Part 4

Joella vallitsi erämaan öinen rauha. Usva liukui verkkaan yötuulen ajelemana pitkin vedenpintaa, ja usvan läpi häämötti vastapäiseltä rannalta parvi joutsenia, jotka siellä rannan tuuhean kuusikon alla hiljakseen uiskentelivat. Ei ainoatakaan ihmisääntä kuulunut, ei ainutta tukkia näkynyt.

Miten se voi olla mahdollista? Niin, se oli Iikan mielestä suorastaan käsittämätöntä, satua.

Äkkiä iski hänen päähänsä ajatus, että jospa ovat jo menneet ohi. Hätäisesti ryhtyi hän tarkastelemaan rantoja, näkyikö puissa tukinlaskun merkkejä, kytkimien jälkiä ja hakattujen närevitsojen kantoja.

Niitä olikin runsaasti, mutta vanhempia, ei senkesäisiä.

— Neitsykäinen on tämä puro vielä tämän kesän lukuuni vahvisti tarkastuksen tuloksen Aapeli Miettinen, vanha kokenut tukkilainen, joka oli noussut veneestä rannalle ja nuuski siellä pitkän aikaa metsikköä.

— Eikö näy edes minkäänlaisia oksanmurtumia tai muuta semmoista? tiedusteli Iikka veneensä perästä.

— Ei vähintäkään, ihmisjalka ei ole näitä rantoja tänä kesänä tallannut.

Uskoa se siis piti, niin mahdottomalta kuin se likasta tuntuikin. He olivat tosiaan pääsemässä ensimäisinä Soimijoelle. Jospa ne toiset eivät vain viime tingassa joutuisi alas, sitä vielä puuttuisi!

Iikka käski miestensä soutaa kiireesti takaisin heidän omaan puroonsa. Sinne tultuaan he ryhtyivät ensi töikseen puhdistamaan sahia uittokuntoon.

Mutta mahdotonta oli Iikan hetkistäkään rauhallisesti työskennellä. Vähän väliä hän säikähti omien miestensä sauvointen kolinaa ja oli kuulevinaan alhaalta Soimijoelta milloin ihmisääniä, milloin kirveen iskuja.

Hätäisesti käski hän silloin keskeyttää työn ja alkoi joka hermo jännittyneenä kuulostella, mutta aina osottautuivat vieraat äänet mielikuvituksen luomiksi.

Lopulta hän ei enää jaksanut itseänsä pidättää, vaan lähetti yhden nuoremmista miehistä soutamaan takaisin sananvientiin, että Soimijoella oli paikat tyhjät ja että vain koettaisivat kiireimmän kautta alaspäin pyrkiä. Tosin ei Ali Martikainen ollut sanantuonnista mitään puhunut, mutta Iikka lähetti siitä huolimatta.

— Naurakoon, jos nauraa! murisi hän puolittain itsekseen. Hitto sen miehen metkuihin osasi tottua.

— Se mies näkyy luottavan onneensa, lausui Aapeli Miettinen painolla.

— Niin luottaa eikä turhaan! säestivät toiset miehet kuorossa. — Sillä on onni puolellaan, on ihan kokonaan.

— Se sanoo sitä jumalakseen, tukkilaisten jumalaksi, lausui Iikka.

— Saattaa ollakin se, myönnyttelivät toiset, käyden vakaviksi, melkein hartaiksi.

Auringon noustessa tekivät miehet rannalle nuotion, haukkasivat sen ääressä eväitään ja kävivät sitten hetkiseksi nukahtamaan.

Pitkää aikaa he eivät ennättäneet unia vetää, kun sananviejä palasi kertoen ihmeitä:

Heidän puronsa varrella tehtiin työtä aivan kuin maailmanloppu olisi ovella, niin ilmotti hän hengästyneenä. Heti heidän lähdettyään oli Ali Martikainen pitänyt miehistölle puheen, ilmottaen ensi sanoikseen, että nyt vihdoin oltiin oikean uittoväyläksi kelpaavan paikan niskalla. Pitäisi vain vielä levähtämättä ponnistaa yksi vuorokausi tai hiukan toista, silloin oltaisiin perillä, silloin olisi voitto käsissä. Ja Ali Martikainen oli luvannut miehistölle kaksinkertaisen palkan, jos yritettäisiin täyden päältä. Lisäksi oli hän luvannut, että Soimijoelle päästyä saataisiin työhön koskematta levätä kolme vuorokautta ja täysi palkka juoksisi koko ajan.

Ja sitten oli hurja työ alkanut. Toiset puhdistivat jokea alaspäin, toiset vetivät ylhäältä jälkipäätä kokoon ja kasasivat tukkeja virtapaikan niskaan alaslaskua varten. Ali Martikainen itse oli yht'aikaa joka paikassa, ja ilo oli sen miehen muotoa nyt katsella.

Niin lopetti sananviejä kertomuksensa.

Miehen puhe osottautui todeksi; pian alkoi kuulua huutoa, hoilausta ja hakkaamista sahille asti. Ja siinäpä jo tulla rymistikin ensimäinen etujoukko alas sohojen ja otvapuiden kera. Nopeasti ne iskettiin kiinni rannan puihin närekytkimillä ja samalla raivattiin veteen pistävät oksat ja murrot. Perässä tuli toisia, jotka laittoivat pitkin rantaa kopukoita sellaisiin paikkoihin, missä rannalla oli vaikea liikkua.

Laulaen miehet työtä tekivät, yleinen uupumus oli kuin pois puhallettu, pitkien viikkokausien raskaat koettelemukset unohdetut. Ilo loisti kaikkien katseista, ja miehet kertoivat kilpaa, että Ali Martikainen oli suorastaan sytyttänyt tuleen koko joukon, niin repäisevästi oli hän sanansa sovittanut, niin varma oli hän voitostaan ollut.

Kyllä nyt huomisaamuun mennessä sysättäisiin Soimijokeen semmoinen panos tukkeja, ettei toisten puita mahtuisi enää väliin ainutta kalikkaa!

Vasta iltapäivällä saapui Ali Martikainen alas. Hän oli loistavalla tuulella, vihelteli hattu takaraivolla kuin talkootanssiaisissa, ja poikamainen iloisuus vilkkui hänen silmistään. Kova piirre suun ympäriltä oli melkein tyyten kadonnut, ja toinen oli nyt sointu hänen kuuluvassa äänessään, kun hän tullessaan jakeli miehistölle viimeisiä määräyksiään.

Jo kaukaa huusi hän Iikka Penttiselle:

— Hei, Iikka, jokos alat uskoa onnen olevan meidän kelkassa?

Iikka myönsi, että hänen oli ollut sitä vaikea uskoa. Vielä viime yönä oli hän aivan kuollakseen pelännyt toisten joutuvan viime tingassa pilaamaan koko hyvän pelin.

— Mitä vielä! nauroi Ali Martikainen ylimielisesti kädellään huitaisten. — Kun eivät ennen ehtineet, niin kyllä ne vielä muutaman yön siellä torkkuvat. Ei pidä epäröidä eikä pelätä, siinä koko juttu!

Ali Martikainen ilmotti laskun alkavan kello kuusi illalla, siihen mennessä pitäisi nyörien alhaalla olla selvät.

Selvät olivatkin Iikka Penttisellä nyörit. Soimijoessa olivat puomit valmiina puiden kokoamista varten jokilauttoihin. Ensin aiottiin ne kaikki kasata sumaan laskupaikan alapuolella olevaan laajaan suvantoon, jossa joki muodosti järventapaisen poukaman. Siitä sitten lähdettäisiin lautoilla alas huristamaan.

Ali Martikainen tarkasti häthätää kaikki varusteet ja kertoi sitä tehdessään jättäneensä laskutyön valvomisen Aatu Lappalaisen ja Mikko Sormusen huoleksi. Ne pojat olivatkin jo kasanneet sen verran puita, että ensi yönä Soimijoki voitaisiin rehellisesti vallata.

Kun Ali Martikainen ja Iikka palasivat tarkastusmatkaltaan, huomasivat he ihmeekseen laskupaikan yläpuolella miesten suurella touhulla asettelevan puomia Soimijoen poikki.

— Hei, pojat, mitä hittoa te siellä rakennatte? huusi Ali Martikainen närkästyneenä.

— Sulkua me täällä vain panemme! vastasi Aapeli Miettinen touhussaan. — Pistämme tästä portin kiinni merkiksi, ettei syrjäisillä ole näille markkinoille asiaa.

— Ei helkkarissa vielä! huusi Ali Martikainen.

— Millä oikeudella sen teette, kun meillä ei ole vielä puita joessa ensinkään? Laki on täytettävä rehellisesti eikä anastamalla.

Nolona ja vastahakoisesti Aapeli Miettinen avasi jo yhteen nitomansa puomit keskeltä jokea irralleen ja antoi niiden painua virran mukana pitkin rantoja.

— Ihmeellinen mies! murisi hän puomeja irrottaessaan. — Mitähän se sanoisi, jos toisten puita alkaisi nyt juuri sieltä alas suoltua.

— Mutta niin se on kuin Ali Martikainen sanoo, väitti eräs nuoremmista miehistä. — Laki se pitää olla tukkijoellakin, ei sitä saa kiertää eikä ennakolta yhteistä luojan luomaa kulkutietä kahmaista.

— Eikä ne nyt tähän tule, lisäsi toinen miehistä.

— On se semmoinen se Ali Martikaisen onnentähti.

— Niin se on! vahvistivat toiset hiljaisella äänellä, pälyen taikauskoisella kunnioituksella Ali Martikaiseen päin.

Minuutilleen kello kuusi alkoi ylhäältä kuulua huuto:

— Väylä auki! Tulee!

Se kuului ensin heikosti, mutta vähitellen vahtipaikalta vahtipaikalle siirtyen yhä voimakkaammin, kunnes lopulta koko jokivarsi ulvoi sitä yhtenä ainoana kuorona. Ja kaiku Soimijoen toiselta rannalta vastasi:

— Tu-lee!

Hyvän aikaa saatiin sentään tupakoida, ennenkuin ensimäiset puut tulivat alas. Ensin niitä tuli yksitellen, sitten pienemmissä joukoissa soluen, mutta lopulta alkoi tulla joen täydeltä.

Pian alkoi laulukin jokivarrelta kajahdella. Laskumiehet sen siellä ylhäällä ensin alottivat, ja vähitellen kaikki siihen yhtyivät. Eikä se sitten enää vaiennutkaan koko yönä. Kun alhaalla vielä vedettiin päättyvän laulun loppusäveltä, niin ylhäällä alkoi jo toinen.

Ja Soimijoki täyttyi nopeasti. Alhaalla joen poukamassa oli jo valtava suma tukkeja, kun aurinko alkoi tehdä nousuaan, sunnuntai-aamun aurinko. Silloin oli nimittäin sunnuntai-aamu.

Silloin, juuri auringon noustessa, vedettiin Ali Martikaisen määräyksestä kaksinkertainen puomi Soimijoen poikki laskupaikan yläpuolelle. Viistoon se vedettiin myötävirtaan molemmista rannoista, niin että puomien päät yhtyivät keskellä jokea.

Soimijoki oli sitä myöten sulettu.

Samana aamuna hiukan myöhemmin saapuivat kuokkavieraat. Ali Martikaisen laskukunta oli juuri lopettanut juhla-ateriansa ja kelli Soimijoen korkealla rantaäyräällä hongikon pylvässalissa voimallista rokkaruokaansa sulatellen. Useat miehistä olivat jo unen helmoihin uupuneet, toiset torkkuivat puolinukuksissa. »

Silloin ajelehti virran mukana Soimijokea alas muutamia yksinäisiä tukkeja.

Laiskasti silmiänsä raotellen katselivat kanervikossa kellivät miehet niitä. Lukkari Matti Nevalainen huomautti ykskantaan:

— Terveisiä näkyvät ylhäältä lähettävän, keitä lienevätkin!

Eräs miehistä nousi ja juoksi puomia pitkin tarkastamaan sitä vasten ajautuneiden tukkien leimamerkkejä.

— Pomeranssin lähettämiä näkyvät olevan! ilmotti hän.

—Vai Pomeranssi muisti ensimäisenä, virkahtivat miehet haukotellen ja käänsivät laiskasti kylkeään.

Samassa alkoi kuitenkin ylhäältäpäin kuulua kovaa laulua ja loilotusta, ja pian sieltä tuli virran mukana näkyviin kaksi venekuntaa miehiä sauvoimilla ja kekseillä varustettuina.

Kanervikossa lojuvat miehet kohottivat päitään, ja Matti Nevalainen totesi:

7°

71

— Niitäpä kuulostavat olevan Pomeranssin poikia. Ne ovat aina ja joka paikassa semmoista isoäänistä väkeä.

Äkisti laulu veneissä katkesi, ja kolmella kielellä alkoi tulla sadatuksia, kun tulijat näkivät puomin joen poikki edessään ja joen sen alapuolella täynnä tukkeja.

Matti Nevalainen ei ollut kuulevinaan miesten manauksia, alkoi vain ladella heille kohteliaisuuksiaan ja sanoi pahottelevansa sekä omasta puolestaan että koko sakin puolesta, kun eivät hetkistä aikaisemmin joutuneet.

— Syötiin tässä näet juhlarokka ja siltä myöhästyitte! selitteli hän oikein seisaalleen nousten. — Odotettiin hyvän aikaa ja ihmeteltiin, että outo on viivykki varmasti niille sattunut. Aina ne ovat tähän asti ajallansa paikalla olleet.

Uusi ryöppy karkeita manauksia oli vastauksena Matti Nevalaisen kohteliaisuuksiin. Mutta nyt alkoi toisiakin rannalla kellivistä miehistä valpastua, ja tulokkaiden kera alotettiin vilkas sananvaihto.

Kehotettiin heitä nousemaan rannalle, kun kerran oli yhteen satuttu. Oli kerrassaan hauska saada tietää kuulumiset sieltä ylhäältä, hyvinkö siellä jaksettiin ja aikoiko olla jo ikävä Petroskoin kaupunkiin!

Veneissä-olijat vastasivat kiroten, että he viis välittivät kuulumisista, he tahtoivat paljon kernaammin tietää, millä tuhannen sarvipään voimalla Ali Martikaisen joukko oli rämeistään irti päässyt. He eivät koskaan olleet sitä edes ajatelleet.

Matti Nevalainen lohdutti heitä sillä, että nyt voisivat mennä takaisin ylös ja ajatella tätä asiaa sitä ahkerammin. Heillä oli siihen hyvää aikaa, ei huolinut yhtään työtä kiirehtiä.

— Ja kuinka kauan te sitten aiotte tuon kirotun puominne tuossa meidän nokkamme edessä pitää? kivahti eräs veneiden miehistöstä, nähtävästi niiden päällikkö.

Rannalta ilmotettiin, että sitä oli vaikea tarkalleen sanoa näin etukäteen. Matti Nevalainen arveli kuitenkin vetävän kolmisen viikkoa, ennenkuin häntäpää ennätettäisiin alas saada. Se oli näet vielä siellä lähtöpaikoilla talviteloillaan, ja piti ensin levätä ja virvotella itseään tarpeeksi, ennenkuin lähdettäisiin sitä hakemaan. Matti Nevalainen vakuutti kuitenkin pyhästi, että Soimijoki jätettäisiin rehellisesti ja asetuksien mukaan paikalleen, kunhan jouduttaisiin alaspäin lähtemään.

Ja vielä senkin lupauksen antoi hän koko sakin puolesta, että alasmennessä vietäisiin heidän terveisensä Petroskoin kaupunkiin ja lohdutettaisiin siellä heidän ikävöiviä omaisiaan.

Veneissä-olijat eivät jääneet enempää kuuntelemaan; he läksivät vihaisesti soutaa julistamaan takaisin samaa tietä kuin olivat tulleet.

Ali Martikainen ei kuullut eikä nähnyt tästä vierailusta mitään. Hän nukkui hongan juurella havulyhde päänsä alla, nukkui ensi kerran viikkokausien valvomisen perästä. Komea rinta kohoili syvästä, tasaisesta hengityksestä, hattu oli vierähtänyt maahan ja tuuhea tukka valahtanut ahavoituneelle otsalle.

V.

Ali Martikaisen matka Soimijoelta Ääniseen on pian kerrottu. Tämä matka on kyllä kohtalaisen pitkä, hyvän joukon kolmattasataa virstaa, mutta se on koko taival enimmäkseen hyvää uittoväylää, jossa tukit voi suurissa jokilautoissa alas laskea.

On alkutaipaleella järvimatkaakin parisen peninkulmaa. Soimijoki päättyy nimittäin Himolan järviin. Ne ovat autioita erämaan järviä, ja tukkilaiset kiiruhtavat päästäkseen niistä niin pian kuin mahdollista Sunujokeen, joka näistä järvistä alkaa.

Sunujoki muodostaakin matkan pääosan. Se on ylhäältä asti hyvin vesirikas joki, ja alkutaipaleesta voi sitä, laskea satakunnan virstaa jokilauttoja ainutta kertaa hajottamatta.

Vasta matkan loppupuoliskolla, kun Sunujoki lähtee murtautumaan vaaraisten maiden poikki päästäkseen Äänisjärven alankoon, alkavat vaikeudet. Tällä koskitaipaleella on Sunujoessa monta koskea ja putousta, kolme niistä kuuluisaa kautta Aunuksen, vieläpä kaukana sen rajojen ulkopuolellakin. Nämä kosket ovat Hirvas, Porokoski ja Kivatsu. Viimeinen niistä on Sunujärven ja Äänisen välisellä kannaksella vain muutaman peninkulman matkan päässä Kontupohjan lahdesta, johon Sunujoki päättyy.

Koskitaipaleen alettua täytyy suuret jokilautat hajottaa ja solutella puut vähitellen koskista alas. Mutta nopeasti se työ sujuu, kun laskumiehet vain ovat tottuneita tukkilaisia. Vedestä ei koskissa voi sanoa puutetta olevan, tanssien niissä suuret honkatukit lentävät vain harvoin pohjakiviin kolahdellen.

Kaiken kaikkiaan on Sunujoki komea joki, komein Aunuksessa, ja vaikeata lie Suomestakaan sen veroista löytää. Aunuksen kansa rakastaa suuresti Sunujokeansa, vaikk'ei tämä kansa vielä täydelleen tajua, miksi rikkauden lähteeksi heidän unohdetulle maankolkalleen Sunujoki voi kerran koitua.

Myös tukkilaiset tätä jokea rakastavat. Kun Egyptin korvesta päästään Himolan järviin ja Sunujoen alkupäähän, tuntuu siltä, kuin olisi irtautunut pahan painajaisen kourista. Iloisesti lähtee matkanteko luistamaan, ei muuta kuin laulele vain lautallasi ja anna huristaa myötävirtaa.

Ja vaikka tämä huoleton matkanteko keskeytyy koskitaipaleelle jouduttua, niin viis siitä. Kosket tuovat vaihtelua yksitoikkoiseen lautoilla laskemiseen, ja mimmoista vaihtelua! Kyllä siinä karisee jäsenistä ja mielistä viimeiset Egyptin korvesta mukana kulkeutuneet puutumisen jätteet. Aivan tuntee itsensä uudestisyntyneeksi ja hilpein mielin viimeisestä, kuulusta Kivatsun ryöpystä, alas päästyään laskee matkansa määrään Kontupohjan lahteen, jossa avara Ääninen äidillisen sylinsä avaa, jossa höyryvoimalla vetävät hinaajat ovat jo malttamattomina alastulijoita odottamassa.

Nopeasti Ali Martikaisen laskukunta taivalta katkaisi, kun se kerran oli selville vesille päässyt. Korpien koettelemukset olivat karaisseet Ali Martikaisen miehistön, ja hänen lakinsa oli myös tehonsa tehnyt. Se oli ennättänyt syöpyä aunukselaistenkin veriin. Hyviä niistä oli tullut tukkimiehiä; kuin leikillä ne tekivät työtänsä mukavassa jokilaskussa.

Perässä tulevain kilpailijain miehistö oli uneliaita vetelyksiä, jotka torkkuivat lautoillaan ja antoivat puittensa ruuhkautua monasti selvällä luojan luomalla kulkuväylällä. Siksi nämä perässä tulijat jäivät pian kauas jälkeen. Kun Ali Martikaisen laskukunta koskitaipaleelle joutui, olivat ne kuun kuulumattomiin häipyneet.

Niin kävi, vaikk'ei Ali Martikainen enää miehiänsä työntekoon hoputtanut niinkuin Soimijoelle pyrittäessä.

Ali Martikainen oli siinä kohden merkillinen mies, ettei selvällä ja suoralla jokitaipaleella työnteko häntä sanottavammin huvittanut. Hän oli taistelujen mies, hän viihtyi vain korpien ja rämeiden vaikeuksien keskellä. Ne saivat hänen verensä vilkkaana suonissa kiertämään, ne terästivät hänen tarmonsa ja karkottivat viikkomääriksi unen hänen silmistään. Mutta heti kun vaikeudet loppuivat, tuntui hänestä, kuin pohja hänen jalkojensa alta olisi pudonnut. Häntä rupesi haukotuttamaan, ja niinpä hän hylkäsi työnvalvonnan Iikka Penttisen ja toisten alipäällikköjensä huoleksi, itse kuluttaen päivänsä lueskellen mukana kulettamiaan kirjoja tai kasvattaen Nallesta tukkilaista, niinkuin oli luvannut.

Nopeasti Nalle edistyikin Ali Martikaisen koulussa. Se oli viisas elukka, ja pian se tottui opetusmestarinsa perässä ketterästi ravaamaan pitkin sumaa puulta puulle hyppien.

Mutta Ali Martikainen ei tähän tyytynyt, hän opetti Nallen myös pitelemään keksiä kourassaan ja tanssimaan kahdella jalalla pitkin yksinäistä kiikkerää puuta. Ja lopuksi hän opetti Nallen myös tekemään tukkilaisen valan.

Tämä viimeksimainittu temppu vaati monen päivän ankarat harjotukset, joiden kestäessä Nalle välistä pahoin suutahti, alkoi äristä ja raapia kynsillään tai yritti kerrassaan karkuun harjotuspaikalta, kun sitä kerta toisensa perästä pakotettiin toistamaan epäonnistuneita yrityksiään. Joku toinen olisi ehkä jo koko homman heittänyt, mutta Ali Martikainen ei ollut niitä miehiä.

Ja oppi Nalle lopulta tekemään tukkilaisen valan ja tekikin sen sitten kerrassaan loistavasti koko miehistön läsnäollessa. Suorana kuin tikku se kiersi takatassuillaan liikkuen yksinäiselle puulle pystyyn isketyn keksin ympäri, nokka kohden taivasta ja etutassuillaan keksin varteen kajoamatta.

Kun näin pitkälle oli edistytty, otti Ali Martikainen Nallen pysyväiseksi seuralaisekseen. Uskollisena kuin koira tallusteli se siitä lähtien isäntänsä perässä, herättäen niissä harvoissa kylissä, joiden ohi matkan varrella kulettiin, suoranaista pelkoa ja taikauskoista ihmettelyä. Itsensä metsähisen arveltiin tuon miehen olevan, jolla oli mokoma koira, puolikasvuinen karhun votkale alati kantapäillään.

Melkein samaa mieltä asiasta oli Ali Martikaisen kokkikin, Petroskoin kaupungista kotoisin oleva ryssä. Ei hän voinut Nallen seuraan koskaan tottua, vaikka kohtalo oli heidät samalla ponttuulla taivalta tekemään määrännyt. Alusta pitäen kasvoi kokin ja Nallen välille suoranainen kauna, joka ei koskaan sulamaan päässyt.

Tämä karma sai alkunsa siitä, että kokki Nallen ollessa vielä pieni ja pelkuri kolhi sitä myötäänsä kapustallaan, kun Nalle ruoan hajun viekottelemana pyrki liian lähelle hänen patojaan tungettelemaan. Nallea tietysti tämä kiukutti, ja se pisti asian hampaansa koloon; se tunsi kärsivänsä vääryyttä ja päätti maksaa samalla mitalla tilaisuuden jouduttua.

Pianpa se tilaisuus joutuikin. Nalle kasvoi voimakkaan ruoan ääressä niin sukkelaan, että se jo kuukauden päivät lautalla oltuaan huomasi olevansa kokin veroinen voimassa ja muissakin avuissa. Silloin se alkoi hellittämättä tehdä kiusaa kokki-paralle. Se ärähteli kiukkuisesti, jos kokki vain tuli sitä lähelle muissa hommissa kuin ruoan tarjoamisessa. Vieläpä se välistä hiipi takaapäin ja läimäytti kokkia kämmenellään istuinkannikoille, juuri kun mies oli parhaillaan syventyneenä patansa hämmentämiseen. Kokki, joka oli hyvin pelkuri mies, säikähti tällaista temppua tietysti pahanpäiväisesti, ja se huvitti Nallea sanomattomasti. Se ihan irvisteli mielihyvästä ja alkoi vaania tilaisuutta kepposensa uusimiseen.

Kokilla oli tapana ristiä silmiään jokaisessa sopivassa ja sopimattomassakin tilaisuudessa. Pian huomasi Nalle tämänkin ja alkoi hullunkurisesti sitä jäljitellä tai asettui kiusottavan uteliaana tirkistelemään kokin hartaudenharjotuksia.

Tämä saattoi kokin kerrassaan pois suunniltaan. Taikauskoisuudessaan hän oli vallan varma siitä, että Nalle oli metsähisen lähettämä hänen pään menokseen. Hän ruokki sitä ja ravitsi, ja palkkioksi se kuvatus vaani häntä jokaisella askeleella ja herjasi julkeasti, kun hän uskalsi olla oikeauskoinen jumalattomien keskellä.

Tätä viimeistä lausettaan hän painosti erikoisesti ja vilkaisi sen sanottuaan salaista pelkoa ilmaisevalla katseella Ali Martikaiseen päin.

Kokin kammoa ei suinkaan lieventänyt Matti Nevalaisen salaperäinen tiedonanto. Pelokkaan näköisenä Ali Martikaiseen pälyen Matti Nevalainen supatti kokin korvaan, että tosiaan sillä Nallella taisi isäntänsä kanssa olla joitakin salaisia velhousjuonia. Hän oli muka kerran yön hiljaisuudessa kuullut kummallista menoa hongikosta jokivarrelta, ja kun hän vahtipaikaltaan hiipi sinne lähelle katsomaan, niin mitä hän näki: Ali Martikaisen hän siellä hämärässä hongikossa näki hyvin intoutuneena salaperäisiä loitsulukuja laskettelevan, ja Nalle tanssi hänen edessään pahasti irvistellen.

Kokki risti kauhistuneena silmiään tämän tiedonannon kuultuaan. Hän uskoi sen täydellisesti ja siitä lähtien hän rupesi Nallea kammoamaan kuin ruttoa. Oli selvää, että näiden kahden yhdessäolo samalla lautalla ei voinut enää jatkua.

Onneksi jouduttiinkin silloin koskitaipaleelle, jossa sekä kokin että Nallen täytyi jättää lauttansa ja maakynteen siirtyä. Näin saivat he molemmat toisistaan riippumattoman liikunta-alan, ja Nalle liittyi pysyväisesti etujoukon mukana kulkemaan, jollei milloin isäntänsä kantapäillä ollut.

Koskilaskun alkaminen nostatti Ali Martikaisen nuivan mielen. Hän tunsi elämän kesyttömien voimien karkelokutsun korvissaan kajahtavan ja totteli tuota kutsua voimakkaan verensä vetämänä, riemastuneena. Hänen silmiinsä syttyi entinen loiste, hän hengitti keuhkonsa täyteen koskien pauhusta vavahtelevaa, vihmapisarojen kyllästämää ilmaa, ja tuo ilma vaikutti häneen kuin juovuttava neste. Hän tahtoi painia veden villien voimien kanssa ja lyödä ne alleen, niinkuin oli keväällä ne siellä Soimijoen rämeillä lyönyt.

Varmalla kädellä hän tarttui laskutyön johtoon, ja kaksinkertaisella vauhdilla alkoi siitä päivästä pitäen sujua työnteko. Unohdettiin jälleen öiden uni melkein tykkänään ja painettiin vuorokaudet läpeensä levähtämättä, hengähtämättä.

Miehet kuiskailivat keskenään:

— Ali Martikainen on herännyt. Koskien kohusta se kuulee Äänisen kutsun, siksi tässä nyt taas yritetään!

Koskien raivaamista ei voinut ajatella sellaisissa ryöpyissä kuin Sunujoen kovimmat kosket ovat. Niissä saa tukkilainen tyytyä siihen, että laittaa kosken niskalle laskurännin ja kosken varsille, pahimpina pyydyksinä olevien kivien ja kallioiden sivulle, myötäsukaan vetäviä kossapuita. Laskuränni täytyy rakentaa luja ja sen suu siksi suppea, että sen voi silmänräpäyksessä sulkea, jos laskeminen jostakin syystä pitäisi nopeasti keskeyttää. Kosken varsille laitettavat kossapuut on samoin iskettävä lujasti kiinni rannan puihin moninkertaisilla närekytkimillä tai teräspitimillä. Sen lisäksi on ne koetettava asetella kallion halkeamiin ja kivien väliin suuremman tukevuuden saavuttamiseksi. Leikkivehkeet eivät kestä, kun jättiläistukit hurjassa vauhdissa lentäen niihin kolhaisemaan sattuvat.

Vielä täytyy kossapuille asetettujen vahtimiesten olla kaikkein varmimpia tukkilaisia. He eivät saa mitään pelätä, ja heidän pitää vaaran hetkellä osata toimia salamannopeasti ja hätäilemättä. Jollei heillä ole kaikkia näitä ominaisuuksia, voivat he joutua tuhon omiksi tai syntyy tuossa tuokiossa ruuhkan alku. Ja jos sellaisilla paikoilla kerran ruuhkan alku pääsee syntymään, on hengenvaarallinen ja pitkäaikainen työ edessä.

Kun Ali Martikainen kiireimmän kaupalla oli tarkastanut Sunujärveen päättyvän ylemmän koskitaipaleen, järjesti hän työnjaon sillä tavoin, että Iikka Penttinen ja Mikko Sormunen saivat ottaa osalleen Hirvaksen laskun, hän itse Aatu Lappalaisen ja etupään kera jatkoi matkaa ja otti sitten Porokosken.

Tukkilaiset pitävät Porokoskea kaikkein pahimpana Sunujoen koskista, ja siksi juuri Ali Martikainen sen itselleen valitsi.