valmiina liiketuttavien varalta.

Hän kaasi isoihin ryyppylaseihin ja pakisi:

— Vielä kerran terve tultuanne, Ali Pavlovitsh! Sallikaa minun kilistää ja onnitella teitä! Kas niin, puraiskaa päälle. Tässä on kaviaaria, se on mainiota tämän paahdetun palan kera. Ja toiselle jalalle myös, ettei ontumaan panisi.

Ukko Baronin näytti kerrassaan unohtaneen ovella töllistelevän Mihail Martinovitshin. Mishka alkoi rykiä muistuttaakseen olemassaolostaan, ja silloin Baronin muisti asian, komensi Mishkan hankkimaan puhelimitse sahalta hinaajan ja vastaanottajan valmiiksi Kontupohjan lahteen lähtöä varten sekä varmuutti vielä, että on sukkelaan toimittava.

Hän oli lämmennyt ja kokonaan tointunut hämmennyksestään. Hän katseli puolittain ihastuneena, puolittain ihmetellen Ali Martikaisen rotevia jäseniä ja miehekkäitä, ahavoituneita piirteitä, itsekseen ajatellen:

— On se peijakkaan poika tuo Suomen priha. Toi kuin toikin perille puut, pirunko konstilla lie tuonut! — Hän taputti Ali Martikaista olalle ja puheli:

— Hyvin tehty, Suomen priha, peevelin sukkelasti. Te annoitte kaikkia niitä toisia nenälle, näpsäytitte niin että tuntui.

Samassa vilahti hänelle mieleen, että Ali Martikainen oli häntä itseään kaikkein tuntuvimmin nenälle näpsäyttänyt ja kiskoi nähtävästi hyvät voitot. Mutta minkäs mahtoi, sopimus oli selvä ja tinkimätön, ei kuin maksa rahat, kuusikymmentätuhatta ruplaa.

Hän huokasi, mutta ilostui samassa, kun muisti Pietarissa ja ulkomailla kysynnän olevan kovaa ja hintojen ihan huipussaan. Mene tiedä, miten seuraavana kesänä olisikaan.

Ali Martikainen katseli levollisesti ukko Baroninin touhua. Hän aikoi juuri huomauttaa, että tarvitsi rahoja lopputiliä varten, mutta samassa Baronin otti sen asian itsestään puheeksi.

-- Oikein, puheli hän, kun jouduitte niin sukkelaan. Kas sellaisesta minä pidän, aina rivakasti ja täsmälleen, ei mitään kuhnailua. Mutta tietysti te tarvitsette rahoja lopputilin maksuun, paljonko suvaitsette?

Ali Martikainen arveli tarvitsevansa parikymmentätuhatta.

— Senkö verran vain! ihmetteli Baronin. Hänestä alkoi tuntua, että uusi urakoitsija hyötyi aivan suhdattomasti. Mutta hän nielaisi urheasti kohoamaan pyrkivän huokauksen ja alkoi vapisevin käsin kirjottaa shekkiä, puhellen sitä tehdessään:

— Olisi tässä mennyt enemmän samalla kertaa, mutta kuten suvaitsette. Loput saatte sitten, kun tulette puiden kera. Tietysti tulette tänne vähän lepäilemään?

— Pitäneehän sitä tulla, arveli Ali Martikainen.

— Tietysti pitää tulla, kaikki tulevat. Keksit ne on syksyllä rasvattava, ei siitä mihinkään pääse! pakisi Baronin silmää iskien, ja iloinen virnistys levisi hänen naamalleen.

Hän ojensi valmiin shekin Ali Martikaiselle. Samassa ilmestyi Mihail Martinovitsh ovelle toisen kerran ja julisti hinaajan ja vastaanottajan olevan lähtövalmiina.

Ali Martikainen nousi, mutta Baronin pakotti hänet kaatamaan vielä sisäänsä parisen ryyppyä. Saatteli sitten hänet ovelle, syleili jäähyväisiksi ja toivotti tervetulleeksi puiden kera.

Mutta jäätyään yksin konttoriinsa hän huokasi ja ajatteli:

— Kiskaisi peijakas kirkkaat rahat! Taisin puolet liikaa siitä urakasta maksaa! Ja kun minä höperö koko kesän kehuskelin, että siitä tuli ilmainen työmies.

Lopuksi hän kuitenkin lohduttautui:

— Mutta potra on poika, saakoon! Halpa olikin niiden puiden kantoraha ja vetopalkka sitä halvempi. Vielä voitan minäkin!

Ukko Baronin ei ollut niitä miehiä, jotka kärsimäänsä nolausta kauan muistelivat. Rehellisesti tunnusti hän voittajansa ansiot ja julisti jo samana iltana kauppaseuran klubilla, että oli löytänyt uuden urakoitsijan, joka pian lyö laudalta kaikki toiset Aunuksen mailla. Hänen puunsa olivat olleet sellaisilla paikoilla, etteivät muut tahtoneet niiden uittamisesta kuulla edes puhuttavan. Mutta nyt tuli hänen ensikertalainen urakoitsijansa niiden puiden kera koko siltä perukalta ensimäisenä Kontupohjan lahteen. Tuli niinkuin muut tulevat virkistävältä huvimatkalta ja kiskoi nähtävästi hyvät voitot kaupanpäällisiksi. Kas sitä voi sanoa miehen teoksi, vaikk'ei hän kuolemakseen sanonut käsittävänsä, millä ilveellä se oli päässyt irti niistä rämeistä. Mutta harvinaisen hän vakuutti olevan miehellä silmäniskun — saattoi jo sillä yksistään suuret honkatukit liikkeelle panna!

Ukko Baroninia pidettiin erehtymättömänä ihmistuntijana, ja kun hän veisasi uudesta urakoitsijastaan tällaisen ylistysvirren, niin se merkitsi paljon. Ali Martikaisen urotyöstä alettiin puhua kaikkialla Petroskoin kaupungin tukkilaispiireissä.

Samalla alkoi siitä toisiakin teitä viestejä vierähdellä. Tuli alas miehiä, jotka itse olivat Ali Martikaisen mukana olleet, ja nämä vahvistivat kaikin puolin tosiksi ukko Baroninin kehumiset, tiesivätpä vielä paljon enemmänkin. He kertoivat, että kuukauden yhtämittainen valvominen oli leikin asia suomalaiselle urakoitsijalle, ja niin lumosi muutkin, että ihan kokonaan unohtivat unen mieliteon.

Sitten miehet kuvailivat yksityiskohdittain ja sinne tänne hiukan väriä lisäillen kaikki ne tarumaiset vaikeudet, joita heidän tiellään siellä pohjattomilla rämeillä oli ollut, ja miten he aivan kuin leikillä olivat niistä selvinneet sekä solahuttaneet puunsa aivan toisten nokan edessä Soimijokeen ja niiltä lurjuksilta tien tukenneet. Eivät tainneet ne hevillä sitä nolausta unohtaa.

Edelleen kertoivat he koskilaskusta samanlaisia tarinoita ja lisäsivät, että Porokosken ja Kivatsun kuohutkin olivat vähän niinkuin siivommalla sen aikaa, kun he niistä alas kulkivat. Taisi olla sillä suomalaisella oma jumalansa, ja siksi se mies ei koskaan pelännyt epäonnistumista eikä myöskään epäonnistunut. Semmoinen oli sen onnentähti!

Kuin kulovalkea levisivät nämä tarinat ensin tukkilaispiireihin ja sitten muuanne kaupungille. Ja kuta laajemmalle ne levisivät, sitä runsaammin niihin karttui lisäväriä. Siinä suhteessa, siinä lisävärin panemisessa nimittäin, olivat Petroskoin kaupungin asukkaat harvinaisen lahjakkaita; heissä oli suorastaan taiteilijoita sillä alalla. Eivät he kaikki ammattimiehiä tukinuitossa olleet, monet sitä toimitusta tuskin ikinä olivat edes nähneet. Mutta he korvasivat puuttuvat ammattitietonsa mielikuvituksen liitelevällä lennokkuudella ja sepittivät suomalaisesta urakoitsijasta tarinoita, joiden rinnalla itse mukana olleiden parhaatkin kertomukset olivat vain viheliäisiä luonnoksia, töhertelijän ensi yrityksiä.

Sanalla sanoen, kuuluisa oli Ali Martikaisen nimi, kun hän muutamien päivien kuluttua saapui Petroskoin kaupunkiin valtavan suurine tukkilauttoineen. Hänen maineensa tähti oli lentänyt hänen edellään niinkuin haarapyrstöinen taivaan ilmestys.

Ja hänen saapumisensa vasta siivet pani taruille ja kertomuksille. Nyt jo täytenä totena juteltiin, että suomalainen urakoitsija oli velho, pelätyimpiä koko Suomessa. Hän oli muitta mutkitta loitsinut halki soiden ja rämeiden kulkemaan semmoisen joen, ettei mokomaa oltu missään nähty. Ei miesten muuta tarvinnut kuin äärestä ihmetellä, kun tukit siinä joessa näkymättömän voiman vetäminä alas mennä huhkivat. Oli ollut siinä joessa koskiakin, suuria ja kiveriä putouksia, joissa tukit löivät härkäpyllyä mennessään. Ja sitten kun puut olivat alas lasketut, niin tapahtui se ihme, että joki hävisi tuossa paikassa, kosket ja kaikki sitä mukaa kuin häntäpää ehti kulkea. Näytti aivan siltä, kuin olisi kerälle kierinyt ja sitten ilmaan savuna haihtunut, ja suo ja räme oli taas sijalla, iätiviepä ja lietteinen, eikä vesi siinä virrannut mihinkään.

Toiset tiesivät vielä lisätä, että suomalainen oli muilta urakoitsijoilta kääntänyt silmät sillä tavoin, että nämä olivat viikkomääriä vastavirtaan puitansa hinanneet. Sillä keinoin oli Soimijoki suomalaisen itsensä kulkea säilynyt.

Tiedettiinpä, että eräs urakoitsija oli uponnut suohonkin, kun oli vastaloitsuilla koettanut suomalaisen lumoista pelastautua. Niin oli kuin maahisen koivista vetämänä yht'äkkiä eteensä auenneeseen suonsilmään juuttunut. Hädintuskin olivat toiset pelastuneet, jotka olivat koettaneet häntä kainaloista ylös kiskoa.

Ja sitten se Ali Martikaisen Nalle, siitä vasta juttua piisasi. Sen kerrottiin ilmestyneen suomalaisen urakoitsijan matkaan siellä salolla kerrassaan ihmeellisellä tavalla. Oli näet vain laukannut synkän kuusikkokorven uumenista esille ja viheltänyt, säikähtynyttä miesjoukkoa lähelle tultuaan, kahdelle jalalle nousten pitkän, villin vihellyksen, niin että selkäpiitä karmi. Oli silloin suomalainen urakoitsija vastannut siihen vihellykseen yhtä pitkällä vihellyksellä. Karhu tämän kuultuaan oli matalaksi ja nöyräksi lyyhistynyt, suomalaisen urakoitsijan jalkoihin ryöminyt ja niitä nuoleskella alkanut, niinkuin koira isäntänsä jalkoja nuoleskelee. Se oli näet itsensä metsällisen lähettämä suomalaisen urakoitsijan liittolaiseksi. Siitä lähtien oli se sitten suomalaisen urakoitsijan kintereillä kulkenut, ja siitä lähtien oli myös suomalaisella entisen mahtinsa lisäksi ollut metsällisen suuri mahti ja loihtutaito.

Näin Nallesta kerrottiin, ja tämän kertomuksen vahvisti kaikin puolin todeksi Ah Martikaisen matkassa ollut petroskoilainen kokki, joka oli harras oikeauskoinen ja muutenkin erittäin luotettava kansalainen. Tiesipä kokki vielä monta muuta tarinaa suomalaisen urakoitsijan- ja Nallen yhteisistä velhoustempuista sekä siitä, miten Nalle oli häntä itseään vainonnut, kun hän uskalsi silmiään ristiä ja hartautta harjottaa. Ihan hiukset pystyyn nämä kokin kertomukset kuulijoilta nostivat.

Tosin Nalle oli Petroskoin kaupunkiin saavuttua siirtynyt siellä sattumalta majailevaan sirkukseen, jossa se näyttikin menestyvän erinomaisesti tukkilaistemppuja ja muita konsteja näytellen. Yleensä tiedettiin kuitenkin varmasti, että se yhä edelleen oli liitossa suomalaisen urakoitsijan kanssa. Saipahan nähdä, eikö se jonakuna päivänä karannut sirkuksesta ja lyöttäytynyt entisen isäntänsä matkaan, milloin tämä taas sattui metsällisen apua tarvitsemaan.

Ali Martikainen sai pian itsekin kuulla, mitä ihmeellisiä tarinoita Petroskoin kaupungissa hänestä kerrottiin, ja vaikk'ei hän olisi sitä kuullutkaan, sai hän kaupungilla liikkuessaan nähdä olevansa kerrassaan merkillinen ilmestys. Joka paikassa häntä kurkisteltiin ja tirkisteltiin puoliksi pelokas ilme silmissä.

Varsinkin naismaailmassa hän herätti suunnatonta mielenkiintoa. Tiedettiin hänen olevan komean varreltaan ja uljasryhtisen kuin itsensä tsaarin pojan, ja niinpä jokainen tahtoi edes vilahdukselta nähdä hänet. Se velhon maine kyllä ankarasti pelotti, kurkisteltiin aluksi ikkunoista ja nurkkien takaa. Lopulta sentään rohkeimmat uskaltautuivat kadulle ja menivät häntä vastaan, tähystellen ohimennessään salavihkaa, eikö näkyisi pukinsorkkaa tai edes puikkelehtivaa hännän typykkää hänen vaatteensa liepeen alla. Sellaista ei kuitenkaan näkynyt, päinvastoin näytti mies kerrassaan miellyttävältä. Komea oli varreltaan, kasvot ruskettuneet, päivänpaahtamat ja silmissä sellainen ihmeellinen katse, että ihan ensi kerralla kävi sydänjuuriin asti.

Tällaisen huomion naiset tekivät Ali Martikaisesta, ja ennen pitkää se koitui hyväksi vastapainoksi hänen noitamaineelleen, alkoipa suorastaan sitä hälventää. Jotkut naiset asettuivat aivan julkisesti häntä puolustamaan yhteisillä teeillatsuilla.

Niin teki Valerija Rybinskaja, itsensä poliisipäällikön puoliso. Hän oli oman kertomansa mukaan ihan sattumalta tullut suomalaista urakoitsijaa vastaan hyvin kapealla jalkakäytävällä ja ollut siinä ohimennessään luiskahtaa sateen liottamalta laudotukselta lokaan. Silloin oli suomalainen kohteliaasti hymyillen tarttunut hänen käsivarteensa ja auttanut hänet eteenpäin, itse kunnioittavasti sivulle väistyen.

— Siinä on synnynnäistä ritarillisuutta tuossa miehessä eikä mitään muuta! intoili Rybinskaja. — Puhe velttoudesta on pelkkää pötyä ja panettelua, jonka kadehtijat ovat keksineet. Mutta minua ei saada sellaisia loruja uskomaan, tunnen minä miehiä sen verran!

Hän nakkasi ylpeästi niskojaan ja loi hämmästyneisiin ystävättäriinsä säälinsekaista ylemmyyttä uhkuvan silmäyksen.

No, Valerija Rybinskajan tiedettiin kyllä olevan sellaisen seikkailuhaluisen, vaikka hän oli jo' hiukan elähtänyt hempukka. Aina hän Petroskoin kaupunkiin eksyneiden matkailijain perässä juoksi ja koetti solmia niiden kanssa suhteita ja tuttavuuksia, joista sitten puheli kerskuen ystävättärilleen. Tietysti hän oli samassa tarkotuksessa myös suomalaista vastaan satuttautunut kaupungin ahtaimmalla jalkakäytävällä.

Joka tapauksessa hänen sanansa tekivät suuren vaikutuksen. Yksi ja toinen alkoi salassa kadehtia hänen nokkeluuttaan ja koetti hissukseen samansuuntaista temppua. Eikä kapeista jalkakäytävistä puutetta ollut, niitä on Petroskoin kaupungissa syksyiseen aikaan, jumalan kiitos, aivan tarpeeksi asti.

Näiden ansiosta rupesi Ali Martikaisen naistuttavien piiri nopeasti laajenemaan. Lyhyitähän ne tuttavuudet enimmäkseen olivat, mutta alulle oli joka tapauksessa päästy, ja naisilta alkoi nopeasti unohtua, että Ali Pavlovitsh — niin ruvettiin Ali Martikaista tästä puoleen yleisesti nimittämään — oli pelätty velho ja lumooja.

Lumooja hän kyllä saattoi olla, mutta lumosi muulla, ei velhoudella. Niin päätteli itsekseen yksi ja toinen Petroskoin kaupungin seikkailuhaluisista naikkosista.

Totuuden nimessä on tässä kohden sanottava, ettei Ali Martikainen millään tavoin paennut naisia, jos nämä suorastaan tungettelivat hänen tielleen. Jollei erikoisemmin hakenut heidän seuraansa, niin ei myöskään paennut, varsinkaan jos nämä sattuivat olemaan viehättäviä ja kauniita. Ja olihan niitä semmoisiakin Petroskoin kaupungin naisissa, sitä ei sovi kieltää.

Petroskoin kaupunki oli tähän aikaan väärentämätön tukkilaisten kaupunki. Sen mahtavimmat liikemaailman edustajat olivat sahanomistajat ja pietarilaisten sekä ulkolaisten tukkiyhtiöiden asiamiehet. Nämä niin sanoaksemme antoivat värin koko kaupungin varakkaamman säädyn elämälle. Läänin virka-aateli kyllä parhaansa mukaan koetti pitää puoliaan ja kukkoilla missä suinkin oli tilaisuutta, mutta monasti sen oli vastoin tahtoaankin mukauduttava tanssimaan äveriästen rahapohattojen soitteleman pillin tahdissa. Puhettakaan ei keskisäädystä ja pikkuporvareista, näistä oli suuri osa suorastaan tukkiyhtiöiden leivissä tai eleli muuten niiden liepeillä, ylenpalttisesta runsaudesta sinne tänne karisseita jyviä ja jätteitä noukiskellen, niinkuin taivaan linnut noukiskelevat hevosten syöttöpaikoilla.

Aivan erikoinen arvoasema oli urakoitsijoilla Petroskoin kaupungin tukkilaispiireissä. He olivat koko avaran Aunuksen tukkilaiselämän suolana. He suorittivat talvella miltei poikkeuksetta kaikki hakkuu- ja vetotyöt Aunuksen pohjattomina saloilla, ja sen uittojoilla he kesäiseen aikaan olivat yksinomaisina valtiaina. Urakanantaja tyytyi hankkimaan urakoitsijalleen vain työkalut ja muonan, sen laajemmalle ulottuvaa omaa toimintaa hän ei yrittänyt.

Olot tässä suhteessa ovat sittemmin nopeasti muuttuneet. Urakoitsijat ovat saaneet yhä enemmän väistyä, ovatpa yhtiöt lisäksi alkaneet harjottaa laajalle ulottuvaa yhteistoimintaa uittotöissä. Pitkillä uittoväylillä tällainen yhteistoiminta on tietysti suuri parannus entiseen, urakoitsijani keskinäiseen kilpailuun verraten. Mutta se yhteistoiminta on vienyt pois entisen leiman Aunuksen tukkilaiselämältä. Se elämä on aivan kuin jättänyt taakseen nuoruusvuosien raisun ja huimapäisen mekastelun, se on vakaantunut ja tullut ukkomaiseksi nahjustelijaksi. Se ei ole mitään elämää entiseen verraten.

Siihen aikaan, josta tässä on puhe, oli urakkajärjestelmä vielä parhaassa kukoistuksessaan, ja Petroskoin kaupungin monet huomatuimmat pohatat olivat itse entisiä urakoitsijoita. Päättäväinen ja ripeä toiminnan mies saattoi muutamissa vuosissa urakoitsijana koota sievoisen omaisuuden. Se Petroskoin kaupungissa tiedettiin, ja siksi siellä kohdeltiin kuuluisimpia urakoitsijoita aivan erikoisella arvonannolla niinkuin ainakin miehiä, joilla tiedettiin tulevaisuuden olevan käsissään, jotka minä päivänä hyvänsä saattoivat sieltä saloiltaan ilmestyä ja asettua Petroskoin kaupunkiin vakinaisiksi eläjiksi siellä ennestään olevien mahtajien rinnalle.

Urakoitsijain kesken, sellaistenkin, jotka olivat muilta paikkakunnilta kotoisin, oli yleisenä tapana kokoontua syksyisin muutamiksi viikoiksi Petroskoin kaupunkiin. Kun he Aunuksen eri kolkilta olivat saapuneet lauttoineen Ääniseen, kuului asiaan »keksien rasvaileminen talviteloilleen», ja tämän rasvailemisen saattoi mukavimmin toimittaa juuri Petroskoin kaupungissa. Se oli sellainen keskipiste, ja siinä oli sitäkin rasvanpuolta riittämään asti.

Nämä rasvailijat valtasivat silloin kaikki kaupungin parhaat hotellit ja isännöivät niissä suurine voittorahoineen kuin ruhtinaat. Ja koko kaupunki säätyyn ja arvoluokkaan katsomatta juoksi heidän kemuissaan ja joi heidän menestyksekseen, tietysti heidän kustannuksellaan. Yritteliäät sahojen ja konttorien virkailijat sekä monet muut koettivat myös pelipöydän ääressä verottaa noita rahakkaita urakoitsijoita, joskus siinä onnistuen, mutta monasti myös pahasti häviten.