Part 1

AUNUKSEN HELMI

Romaani

Kirj.

SIMO ERONEN

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1919.

I.

Ali Martikainen oli ottanut ensimäisen uittourakkansa.

Urakkasopimuksen mukaan hän sitoutui kulettamaan vesiteitse Ääniseen petroskoilaisen toiminimen Baroninin omistamat kuusikymmentätuhatta honkatukkia, jotka oli talvikelillä vedetty erään Soimijokeen laskevan sivujoen varsille. Jollei hän yhtenä kesänä ennättäisi saada kaikkia tukkeja Ääniseen, ei urakanantajan tarvitsisi suorittaa sopimuksessa määrätystä summasta, kuudestakymmenestätuhannesta ruplasta, ainutta kopeekkaakaan. Muona ja työkalut oli urakanantajan hankittava, ja niistä ei Ali Martikaisen tarvinnut suorittaa mitään korvausta, vaikk'ei hän urakkasopimusta kykenisikään täyttämään.

Sellainen oli sopimus.

Se oli kaikin puolin selvä ja täsmällinen sopimus, vain yksi kohta siinä oli epätäsmällinen. Siinä ei mainittu, minkä Soimijokeen laskevan sivujoen varsilla puut olivat. Mutta nyt on asianlaita niin, että Soimijokeen laskee useampia sivujokia, ja toiset niistä ovat hyviä uittojokia, toiset aivan kelvottomia.

Ukko Baronin oli kyllä sopimusta tehtäessä vakuuttanut, että hänen puunsa olivat hyvän uittojoen varrella, parhaan mitä niillä mailla oli saatavissa. Nimeä hän ei valitettavasti sanonut muistavansa, mutta eihän nimi ollut pääasia. Vesi oli pääasia siinä joessa, niinkuin kaikissa joissa, ja sitä oli riittämään asti. Sen sai Ali Martikainen uskoa, kun hän vakuutti.

Ja Ali Martikainen uskoi. Hän oli silloin ensikertalainen Aunuksessa eikä sattunut tietämään, että niissä sikäläisissä joissa voi vettä olla riittämään asti, vieläpä vähän liiaksikin, eivätkä muutamat niistä silti kelpaa uittojokina mihinkään.

Siitä kyllä vanha ja varovainen Iikka Penttinen Ali Martikaiselle hienosittain huomautti, kun Ali Martikainen pyysi Iikkaa apulaisekseen uittotöiden valvomiseen. Ali Martikainen vastasi vain lyhyesti, että sopimus oli tehty ja hän aikoi sen myös täyttää.

Se oli Ali Martikaisen tapaista, hän ei koskaan peräytynyt antamastaan sanasta, vaikk'ei sitä olisikaan paperille kirjotettu. Sitä vähemmän tuli peräytyminen kysymykseen, kun oli kirjallinen sopimus, oikein Petroskoin kaupungin notaarintoimistossa laadittu ja asianmukaisesti vahvistettu.

Huhtikuun puolivälissä Ali Martikainen läksi työmaalleen. Hän otti Iikka Penttisen lisäksi Suomen puolelta työpäälliköikseen Mikko Sormusen ja Aatu Lappalaisen sekä kolmekymmentä uittomiestä. Loput piti ottaa perillä aunukselaisista ja ryssistä, kunhan Suomen puolen miehiä oli sen verran että suolaksi.

Himolaan saapui Ali Martikainen joukkoineen viikkokauden taivalluksen jälkeen, josta alkupuoli suoritettiin hevosilla, loppupuoli suksilla suoraan salojen halki oikaisten. Hankikeli oli parhaimmillaan, ja niin sujui matka mainiosti, kun onnistuttiin oppaiden valinnassa.

Himolassa oli odottamassa Petroskoin kaupungista saapunut kokki muonavarastoineen ja rottapoikineen. Uittohommissa tarvittavat työkalut oli jo talvella vetosavotan aikana sinne salolle hommattu ja jätetty vetomiehille rakennettuun tukkilaissaunaan kevättä vuottamaan.

Himolassa ei tiedetty tarkalleen sanoa, missä paikoin se työmaa oli. Siellä sen piti olla jossakin Soimijoen ja Aunuksen maanselän välimailla. Se on avara alue, parisensataa virstaa joka suunnalle, ja sitä nimitetään tavallisesti »Egyptin korveksi». Sivumennen sanoen se vastaakin hyvin nimeänsä, tuskin parempaa nimeä pappikaan olisi sille osannut keksiä.

Sen tiedon sai Ali Martikainen Himolassa, että perillä saattoi olla jo aivan tarpeeksi asti aunukselaisia ja ryssiä uittotöiden alkamista odottamassa. Niitä oli Himolan kautta kosolta painunut ja arvattavasti niitä oli mennyt toisiakin teitä. Ne kai asuskelivat siellä tukkisaunassa — eli täituvassa — niinkuin niitä saunoja nimitetään. Ja Himolassa uskottiin, että ne odottelijat olivat jo hyvin halukkaat töihin ryhtymään, sillä eipä niillä näyttänyt suuria eväsvaroja olleen mukanaan.

Tämä tieto oli Iikka Penttisen mielestä suoraan sanoen ikävä. Täytyi pitää kiirettä, etteivät ne odotellessaan ennättäisi liian pahasti nälkiintyä. Ne olivat muutenkin hiton huonoa väkeä, ja sitten ne eivät tietysti viikkokausiin mihinkään kelpaisi, saisi vain niitä turhanpäiten syötellä ja kuonnutella.

Kiirettä koetettiinkin pitää matkavarusteluissa, mutta puhaltamalla ne eivät sittenkään tulleet tehdyiksi. Täytyi laittaa erikoiset hankikelkat, joihin sijoitettiin koko summaton muonavarasta miesten vedettäväksi, sillä eihän tiettömille saloille ollut hevosia ottamista, eikä niitä Himolan laisesta kylästä olisi ollut edes riittävästi saatavissakaan.

Oppaiksi halukkaita oli sen sijaan aivan tarpeeksi, ja kaikki ne suuriäänisesti kehuivat tuntevansa jok'ainoan pilkotuksen niillä taipalilla.

Matkan pituutta eivät kyllä tarkalleen tienneet, arvelivat karttuvan ehkä kuutisenkymmentä virstaa linnuntietä mitaten.

Tässäkin asiassa oli Iikka Penttinen varovainen ja lausui otaksuman, että ne kuutisenkymmentä virstaa saattoi yhtä hyvin laskea saduksikin. Ne Egyptin korven taipaleet olivat näet hukanhännällä mitatut, eikä siinä silloin oltu niin tarkkaa tehty.

Iikka Penttisen arvelu toteutui harvinaisen täydellisesti. Mutta toinenkin opettava huomio saatiin matkalla tehdä, se nimittäin, ettei Himolan oppaiden kehumisia tarvinnut läheskään kirjansanan veroisina pitää. Saattoi kyllä olla, että he hyvin pilkotuksen tunsivat, mutta eivät tienneet tarkalleen, minkä pilkotuksen varressa se työmaa oli.

Tästä oli seurauksena, että oppaita piti matkan varrella monta kertaa »vannottaa» muistin selvittämiseksi. Se vannottaminen suoritetaan tavallisesti sillä tavoin, että paremman puutteessa ripustetaan silmukka kuusen oksaan ja oppaan käsketään pistää päänsä silmukkaan. Sitten tarttuu vannottaja köyden toiseen päähän ja nykii vähitellen köyttä tiukemmalle, kehottaen samalla opasta omantunnonmukaisesti ja mahdollisimman tarkkaan ilmottamaan, niihin suuntaan matkaa on jatkettava.

Monessa tapauksessa se keino auttaa. Mutta epätietoista on, auttoiko sekään tällä kertaa. Yhtä hyvin saattaa sanoa Ali Martikaisen karavaanin viiden vuorokauden harhailun perästä löytäneen sen täituvan hajunsa opastamana.

Se tupa haisi nimittäin jo pitkän matkan päähän. Se oli ovella painaen täynnä niitä töitä odottelevia aunukselaisia ja ryssiä. Niitä oli ladottu kaikki lavitsarivit täyteen lattiasta katonrajaan saakka, niinkuin sillejä ladotaan tynnyriin suolaan. Ja kun ryssiä ja aunukselaisia sillä tavoin tupa täyteen ladotaan, niin sen tuvan on pakko ruveta haisemaan, siitä ei mihinkään pääse.

Kova nousi melu ja polina täituvalla, kun Ali Martikaisen karavaani vahvasti kuormitettuna ja väsyneenä tulla rähmi näkyviin korven kuusikosta. Toiset ristivät silmiään ja siunailivat, toiset sadattelivat. Mutta kaikki olivat yksimielisiä siinä, että heidän piti päästä töihin ja että heidän ennen kaikkea piti saada ruokaa, vahvasti ruokaa ja ilman mitään viivykkiä. He olivat jo monta monituista vuorokautta odottaneet eineenpalaa maistamatta, ja se oli heidän mielestä suorastaan hävytöntä.

Vaikea oli siinä melussa saada ääntään kuuluviin, eikä Ali Martikainen ensi töikseen sitä yrittänytkään. Ensi töikseen hän vihjasi Iikka Penttiselle ja Aatu Lappalaiselle, että nämä kokoaisivat kuormaston yhteen rykelmään ja asettuisivat miesten kera sen ympärille kaiken varalta. Samalla Ali Martikainen syrjäsilmällä vilkaisi täituvan seinivierellä olevaa isoa varastohuonetta. Sen ovi näytti olevan vahvasti lukittu ja rikkomaton.

— Siellä on luultavasti se talvella tuotu keksi- ja kirvesvarasto koskematta, ajatteli hän. — Ne eivät ole huomanneet aseistautua. Hyvä juttu!

Hän nykäisi Mikko Sormusta ja paria muuta miestä sekä astahti niiden kera aivan kuin sattumalta varastohuoneen ovelle. Sitten hän alotti keskustelun.

Hän ilmotti voivansa ottaa töihin enintään sataviisikymmentä miestä, mutta heitä oli hänen arvionsa mukaan vähintään kolmesataa, siis puolet liikaa. Hän ei ollut ketään kutsunut eikä siis ollut vastuussa siitä, että he olivat nälissään. Hän tahtoi kuitenkin katsoa, voisiko avustaa kaikkia hiukan eväsvaroilla, mutta ennen sitä hän työväkensä valikoisi.

Nämä sanat nostivat kuvaamattoman metelin. Koko joukko ulvoi kuin, villiintynyt hukkalauma, ja rohkeimmat hyökkäsivät nyrkit pystyssä Ali Martikaista kohti kiljuen, että he hänet pehmittävät ja ottavat väkisin ruokaa niin paljon kuin tahtovat.

Ali Martikainen seisoi heidän edessään tyynenä ja mitteli heitä silmillään halveksivasti.

— Kuka puhuu väkisin-ottamisesta? kysyi hän matalalla äänellä, ja hänen silmänsä välähtivät uhkaavasti.

Pari lähinnä seisovista yritti avata suutaan, mutta silloin teki Ali Martikainen salamannopean liikkeen, vain yhden ainoan liikkeen, ja molemmat lensivät keränä pitkän matkan päähän ja jäivät sitten liikkumattomina makaamaan.

— Vieläkö on väkisin-ottajia? tiedusti Ali Martikainen astahtaen pari askelta eteenpäin.

Ei ollut enää, kaikki pysyivät hiljaa ja vetäytyivät pelokkaina kauemmas Ali Martikaisen nyrkkien ulottuvilta.

— Hyvä! Tiedätte siis nyt lakini! lausui Ali Martikainen. — Minulta ei oteta väkisin mitään, ei ole milloinkaan otettu eikä nytkään oteta.

Hän käveli pitkin harppauksin joukon halki, joka aukesi hänen tieltään kuin säikähtynyt lammaskatras. Hän käveli täituvan ovelle, tempasi sen auki ja komensi koko joukon menemään sisälle. Itse hän jäi ovelle seisomaan.

Miehet epäröivät ja katselivat vuoroin toisiaan, vuoroin Ali Martikaista, joka seisoi siinä ovella jättiläiskokoisena ja uhkaavana. He eivät näyttäneet oikein käsittävän, mitä Ali Martikainen tarkotti, kun käski heidän mennä sisälle, mutta nähtävästi hän ei mitään hyvää tarkottanut. Ehkä hän aikoi teljetä heidät kaikki sisälle ja polttaa heidät sinne kuin torakat.

Ali Martikainen näki heidän säikähtyneistä katseistaan mitä he ajattelivat; hän naurahti halveksivasti.

Elkää pelätkö, en minä teitä sinne korvenna. Astukaa vain sisälle, minä alotan sitten töihinoton. Enhän minä teitä kaikkia voi yht'aikaa tarkastaa, sen pitää tapahtua yksitellen. Ettekö sitä käsitä, tolvanat!

Epäröiden ja toisiaan sysien alkoivat miehet työntyä sisälle. Jokainen koetti jäädä viimeiseksi, päästäkseen ovensuuhun ja siitä ensimäisenä tarkastukseen. Kun Ali Martikainen sen huomasi, uhkasi hän kutsua perältä ensimäiseksi, jolleivät he osaisi ihmisiksi asettua.

Lopulta oli koko joukko saatu sisälle. Nyt kutsui Ali Martikainen avukseen Iikka Penttisen ja toiset alipäällikkönsä sekä alkoi laskea tuvassaolijoita yksitellen ulos. Jok'ainoa tarkastettiin ankarasti kuin arvannostossa, katsottiin olivatko jalat kestävää tekoa sekä mies muuten hyvärakenteinen ja terve.

Iikka Penttinen oli ammattimies tässä toimituksessa. Monasti raakkasi hän jo ensi vilkaisulla hyvinkin kookkaan ja väkevältä näyttävän miehen, raakkasi päätään pudistellen ja armottomasti, vaikka toinen miten olisi vastaan pannut ja kehunut itseään. Hän selitti vaistosta tuntevansa, kuka kelpaa tukkimieheksi, kuka ei, turhaa oli yrittää häntä pettää.

— Katsokaapas nyt esimerkiksi tätä, selitteli hän, pyöritellen olkapäästä suurikokoista ryssän purlakkaa, aivan kuin se olisi ollut kehno näytetavara, jota hänelle koetettiin ylettömästä hinnasta tyrkyttää. — Katsokaahan sen koipia ensiksi! — Hän potkaisi ryssän pohkeita halveksivasti. — Mitä luulette sen noilla lähtimillään toimittavan? Paksut ne ovat kuin pölkyt, mutta paljasta lihaa, ei ensinkään jänteitä. Pankaapas hänet tukkisumalla juoksemaan, kauanko kestää! Ei, veikkonen! tiuski hän äkeissään, sysien vastaan jutistelevaa ryssää. — Mene vain tuonne tuvan taakse, ei sinusta meidän miehiksi ole. Seitikuorman päällä lojumaan voit kelvata, et muuhun!

Sillä tavoin kävi tarkastus. Pääasiassa otettiin aunukselaisia, puhtaita ryssiä vain poikkeustapauksissa, jos näyttivät ihan ensimäisen numeron tukkimiehiltä tai voivat todistaa olleensa useampina kesinä Suomen puolen urakoitsijoilla uittotöissä.

Raakit ajettiin tuvan taakse, hyväksytyt saivat mennä Suomen puolen miesten luo ja ryhtyä avustamaan näitä nuotioiden laittamisessa ja kuormaston purkamisessa.

Kun tarkastus vihdoin oli päättynyt, käski Ali Martikainen antaa hylätyille puolikkaan ryssänlimppua ja muutamia sillejä miehen matkaeväiksi sekä ajoi heidät sitten keksin varrella huiskauttaen hiiteen koko tuvan lähettyviltä.

Mutta valitsemillensa hän piti puheen, jossa ilmotti, että häntä itseään ja noita — hän viittasi Iikka Penttiseen ja toisiin alipäälliköihinsä — on toteltava mukisematta, ja kaikkia noita — hän viittasi Suomen puolen miehiin — on myös toteltava. Muuten tulee matkapassi ja liukkaasti.

Hän huitaisi kädellään korpeen päin, näyttääkseen miten se matkapassi tulee.

Miehet näyttivät pahasti säikähtyneiltä. He ymmärsivät puheen ilman tulkitsemista, vaikka se pidettiin selvällä suomenkielellä.

Puheen jälkeen pantiin miehet kuitenkin syömään, ja siinä unohtui säikähdys ja tulivat oikeat lahjat näkyviin.

II.

Seuraavana aamuna Ali Martikainen ja Iikka Penttinen läksivät työmaataan tarkastamaan. Pakkanen oli yöllä ollut siksi ankara, että hanki kantoi aivan hyvin ilman suksia, vaikka kulettava taival oli aluksi melkein läpipääsemättömän sakeata ryteikkökorpea, jollaisessa hanki tavallisesti jää hyvin heikoksi. Äänettöminä kävellen miehet noudattelivat talvellisten vetoteiden pohjia, toivoen siten joutuvansa pian joen rannalle.

Vähitellen alkoikin metsä harventua, ja lopuksi aukeni heidän eteensä avara suo, jolla ei eteen- enemmän kuin sivuillepäin näyttänyt olevan mitään ääriä eikä rajaa. Aurinko oli kohonnut jo siksi korkealle, että sen säteet panivat hangenpinnan suonselällä vahvasti kimmeltämään. Silmät tahtoi se kerrassaan huikaista, ja niinpä molemmat miehet pysähtyivät ja alkoivat kädellä silmiään varjostaen tarkastella eteensä auennutta lakeutta.

Siinä oli se heidän työmaansa. Äänettöminä he sitä katselivat hyvän aikaa, kumpikin jokea silmillään hakien.

Mitään jokea he eivät kuitenkaan huomanneet siinä juoksevan. Oli vain suota ja rämettä loppumattomiin, ja sen suon ja rämeen halki näytti kulkevan vähän vetisempi juotti. Sen huomasi siitä, että vesi oli sen kohdalla paikotellen noussut hangen päälle.

— Tuossa se on olevinaan se niiden uittoväylä, se niiden joki! ajatteli Iikka Penttinen ja alkoi hiljakseen viheltää.

Hän vilkaisi salaa Ali Martikaisen kasvoihin. Niillä ei näkynyt mitään hämmästyksen tai pettymyksen merkkiä. Katseli ja tarkasteli vain, aivan kuin edessä oleva näky olisi hänestä ollut maailman mielenkiintoisin.

Ja mielenkiintoinen se itse asiassa olikin, sen huomasi pian Iikka Penttinenkin.

Ei sillä hyvä, että joki oli sellainen kuin oli, vaan puut, ne heidän kuusikymmentätuhatta tukkiansa, olivat kylvetyt siitäkin jokipahaisesta välittämättä hajalleen suonselälle näköjään peninkulmien alalle. Näytti siltä, että kukin oli saanut pudottaa takkikuormansa ilman mitään järjestystä siihen, mihin hevoskaakki oli uupumaan sattunut.

Ammattimiehen silmällä Iikka Penttinen huomasi pian, ettei ollut edes teloja eikä mitään puiden alla, ja luonnollisesti ne olivat painuneet maaperään asti, ehkäpä paikotellen syvälle sen allekin, Ja kun vesi sitten kevätpuolella oli kohonnut, olivat puut jäätyneet kiinni ylitykseen. Ne olivat siinä yhtä lujassa kuin sementtiperustaan upotettuina.

Iikka Penttinen ajatteli, että hänen pitäisi nauraa kohti kurkkuaan koko yritykselle, niin suorastaan järjettömältä se hänestä näytti. Sanoja ei maksanut haaskata, järjetön naurunhohotus, pitkällinen ja kauas kaikuva olisi parhaiten koko nähtävyyden kuitannut.

Ei hän kuitenkaan nauranut, sanoi vain pitkän vaitiolon jälkeen ikäänkuin koetteeksi:

— Näyttääpä olleen ryssä se vetourakoitsija.

— Niin näyttää, vastasi Ali Martikainen yks'kantaan.

— Ei ole muistanut edes teloja puiden alle panettaa, jatkoi Iikka.

— Eipä näytä muistaneen.

Tähän katkesi keskustelu ja oltiin taas vaiti hyvän aikaa. Äkkiä kuitenkin Ali Martikainen näytti kuin heräävän. Hän oli saanut kylläkseen katselemisesta, hän vilkaisi Iikka Penttisen puoleen ja lausui epämääräisesti suolle viitaten:

— Mitäs arvelet, Iikka, lumen lähdettyä tuo jää nähtävästi kokonaan veden alle?

Iikka vilkastui ja selitti, että niin oli varmasti käyvä. Vettä tuli luultavasti enemmän kuin tarpeeksi. Sitten hän naurahtaen lisäsi:

— Ei se sinun urakanantajasi siinä kohden valehdellut. Eikös se sanonut, että vettä kyllä riittää?

Ali Martikainen ei ollut kuulevinaan viimeistä kysymystä, jatkoi vain aprikoiden:

— Ne kulkisivat silloin kyllä vesivarassa nuo puut, mutta minne ne kulkisivat?

— Niin, siinäpä se! ehätti Iikka. — Korpiin ne rientäisivät, sinne mistä ne on vedettykin. Meiltä ne menisivät aivan käsien läpi joka kalikka.

— Ne täytyisi ennen tulvan tuloa vierittää yksiin kasoihin, lausui Ah Martikainen.

— Niin, se on ainoa keino, myönsi Iikka.

— Mutta sekään keino ei riitä, arveli Ali Martikainen. — Pitäisi kai rakentaa vielä puomit etukäteen niiden kasojen ympärille, vai mitä arvelet, Iikka?

— Piru vieköön, minä olen aivan samaa mieltä! vakuutti Iikka. — Puomit pitää olla ja hyvät, jos mieli ne koossa pitää.

— Siihen menee hyvä joukko puomeja, vaikka ne ovatkin kasoissa, jatkoi Ali Martikainen arvelujaan järkähtämättömän tyynesti.

— Menee varmasti. Ei riitä yhdet ja kymmenet sylet, ei edes sadat. Tarvitaan tuhansia!

— Vaan mitenkäs arvelet tulvan kohottua meidän liikkumaan pääsevän? kysyi Ali Martikainen äkkiä.

— Mitenkäkö arvelen? toisti Iikka verkalleen. — Siten minä arvelen, ettemme me ensinkään liikkumaan pääse, jollemme ajoissa rakenna sohoja itsellemme. Ilman sohoja ei meillä veden noustua ole taitavasta ulos asiaa.

— Niin kai se on, myönsi Ali Martikainen. — Rakentaa pitänee nekin valmiiksi ja samoin kokkia ja muonavarastoja varten ponttuu, sillä emmehän me voi täitupaa mukanamme uittaa.

Tähän päättyi keskustelu. Iikka Penttinen mieli vielä kysyä Ali Martikaiselta, uskoiko tämä tosiaan koskaan pääsevänsä eroon näistä kirotuista rämeistä. Mutta hän näki, ettei Ali Martikainen aikonut peräytyä, ja siksi hän jätti kysymättä.

— Tottapahan uskoo, koska yrittää! ajatteli hän itsekseen naurahtaen.

Jo samana päivänä alotettiin vierittäminen.

Osan kätevimpiä miehiä Ali Martikainen erotti rakentamaan Iikka Penttisen johdolla puomeja, sohoja ja ponttuuta. Itse hän läksi Mikko Sormusen ja Aatu Lappalaisen kanssa vieritystä johtamaan.

Ennen suolle lähtöään hän sivumennen lausui Iikalle:

Näin äsken naamastasi, ettet usko meidän tässä yrityksessä onnistuvan. Minun mielestäni voit jättää sen ajatuksen, unohtaa sen kerrassaan. Jollemme me usko, niin mitenkäs sitten nuo?

Hän viittasi työmiehiin päin.

Iikka Penttinen katseli nolona kenkäinsä kärkiä. Hänestä tuntui, kuin hänet olisi otettu pahanteosta kiinni, eikä hän osannut mitään virkkaa.

Ali Martikainen hymähti nähdessään hänen hämminkinsä ja lausui vain poistuessaan:

— On siis sovittu, ettei sitä ajatella!

Vierittäminen oli pelottavan raskasta työtä. Tukit täytyi ensin lapioida esiin ja senjälkeen tuurien ja kirveiden avulla hakata irti ylityksestä. Sitten täytyi niitä siinä vyötäisiin saakka ulottuvassa lumisohjussa kulettaa vierittämällä monasti virstamääriä. Alle aseteltiin työn helpottamiseksi kyllä teloja, mutta sellaisten honkajättiläisten painosta upposivat telat siinä paikassa pohjaan asti ja puut takertuivat sohjuun kiinni kuin sitkeään pikitervaan. Miesjoukolla sai nääntyäkseen kiskoa, ennenkuin taas sai ne eteenpäin hievahtamaan.

Ja millaista oli työnteko siinä vyötäisiin saakka ulottuvassa vedensekaisessa sohjussa: samanlaista tarpomista kuin olisi kevätjäihin pudonneena rypenyt hyhmä- ja jääkappaleiden seassa. Vielä pahempaa se oli, kengät tarttuivat monasti sohjuun niin lujasti, että pyrkivät jaloista luiskahtamaan, kun koetti niitä irralleen kiskoa. Ei muuta kuin tartu molemmin käsin varrensuuhun ja kiskaise sitten vasta jalkasi irti, juututtaaksesi sen taas seuraavalla askeleella uudelleen.

Lumi on harvinaisen sitkeässä niillä Aunuksen rämeillä. Muualla maailmassa on jo aikoja sitten ollut kesä ja ihmiset kyntävät iloisesti vihellellen toukojaan, mutta siellä riittää yhä hukkua asti sitä sohjua. Vähitellen se muuttuu vain vetelämmäksi, siihen alkaa sinne tänne ilmestyä pohjattomia päivän ja maa-uhon hautomia silmäkkeitä, joihin saattaa korviaan myöten pudota humahtaa.

Näännyttävää on siinä työnteko. Jo ensi päivinä alkoivat aunukselaiset heittelehtiä längilleen ja rupesivat mukisemaan, että mitä varten muka käydä niitä miesvoimilla vierittämään, kun vesikin sen työn tekisi lumen lähdettyä.

Aatu Lappalainen, joka ensimäisenä kuuli mukinan, huomautti kuivasti miehille, ettei heidän asiansa ollut käydä neuvomaan, mikä työ oli jätettävä veden huoleksi ja mikä miesvoimilla suoritettava. Heidän asianaan oli totella ja tehdä mitä teetettiin.

Mukina ei kuitenkaan tähän loppunut, ja sattui vihdoin Ali Martikainenkin sen ohimennen kuulemaan.

Rutosti hän sen katkaisi karkottamalla pari pahinta vetelystä heti työmaalta, pistäen heille kummallekin ruplan kouraan.

Itku pääsi miehiltä, sillä eipä ollut huvin asia lähteä siinä siivossa taivaltamaan viitistä peninkulmaa toisille työmaille, joilla sen lisäksi saattoi tavata täydet paikat tultuaan.

Itkusta ei Ali Martikainen kuitenkaan välittänyt, hän huomautti lyhyesti, että hän oli kerran lakinsa kaikille lukenut ja aikoi sitä noudattaa. Ei maksanut vaivaa ruveta hänelle itkemään.

Hän lähti kävelemään poispäin ja ajatteli mennessään, etteivät Aunuksen miehet vielä hänen lakiansa muistaneet. Se ei ollut vielä syöpynyt heidän veriinsä, mutta Ali Martikainen päätti sen istuttaa heihin alusta pitäen ja lähtemättömästi.

Hän tiesi, että Aunuksen saloille oli moni urakoitsija ennen häntä kuun kuulumattomiin kadonnut; olivat kai saaneet hautansa jonkun kuusen juurella, jonne ei papin eikä lukkarin tie koskaan sattunut. Hän arveli näiden kohtaloon ja katoamiseen olleen syynä sen, etteivät he olleet osanneet tehdä lakiansa selväksi. Ehkä he olivat täälläkin koettaneet noudattaa niitä lakeja, joita muualla maailmassa noudatettiin. Siinä oli heidän kohtalokas erehdyksensä. Ali Martikaisen mielestä piti jokaisella maalipaikalla olla omat lakinsa. Lempeät ja hyvät lait saattoivat sopia monessa paikassa, mutta täällä jumalan unohtamissa maankolkissa ne eivät kelvanneet. Täällä oli parasta pitää jokaista vastaantulijaa vihollisenaan, ja viisaasti teki, jollei sitä kahden kesken satuttaessa liian lähelle selkäpuolelleen laskenut. Ja sen mukainen piti myös lain olla, oikea, mutta kova ja järkkymätön kuin kallio.

Ali Martikainen ajatteli, että ehkä ne rupeavat häntä aluksi vihaamaan. Sen hän oli pian huomaavinaan niiden katseista, vaikka ne koettivat kätkeä vihansa visusti nahkaansa ja teeskennellä nöyryyttä, vieläpä ystävyyttäkin. Hän ei kuitenkaan ollut mitään huomaavinaan, hän päätti heidät nöyryyttää ja oli varma siitä, että viha oli lakkaava, kunhan hänen lakinsa oli tullut selväksi. Ehkäpä monista tulisi ajan oloon vielä kunnon työmiehiä. Täytyi niitä vain kasvattaa oikealla tavalla, ei keksinvarrella, niinkuin monet tekivät, vaan horjumatta noudattamalla lakia, minkä kerran oli niille lukenut.

Ja niin hän liikkui ja komenteli kuin olisi omalla kotipellollaan kiviä väännättänyt. Joka paikkaan hän ennätti, missä vain lapiot, kirveet ja kanget alkoivat verkkaisammin heilahdella. Iskipä hän välistä itsekin kangenpäähän kiinni näyttääkseen oikein kädestä pitäen, kuinka Suomen puolella työtä tehdään.

Jättiläisen voimat oli Ali Martikaisella; yksin hän viskasi koholle lumisohjuun juuttuneen hongantyven, viskasi kuin kevyen rekirangan tavallinen mies viskaa. Silmät renkaina Aunuksen miehet hänen voimannäytteitään ihmettelivät, ja heihin alkoi juurtua pelonsekainen kunnioitus ja ihailu Ali Martikaista kohtaan, aluksi hämäränä ja vaistomaisena, mutta vähitellen yhä selvempänä.

Ali Martikaisen laki oli syöpymässä heidän veriinsä.

Ja puut saatiin sillä tavoin kasoihin parin viikon hellittämättömän raatamisen perästä. Saatiinpa puomit ja sohotkin valmiiksi juuri siksi, kun kevät alkoi todenperästä tehdä tuloaan.

III.