Part 2

Aunuksen korpien ja rannattomien rämeiden kevät on vallaton huimapää, se on kuin, metsän keijukaisimmyt. Ei koskaan ole sen tarvinnut tuntea hemmotellun sivistyselämän nyörityksiä uumillaan; se on saanut elää ja mekastaa vapaasti, paljasjaloin, melkein hameittakin, kampaamaton tukka kaikkiin ilmansuuntiin hulmuten.

Kun kosija saapuu sen luokse kevätpäivän kultaisilla kärryillä ajaen, ei se aluksi ole tietääkseen. Päivä hautoo ja hautoo viikkomääriä rämeiden ja syvien kuusikkokorpien lumia, mutta ne eivät näytä yhtään vähenevän. Minkä päivä lämmittää ja sulattaa, sen yöpakkanen uudelleen jäädyttää helisevän kovaksi. Ei ilmesty korpikuusen juurelle pälveä, joka muualla niin pian päivänpuoleisella rinteellä näkyviin pilkahtaa, ei tunnu kevään tuoksua, joka muualla niin voimakkaana jokaisesta metsiköstä vastaan lemahtaa. Kevätimpi murjottaa vain murjottamistaan.

Mutta niin on vain päältäpäin. Syvällä sisässä alkaa elämä lemmenkarkeloa kaipaavana sylkähdellä. Teeret tuntevat ensimäisinä sen elämän suonenlyönnit. Ne kuuluttavat sitä kaikuvissa kiimakisoissaan suonselällä helisevinä hankiaamuina. Oudosta nuo kisat tuntuvat erehdyttävältä ilveilyltä, mutta erehdystä ne eivät ole. Ne ennustavat häähetken lähestymistä.

Alkaa näkyä muitakin enteitä. Halla jää pois parina yönä perätysten, ja mustanpuhuvaksi silloin hanki suonselällä muuttuu. Teeret muuttavat karkelonsa kuivemmille kangasmaille, ja ilmasta alkaa iltahetkinä kuulua outo havina: etelästä saapuvat Aunuksen vesien ja rämeiden lintuparvet, kiirehtivät kilvan hääpitoihin. Jo tulevat upeat morsiusneidotkin, valkeat joutsenet, saapuvat ja tulotervehdyksensä laulahtavat sulassa silmäkkeessä keskellä rannatonta suonselkää.

Rutosti tulee Aunuksen korpien ja rämeiden kevät, kun se tulemaan kerran rupeaa. Näyttää siltä, kuin luoja muiden kiireittensä lomassa yhtäkkiä muistaisi senkin maankolkan vähän puhdistusta kaipaavan. Ja silloin hän pitemmittä mutkitta repäisee kaikki sulkunsa auki ja antaa tulla vettä, niin että riittää. Sitä tulee silloin joka suunnalta. Sitä tulvii takamaiden saloilta satoja ja tuhansia puroja myöten, jotka jokainen yht'äkkiä paisuvat kohiseviksi koskiksi. Sitä pulppuaa maan uumenista joka mättään juurelta, ja sulava lumisohju antaa siihen yltäkylläisyyteen oman runsaan osuutensa.

Kun oireet näet, pidä varasi, tukkimies. Ei ole leikki silloin edessä, kun korven pimennoissa piileskellyt kevätkeijukainen lemmenhurmiosta mielettömänä liikkeelle lähtee. Elä nuku silloin, kun se kovalla kohulla esille ajaa ja hurjat hääpitonsa alottaa ilman minkäänlaisia esimenoja. Jos annat itsesi yllättää, voi viikkokausien raadanta mennä yhdellä pyyhkäisyllä hukkaan.

Vanha kokenut Iikka Penttinen tunsi kyllä ne oireet. Joka ilta hän nuuski ilmaa epäluuloisesti aivastellen kuin vanha hallava uroskarhu, joka sammaliin peittämäänsä saalista lähetessään tuntee vierasten jälkien tuoksahdusta. Päivä päivältä muuttui Iikan muoto yhä huolestuneemmaksi. Oli ollut yöhalla alenemassa, ja sitä mukaa katosi valkea hangenpinta suonselältä. Se muuttui mustanpuhuvaksi, uhkaavaksi kuin pahaenteinen ukkospilvi.

Lopulta tuntui eräänä iltana, kuin ei hallaa ensinkään tulisi, ja korvesta tuoksahteli outo lämmin lemu. Pohjavesikin oli sen päivän kuluessa silmissä kohonnut, heidän tiensä täituvalta työmaalle oli ilmestynyt täyteen syviä rapakoita.

Sinä päivänä saatiin viimeiset tukkikasat puomiaitausten sisään, mutta sittenkin Iikka illalla työmaalta lähdettäessä puheli:

— Vartijat minä panisin jo täksi yöksi, ei tiedä mitä on tulossa.

— Eikö nuo pysyne vielä paikallaan, arveli Ali Martikainen.

— Piru tiesi, murisi Iikka. — Tuohon — hän viittasi suolle — minä en luota enää yhtään, se on jo melkein pelkkänä vetenä koko lakeus. Nousee tuuli, ehkä tulee vielä sade, silloin...

— Mistä hemmetistä nyt sade tulisi! ihmettelivät miehet Iikan ympärillä. — Ei tuulta eikä ainutta pilvenhattaraa koko taivaalla.

Vielä täituvalle tultua taivasteli Iikka ulkona pitkän aikaa ja käski poikien koota hajallaan olevia tavaroita varastohuoneeseen.

Naurua herätti tämä Iikan varovaisuus. Tuntui aivan hassulta ajatus, että tulva yhden ainoan yön kuluessa voisi kohota tuvalle asti.

* * * * *

Kokki kömpi aamuisin ensimäisenä ylös keittohommiinsa. Kun hän seuraavana aamuna pisti nokkansa tuvanovesta ulos, oli hän säikähdyksestä lentää istualleen.

Koko pihamaa lainehti veden vallassa, korpi kohisi raskaista tuulenhenkäyksistä, ja taivaasta tulla ropisi vettä kuin seulasta.

— Vedenpaisumus! vedenpaisumus! alkoi kokki hokea kovasti pölisten ja silmiänsä ristien minkä ennätti.

Pian olivat kaikki jalkeilla ja hyökkäsivät ulos, Ali Martikainen ja Iikka ensimäisten joukossa.

— Enkös sanonut illalla! huusi Iikka. — Siinä nyt näette, eikö tulva jaksa kohota tänne asti. Hyvä että kengänvarret vielä riittävät!

Vettä olikin pihamaalla jo puolisääreen. Kokin tulisijat, jotka olivat vähän syrjemmässä katoksen alla, olivat jo osittain kastuneet, ja ympäri pihamaan uiskenteli vesivarassa halkoja ja muuta taloustavaraa.

Miltä mahtoikaan suolla näyttää? Se kysymys jysähti pahaenteisenä jokaisen mieleen.

— Missä ne sinun sohosi ovat, Iikka? huusi Ali Martikainen, hoputtaen tuvasta viimeisiä miehiä lähtöön. — Nyt ei ole aika ajatella suuhunpantavaa, ennenkuin on nähty mitä suolla on tapahtunut.

— Piruja siellä on tapahtunut, pelkään minä! murisi Iikka. — Joutukaa, täälläpäin ovat sohot, tässä aivan lähellä!

Hän juosta polski jo ensimäisten miesten etunenässä pitkin metsäpolkua, jossa sai katsoa, etteivät nahkavarat valliksi käyneet.

Jouduttiin sohoille.

Sivumennen sanoen, sohot ovat hyvin tärkeät kulkuneuvot Aunuksen rämeiden tukkilaiselämässä, ja niitä käytetään Suomenkin puolella vetisillä suomailla, soho tehdään siten, että nitaistaan pari kolme tukkia vahvoilla näresiteillä yhteen. Airona käytetään häthätää kuusesta veistettyä melaa tai sen puutteessa keksiä. Tulvan peittämillä suomailla liikuttaessa se on jonkun verran mukavampi kulkuvehje kuin yksinäinen tukkipuu, varsinkin karanneita tukkeja ajellessa, jossa välistä tulee suoranainen hinaus kysymykseen.

Vähiin se sohoilla liikkuminen tavallisissa oloissa supistuu, mutta nyt sai Ali Martikainen miehineen sanoa kuivalle maalle kerrassaan jäähyväiset. He saivat unohtaa maankamaralla kävelemisen tykkänään ja muuttua vesieläjiksi. Soho tuli heidän veneekseen ja hinaajalaivakseen ja pian myös heidän ainoaksi asunnokseen.

Siltä varalta olivatkin muutamat kätevimmät Iikan kehotuksesta varustaneet sohonsa oikein mukavuuksilla, olivat kyhänneet tuohista siihen hirsien päälle majantapaisen, johon ainakin päänsä voi pistää tuulensuojaan pitkäkseen asettuessaan. Niinikään olivat he veistelleet ja naulanneet lyhkäisiä laudanpätkiä liikunta-alustakseen.

Harvinaisen vikkelästi liikkuivat miehet tällä kertaa sohojen luo miten kuten jouduttuaan. Suota ei vielä kuusien lomista näkynyt, mutta sieltä kuului epäilyttävä kohina, joka ei ennustanut hyvää.

Saatte nähdä, pojat, siellä on yhtä ja toista katseltavaa! hoki Iikka sysien hartiavoimin sohoansa puiden lomista suolle päin.

Toiset koettivat pinnistää perästä parhaansa mukaan, ja pian seilasi koko joukko kuin taistovalmis eskimojen sotalaivasto korven pimennoista suonselälle.

Siellä kohtasi heidän silmiänsä ihana näky.

Koko lakeus oli kuin loihdittuna muuttunut yhdeksi ainoaksi rannattomaksi, kovasti aaltoilevaksi järveksi. Vain siellä täällä joku korkeampi suonsaareke tai yksinäinen puu vesierämaan keskellä muistutti kadonneesta maaperästä.

Ja siellä uida lullivat ne heidän kuusikymmentätuhatta tukkiansa pitkin vesilakeutta tuulen mukana. Runsas kolmannes niistä näytti jo karanneen puomiaitausten sisältä. Niin laajalle kuin silmä kantoi, näkyi joka suunnalla valtoiminaan uiskentelevia karkulaistukkeja, ja kaikki ne tietysti kilvan kiiruhtivat kotipaikoilleen korven pimentoja kohti.

Aivan mahdotonta oli edes suunnilleen sanoa, missä joen paikka oli, mutta siitä heidän ei vähään aikaan tarvinnutkaan huolehtia, heillä kun oli muuta, tärkeämpää ajattelemista. Kyseessä oli, saadaanko puomiaitaukset pelastetuksi kokonaan hajoamasta ja edes osa karkulaisista takaisin haalituksi.

Pitkin sysäyksin meloi Ali Martikainen yli sohon lyövässä aallokossa. Synkkä ryppy oli hänen kulmiensa välissä, huulet olivat tiukasti yhteenpuristetut, ja sieraimet vavahtelivat.

Hän ajatteli urakkasopimustaan, niitä vaikeuksia, jotka vasta nyt todella näyttivät hänen eteensä kohoavan. Ukko Baronin oli nähtävästi tarkalleen tiennyt, millaiset uittomahdollisuudet näillä rämeillä olivat, ja nyt se tietysti naureskeli tuuheaan partaansa siellä Petroskoin kaupungissa.

— Taas tuli ilmaista työtä! — niin se iloitsi. — Tuli tuhma Suomen priha, otti urakan, rähmii ja rämpii sen kimpussa kesänsä, mutta ei saa puita perille — sinne jäävät ehkä lähelle Soimijokea. Ei tarvitse maksaa penniäkään, ja toisena kesänä puut tulevat perille miltei ilmaiseksi.

Yhä synkemmäksi muuttui Ali Martikaisen muoto, kun hän tätä ajatteli, yhä tuimemmin hän sysi melallaan. Soho lensi vinhaa vauhtia, aallot löivät kohisten sen ylitse, toiset olivat jääneet jo kauas jälkeen, mutta hän ei sitä huomannut.

— Hyvä! ajatteli hän. — Et tunne ryssä vielä Ali Martikaista, iloitset liian aikaisin. Sinä petit, mutta minä tuon sittenkin puut perille ja nolaan sinut, tuon vaikka ne pitäisi joka kalikka vetämällä tallettaa oikeille uittopaikoille! Minä en peräydy enkä anna nolata itseäni ensimäisessä urakassani.

Ali Martikainen oli pojasta pitäen ollut häikäilemätön toiminnan mies. Hän ei koskaan katsellut taakseen eikä sivuilleen, vain eteenpäin. Hänen ainoa uskontunnustuksensa oli: pidä keksi lujasti kourassasi eläkä horjahtele, niin menestyt! Tähän uskontunnustukseensa hän luotti sokeasti ja järkähtämättä, se oli hänen korkeampi maailman järjestyksensä, jonka yläpuolella hän ei mitään muuta kaivannut. Hän oli elämässään ehtinyt palvella jo monta urakoitsijaa; toiset niistä olivat onnistuneet, toiset ja useammat epäonnistuneet sekä puille paljaille joutuneet. Kun Ali Martikainen tarkasteli syitä heidän epäonnistumiseensa, tuli hän siihen johtopäätökseen, että he olivat ansainneet kohtalonsa. Heillä ei ollut selvillä päämääränsä eikä mitään varmuutta toimissaan, he haparoivat, tuskittelivat ja epäilivät. Sortukoot, he olivat vain toisten, oikeiden miesten jaloissa!

Ali Martikainen tapasi ensimäisen lautan reunan. Nopealla silmäyksellä hän huomasi, ettei puomi onneksi ollut mistään kohden katkennut. Syynä puiden karkaamiseen oli pakkautuminen. Lautta oli tuulen mukana ajelehtiessaan tarttunut kiinni johonkin vedenalaiseen esteeseen, ja senvuoksi ajautuivat puut tuulen alla liian tiukkaan puomia vasten sekä alkoivat suoltua sen alitse.

Hän iski mukanaan olevalla hakakytkyellä sohonsa kiinni puomiin, hyppäsi lautalle ja alkoi notkeana kuin ilves juosta sitä myöten puulta puulle hyppien tuulen alapuolelle. Sinne päästyään hän rupesi keksillään tarmonsa takaa sysimään pakkautuman kohdalta puita hajalleen ja hetkisen raadettuaan hän sai lautan tasotetuksi niin paljon, että suoltuminen lakkasi.

Toiset joutuivat myös vähitellen perille hengästyneinä ja likomärkinä. Nopeasti jakeli Ali Martikainen määräyksensä.

Osa sai jäädä lauttoja kiinni laittelemaan ja tuulen alapuolelta puomeja vahvistamaan, toisen osan piti lähteä karkulaisia kiinni ajelemaan. Kauemmas ennättäneet piti kerätä isompiin joukkoihin, jommoisina niitä puomien avulla oli mukavampi tuoda takaisin. Sohojen lisäksi oli heillä tähän hinaustyöhön pari kolme venettäkin käytettävänä, enempää ei kiireessä oltu ehditty rakentaa.

Raskas ja näännyttävä alkoi nyt työ ja melominen. Lautat kyllä saatiin päivän raadannan jälkeen miten kuten ankkuroiduiksi, vieläpä suurimmaksi osaksi tilapäisten kelojen avulla hinatuiksi pois pahimmasta tuulen kulkusta lähemmä metsän reunaa, jossa ne olivat kutakuinkin suojassa tuulelta ja aallokolta.

Mutta toista oli karkulaisten ajeleminen. Kaikkein vähimmän arvion mukaan nousi niiden lukumäärä useampiin tuhansiin, ja suuri osa niistä oli ennättänyt jo pitkien matkojen päähän.

Lisäksi vaikeutti tuuli sanomattomasti työtä. Se rupesi päivemmällä yhä kiihtymään, nostattaen aallokon niin korkeaksi, että sohojen päällä pysytteleminen jo vaati kovia ponnistuksia. Aallot löivät valtoinaan sohon ylitse ja olivat monasti pyyhkäistä miehenkin sen päältä mennessään. Siinä alituisessa huuhtelussa kävi näet ahdas liikunta-alusta niljakaksi kuin öljytty, ja kun se alusta lisäksi vaappui ja keikkui matalassa vedessä teräviksi ja lyhyiksi muodostuvien aaltojen viskelemänä, niin kysyttiin perusteellista taitoa, jos mieli säilyttää tasapainonsa.

Ja sanomatonta kiusaa tuotti sade. Se ei ollut enää lämmintä kevätsadetta, joka pitkän talven kylmien perästä tyynellä ilmalla tuntuu miltei hyväilevältä. Tiukan vihurituulen mukana se rännänsekaisena pieksi kasvoja kuin ruoskalla, kasteli vaatteet likomäriksi, tunkeutui luihin asti ja turrutti vähitellen koko ruumiin läpikohmettuneeksi, miltei tunnottomaksi.

Lämmintä saadakseen olisi välistä tehnyt mieli lähteä edes juoksemaan, hyppelemään ja käsillään huitomaan, mutta ne nautinnot sai heittää mielestään kokonaan. Jollet saa lämmintäsi iänikuisesta nielemisestä ja sysimisestä, niin kohmetu ja köntisty siihen paikkaan, kunnes lopulta vierähdät soholtasi avuttomana tuulen ja aaltojen ajeltavaksi.

No kestäähän se oikea tukkilainen vielä sellaistakin työtä päiväkauden nurisematta. Mutta karkulaisten ajeleminen ei ollut päivässä suoritettu, se vei ummelleen kolme vuorokautta, vaikka yöt pantiin päivien jatkoksi. Ei auttanut näet kesken työn ajatella lepoa, jokainen hetki, jokainen viivytys vei karkulaiset yhä kauemmas suonselälle ja korpia kohti. Jos tahtoi edes osan niistä kiinni saada, täytyi ajatus levosta kokonaan unohtaa.

Sellainen leikki ottaa luonnon keitä hyvänsä. Ali Martikaisen aunukselaisilta se otti sen monelta niin tarkoin, että miesparat alkoivat tipahdella sohoiltansa veteen, ja sinne kerran jouduttuaan he vallan köntistyivät ja kohmettuivat ja alkoivat ruikuttaa, että piti päästä kokin ponttuulle lämmittelemään ja sulatteleimaan.

Kokin ponttuu oli suojaisessa paikassa metsän reunassa. Sinne oli muutettu täituvalta koko ruokakomento, ja siksi siellä paloi ainainen valkea. Siellä hääri kokki apulaisineen ison tuohimajan edessä patojensa ääressä. Siellä sai miehistö ankaran työnsä lomassa käydä vuorotellen lämpimän keittonsa nielaisemassa ja samalla sai siellä hyväilevän valkean ääressä hiukan sulatella ja verrytellä turtuneita jäseniään.

Siksi se paikka tuntui aavalla suonselällä kiikkerän sohon päällä keikkumisen jälkeen ihan paratiisilta, ja pian oli Ali Martikainen huomaavinaan, että muutamat hänen aunukselaisensa ilmestyivät sinne epäilyttävän useasti. Aina ne olivat pudonneet, aina täytyi tulla kuivaileutumaan ja vettä kastuneista jalkineistaan vääntämään. Ei puhunut Ali Martikainen ensimäisenä eikä vielä toisenakaan päivänä mitään huomiostaan, mutta kolmantena hän katsoi olevan syytä tarttua asiaan. Hän arveli, että lakinsa muuten taas kerrassaan unohtuisi.

Hän ilmotti siis lyhyesti, että hänen nähdäkseen kokin ponttuulla alkoi olla tilanpuute, eivät enää kunnolla päässeet lämmittelemään ne, jotka tulivat vuoronsa mukaan aterialle. Niiden kuitenkin piti päästä, ja siksi hän muilta kielsi tulon. Ken ateriain väliaikana veteen putosi, sai pitää hyvänänsä, asiaa ei voinut auttaa. Ponttuulle sai tulla vain ruokaa hakemaan.

Se oli kova määräys, mutta se auttoi. Putoamiset kävivät paljon harvemmiksi, aunukselaisista tuli kuin ihmeen kautta parempia tukkimiehiä kuin olisi uskonutkaan.

Ajelutyössä oli Aatu Lappalainen paras mestari, ja hänen johtamansa miesjoukko teki suoranaisia ihmeitä. Aivan kuin vaistosta osasi Aatu Lappalainen jo pitkien matkojen päästä suonselältä näyttää, millä kohtaa metsän reunassa oli suurempi määrä karkulaisia, vaikk'ei niitä kuusikon seasta ensinkään näkynyt. Aatu selitti kuivasti tarkan havaintokykynsä johtuvan siitä, että hän oli joutunut runsaanpuoleisesti sitä työtä tekemään.

Mutta tarkat oli silmätkin sillä miehellä. Kerran hän pitkän matkan päästä osotti miehille suonselällä kasvavaa yksinäistä männyn käkkyrää ja ilmotti varmana, että männyssä istui tulvaa paossa joku elukka, jolla nähtävästi ei ollut siipiä kulkuneuvoinaan.

Toiset koettivat tähystellä, mutta mahdoton heidän oli mitään erikoista männystä niin kaukaa huomata. Aatu väitti kivenkovaan, että siellä oli ja isonlainen elukka olikin, ja niin melottiin miehissä katsomaan.

Ja olihan siellä elukka. Kuukauden tai parin vanha karhunpenikka siellä vilusta ja nälästä tutisten latvakerkän tuuheiden oksien lomassa istua kyhjötti. Ei ollut Nalle-paralla sattunut olemaan sohoa eikä muuta venettä, kun tulva yllätti, ja niin ajoi puuhun. Siellä se silmät pyöreinä ihmetteli, että mikähän tästä lopuksi eteen tulee.

Miehet pelastivat Nalle-pojan pintehestä ja veivät sen kokin ponttuulle, jossa se pantiin patojen viereen lämmittelemään ja annettiin sille iso vadillinen liharokkaa eteen.

Ahnaasti kävi Nalle ruokaan käsiksi, vaikka outo seura näkyi aluksi sitä jonkun verran hölmistyttäneen. Pian se kuitenkin rupesi kotiutumaan uuteen oloonsa, joka kieltämättä olikin suuri parannus entiseen verraten.

Ali Martikainen ilmotti ottavansa Nallen yhteisen ruokakunnan jäseneksi ja lupasi kasvattaa siitä vettä pelkäämättömän tukkilaisen, joka vielä kerran maailmassa niittäisi mainetta ja kunniaa sekä itselleen että kasvattajalleen.

Tämä päätös herätti yleistä riemastusta, ainoastaan kokki säikähti pahanpäiväisesti, kun sai kuulla, että Nalle jäisi hänen ponttuulleen vakinaiseksi eläjäksi. Hän oli varma siitä, että Nalle suuremmaksi vartuttuaan söisi makeina paloina suuhunsa sekä hänet itsensä että hänen apulaisensa, sillä metsällisellä kun näkyi jo nyt olevan kovin hyvä ruokahalu. Sitäpaitsi semmoinen otus ei kokin mielestä muutenkaan sopinut oikeauskoisten ristittyjen seuraan; voisi vielä tuoda vaikka minkä turmion tullessaan.

Kokkia lohdutettiin sillä, että jos Nalle ottaisikin tavakseen syödä silloin tällöin jonkun heistä, niin varmasti se säästäisi kokkinsa ja keittäjänsä viimeiseksi. Tiedettiin monta esimerkkiä siitä, että karhut olivat justiin sillä tavoin tehneet. Sai siis kokki erojaisiin asti olla aivan huoletonna.

Tämä lohdutus ei näyttänyt kokkia lainkaan tyydyttävän; happamen ja loukkautuneen näköisenä hän katseli, kun Nalle tyytyväisenä ojenteli lyhyviä tallukoitaan valkean unettavassa paahteessa. Voimallinen ateria näkyi sitä kovasti raukaisevan; hiljakseen se vain myrisi puolinukuksissa, kun rottapojat sen korvantauksia kutkuttelivat.

Kun karkulaisten ajeleminen oli saatu loppuun suoritetuksi, pidettiin päivän levähdys, jonka kestäessä muutettiin täituvalta viimeiset tavarat kokin ponttuulle ja erikoisesti sitä varten rakennetuille varalautoille. Ikävältä tuntui nyt siitäkin täituvasta eroaminen, kun jouduttiin ajattelemaan vastaista elämää, ainaista sohojen päällä keikkumista, joka saattoi kestää monta viikkoa, ennenkuin kuivaa mannerta edes sen verran tavattaisiin, että voisi yhden yöhetken nukahtaa nuotion ääressä tarvitsematta veteen mulskahtamista pelätä.

* * * * *

Mutta ankarana astui nyt Ali Martikaisen eteen kysymys, miten päästä eteenpäin. Vettä oli ylenpalttisesti, mutta virtaa ei ollut; vesi virtasi sinnepäin, minne tuuli milloinkin sitä kuletti.

Jos se vedenpaljous olisi ollut edes oikeata luojan luomaa järveä, niin mikäs siinä olisi ollut eteenpäin mennessä. Lautoilla siinä olisi ajaa voinut, ankkuripelien ja vorokkien vetämänä, jokipahaisesta ja mistään muustakaan välittämättä.

Mutta siinä sitä oltiin, järvi oli olevinaan avara ja rannaton, mutta sittenkään se ei oikea järvi ollut. Se oli vain petollinen mukaelma, aivan kuin alottelijan töhertämä jäljennös mestarin suuresta ja mainehikkaasta taulusta. Ja se jäljennös oli täynnä virheitä, niinkuin sellaiset tekeleet tavallisesti ovat. Siinä oli sekä näkyväisiä että näkymättömiä ansoja ja salakareja, siinä oli kantoja, mättäitä ja juurikkaita, siinä oli juuri parahiksi veden peittämää ryteikköä ja lopuksi siinä oli kasvavia puita, välistä yksinäisiä mäntyjä, välistä oikeata korpikuusikkoa. Ei sellaisen järven selällä voinut edes ajatella lautalla kulkemista; heti ensi yrityksellä se olisi paikasta tai toisesta kiinni tarrautunut.

Oli siis kuin olikin keksin varrella mittaillen etsittävä käsiin joen paikka. Kun se oli löydetty, rakennettiin sen kahden puolen vahvat uittopuomit, kiinnitettiin ne vaajoilla pohjaan ja sullottiin sitten tukit puomien väliseen väylään.

Ja kun virta ei ensinkään vetänyt, täytyi puut kiskoa miesvoimilla eteenpäin, niinkuin karjanajajat kulettavat vastaan jurraavia härkämullikoita.

Ei tarvitse olla paljoa tukkilainen ymmärtääkseen, mitä merkitsee kulettaa sillä tavoin kuuttakymmentätuhatta honkatukkia monien peninkulmien taipaleet. Joskus väylä kyllä hiukan levisi, ja siinä pantiin tukit pieniin lauttoihin sekä hinattiin sellaisina eteenpäin. Mutta välistä kapeni väylä niin ahtaaksi, että sai aivan yksin kappalein lykkiä.

Hitaasti se sujui, kuolettavan hitaasti, vaikka raadettiin yötä päivää. Koko miehistö oli aivan näännyksissä viikkokausien valvomisesta. Jo pettivät monasti Suomen puolen tukkimiestenkin koetellut hermot, siellä täällä näki niiden torkahtavan keksinsä varteen nojaten, jos joutuivat seisomaan vahtipaikalla auringonpaisteessa tai tuulelta suojatussa metsikössä.

Ja aunukselaiset näyttivät lopulta kulkevan koko ajan nukuksissa. Kuin aaveet ne hoippuivat pitkin puomeja, keksit tipahtelivat niiden käsistä, ja monasti ne itsekin vierähtelivät unenpöpperössä puomilta ja sohojen päältä veteen, johon jouduttuaan vasta heräsivät ja päästivät pahan porun sekä uikuttivat sitten pitkän aikaa kuin uitettu koiranpenikka mihinkään pystymättä.

Eivät kestäneet vielä Aunuksen miehet oikeata tukkilaisen kurssia, kun se kovimman mukaan otettiin. Joka yö niiden olisi pitänyt saada enemmän tai vähemmän nukkua, sitten ehkä olisivat kestäneet.

Jokaöinen nukkuminen piti kuitenkin unohtaa. Ali Martikainen oli jo matkan alussa ilmottanut, että hänen oli sitä mahdoton sallia, hänellä oli tulinen kiire. Soimijoelle oli matkaa viisi-kuusi peninkulmaa, ja se oli koko taival samanlaista, uittojoeksi suorastaan kelvotonta. Mutta se taival hänen oli nopeasti kulettava. Tulva ei kestänyt kauan, se kesti muutamia viikkoja, enintään kuukauden, ja sen aikana hänen oli perille päästävä. Tulvan mentyä ei kulusta enää voisi olla puhettakaan; hän jäisi puineen tänne rämeille haukottelemaan kuin kankaalle viskattu kala.

Eikä vain tulvasta ollut kysymys, oli kysymys vielä muustakin, vaikk'ei Ali Martikainen sitä miehistölleen suorastaan puhunut. Kaikki kuitenkin sen tiesivät.

He tiesivät, että Soimijoelle pyrkimässä oli muitakin kuin Ali Martikainen, oli toisia urakoitsijoita, joiden puut olivat ylempänä, niinikään Soimijokeen laskevien sivujokien varsilla. Siellä oli ensiksikin pietarilaisen Pomeranze-yhtiön urakoitsija sadantuhannen puunsa kera. Sitten oli siellä Belajevin urakoitsija, silläkin satakuntatuhatta puuta mukanaan.

Ja molemmat tietysti pyrkivät kilvan Soimijokeen päästäkseen ensimäisenä uittoväylän herraksi. Urakoitsijain kesken ei nimittäin tunnettu yhteistoimintaa, se aate oli siihen aikaan vielä kokonaan vieras Soimijoella ja samoin muillakin Aunuksen joilla. Jokainen urakoitsija hallitsi itsevaltiaana uittoväylää, kun kerran oli siihen puunsa ensimäisenä saanut. Ne, jotka myöhästyivät, saivat odottaa sivuilla, kunnes ensin ennättänyt oli laskenut alas. Toisen puiden sekaan ei sivulta tulija missään tapauksessa saanut puitansa laskea, se oli ankarasti kielletty.

Ja Ali Martikainen tiesi itse ja hänen miehensä myös tiesivät, että niillä ylempänä olevilla oli paremmat uittoväylät kuin heillä. Niillä oli oikeat uittoväylät, ja siksi heillä oli hyvin vähän toiveita päästä Soimijokeen, ennenkuin toiset ennättäisivät heidän kohdalleen tukkeamaan heiltä väylän. Ne toiveet näyttivät suoraan sanoen melkein olemattomilta.