Part 3

He saivat totutella siihen ajatukseen, että kilpailijat joutuisivat keskeytymättömänä jonona heidän eteensä ja heidän olisi pakko jäädä toimettomina makaamaan pariksi kolmeksi viikoksi rämeillensä. Sillä aikaa tulva varmasti menisi tiehensä, eivätkä he sitten enää ensinkään pääsisi liikkeelle, vaikka Soimijoki silloin olisi jo miltei nokan edessä.

Ali Martikainen ei ollut tätä kaikkea miehistölleen selittänyt, mutta miehet tiesivät sen. He tiesivät juuri sen asian olevan syynä Ali Martikaisen kiirehtimiseen. He tiesivät Ali Martikaisen sitä ajatelleen, kun hän matkalle lähdettäessä selitti, että hän voi suoda nukkumisaikaa enintään joka toinen vuorokausi, silloinkin vain tunnin kaksi kerrallaan.

No, miehet olivat alistuneet kaikki siihen lakiin, yötöistä tulevat ylimääräiset ansiot siihen heitä houkuttelivat. Mutta matkan varrella he saivat huomata, että se otti paljon kovemmalle kuin he olivat osanneet etukäteen kuvitella.

He olivat kyllä jo silloin tienneet, että heidän pitäisi koko aika hoippua vaappuvien puomien ja sohojen päällä, etteivät he koskaan saisi tuntea kuivaa maata jalkojensa alla. Mutta he eivät silloin osanneet edes uneksia, että tuo vaappuminen alkaisi tuntua suoranaiselta painajaiselta.

Nyt he sen alkoivat tuntea varsinkin silloin, kun kaukaa saivat silmäillä matkan varrella toisinaan näkyviä suonsaarekkeita. Nuo suon saarekkeet näyttivät niin houkuttelevilta. Jospa olisi saanut mennä sinne edes hetkiseksi teutaroimaan veteen horjahtamista ajattelematta, jospa olisi sinne saanut laittaa nuotion ja nukahtaa sen ääressä edes yhden hetkisen.

Mutta näkyviin tulevat suonsaarekkeet olivat aina liian kaukana, ne olivat vain kiduttavia kangastuksia; viikkokausiin ei sellaisia lähelle sattunut. Täytyi vain elellä puomeillaan, meloa ja lykkiä sohoillaan ja niiden päällä täytyi unensakin vetää, jos milloin sai hetkisen nukahtaa.

Se näännytti lopulta vahvimmatkin hermot. Vanha, karaistunut Iikka Penttinenkin, joka oli elämänsä varrella kokenut yhtä ja toista, valitteli tuntevansa jo täydellistä puutumista. Aivan täytyi hänen välistä tahallaan hakea riitaa ja toraa, että sai edes hiukan vilkkaammin veret suonissaan kiertämään.

Mutta Ali Martikainen itse kesti. Tuskin viikkokausiin lie hän silmiänsä ummistanut. Uittokunta oli vähitellen venynyt lähes peninkulman pituiseksi, ja sen matkan taivalsi Ali Martikainen puolikymmentä kertaa edestakaisin vuorokaudessa. Joka paikkaan hän ennätti innostamaan, neuvomaan ja uupuneita mieliä terästämään. Juuri silloin, kun miehet alkoivat arveluttavasti torkahdella, kun siellä täällä keksi heltisi nukkuneen miehen kädestä ja koko työ näytti itsestään seisahtuvan, juuri silloin joutui paikalle Ali Martikainen. Hänen luja ja varma äänensä iski kuin sähkövirta miesjoukon läpi, keksit alkoivat taas vihaisesti heilua, ja tukit mennä huhkivat hyvää kyytiä eteenpäin.

Hänen poskensa laihtuivat arveluttavasti yhtämittaisesta valvomisesta, hänen suupieliinsä ilmestyn kova piirre, jota niissä ei ennen ollut näkynyt. Mutta hyvän tuulensa hän säilytti aina. Hän naureskeli, laski leikkiä ja maalaili miehistölle taivaallisia ihanuuksia siitä menosta, joka avautuisi heidän eteensä, kunhan he kerran joutuisivat selville vesille, Soimijokeen.

Niin, Ali Martikainen nauroi, vaikka pelasi korkeata peliä. Hän tiesi hyvin, että häntä uhkasi perikato leikissä. Urakanantajan ei tarvinnut maksaa penniäkään, jollei hän sinä kesänä vienyt puita koreasti Ääniseen. Sellainen oli sopimus.

Se olisi tietenkin ollut aivan oikea ja kohtuullinen sopimus, jos uittoväylä olisi ollut kunnollinen, niinkuin ukko Baronin oli vakuuttanut. Mutta kun uittoväylää ei ollut ensinkään, oli se suorastaan pirullinen sopimus.

Ali Martikainen oli monasti näkevillään, miten ukko Baronin nauroi ilkkuvasti kaukana konttorissaan Petroskoin kaupungissa, nauroi ja hykerteli lihavia käsiään. Parrakkaat kasvot ihan punottivat naurusta, ja pienistä tihrusilmistä pusertui esiin vesikarpaloita, niin pakahduttavan hauska hänellä oli.

Ali Martikaista pyrki raivostuttamaan, kun tuo kuva tuli hänen sielunsa silmien eteen. Mutta hän hillitsi raivonsa, hän pakotti itsensä hyvätuuliseksi, nauroi ja laski leikkiä miestensä kanssa, aivankuin asiansa olisivat olleet suorastaan loistavalla tolalla.

Iikka Penttinen ja toisetkin hänen alipäällikkönsä tiesivät tarkalleen, millä tolalla ne asiat olivat, ja ihmettelivät. Heistä tuntui suorastaan käsittämättömältä, miten Ali Martikainen viikkokauden toisensa jälkeen voi mokomaa kidutusta kestää.

Usein he keskenään siitä Ali Martikaisen huomaamatta puhelivat ja tulivat joka kerta siihen yksimieliseen päätökseen, että he jo aikoja sitten olisivat tulleet hulluiksi, jos heidät olisi Ali Martikaisen housuihin pantu.

Jos Ali Martikainen olisi ollut pohjattoman äveriäs mies, niin sitten sen vielä olisi voinut ymmärtää. Olisihan mies silloin sulassa ylpeydessään voinut pulittaa taskustaan muutamia kymmeniä tuhansia ruplia ja sitten kerskata, ettei peräytynyt tuuman vertaa. Mutta nyt oli pelissä kaikki se, minkä Ali Martikainen pitkien vuosien varrella oli saanut raskaalla työllä kokoon haalituksi, jos sekään enää oikein riitti. Puille paljaille oli mies joutumassa; hänen koko tulevaisuutensa ja maineensa oli hiuskarvan varassa. Se oli heidän mielestään sentään jo liikaa.

Kerran Iikka Penttinen jouduttuaan kahden kesken Ali Martikaisen kanssa koetti kautta rantain ottaa asian puheeksi. He seisoivat katselemassa miesten työtä, kun nämä asettelivat uusia uittopuomeja jokiväylän varrelle. Se oli siinä paikassa tavallista vaikeampi tehtävä. Aukean suon sijasta oli näet verrattain sakeata korpikuusikkoa, joka teki uittoväylän miltei suorastaan sokeaksi. Mutta rannat olivat siitä huolimatta kokonaan veden alla, joten siinä ryteikössä oli aivan sietämättömän vaikea työskennellä.

Ali Martikainen katseli pitkin jokiväylän vartta alaspäin. Iikka Penttinen oli silloin huomaavinaan hänen silmissään oudon välähdyksen, hän arveli hetken sopivaksi ja lausui:

— Meidän näyttää olevan vaikeanpuoleista ennättää ensimäisinä Soimijoelle.

Sitä hänen ei kuitenkaan olisi pitänyt sanoa. Ali Martikainen käänsi häneen läpitunkevan katseensa ja sanoi:

— Tiedäthän, Iikka, ettei meillä ole muuta mahdollisuutta. Meidän täytyy joutua ensimäisinä, enkä minä toivoisi, että sinä, vanhin mies joukostamme, rupeaisit sitä epäilemään. Se voi tarttua ja viedä koko miehistön lamaan.

Iikka Penttinen hämmentyi kokonaan ja mutisi jotakin, josta oli mahdotonta sanoa mitä se oli.

Mutta Ali Martikainen jatkoi hetken vaiti oltuaan:

— Saattaa tuntua kerskailulta, mutta sanon sen sinulle. Minä olen kaksitoistavuotiaasta elänyt tukkijoella enkä kertaakaan ole pudonnut, mutta en myös ole milloinkaan epäröinyt. Kerron sinulle, Iikka, erään tapauksen, se sattui Pankakoskella. Sinä tiedät mikä Pankakoski on?

Iikka Penttinen nyökkäsi.

— No niin, jatkoi Ali Martikainen, laskimme siitä tukkeja alas. Lopuksi laskettiin kaikki sohotkin menemään, kukin sysäsi alas oman sohonsa. Ne särkyivät kaikki järjestään. Huudahti silloin päällikkömme, vanha Pietu Huurinainen, miten lie sattunut huudahtamaan: »Eikö ole koko joukossa ainutta oikeata tukkimiestä, joka itse veisi sohonsa alas ja veisi sen särkymättä?»

Ei ollut ketään.

Silloin minä hyppäsin laskurännin puomilta soholleni, sysäsin sen keksilläni keskelle ränniä ja huusin:

»Minä vien!»

Kaikki säikähtivät, Pietu Huurinainen kaikkein enimmän. Kymmenet keksit koettivat minua pidättää juuri siinä rännin suulla. Minä löin ne nopealla liikkeellä irti ja sysäsin samalla keksilläni puomista saadakseni hyvän alkuvauhdin.

Pian lensin kuohujen keskellä, aallot löivät ylitseni. Minä en niistä välittänyt, katseeni oli tähdätty siihen kohtaan kuohujen alapäässä, jossa tavallisesti kaikki sohot menivät pirstaleiksi. Lähenin sitä huimaavaa vauhtia, yksi tyhjä soho kiiti rinnallani. Minä sysäsin siitä keksilläni niin lujasti kuin voin. Samassa peityin kuohuihin, iskin keksini kiinni eteeni, etteivät aallot viskaisi minua koskeen. Seuraavassa silmänräpäyksessä sukelsin esiin kuohujen alta. Majan olivat kosken vihaiset ryöpyt pyyhkäisseet pois soholtani, mutta muuten se oli eheä. Se lensi sen pahimman surmankallion ohitse; alkuvauhti ja sysäys rinnallani kulkeneesta sohosta pelastivat minut.

Siitä lähtien, Iikka, en ole epäröinyt enkä pelännyt. On olemassa tukkilaisten jumala ja se on minun puolellani, minä tiedän sen. Niillä lurjuksilla siellä ylhäällä on kaikki muut mahdollisuudet puolellaan, mutta minulla on yksi ja se riittää — Ali Martikainen painosti jokaista sanaansa — _minä en koskaan epäonnistu!_ Olen varma, että ne tekevät jonkun virheen, minkä tehnevät, mutta ne tekevät, ja me joudumme ensimäisinä alas.

Iikka Penttinen katseli ihmetellen Ali Martikaista. Tämä puhui niin horjumattomalla varmuudella kuin olisi ollut tietäjä.- Iikka oli jo näkevinään heidän tulonsa ensimäisinä Soimijokeen ja toisten kilpailijain ällistyksen ja raivon. Hän näki sen niin selvästi kuin kaikki olisi tapahtunut siinä heidän edessään. Hän tunsi itsensä aivan kuin lumotuksi.

— Piru tietäköön, ajatteli hän itsekseen. — Ihan velholta tuo mies tuntuu ja loitsijalta. Niin luottaa siihen jumalaansa kuin kallioon, jos hällä lie sitä sitten ensinkään. Joka tapauksessa hän luottaa, ja se luottamus saa hänet tekemään ihmeitä.

Ja Ali Martikainen tekikin ihmeitä. Vaikka miehet olivat suorastaan nääntymässä valvomisesta, niin hänen uhmansa, hänen rautainen lujuutensa näytti rupeavan niihin vähitellen vaikuttamaan. Vaikka yövuoroja yhä vain lisättiin, niin keksit eivät enää niin usein putoilleet hervonneista käsistä, miehet eivät enää puomeilla torkkuneet.

Oli kuin Ali Martikainen olisi heidät kaikki lumonnut. He eivät enää itse ajatelleet ja tahtoneet, vaan Ali Martikainen ajatteli ja tahtoi heidän kaikkien puolesta.

Yksi ja toinen aunukselaisistakin alkoi jo kyetä kilpailemaan Suomen puolen miesten kanssa, vieläpä muutamat heistä suoraan tunnustivat, että oli mahdotonta vetelehtiä, kun oli sellainen päällikkö. Se väkisin muutti miehen toiseksi, aivan kuin valoi tulta ja terästä suoniin ja jänteriin silloinkin, kun ne olivat kerrassaan puutuneet.

Mutta voiton toiveita se ei paljoa lisännyt. Yhä oli heillä vielä paljon yli peninkulman matkaa Soimijoelle, ja se loppumatka oli kaikkein pahinta. Jokiuoman rannat kävivät yhä metsäisemmiksi, mutta pysyivät silti samanlaisena veden peittämällä rämeenä. Siinä oli laskupuomien laittaminen paljon hitaampaa kuin avonaisella suonselällä, ja uittoväylä jäi aina ahtaammaksi, joten puita ei enää voinut ensinkään kulettaa muuten kuin yksitellen.

Lisäksi tulivat kevätahavien jälkeen äkkiä hyvin lämpimät ilmat, ja ryteikkökorvessa, johon vilvottava tuulenhenki ei päässyt, muuttui olo suorastaan tukahuttavaksi. Hautovan lämmin ilma synnytti suunnattomat parvet hyttysiä ja sääskiä, jotka alkoivat kiduttaa jo ennestäänkin nääntyneitä miehiä. Heidän ahavoituneet ja kevätviimojen haavoille puremat kasvonsa ja kätensä ajettuivat muutamissa päivissä noiden kiusanhenkien pistoksista pelottavan näköisiksi. He muistuttivat kapitaudin tai spitaalin runtelemaa, hylättyä ihmisjoukkiota, joka kaikkien muiden kammoamana ja pakenemana jatkoi korpien pimennossa yksinäistä, kolkkoa elämäntaivaltaan.

Mutta tämäkään viimeinen vitsaus ei voinut masentaa Ali Martikaista. Juonteet hänen suunsa ympärillä vain kovettuivat, ryppy hänen kulmakarvojensa välillä vain syventyi, ja yhä teki hän viisi-kuusi taivallustaan edestakaisin työmaan päästä päähän joka vuorokausi. Yhä jaksoi hänen teräkseltä välkähtävä katseensa ja hänen luja äänensä lietsoa uutta työtarmoa sammuviin mieliin ja hervonneihin jäseniin.

Yhä luotti Ali Martikainen jumalaansa ja pakotti muutkin siihen luottamaan. Yhä tunkeuduttiin eteenpäin askel askeleelta sanomattomien vastuksien läpi.

IV.

Iikka Penttinen kulki kuin tulisilla hiilillä.

Hän oli kiukkuinen kuin pilalle ärsytetty pihakoira. Ilman mitään näkyvää syytä hän voi yht'äkkiä ruveta rähisemään miehille, vaikka nämä panivat parastaan jokiuoman puhdistustyössä, mikä suoritettiin Iikan valvonnan alaisena. Välistä hän taas unohti kiukuttelun ja jäi pitkäksi aikaa katselemaan jokiväylän suuntaa alaspäin, aivankuin siellä olisi ollut hyvin ihmeellinen nähtävyys. Silloin hän ei kuullut eikä nähnyt mitään muuta, seisoi vain puomilla keksinsä varteen nojaten ja tuijotteli sinne salaperäiseltä näyttävän kuusikkokorven uumeniin.

Miehet arvasivat, mikä Iikka Penttistä vaivasi, he tiesivät polttavan uteliaisuuden häntä kiduttavan. Oli vähitellen tultu niin lähelle Soimijokea, että arviolta oli sinne matkaa jälellä enää viisi-kuusi virstaa. Se se Iikan teki rauhattomaksi, hän halusi tietää, millä kannalla asiat siellä perillä olivat.

Vähitellen tarttui Iikka Penttisen tiedonjano kaikkiin muihinkin. Se alkoi kiusata Aatu Lappalaista ja Mikko Sormusta, jotka olivat ylempänä uittotyötä johtamassa, ja lopulta se kiusasi koko miehistöä. Jo ryssäläinen kokkikin menetti mielensä tasapainon, äyski ponttuulla rottapojilleen ja kolhaisi välistä kapustalla Nallea, kun tämä meni uteliaana nuuskimaan, mitä padassa kiehua porisi päivälliseksi.

Ali Martikainen yksin pysyi ennallaan. Hän liikkui ja komenteli jokivarrella, aivan kuin ei olisi edes muistanut Soimijoen olemassaoloa. Niin kallionluja oli hänen varmuutensa, että se suorastaan harmitti Iikka Penttistä.

Hän kyllä koetti johdatella mieleensä taannoista keskusteluaan Ali Martikaisen kanssa, sitä hetkeä, jolloin hänkin Ali Martikaisen varmuuden lumoamana oli ollut näkevinhän heidän joutuvan ensimäisinä Soimijoelle. Tuo näky alkoi kuitenkin tuntua Iikasta yhä epätodenmukaisemmalta, suorastaan harhakuvitelmalta, ja hän kyseli monasti itseltään, kuinka hän oli voinut olla niin lapsellinen, että edes silmänräpäyksen oli sitä uskonut. Mahdotontahan se oli, päinvastoin tuli hän yhä lujemmin vakuutetuksi, että Soimijoki heidän kohdallaan oli jo vallattu ja he tekivät aivan turhaa työtä rähmiessään yötä päivää muka sinne ennättääkseen.

Näin ajatteli Iikka, mutta yhtäkaikki olisi ollut hyvä nähdä asianlaita omilla silmillään ja päästä kerrassaan vapaaksi kiduttavasta epätietoisuudesta, joka alkoi tuntua suorastaan painajaiselta. Monta kertaa oli Iikka jo aikonut pyytää Ali Martikaisen suostumusta tiedusteluretken varustamiseen. Tekosyyksi hän oli miettinyt jokiväylän puhdistamisen lopputaipaleelta. Sen työn kiireellisyydestä voitiin kyllä olla eri mieltä, mutta joka tapauksessa se oli pätevä tekosyy, ja Iikka uskotteli itselleen voivansa sitä aivan kumoamattomilla perusteilla puolustaa.

Mutta ehdotuksensa tekoon ei hänellä ollut rohkeutta. Kun hän siinä tarkotuksessa ohjasi askeleensa Ali Martikaisen lähettyville ja aikoi ottaa asian puheeksi, niin ei puhumisesta tullut mitään. Sanat kuoleutuivat hänen huulilleen, Ali Martikaisen välinpitämätön varmuus teki hänet araksi kuin pahanteosta kiinni saadun rippikoulupojan.

Lopulta Iikka alkoi jo halveksia itseään ja ajatteli, että olisi viisainta ripustautua kuusen oksaan roikkumaan tai pukea hameet ylleen, kun ei miehessä kerran ollut sisua sen vertaa, että olisi toisen miehen silmänluonnin kestänyt ja kyennyt tälle puhumaan suunsa puhtaaksi.

Jonkun verran huojennusta tuotti Iikalle se, että hän alkoi huomata miestensä väylän puhdistustyössä aivan kuin varastautumalla rupeavan eteenpäin rientämään. Ali Martikaisen määräys oli, että väylää piti raivata ja uittopuomeja laittaa vain sikäli kuin etujoukko välttämättä tarvitsi, ei askeltakaan enempää. Miehet kuitenkin raatoivat ihan vihanväellä, ja seurauksena siitä oli, että puomittajakunta lopulta kokonaan irtautui muusta joukosta ja painui korven sisään kuulumattomiin.

Kun Ali Martikainen sen huomasi, virkahti hän kerran ohimennessään Iikalle puolittain hyväntahtoisesti, puolittain ivallisesti naurahdellen:

— Sinullapa näyttää olevan tulinen kiire. Taisit tulla jo uteliaaksi ja haluat nähdä, vieläkö Soimijoki on paikallaan vai joko kutsumaton pitkäkynsi on sen tyyten mukanaan vienyt.

Iikka puolustautui sillä, ettei hän ollut miehiään yhtään hoputtanut, oma halu niitä näkyi alaspäin vetävän. Samalla hän kuitenkin lisäsi, ihan kuin asia nyt olisi ensi kerran hänen mieleensä juolahtanut, ettei olisi haitaksi, vaikkapa osa miehistöstä lähetettäisiinkin etukäteen lopputaivalta puhdistamaan.

— Mitä varten se etukäteen pitäisi puhdistaa? tiedusteli Ali Martikainen kuivasti. — Eihän siinä ole mitään järkeä, jollemme kykene puitamme yhtä nopeasti eteenpäin kulottamaan. Jos viemme puomit Soimijoelle asti, niin luuletko sen antavan meille oikeutta väylän valtaamiseen?

Siinä sitä oltiin! Iikka Penttisen täytyi nolona myöntää, että Ali Martikainen oli aivan oikeassa. Eihän väylän valtaaminen sillä tavoin ollut laillinen.

Hänen teki kuitenkin mieli lisätä, että väylä luultavasti olikin jo aikoja vallattu, jos siitä kerran oli kysymys. Ei hän sentään sitä lisännyt, pyörähti vain kantapäillään ja läksi kiukusta kiehuen kävellä viuhtomaan puomeja pitkin alaspäin.

Saman päivän iltana Iikka huomasi ihmeekseen Ali Martikaisen tulevan uudelleen puomeja pitkin kävellen luoksensa. Tämän tästä hän kävelyssään pysähtyi ja tarkasteli jokivarsia näköjään hyvin uteliaana.

Iikka muisti Ali Martikaisen kerran hankikelillä pikimmältään käväisseen täällä alhaalla asti, ja nyt iski hänelle mieleen, että Ali Martikainen varmasti lueskeli rannan puista joitakin silloin jättämiään merkkejä, jotka saattoivat olla hyvin tähdellisiä, vaikk'ei Iikka itse rannoissa mitään erikoista voinut huomata.

Lopulta näytti Ali Martikainen löytäneen haettavansa; hän lopetti tarkastelun ja viittasi Iikka Penttisen luokseen.

Sydän läpättäen ja kummat odotukset mielessä risteillen läksi Iikka rientämään minkä jaloista lähti. Ali Martikainen odotti häntä keksinsä varteen nojaten näköjään ihan välinpitämättömänä.

— Iltahuudon jälkeen voit lähteä, lausui hän kuin olisi eilispäivän ilmasta puhunut. — Voit varustaa kaksi venekuntaa mukaasi. Mikäli keväällä hankikelillä käydessäni huomasin, on siellä lähempänä Soimijokea pari sahia, joista pahimmat kivet pitäisi pois raivata. Ottakaa sauvoimia ja muita työkaluja siltä varalta.

Oli kuin kymmenleiviskäinen kivi olisi pudonnut Iikan sydämeltä. Hän oli niin hämmästynyt, ettei saanut sanaa suustaan, mutta hänen sisällään kajahti hurja riemuhuuto:

— Siis lopultakin!

Suuren vaikutuksen teki tieto Ali Martikaisen määräyksestä muuallakin jokivarrella. Se yllätti kaikki riemastuttavana kuin läheinen valonvälähdys öisessä lumipyryssä harhailevat matkamiehet. Nopeasti se tieto levisi kauas jälkipäähän saakka, kiihtyneinä sitä mies miehestä toistettiin, aivan kuin Soimijoki olisi ollut jo heidän käsissään.

Ties minkä lumouksen voimalla palasi taas nääntyneihin mieliin yhdellä iskulla horjumaton luottamus Ali Martikaisen onnentähteen. Se mies oli viikon toisensa perästä kulettanut heitä sellaisten vastuksien läpi, jommoisia ei vielä kenenkään toisen urakoitsijan tielle ollut sattunut, oli kulottanut horjumatta, koskaan epäröimättä, koskaan itse levähtämättä ja oli yliluonnollisella tarmollaan pakottanut heidätkin kestämään. Ja nyt se mies antoi määräyksen loppuväylän puhdistamisesta, antoi voitonvarmana.

Oli selvää, että hän myös voittaisi, ei kannattanut sitä yhtään epäröidä.

Tähän tapaan miehet innostuneina keskenään juttelivat, ja hämmästyttävällä vauhdilla alkoivat isot honkatukit tehdä taivalta ahtaassa, sokkeloisessa uittoväylässä. Miesten keksit iskivät kuin pilvistä syöksyvän kotkan kynnet niiden kyrmyisiin niskoihin, raastoivat niitä säälimättömin tempauksin eteenpäin. Jopa oikein lauluksi pistettiin työnteon jouduttamiseksi.

Ei ollutkaan tätä ennen laulu työmaalla kajahdellut, vaikka joukossa oli oikein »lukkarin» nimeä kantava esilaulaja, vanha Matti Nevalainen. Kymmeniä vuosia oli hän sekä Suomen että Aunuksen puolella savotoissa kulkenut, ja jokaiselle työmaalle hän oli tervetullut laulumestariksi ja puoskariksi. Sitä varten oli Ali Martikainenkin hänet mukaansa pestannut, mutta ei ollut Mattia tähän päivään asti laulattanut.

Oli vain vastannut miesten houkutuksiin, että paikkansa se laululla piti olla; piti olla oikea luojan luoma tukkijoki, jos mieli laulun luistaa. Tämä joki ei ollut luojan luoma, saattoi olla itsensä vihtahousun tekoa koko lätäkkö, eikä ainakaan hän aikonut sen rantoja laulullansa ilahuttaa.

Niin oli Matti Nevalainen vihotellut, mutta nyt hän unohti kaunansa ja alotti laulun. Pian yhtyi siihen koko jälkipää, ja iltahuudon joutuessa vedettiin laulua pitkin jokivartta, vedettiin niin että korpi kajahteli.

Iltahuudon jälkeen Iikka Penttinen läksi venekuntineen. Kadehtien jälellejääneet heidän peräänsä katselivat, kun heidän veneensä katosivat korven sisään painuvaa jokiuomaa pitkin.

Aluksi eivät Iikan huomiot mitään lohdullisia olleet; jokiuoma jatkui puolisen virstaa entisen laisena, mutkikkaana ja sokeana kuin hylyksi jätetty veden peittämä mutahauta. Vain hyvin työläästi siinä voi veneillä kulkea; veteen kallistuneiden lenkokuusten oksat tarttuivat airoihin, ja aina vähän päästä vene takertui vedenalaisiin murtoihin, niin että sai sitä hyvän aikaa heilutella ja nykiä, ennenkuin taas liikkeelle päästiin.

Mutta sitten tapahtui äkillinen muutos. Uoma alkoi mennä suoraan länteen, missä päin Soimijoen piti olla, rannat vetäytyivät kauemmaksi toisistaan, ja mikä parasta, virta alkoi aivan huomattavasti vetää. Ihastuneina tervehtivät miehet joen parantumista, ja samalla alettiin ihmetellä Ali Martikaisen verratonta muistia ja tarkkaa silmää. Hankikelillä hän oli hätäisen tarkastusmatkansa tänne asti tehnyt, mutta olipas mies jo silloin haistanut, millä kohdalla voi oikean rehellisen tukinlaskun alottaa.

Kun taivalta oli tehty arviolta pari virstaa, tuli ensimäinen sahi. Tarkastettiin se häthätää ja huomattiin sen näin korkean veden aikana vaativan verrattain vähän puhdistamista. Iikka jätti toisen venekunnan sahille työhön ja jatkoi toisen kera matkaansa eteenpäin.

Virta parantui yhtenään, ja rannat kohosivat oikeiksi kuivapintaisiksi pengermiksi, joille korpi kuusten sekaan sinne tänne alkoi ilmestyä oikein lakkalatvoja honkia. Ei tarvinnut enää kuin vähän airoilla autella, virta kiidätti venettä hyvää kyytiä eteenpäin.

Huolettomina airojansa lepuutellen miehet laulelivat, mutta Iikka Penttinen alkoi jo oudostella, missä se toinen Ali Martikaisen keväällä merkitsemä sahi oli. Hänen arvelunsa mukaan sen olisi pitänyt jo joutua, vai olisiko käynyt niin, että Ali Martikainen olisi paksun lumen peittämää jokiuomaa tarkastellessaan erehtynyt...

Mutta ei ollut Ali Martikainen erehtynyt, siinä tuli jo sahi vastaan. Se oli vielä vähäpätöisempi kuin edellinen, vain muutamia kiviä siinä oli syvällä veden alla, ja ne saivat virran käymään heikoissa häränsilmissä. Oli suoranainen ihme, miten sen talvella oli voinut huomata.

Ei malttanut Iikka Penttinen jäädä sahille työhön, hän tahtoi ensin saada varman vastauksen siihen kysymykseen, joka jo viikkomääriä oli kaikkien mielenpohjalla kytenyt. Hän tahtoi nähdä, millä kannalla asiat olivat Soimijoella.

Sahin alapuolella levisi joki huomattavasti. Samalla loppui virta melkein kokonaan, joki muuttui tyyneksi suvannoksi. Sen toisella rannalla kasvoi kaislikkoa, jossa sorsaparvi kurnutti yksitoikkoista iltasäveltään. Venettä säikähtäen linnut läksivät lentoon alaspäin.

Virran loppuminen ja muut merkit viittasivat siihen, että oltiin lähellä joensuuta. Tavaton jännitys valtasi kaikki veneessä-olijat. Iikka hoputti miehiä soutamaan kovemmin, mutta samalla airoillaan kolistelematta, ja alkoi kiihtyneenä kuulostella, eikö edestäpäin rupeaisi erottamaan ihmisääniä. Hänen sydämensä melkein lakkasi sykkimästä, eikä hän siinä jännityksessään ensinkään huomannut, kun äkkiä rantojen kuusikko päättyi ja hänen eteensä aukesi leveä, juhlallinen vesiväylä.

Soimijoki!

Miehet olivat kuin puusta pudonneet, he eivät olleet uskoa silmiään.