Part 5

Porokoski on jyrkkä ja vetävä kuin hornan tie. Kun sen niskalle laitetulta laskurännin puomilta alaspäin katselee, näyttää sen pyörryttävä kurimus myös hyvin pitkältä, aivan iankaikkisuuteen asti vetävältä. Sinne se painuu vähitellen, kerroksittain, jylhien rantojensa väliseen repeämään, aivan kuin maan alle menisi; sen loppupäästä ei ole minkäänlaista tietoa. Alkupäästä menee vesi lyhyen matkaa pitkinä sileäpintaisina aaltoina. Näyttää siltä, kuin jättiläisimuri vetäisi ja venyttäisi niitä aaltoja yhä tiukemmalle. Yht'äkkiä ne katkeavatkin kerrassaan ja päärmäytyvät jyrkästi takaisinpäin lyöviksi vaahtoharjoiksi. Ne vaahtoharjat kohoavat yhä korkeammiksi, pian syntyy pystysuoraan kohoavia vaahtopylväitä.

Mutta sitten vesi putoaa yht'äkkiä hurjalla jyminällä ensimäisestä jyrkästä kalliokönkäästä alas. Osa päällimäisistä vaahtoryöpyistä näyttää siinä suorastaan lentoon lähtevän, kohoten sakeana utuna ilmaan. Tästä lähtien ei enää erota mitään muuta kuin kokonaisen hurjasti tanssivan valkoisen pylväsmetsän. Lopulta pylväät hajoavat kokonaan, vaahto näyttää kuin tuulessa hulmuava huntu keikkuvan ja soutavan ilmassa. Eikä se enää ole mitään vaahtoa, siinä on kuin maanrepeämästä raivokkaina ylös lyöviä tulenkielekkeitä. Siinä on yhä enemmän kaikenvärisiä kielekkeitä, ne ajavat toisiaan takaa, ne lyövät vastakkain, ne hajoavat ja syytävät tulisuihkuja joka haaralle ympärilleen, rynnätäkseen taas seuraavassa tuokiossa villisti yhteen kimppuun ja eteenpäin. Ja sen tulimeren yläpuolelle kohoaa hienoa savua, joka hiukan ylemmä kohottuaan muuttuu auringonvalossa kauniina vivahtelevaksi sateenkaareksi.

Sellainen on, Porokoski, kun sitä niskalla olevalta laskurämiin puomilta katselee.

Sivulta katsellessa siinä tukkilainen huomaa paljon sellaisia nähtävyyksiä, joita hänen mielestään ei ensinkään tarvitsisi koskessa olla. Siinä on runsaasti pahoja vedenalaisia kallionkielekkeitä juuri parhaalla kulkuväylällä ja siinä on ilkeitä pyörteitä, välistä oikeita kirnuja, joihin vesi imeytyy kuin hurjasti pyörivän myllynkiven silmään. Toisin paikoin sellaiset pyörteet ja kirnut nuoleskelevat aivan arveluttavan läheltä rantoja ja niistä ulos pistäviä rosoisia kallioita, ja ne kohdat ovat kaikkein pahimpia. Niissä voivat alasmenevät tukit aivan odottamatta tehdä sen yllättävän tempun, että lennähtävät suorastaan rannan kuivalle kaiholle kuin näkymättömän käden viskaamina. Tai voivat ne — ja tämä on vielä ikävämpi juttu — pistää ohimennessään nokkansa jonkun lähellä rantaa olevan vedenalaisen kallion koloon ja ruveta näin syntyneeseen ansaan pyydystämään toisia tukkeja, joita soluu ylhäältä kuin turkin hihasta. Ja kaukana on silloin leikki, vaikka koski näyttää niin leveältä ja mahtavalta, että suorastaan mahdottomaksi ruuhkan syntymisen siinä luulisi.

Kun Ali Martikainen oli tyystin tarkastanut Porokosken rannat, tuli hän siihen johtopäätökseen, että varsinkin yksi kohta lähellä sen alapäätä oli hyvin vaarallinen. Siinä kiersi syvä ja laaja pyörre, oikea hiiden kurimus, josta vesi ei ensinkään näyttänyt pois selviävän, kun se kerran oli siihen joutunut.

Ja hiukan tämän kurimuksen alapuolella puski vesi mahtavana vyörynä suoraan rantaa kohti, jonka kalliot sillä kohtaa olivat tavallista rosoisemmat ja veden syövyttämät. Sen lisäksi oli siihen aikojen kuluessa syntynyt poukaman tapainen, aivan kuin keräämään tukkeja ruuhkan perustukseksi.

Kossapuiden laittaminen tällä kohtaa suoritettiin hyvin perusteellisesti. Niistä rakennettiin oikea moninkertainen puomi, jolla koetettiin poukamaa hiukan oikaista. Vaikea oli kyllä edeltäpäin mennä takuuseen, kestäisikö puomi siinä paikallaan tukkien sitä vasten puskiessa. Sitä koetettiin lujittaa vierittelemällä kiviä kossapuiden tukeeksi, ja puut iskettiin yhteen vahvoilla teräskytkimillä, joilla ne myös kiinnitettiin rantakallioihin.

Tämän vahtipaikan silmälläpidon otti Ali Martikainen omaksi erikoistehtäväkseen, ja miehistöksi siihen valittiin kaikkein luotettavimpia Suomen puolen miehiä. Vanha Aapeli Miettinen ja hurjanrohkeat veljekset Jyrki ja Lassi Palviainen olivat näistä tunnetuimmat. He olivat kaikki kolme oikeita taitureja koskilaskussa, ja jos he millä paikalla eivät kutiansa pitäneet, niin sen paikan sai sitten kerrassa jättää ilman vahteja. Ne eivät hyödyttäneet silloin mitään.

Muut vahtipaikat kosken varrella olivat vähemmin vaativia, niihin riitti pari miestä kuhunkin, eikä niissä näyttänyt sen pahemmin tarvitsevan ruuhkan syntymistä pelätä.

Laskurännin hoitelemisen sai Aatu Lappalainen huolekseen, ja niin alotettiin eräänä pouta-aamuna tukkien lasku Porokoskesta.

Sitä leikkiä kelpaisi kyllä hetkisen katsella kenen hyvänsä, ja uteliaina laskurännillä työskentelevät miehet ensimäisten tukkien alasmenoa seurasivat.

Ne menivät aluksi rännin suusta lähdettyään tiukasti yhteen pakkautuneina. Sitten ne alkoivat levitä, pyöriä ja hypellä kuin kevyet höyhenet. Siellä täällä sukelsi jokunen niistä jo kuohujen sisään, kimmoten seuraavassa silmänräpäyksessä suorastaan pystyyn ja heittäen härkäpyllyn kesken kiireintä menoaan. Toisia alkoivat pyörteet viskoa poikkiteloin ylhäältä tulevien eteen. Ne iskivät jysähtäen kiinni toisiinsa, menivät ristiin ja kohosivat siellä täällä vavahdellen puoliksi ylös vedestä. Näytti tuossa tuokiossa olevan ruuhka syntymässä juuri keskelle pahinta kattilaa. Mutta liian väkivaltainen oli kuohujen voima; näkyi vain yksi nytkähdys, ja samassa hajosi koko sotkeutuma. Nähtävästi oli mennyt poikki pahimmin eteen asettunut jättiläinen, jonka tyvipää oli sattunut lähtemättömästi tunkeutumaan vedenalaisen kallion koloon. Kun este oli murtunut, syöksyi taas koko villisti heittelehtivä ja hyppelevä rykelmä eteenpäin. Siellä täällä lensi jokunen rantakiviä vasten, jossa vahdissa olevat miehet iskivät siihen kekseillään vihaisesti kiinni ja sysäsivät sen tuota pikaa takaisin koskeen jatkamaan hurjaa kulkuaan.

Aluksi Aatu Lappalainen laski varovasti, ei läheskään rännin täydeltä. Mutta sitten tuli Ali Martikaiselta määräys, että sai tulla puita toista vertaa rutommin.

— Ali Martikaisen veret alkavat lämmetä! huusi Aatu Lappalainen miehilleen. — Lisätäänpäs hieman löylyä!

Miehet rupesivat raatamaan minkä kynsistä läksi, ja pian solui tukkeja keskeymättömänä, leveänä vyönä rännin täydeltä. Koski näytti pitkin pituuttaan hurjasti kiehuvalta puurolta, voimalliselta puurolta, jota keitettiin jättiläiskokoisista honkatukeista.- Ja puuro solui alaspäin huimaa vauhtia, niinkuin näkymätön hirviö olisi sitä ahnaasti imenyt sisäänsä kesken keittämisen.

Mutta alhaalla vahtipaikallaan työskenteli Ali Martikainen miestensä kanssa.

Heillä oli välistä työtä aivan riittämään asti. Se heidän yläpuolellaan kiehuva pyörre oli siitä ihmeellinen, että se alituiseen muutteli toimintatapaansa. Ei voinut milloinkaan olla varma, miten se menettelisi seuraavassa silmänräpäyksessä.

Pyörteen alkuna oli melkein keskellä koskea oleva valtava kallioköngäs, jonka yli vesi syöksyi hirvittävällä jyminällä suoraan toista kalliota vasten. Se heitti mahtavat hyökylaineet suuressa kaaressa vahtipaikan vastakkaiselle rannalle. Siellä ne tekivät joukean käännöksen ja puskivat joen poikki yhä jyrkemmin kaartuen, kunnes keskelle jokea päästyä osa vesi paljouksista alkoi levitä ylöspäin ja imeytyi valtavina häränsilminä suoraan syvyyksiin. Toinen osa jatkoi edelleen matkaa, muodostaen pyörteen ulkoreunan, mikä myös alkoi kiertää vastavirtaan. Pyörteeseen imeytyneet vedet kumpusivat takaisin pinnalle paljon alempana, juuri vahtipaikan kohdalla, mahtavina vyöryinä. Mutta välistä ne tekivät sen tempun, että kohosivat ylös melkein samalta kohdalta, missä pyörre oli ne imenyt. Silloin syntyi siinä oikea kiehuva kattila, vesi kohosi yhtäkkiä korkeaksi vuoreksi, joka sitten suurella kohinalla levisi joka suunnalle. Suurimman osan vesiään se kuitenkin heitti suoraan vahtipaikan luona olevaa poukamaa kohti.

Jos tuo hyökylaine olisi säännöllisesti toistunut, olisivat vahtipaikalla työskentelevät miehet osanneet olla varuillaan. Mutta säännöllistä ei toistuminen ollut; välistä kului pitkiä aikoja, ettei pyörre ensinkään tuota temppua tehnyt, vaan imi vetensä syvyyksiin, toi ne pohjavirtaa myöten säännölliselle paikalleen alas ja pursutti ne siellä pinnalle. Toisin ajoin taas sotkeutui tahti kerrassaan. Pyörre imi ja oksensi vettään takaisin samassa paikassa monta kertaa perätysten. Näytti kuin siinä olisi ollut mahtava jättiläinen, jonka hengityselimet eivät olleet oikein kunnossa. Joskus ne toimivat kuin hyvätkin palkeet pitkin, syvin vedoin ja puhalluksin, mutta välistä rupesi taatto suorastaan tukehtumaan ja puuskutti epätasaisesti henkeänsä haukkoen.

Ja tuskin ainoakaan tukki pääsi pyörteen ohi siihen sortumatta. Siinä ne suurissa joukoissa kieppuivat ja kiersivät, kunnes katosivat sisään imeytyvän veden mukana kuin jyväset myllynkiven silmään. Toiset sukelsivat suoraan pohjaan, tekivät taipaleensa ja kohosivat sieltä kaukaa alapuolelta ylös, mutta toiset jäivät pitkäksi aikaa pyörteeseen. Niitä ui ja kieppui veden sisässä hyvin laajalla alalla; joka paikassa vilahteli sukeltaneiden jättiläisten latvoja, kadotukseen taas seuraavassa tuokiossa kuin syvyydessä harovan jättiläiskäden tempaamina. Ja kun sitten pyörteen tahti sotkeutui ja se oksensi, silloin syöksyi veden mukana ilmoille kymmeniä tukkeja, toiset suoraan pystyssä kuin pelottavan paineen potkaisema ruiskun mäntä. Muutamat tulivat ylös pahasti sälöilleinä, kuin ahnas peto olisi niitä kurimuksessa ruhjonut.

Ylhäältä syöksyi suurina rykelminä toisia tukkeja; ne iskivät yhteen siinä kumpuilevan vesivuoren kuohuissa, hyökylaineet syytivät niitä joukottain joka haaralle. Toiset lensivät suoraan rannan kallioihin sälöillen ja silpoutuen, toiset iskivät raskaalla jysähdyksellä poukamassa olevaa puomia vasten, pannen sen ankarasti vavahtelemaan.

Puomilla työskentelevien miesten oli pidettävä tarkka vaari, etteivät sitä vasten viskautuvat puut lyöneet heidän jaloilleen. Yhdellä pyyhkäisyllä olisi silloin voinut saada molemmat koipensa murskaksi ja kadota ohikiitävän tukin mukana kuohuihin. Lisäksi oli puomi niin liukas, että sen päällä työskenteleminen vaati suurta tottumusta ja varmuutta.

Pyörteen yläpuolella kiljuvasta könkäästä kohosi ilmaan sakea vesiryöppy kuin höyryruiskun pusertamana, levisi joka haaralle ja satoi alas alituisena vihmasateena. Se kasteli miehet muutamassa hetkessä. He työskentelivät sadetakit yllään, vaikka oli helakka päiväpaiste ja tukahuttava helle. Kuumuudesta ei ryöpyn alla kuitenkaan haittaa ollut; siinä kävi voimakas ilmapyörre kuin jättiläispalkeiden lähettyvillä, ja se teki ilman viileäksi.

Rannan kalliot vavahtelivat, ei mitään ääntä siinä pauhinassa voinut kunnolleen erottaa. He tajusivat toistensa sanat sekä Ali Martikaisen antamat määräykset vain huulten liikkeistä ja viittauksista.

Nalle istui uskollisena rannalla ja katseli kiiluvin silmin edessään riehuvaa villien voimien myllerrystä. Sen tuuhea turkki oli aivan märkä vihmasateesta. Joskus se ravisteli sitä hermostuneena, väliin se taas karkasi neljälle jalalle ja alkoi äristä kiukustuneena, kun joku tukki sen mielestä liian ankaralla jysähdyksellä lennähti rannan kallioita tai kossapuita vasten. Nallea kiihdytti silminnähtävästi tämä näytelmä.

Mutta kiihdytti se miehiäkin. Hurjistuneina he kekseillään iskivät kossapuita vasten lennähtäviin tukkeihin ja survaisivat ne silmänräpäyksessä takaisin kuohuihin. Joskus, kun tukkeja tuli suurina rykelminä, näytti siltä, että he kiihkossaan survovat toisensa koskeen, mutta niin ei käynyt. He työskentelivät varmasti, koskaan keksillään harhaan iskemättä, koskaan tasapainoaan kadottamatta.

Ali Martikainen oli itse ensimäisenä heidän joukossaan. Hänelle tämä työskentely tuotti pohjatonta riemua. Hän ei ollut tällä hetkellä voittoa tavoitteleva tukkiurakoitsija, hän oli vain synnynnäinen tukkilainen, jonka elämän sävelen olivat kaksitoistavuotiaasta lähtien koskien kohut soitelleet. Veret jyskyttivät hänen ohimoissaan, hänen jokainen jäntereensä toimi kuin teräsponnin, ja tulta iskivät hänen silmänsä. Hänen teki mielensä huutaa ihastuksesta, huutaa, niin että se olisi kosken pauhinan voittanut.

Kas tällaista oli se oikea elämäntaistelu, jossa kannatti voimiaan koetella!

Eikä ruuhkan alkua päässyt syntymään. Välistä kyllä näytti siltä, kuin puut rupeaisivat kossapuiden vieressä kerrassaan sotkeutumaan, mutta silloin sivallettiin pitkät kanget esille, ja siinä tuokiossa hajosi taas koko rykelmä, hyökylaineet sen mukanaan pyyhkäisivät.

Tuli toisin ajoin levähdyshetkiäkin. Jättiläinen hengitti säännöllisesti, tukit kulkivat siivosti syvyyden kautta sukeltaen poukaman ohi. Silloin miehet pyyhkivät hikeä kasvoiltaan ja katselivat pyörteen toimintaa.

— Ihmeellinen laitos, huusi Jyrki Palviainen käheäksi painuneella äänellään. — Olisi hauska tietää, mikä sen tahdin välistä niin pahasti sotkee.

— Mikäkö sotkee, naurahti Aapeli Miettinen itsetietoisesti. — Näkeehän sen, että se nielaisee silloin liian paljon puita kerralla. Ne täyttävät siellä syvyydessä henkireiät tykkänään, eikä auta äijä raiskan muu kuin oksenna takaisin enimpiä.

— Olisikohan niin! ihmettelivät toiset silmät suurina.

— No varmasti on niin, vakuutti Aapeli Miettinen. — Lopettakaapas tukinlasku, eikö muutu sen hengitys paljon säännöllisemmäksi.

Aapeli Miettinen sipaisi hihallaan märkää otsaansa ja jatkoi hetken kuluttua:

— Arvelevat siellä syvyydessä olevan jo sievoisen varaston eri puulaakien puita ihan sekaisin. Siellä on pahoja ansoja, niinkuin näette noista sälöytymistä, joita monet tukit siellä saavat. Kuka sen tietää montako sinne on jo jäänyt ikitielleen, meneppä sinne tarkastamaan!

— Tekemättä taisi jäädä tarkastus! nauroivat toiset.

— Tekemättä jääpi, mutta niin on asia kuin sanoin, jatkoi Aapeli Miettinen. — Minä tunnen tämän pyörteen; pikku poikana ollessani kun laskettiin tästä, oli se paljon siivompi. Siitä lähtien on se saanut sisuksiinsa niin paljon törkyä, että alkaa köhiä ja yökötellä. Vanhenee taatto nähkääs ajan mukana!

Toisen laskupäivän iltana saapui koskelle joukko pietarilaisia huvimatkailijoita. Tavallisesti ne käyvät vain Kivatsulla, jonne on pääsy Petroskoin kaupungista mukavampi. Ne, jotka Porokoskelle asti tulevat, ovat Kivatsun jo monta kertaa nähneet ja tahtovat nähdä vielä uudemman ihmeen. Ja sen he näkevät Porokoskella, on se koski semmoinen.

Ensin huvimatkue hyvän aikaa mekasti ylhäällä laskurännin puomilla ja sieltä tukkien alasmenoa katseli. Komea olikin se katseltava laskevan auringon valossa. Koski näytti silloin punaisissa liekeissä leimuavalta kadotukselta, johon ajettiin polttoaineeksi puutavaraa; ja ahnaasti sen hurjina hyppelevät liekit nielivät tuota ehtymätöntä saalistaan.

Laskumiehet tekivät työtään suurella tottumuksella ja varmuudella. Joku heistä toisinaan hyppäsi jo laskurännin suuta lähelle soluvia, liikkeessä olevia tukkeja myöten toiselta puomilta toiselle. Katselijat silloin säikähtyneinä kirkaisivat, luullen uhkarohkean hyppääjän auttamattomasti alas hurahtavan. Mutta alas ei se koskaan hurahtanut, miehet vain naureskelivat katselijain säikähdykselle.

Vähitellen siirtyi matkue kosken vartta alaspäin ja joutui lopuksi sen vahtipaikan kohdalle, jossa Ali Martikainen miehineen työskenteli.

Pyörre sattui silloin hengittämään tasaisesti. Ali Martikainen seisoi rantakalliolla kankeensa nojaten. Nalle hankasi kosteata turkkiaan hänen sääreensä ja murahteli mielihyvästä, kun Ali Martikainen kumartui sen niskavilloja kyhnyttelemään.

Silmät lensivät suuriksi tulijoilta, kun näkivät puolikasvuisen karhunvotkaleen leikittelevän tuon jättiläiskokoisen miehen kanssa. Pelokkaina he vetäytyivät etemmäksi ja katselivat sieltä Ali Martikaista, pulma polittaen keskenään ja viittoen käsillään.

Oli joukossa sentään yksi rohkea. Se oli kookas, solakka, häikäisevän kaunis nainen, käytökseltään reipas ja arkailematon, eroten jyrkästi koko muusta seurueesta. Hän lähestyi Ali Martikaista ja, koettaen saada ääntänsä kuuluviin, kysyi puhtaalla, soinnukkaalla aunuksenkielellä, tohtisiko vieraskin silitellä hänen »koiraansa».

Ali Martikaista miellytti kaunotar ensi silmäyksellä. Hän ei muistanut konsanaan nähneensä niin viehättävää, suorastaan viettelevän kaunista naista. Naisella oli yllään tiukka urheilupuku, päässä soma pieni lakki, jonka reunat olivat painaneet uhkean tumman tukan korvallisilla hiukan alas. Helakan puhdas hipiä oli runsaasta ulkoilmassa oleskelemisesta saanut terveen värin, ja koko piirteet uhkuivat rohkeutta, melkein ylimielisyyttä. Mutta ihmeellisimmät olivat silmät, suuret ja nauravat silmät. Syvällä niiden pohjalla oli Ali Martikainen kuitenkin näkevinään muuta kuin naurua; hänen mieleensä vilahti öinen meri, pelottavan salaperäinen ja houkutteleva, kun hän kohtasi niiden katseen.

Kuin lumottuna tuijottaen tuohon ilmestykseen oli Ali Martikainen tyyten unohtaa hänelle tehdyn kysymyksen. Mutta kun nainen, vielä lähemmäksi tullen, toisti sen, selitti hän nauraen Nallen mielihyvällä silittämisen sallivan, varsinkin kun silittäjällä oli niin kauniit kätöset.

Ali Martikaisen komennosta Nalle otti vieraan vastaan kahdelle jalalle nousten ja etukäpälillään tervehtien. Nainen alkoi silitellä ja taputella Nallen kosteata turkkia. Nalle irvisteli ihastuksesta ja raapi hellävaroen isoilla kynsillään hänen hameitaan.

Koko ajan pälyivät naisen silmät Ali Martikaiseen. Hän näytti mittelevän häntä kiireestä kantapäähän asti, ja peittelemätön ihastus kuvastui hänen katseessaan.

‒ Teillä on harvinainen koira, sanoi hän rohkeasti hymyillen. — Mahdatte itse olla yhtä harvinainen.

— Miten niin? kysyi Ali Martikainen myhäillen. Häntä miellytti naisen suorasukaisuus; hän tunnusteli siinä kuin kaukaista sukulaisuutta.

— Minä vain arvelin, hymyili nainen, vilauttaen huikaisevan valkeita hampaitaan. — Vai oletteko te kotoisin sellaisesta maasta, jossa tällaiset koirat ovat tavallisia?

Hän nousi seisomaan ja tuli aivan lähelle Ali Martikaista, katsellen häntä koko ajan hellittämättä, lumoavasti. Ali Martikainen tunsi tuon katseen alkavan polttaa. Hän vastasi vältellen:

— Satuimme löytämään sen siellä rämeillä. Oli joutunut tulvaa pakoon yksinäiseen suopetäjään, orpo raukka. Siitä otin ja kasvatin, ja mukiin se menee, kun ei muuta koiraa ole.

Naisen muu seurue oli tällä välin laskeutunut rannalle ja katseli haltioissaan pyörrettä sekä tukkien leikkiä siinä. He huutelivat ja viittoivat myös Ali Martikaisen puhekumppania sinne alas.

Nainen ei pitänyt kiirettä. Hän alkoi tiedustella, mistä asti Ali Martikainen oli tullut puinensa. Kun Ali Martikainen selitti tulevansa Soimijoen rämeiltä, nyökkäsi nainen, aivan kuin paikka olisi ollut hänelle vanhastaan tuttu.

Sitten nainen kysyi äkkiä, omituisesti ääntään korostaen:

— Viettekö puunne Petroskoin kaupunkiin asti?

— Kontupohjan lahteen minun urakkani oikeastaan päättyy, mutta ehkä käyn Petroskoissa asti. Siellä on urakanantaja.

— Kuka? kysyi nainen nopeasti.

— Tehtailija Baronin, vastasi Ali Martikainen, alkaen jo vähän ihmetellä naisen tiedonhalua.

Mutta nainen ei enää kysynytkään mitään, nyökkäsi vain toistamiseen ja luoden häneen viimeisen pitkän, hyväilevän katseen hyppäsi notkeasti rantakiville.

Ali Martikainen katseli ihastuneena hänen kauniin, voimakkaan vartalonsa liikkeitä, jotka ruumiinmukainen puku toi niin hyvin näkyviin.

Samassa kuitenkin juoksi ylhäältä laskuränniltä joku mies Aatu Lappalaisen lähettämänä. Ali Martikainen kiintyi keskustelemaan tulijan kanssa ja unohti hetkeksi rannalla-olijat.

Nämä katselivat miesten työskentelyä puomilla. Pyörteestä sattui juuri silloin lennähtämään muutamia tukkeja puomia vasten. Miehet sysäsivät ne kekseillään virran vietäväksi. Tämän jälkeen Lassi Palviainen käveli huolettomasti puomia pitkin, tarkasteli liitoksen kohdalta teräspidintä ja nakutteli keksillään sitä tiukemmalle.

Seuralaistensa kauhistukseksi hyppäsi Ali Martikaisen kanssa puhellut nainen notkeasti puomille ja alkoi sen liukkaita tukkeja pitkin keikkua Lassi Palviaista kohti, kerjäten käsiänsä ojennellen hänen keksiänsä itselleen.

Lassi Palviainen hymyili neuvottomana ja koetti selitellä, ettei vieraiden oikeastaan olisi lupa astua puomille. Siinä oli hengenvaaralliset paikat, kuten itse voi hyvin nähdä.

Nainen ei ollut hänen estelyjään kuulevinaan eikä hellittänyt, ennenkuin oli saanut pyytämänsä keksin. Sitä käsissään hullunkurisesti heilutellen alkoi hän liukua edestakaisin puomia pitkin tukkilaista jäljitellen.

Lassi Palviainen oli hypännyt maalle ja seurasi sieltä toveriensa kera naureskellen naisen liikkeitä. He unohtivat pyörteen silmälläpidon kokonaan.

Äkkiä kuului ankara jysähdys, puomi hyppäsi koholle saamastaan iskusta, ja kuohut löivät sen ylitse. Nainen päästi hätääntyneen parkaisun ja horjahti kuohuihin.

Seuraavassa silmänräpäyksessä syöksähtivät kaikin miehet puomille. Ali Martikainen oli nopein. Kuin ilves hän viskautui suoraan rantakalliolta vaaranpaikalle ja tempasi puomin vierellä ryöpsähtelevistä kuohuista pudonneen ylös juuri samassa silmänräpäyksessä, kun kuohut läksivät pakenemaan takaisin viskatakseen uhrinsa koskeen. Samassa pyyhkäisi puomin sivua jytisten liukuva tukki ohitse ja repäisi osan naisen hameita mennessään.

Jollei Ali Martikainen olisi ollut niin salamannopea, olisi nainen mennyt hameittensa mukana. Tukki olisi viskannut hänet suoraan kurimuksen kitaan.

Koko muu seurue oli aivan tyrmistynyt. Useat naiset olivat pyörtyneet rannalle, ja miehetkin olivat säikähdyksestä aivan lamautuneet.

Ali Martikainen kapusi taakkoineen rantakalliolle ja läksi juoksujalkaa taivaltamaan metsän sisältä pilkottavaa huvimajaa kohti. Pari miehistä seurasi häntä koneellisesti, toiset jäivät rannalle selvittelemään tupertuneita naikkosiaan.

Nainen lepäsi hervotonna Ali Martikaisen sylissä. Oli nähtävästi ennättänyt saada hiukan vettä keuhkoihinsa aallokossa. Ehkä ohipyyhkäisevä tukki oli ennättänyt myös kolhaista hänen jalkojaan, kenties murskata ne kokonaan.

Näin ajatteli Ali Martikainen aluksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli kuitenkin muistavinaan nähneensä kauniin vaalean sukan peittämän jalan luiskahtavan tukinrungon yli. Hän tarkasti hätäisesti velttoina riippuvia jalkoja, ja ne näyttivät ainakin päältäpäin olevan vahingoittumattomat.

Ali Martikainen joutui huvimajalle, sen ovi oli auki, hän työntyi siitä sisään ja laski taakkansa ensimäiselle eteen sattuvalle rahille. Hätäisesti käsin kopeloiden hän vielä tutki tajuttomana makaavan nilkat ja jalkoterät, varmistuen lopullisesti siitä, että ne olivat terveet.

Selvää siis oli, että oli suoranainen hukkumisvaara kyseessä. Hän vilkaisi ympärilleen ja huomasi naulakolla päällysvaatteita ja matkapeitteitä. Hän tempasi niistä mitä käsiin sattui ja alkoi nopein, päättävin ottein riisua tainnoksissa makaavalta enimpiä märkiä vaatteita, käärien niiden tilalle lämpöisiä peitteitä.

Tätä tehdessään hän kuuli ovelta hätääntyneitä ääniä; hän vilkaisi sinne, ja harmistunut naurahdus vilahti hänen kasvoillaan.

Siellä kurkotteli useampia naamoja ovesta, hätääntyneitä ja noloja naamoja, mutta ei ainutkaan niiden omistajista rohjennut astua kynnyksen yli. He pelkäsivät Nallea, joka oli seurannut Ali Martikaisen kintereillä ja istui lattialla, katsellen uteliaana ja ihmetellen isäntänsä puuhia.

Ali Martikainen sysäsi Nallen syrjään ja kysyi sisään töytääviltä kovalla äänellä, oliko joukossa ketään lääkäriä.

Aluksi ei kukaan vastannut, kaikki alkoivat vain siunaillen ja voivotellen tungeksia Ali Martikaisen ympärillä puhuen kaikki yht’aikaa. Ali Martikainen toisti silloin kysymyksensä melkein raivostuneena.

Kaikki säikähtivät ja peräytyivät. Mutta lääkäri löytyi ja tointui lopulta sen verran, että huomasi mistä oli kysymys. Hän ryhtyi avustamaan Ali Martikaista taintuneen virvottelussa, saaden yht'äkkiä aivan tavattoman tarmonpuuskan.

Hieronnan avulla koetettiin saada taintunutta henkiin. Lääkäri työskenteli tottuneesti, vaikka kätensä vapisivat ankarasta mielenliikutuksesta. Samalla hän komensi ympärillä tungettelijoita laputtamaan tiehensä, kun olivat vain haitaksi ja häiriöksi.