Part 13

Hän tunsi vilunväreitä, oli kuin kylmä henkäys olisi tullut jostakin ja hipaissut hänen ohitseen häntä koskettaen. Säpsähtäen hän silmäsi ympärilleen ja koetti väkisin irtautua masentuneesta mielialastaan. Hän koetti kääntää ajatuksensa taaksepäin ja onnistui siinä hetkiseksi.

Hänelle tuli mieleen onnellisia muistoja, tuli tulvimalla yhdessä elettyjen päivien ja viikkojen varrelta. Hän ummisti silmänsä ja muistutteli jokaista kohtausta rannassa, jokaista kävelymatkaa, jokaista iltaa Olgan huoneissa, Olgan soittoa, Olgan hyväilyjä. Hän tunsi niiden hyväilyjen sytyttämän palon suonissaan läikehtivän, hän näki Olgan silmät, tunsi hänen pehmeän tukkansa kosketuksen, hänen suudelmiansa polton. Ne muistot täyttivät koko hänen elämänsä. Niiden edellinen aika, koko hänen tähänastinen elämänsä tuntui hänestä hämärältä, käsittämättömältä. Kuinka hän oli voinut niin kauan ilman Olgaa elää, yksinään, ypöyksinään? Eihän siinä ollut mitään järkeä.

Mutta sitten tuli hänelle mieleen perjantai-ilta, heidän viimeinen iltansa, Olgan laulu ja hänen sieluunsa tullut kumma kuva sen loputtua. Hän näki taas tuon saman kuvan, saman hämärän kuusikkokorven yhtä aavemaisena. Ja hän näki myös uudelleen Olgan silmien katseen, sen katseen, joka niissä oli, kun Olga hiipi hänen syliinsä.

Mitähän Olga silloin ajatteli? viilsi tuskallinen kysymys hänen mieltään. Se katse oli niin nöyrä, rukoileva, siinä oli äänetön pyyntö, jota Olgan huulet eivät rohjenneet kuiskata. Mikä se pyyntö oli, mikä?

Hän havahtui ja muisti, että hänen piti lähteä Olgan luo jäähyväisille. Kiduttavaa se oli Loginovin läsnäollessa. Hän oli ensin aikonut sanoa Olgalle, ettei voinut tulla, että hänestä oli liian nöyryyttävää nähdä Loginovia, katsella hänen hymyään ja kuunnella hänen vastenmielisiä kohteliaisuuksiaan. Hän oli ollut ehdottamaisillaan, että Olga tulisi häntä laivalle saattamaan, mutta samassa oli hänelle jylähtänyt mieleen:

— Olgan täytyy jäädä Loginovin seuraan kenties kokonaiseksi kuukaudeksi ja sinä tahdot paeta häntä näkemättä!

Silloin hän oli syvästi hävennyt ja luvannut tulla.

— Ehkäpä, ehkäpä saamme edes hetkisen olla kahden kesken! kuiski hänen mielessään toivo, ja hän alkoi kiireellä hankkiutua lähtöön.

Silloin kuului koputusta ja ovenvartija toi kirjelipun, ojentaen sen hänelle syvään kumartaen. Hän oli huomaavinaan ovenvartijan kasvoilla merkitsevän hymynvilahduksen.

Hän tunsi tuoksusta ja hienosta, rohkeasta käsialasta kirjeen Olgan lähettämäksi. Vapisevin käsin hän repäisi kuoren auki heti kun tuoja oli hävinnyt ovesta. Kirje oli lyhyt, se kuului:

»Rakas Ali!

Jätä lähtösi huomiseen. Minun pitää tänä iltana mennä urakoitsijani juhlaan kauppaseuran klubille, itse Makari kävi eilen pyytämässä. Nousisi myrsky, jos jäisin pois, ja ehkä myös Loginov alkaisi jotakin aavistaa. Hartaasti pyydän, tule minun tähteni sinäkin sinne. En yksin enää voi niiden katseita kestää, en ole entiseni. Loginov on onnellinen Pietarissa saamastaan huomiosta, ei voi tehdä muuta kuin hokee siitä, antamatta hetken rauhaa. Minun on vaikea olla, hyvän vaikea ja ikävä, en ole vielä tottunut. Eilispäivä melkein näännytti, yöllä valvoin ja muistelin sinua. Tulethan, Ali! Siellä sitten sovimme huomisesta.

Olgasi.»

Luettuaan kirjeen hän suuteli sitä pitkään ja hartaasti. Hän tunsi sen tuoksusta henkivän vastaansa Olgan rakkauden hyväilevänä ja lämpimänä. Tuntui aivan siltä, kuin Olga itse olisi huomaamatta hiipinyt hänen huoneeseensa ja täyttänyt sen olennollaan. Hänen tuli hyvä olla.

Hän syventyi uudestaan sana sanalta läpikäymään kirjettä hitaasti ja suurella hartaudella. Se oli lyhyt, ja kuitenkin se sisälsi hänen mielestään niin paljon.

Olga valitti, että hänen oli hyvän vaikea ja ikävä olla, ettei hän ollut vielä tottunut. No sen hän uskoi. Tuskin Olga ensinkään tottuisi, hänestä itsestäänkin se tuntui mahdottomalta, vaikk'ei häntä kiduttamassa ollut Loginov niinkuin Olgaa. Se hassu luuli tuottavansa iloa Olgalle yhtenään jaarittelemalla Pietarissa saamastaan suosiosta!

Ja siihen tulivat ne urakoitsijat vielä juhlineen. Oli hänkin niihin jo eilen kutsun saanut, mutta unohti koko asian, ei välittänyt. Mutta Olgan piti sinne mennä välttääkseen kiusallista huomiota, ja Olga pelkäsi mennä yksinään, hän ei ollut entisensä.

Se oli totta, Olga oli paljon muuttunut siitä, kun hän tapasi hänet ensi kerran Porokoskella. Silloin oli Olgan käytös ollut vallatonta, se oli melkein vivahtanut ylimieliseen uhmailuun. Nyt oli ylimielisyys hävinnyt, Olga oli tullut hiljaisemmaksi. Reipas hän kyllä oli, mutta ei teeskennellyt enää, ei tahtonut teeskennellä. Olga oli luopunut entisistä aseistaan. Olgan katse välistä aivan kuin aneli suojaa ja pakeni hänen turviinsa. Hänen sydämensä valtasi rajaton hellyys: hän kyllä suojelee Olgaa, suojelee ikuisesti!

Hän tunsi verensä kuumenevan, kun tulivat mieleen urakoitsijani juhlat. Aikoivatko ne siellä ehkä Olgaa loukata, kun Olga pelkäsi yksin mennä?

— Hyvä, minä tulen sinne, tulen, Olga! puheli hän itsekseen. — Koettakootpas vain loukata ainoallakaan sanalla, ainoalla katseellakaan, silloin joutuvat tekemisiin minun kanssani! En olisi välittänyt heidän juhlistaan, mutta nyt tulen, matka jääköön.

Ovelle koputettiin taas, ja ovenvartija tiedusti syvään kumartaen, saisiko hän jo lähettää viemään matkatavaroita laivalle.

— Ei vielä tänään, matka jää huomiseen, ilmotti hän lyhyesti.

Ovenvartija katsahti kummissaan, mutta sitten vilahti jälleen hänen naamallaan merkitsevä hymy. Hän peitti sen nopealla kumarruksella ja peräytyi luokkina ovesta. Mennessä loisti koko hänen naamansa; hän mutisi:

— Olga Nikolajevna suvaitsivat pidättää. Tunsin hajusta kirjeen, vaikka tuoja oli outo.

Ali Martikainen alkoi hätäilemättä aukoa yhtä sulkemistaan matkalaukuista. Sieltä hän veti esiin hännystakin ja muut siihen kuuluvat pukineet. Hän oli tilannut sen parhaan petroskoilaisen muotiliikkeen välityksellä Pietarista, mutta ei kertaakaan ollut sitä käyttänyt. Nyt hän päätti sen pukea ylleen. Hän naurahti uhkamielisesti:

— Mennään sitten heidän juhliinsa oikein herroiksi eikä nurkkia nuohoen!

Hän alkoi tuntea hyväntuulista uteliaisuutta, kun tiesi näkevänsä siellä kaikki ne urakoitsijapukarit, Shirnikovit ja muut, joista oli kuullut Olgalta ja joista hän paria itse keväällä oli nöyryyttänyt Soimijoella. Taisi olla niillä vielä vähän hampaankolossa hänen varalleen, mutta sai olla.

— Ei paeta, kun kerran niiksi tuli! hymyili hän. — Katsellaan nyt ihan silmästä silmään, että toistekin tunnetaan.

* * * * *

Urakoitsijain juhlat olivat vanhastaan kuuluisat Petroskoin kaupungissa. Joka syksy he sellaiset viettivät, ja sillä kertaa ei kauppaseuran komealla klubilla ollut muilla kuolevaisilla sananvaltaa. He maksoivat tinkimättä, ja niinpä heidän ja heidän vieraittensa piti myös saada elää tinkimättä, syödä tinkimättä ja ennen kaikkea juoda tinkimättä. Välistä saattoivat nämä juhlat venyä kokonaisen viikkokauden kestäviksi juomingeiksi.

Tällä kertaa oli vielä aivan erikoinen syy juhlimiseen. Kesä oli ollut runsasvetinen, ja sellaisina kesinä tukkiurakoitsijat ansaitsivat hyvin. Silloin muuttuivat huonotkin uittoväylät hyviksi, ja runsas toinen puoli urakkasummasta voi jäädä urakoitsijan taskuihin.

Tämä kaikki oli asianmukaisella pontevuudella selvitetty tehtävänsä tasalla olevalle klubin hoitajalle, ja hän oli ottanut sen huomioon juhlavarusteluissa. Klubin ison juhlasalin pitopöytä aivan notkui yltäkylläisyydestä, ja keittiössä valmisti Pietarista tilaisuutta varten hankittu ylikokki herkkuja sellaisia, joiden vertaa ei joka päivä tarjota Aunuksen mailla.

Erikoisesti pisti silmään juomatavarojen runsaus. Niitä varten oli ruokasalin seinustalle varustettu oma pitkä pöytänsä. Sillä pöydällä oli ämpärittäin viinaa, kaikenlajista ja kaikenväristä, alkaen lauhkeista ja huokeasti alas soluvista pöytäviinoista ja päättyen voimallisesti maustettuihin ryytiviinoihin, joilla nirsot herkuttelijat koettavat ruokahaluansa ärsyttää.

Viinan lisäksi oli runsaasti ulkolaisia viinejä ja samppanjaa palanpainikkeeksi. Niinikään oli konjakkia ja liköörejä ladattu valmiiksi suuriin jäähdytysastioihin niiden varalta, jotka joskus sinne saakka ennättäisivät.

Kutsuvieraina saapui juhliin sahojen herroja ja kaupungin liikemaailman parhaimmistoa. Oli siellä ukko Baronin perheineen, olivat kaikki Ali Martikaisen klubituttavat ja paljon muita.

Oli myös kaupungin virka-aateli edustettu. Mahtavimpana miehenä siinä joukossa komeili poliisipäällikkö Rybinskij uudenuutukaisessa everstin univormussa ja kaksi tähteä rinnassa. Hänen rinnallaan näyttivät aivan arkalaisilta notaari Harpunov ja piirioikeuden sekä kuvernementin kanslian virkailijat, vaikka monella niistäkin oli tähdentapainen rinnassaan.

Kirjavia olivat juhlavierasten pukimet, sekaisin univormuja, hännystakkeja ja aitovenäläisiä kauhtanoita, joihin rasva näytti ihan päälle kihonneen.

Mutta vasta naisten pukimissa tämä kirjavuus korkeimmilleen kohosi. Rybinskaja ja muutamat muut upeilivat pietarilaisissa salonkivarusteissa yllään jalokiviä, enimmäkseen kai väärennettyjä. Siitä sitten alkoi asteikko, lennokkaan mielikuvituksen luoma, päättyen kirjaviin, helakanvärisiin kansallispukuihin, joissa yksinkertaisemman kauppiasluokan naisedustajat vaatimattomina esiintyivät. Hajuvesien tuoksu naisvierasten parvessa oli niin sekava ja voimallinen, että ankarat ryypyt aistien katkaisemiseksi olivat tosiaan paikallaan.

Itse pitojen isännistä oli runsaampi osa venäläisiä tai puolivenäläisiä. Kaikki he olivat päivettyneitä, enimmäkseen paksuniskaisia ja takkupartaisia, silmät kiiluen ahnaina ja himokkaina. Rohkeina ja häikäilemättöminä he rasvaisissa kauhtanoissaan vieraittensa keskellä liikkuivat, täysin tuntien oman asemansa ja merkityksensä illan rajattomina valtiaina.

Hyvin kunnianarvoisen vaikutuksen teki urakoitsijain vanhin Makari, tanakka, reheväpartainen, kuusissakymmenissä oleva mies. Hänen piirteistään loisti hyväntahtoisuus ja rehellisyys, hänen silmänsä vilkkuivat melkein lapsekkaan avomielisinä ja hilpeinä.

Hänen jyrkkä vastakohtansa oli toinen kuuluisuus, Shirnikov, kookas ja pelottavan paksu julmuri. Hänen punaiselle naamalleen näytti ihan olennoituneen urakoitsijain perustyyppi: häikäilemätön ja ahnas peto, joka ei valikoi keinoja saalista tavottaessaan.

Melkein hänen veroisiaan olivat Ali Martikaisen keväälliset kilpailijat Timoshkin ja Mauronen. Edellinen oli pitkä kuin hongankolistaja, naama rokonarpinen, pienet silmät kiiluen syvällä kuopissaan kuin villikissalla. Mauronen oli syntyjään Repolan puolesta, mutta enimmäkseen elänyt Äänisen itäpuolisilla alueilla ja tekeytyi venäläiseksi, raapustaen nimensä komeasti Mauronoviksi. Hän oli keskikokoinen, luisuotsainen ja luihusilmäinen, tehden sen vaikutuksen, ettei juuri mielikseen olisi jättänyt häntä selkänsä taakse yksinäiselle metsätielle kahden kesken satuttaessa.

Oli joukossa myös suomalaisia urakoitsijoita, osaksi Suomen puolelta, osaksi Repolasta ja Aunuksen länsialueilta. Suurinta arvonantoa nautti heidän keskuudessaan vanha rehti Repolan mies Konsta Kyöttinen. Hän oli tyypillinen vanhan laulajasuvun jälkeläinen: tukka harmahtava, samoin pitkä parta, silmissä syvämietteinen, välistä poikamaisen leikillisenä vilkkuva ilme.

Sellainen oli päältäpäin vilkaisten juhlaseura, joka vähitellen täytti kauppaseuran klubin avarat suojat. Ruokasalin ovet olivat vielä suletut, ja vieraat olivat koolla parhaasta päästä isossa juhlasalissa. Siellä puhua poristiin sekaisin suomen- ja venäjänkielillä sekä nakeltiin noin ohimennen välistä hyvin sattuvia arvostelmia uusista naistulokkaista ja heidän juhlavaatetuksestaan.

Olga saapui miehensä kera viimeisten vierasten joukossa.

Loginovilla oli molemmat Olgan hankkimat tähdet rinnassaan, ja hänen naamaltaan ihan säteili mielistelevä, iankaikkinen hymy. Pietarissa saavuttamansa suosio näytti kohonneen hänelle päähän.

Olgalla ei ollut yllään niin upeaa juhlapukua kuin muilla säätyläissisarillaan. Hänen suora, sileä hameensa oli hopeanharmaa, hartioilla tummempi, sinivivahteinen harsovaippa. Hänen tervehipiäiset kasvonsa olivat huomattavan kalvakat, silmien ilme hieman väsynyt, kärsivän näköinen. Ei yhtään hohtokiveä eikä muuta korua näkynyt hänen yllään, mutta se teki hänen häikäisevän kauneutensa vain sitä puhtaammaksi, silmäänpistävämmäksi, erotti hänet jyrkästi kaikista muista, kohotti saavuttamattomiin. Muutenkin hän näytti saavuttamattomalta, miettivältä, aivan kuin hänen ajatuksensa olisivat askarrelleet kaukana, kiintymättä ympärillä kuhisevaan juhlahumuun.

Olgan saapuminen herätti summatonta huomiota. Puheenporina lakkasi paikalla, ja kaikki silmät alkoivat salavihkaa pälyä häntä kiihkeän uteliaina. Kuului vain siellä täällä hiljaisia supatuksia.

Yllätettyjä olivat kaikki, Olga oli kerrassaan toisennäköinen kuin ennen. Monen mieleen vilahti ajatus:

— Hän näyttää tosiaan rasittuneelta, mutta kaunis hän on, vielä kauniimpi kuin ennen.

Mutta lausuttiin myös toisenlaisia arvosteluja. Rybinskaja supatti Harpunovan korvaan:

— Katsokaas miten hän tekeytyy. On olevinaan sairas ja pukeutuu kuin pyhimys, ei helmiä edes kaulassaan, jonka kauneudella hän aina ylpeilee.

— Ettekö ymmärrä, miksi hän on jalokivensä pois jättänyt? kuiskutti Harpunova silmissä häijy vilahdus. — Eihän niitä sovi näyttää uudelle ihailijalle. Tulisi mustasukkaiseksi.

— Niin, siinä se on! kuiskasi Rybinskaja ihastuneena ystävättärensä terävästä keksinnöstä.

Makari vastaanotti Olgan ja Loginovin syvään ja kunnioittavasti kumartaen. Olga ojensi hänelle hymyillen kätensä suudeltavaksi. Toiset Makarin takana piirissä seisovat pitojen isännät saivat tyytyä tuskin huomattavaan nyökkäykseen ja hymähdykseen.

Loginov tervehti kaikkia iloisesti huudahdellen ja suuta paiskellen. Sitten hän saattoi Olgan Baroninien seuraan, jonne Olga jäi puhelemaan Marfan ja hänen tyttäriensä kanssa, välittämättä enää hitoistakaan siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Vain kerran hän vilkaisi oveen päin katseessaan oudoksuva odotus.

Ali Martikainen ei ollut vielä saapunut.

Mutta hän saapui, tuli kaikkein viimeisenä. Hän oli tahallaan viivytellyt. Hän tahtoi alusta alkaen vetää huomion puoleensa, kerätä aivan kuin ukkosen johdatin kaikki ne tungettelevat ja loukkaavat katseet, jotka muuten ehkä suuntautuisivat Olgaan. Ja hän onnistui täydellisesti.

Kun hänen kaikkia muita päätään pitempi vartalonsa ilmestyä juhlasaliin, kuului siellä oudoksuttava kohahdus ja sitten seurasi haudanhiljaisuus. Kaikki silmäparit tähystivät kuin naulitut häneen, ja häntä kannatti katsella.

Muodinmukainen hännystakki sopi kuin valettu hänen voimakkaalle, sopusuhtaiselle varrelleen, tuoden sen notkean joustavuuden joka liikahduksella näkyviin. Pois häviävä päivettymä antoi kasvojen alaosalle vielä kupariin vivahtavan, mutta samalla terveyttä ja elinvoimaa uhkuvan heijastuksen. Komea otsa oli jo aivan puhdas ja teki ylpeästi liki toisiaan kaartuvine kulmakarvoineen hänen rohkeat, päättäväiset piirteensä ylimysmäisiksi. Kasvojen ilme oli huoleton, melkein hyväntuulinen, mutta samalla asui niillä taistohaaste, jyrkkä ja uhmaileva.

Ali Martikainen ei ollut näkevinään venäläisten ammattiveljiensä seivästeleviä katseita. Hän tervehti ovelle sattunutta Konsta Kyöttistä ja paria muuta maanmiestään ja käveli sitten varmoin askelin, tungoksen hänen edestään auetessa, salin perälle, jossa Baronin ja hänen klubituttavansa ottivat hänet riemukkaasti vastaan.

Ohimennen hän kumarsi Rybinskajalle ja parille muulle naiselle sekä käännähti sitten tervehtimään Loginovia, joka hyökkäsi häntä kohti kädet levällään, puskien suoraa päätä häntä syleilemään.

Naisia tervehtiessään satutti Ali Martikainen tahallaan niin, että joutui ensin puristamaan Baroninin vaimon ja tämän tyttärien käsiä. Vasta sitten hän tervehti Olgaa, vilkaisten häntä samalla nopeasti, rohkaisevasti silmiin.

Hänen sydäntään viilsi Olgan kärsivä, kalvakka ulkonäkö, ja hän oli huomaavinaan Olgan silmissä saman rukoilevan katseen, joka oli jäänyt hänen sieluunsa lähtemättömäksi perjantai-iltana. Myös tunsi hän Olgan käden vapisevan, vaikka Olga uljaasti taisteli mielenliikutustaan vastaan ja pysyi näköjään rauhallisena.

Loginov kumarteli ja puhua pajatti koko ajan vieressä, valitellen haikeasti ja anteeksipyydellen, että vaimonsa oli hänen poissa ollessaan sattunut sairastumaan, joten kaikki vieraat olivat saaneet heidän kotinsa tykkänään unohtaa. Sitä tervetulleemmaksi hän nyt toivotti Ali Martikaista jo huomispäivästä lähtien.

Loginov puhui kovalla äänellä, ja hänen sanansa aiheuttivat ympärillä merkitseviä silmäniskuja ja hymähdyksiä. Ali Martikainen tunsi ne vaistomaisesti, mutta ei ainoakaan värähdys hänen ajatuksiaan ilmaissut. Hän vain kohteliaasti selitti jo huomispäivänä lähtevänsä pois kaupungista, joten hän tuskin enää voi heidän rakastettavaa kutsuaan noudattaa.

Tätä sanoessaan hän vilkaisi syrjäsilmällä Olgaan ja sai vastaan hyväksyvän katseen.

— Niinkö, sepä vahinko! päivitteli Loginov tullen alakuloiseksi. — Olisimme niin mielellämme nähneet teidät kattomme alla. Ihan tulemme teitä haikeasti kaipaamaan.

Ties miten kauan Loginov vielä olisi kieppunut Ali Martikaisen kimpussa, jollei olisi tullut aivan odottamaton pelastus.

Saliin purjehti omassa korkeassa persoonassaan kaupungin pääseurakunnan esipappi parin alemman virkaveljensä seuraamana. He tulivat vartavasten kutsuttuina pitämään lyhyen kiitoshartauden suitsutuksineen. Sellainen seremonia on Petroskoin kaupungissa tapana paljon vähäpätöisemmissäkin juhlissa, saati sitten urakoitsijani syyskemuissa.

Kun seremonia oli ohi, suutelivat kaikki venäläiset urakoitsijat prelaatin ojentamaa ristiä, sujauttaen samalla hänen kouraansa sataruplasen kiitollisuuden osotukseksi kirkolle ja sen suojeluspyhille kesällä saavutetusta menestyksestä. Sievoisen apajan veti sillä tavoin esipappi, ja hänen naamansa säteili ilmeisestä tyytyväisyydestä.

Samassa kiskaisi jossakin piileskelevä soittokunta fanfaarin, ja Makari julisti, ruokasalin ovet selkoselälleen leväyttäen, että vieraat mahtoivat käydä sisälle maistelemaan vaatimattoman pöydän antimia.

Kahta kehotusta ei tarvittu. Koko kirjava seura tulvi toisiaan sysien ruokasaliin, niinkuin kosken niskalle patoutunut tukkisuma sulkupuomin auettua tulvii sekavana, mylleröivänä joukkueena vetävän kosken kurimukseen.

Viinapöydällä oli kolmenlaisia laseja: kohtalaisen isoja, isompia ja täysikasvuisia elikkä moukareja. Makari tyytyi vain ääneti kohottamaan lasinsa vierasten tervehdykseksi, mutta Shirnikovin mielestä tämä ei mitenkään riittänyt. Hän tempasi moukarin turpeaan kouraansa ja piti jyrisevällä äänellä seuraa van puheen:

— Hyvät herrasväet, jalosukuisuudet ja muu kauppiassääty!

Suvaitkaa ottaa huomioonne, mitä meidän urakoitsijain asema ja sääty niin sanoakseni meiltä oikeauskoisilta vaatii ja velvottaa. Me olemme kansanmiehiä, ja maku meillä on myös niin sanoakseni kansasta peräisin. Me otamme ryypyn, niin sanoakseni naukkaamme silloin kun kellot soivat aamuhartauteen. — Tässä kohden hän huomasi erehtyneensä pitämään torvien räminää kellojen soittona ja lopetti rutosti:

— Joka ei jaksa heiluttaa moukaria, lyököön vasaralla! Hurraa!

Moukarit heilahtivat rivakasti, ja jyrisevä hurraahuuto palkitsi pontevan puheen.

Mutta kerran vauhtiin päästyä huiskautettiin vielä toinen kerta moukareja, ja vasta tämän jälkeen hyökättiin hetkiseksi ruokapöydän ääreen valikoimaan sieltä sopivaa särvinpalaa.

Aluksi vallitsi pöydän ympärillä ankara tungos ja sekasorto, mutta vähitellen saatiin naisvieraat sijotetuiksi seinustalle asetettujen pienempien pöytien ääreen, jonne vahtimestarit heille lennättivät ruoka- ja juomapöydän antimia.

Olga oli asettunut aivan nurkkaan, ja seuranaan oli hänellä aluksi ainoastaan Baroninin naisväki. Hän tunsi suurta helpotusta iloisen Sofian yhtenään lörpötellessä; hän vain myhähteli ja vastaili silloin tällöin.

Rybinskajan ja Harpunovin naisten pöytä oli hyvin näkyvällä paikalla, ja siinä istui valikoitu seura heidän parhaita ystävättäriään. Tässä pöydässä pohdittiin vilkkaasti puolikovalla äänellä Loginovien ja Ali Martikaisen välistä kohtausta. Kovasti säälitettiin Loginov-raukkaa. Hän näytti olevan koko kaupungissa ainoa ihminen, joka ei tietänyt millä kannalla asiat oikeastaan olivat.

— Kutsui oikein hartaasti vielä käymään! virnaili Rybinskaja. — Onko hassumpaa kuultu!

— Ja valitti haikeasti, ettei Olga Nikolajevna hänen poissaollessaan sairauden vuoksi ole voinut ketään vastaanottaa! säesti Harpunova.

— Eipä tietenkään ole voinut vastaanottaa. Kun oli sairas, niin oli sairas! hihitti koko pöytäseura, vilkuillen Olgan pöytään päin.

Mutta keskustelussa tapahtui äkkiä yllättävä hyppäys. Harpunovan tytär Natalia, haaveileva immyt, oli toisia kuulematta hyvän aikaa salavihkaa ihaillut Ali Martikaista, joka sattui seisomaan siinä lähellä, syöden ja jutellen muutamien herrasmiesten kera. Katseltuaan tarpeekseen huudahti Natalia:

— Sanokaa mitä sanotte, mutta komea se on ja miellyttävä mies tuo suomalainen, ihan kuin ilmeinen ylimys. Jos pantaisiin pari tähteä sen rintaan, niin luulisi vaikka miksi!

Toiset olivat hämmästyvinään Natalian lennokasta päähänpistoa, mutta yhtäkaikki kääntyivät kaikki silmät Ali Martikaiseen, ja sydämensä syvyydessä he eivät voineet olla myöntämättä, että Natalia oli iskenyt ihan kuin naulanpäähän. Vilkkaan mielikuvituksen silmillä he jo näkivät Ali Martikaisen tähtirivi rinnassaan häikäisevän komeana ja pyörryttävänä.

Näkivät ja huokasivat, ja kaksinkertaisella voimalla alkoi kateus kalvaa heidän sydänpohjiaan, kun eivät he itse olleet Olgan sijassa.

Keskustelu ei enää oikein ottanut sujuakseen, tuntui suorastaan tukalalta olo.

Naisten haaveet keskeytti äkkiä kova melu, joka syntyi viinapöydän ääressä. Siellä oli laiha Harpunov kuikelo, mielestään kaunopuhuja ja suuri näyttelijä, yrittänyt pitää puhetta illan sankareille, mutta sotkeutui ensi sanoissaan, ja silloin ärjäisi jo vahvasti viinoissaan oleva Shirnikov hänelle:

— Mitäs siinä rupeat haukottelemaan, kaada viinaa kurkkuusi ja anna olla!

— Oikein! Nasevasti sanottu! ulvottiin ja hohotettiin kuorossa hänen ympärillään.

Harpunov koetti vetäytyä nolona syrjään, mutta Shirnikov kerran vauhtiin päästyään hyökkäsi hänen eteensä ja ärjyi nyrkkejään heristäen:

— Vai puhumaan tässä mokoma! Me urakoitsijat tarjoamme tänä iltana, ymmärrätkös, senkin supliikkimaakari. Me tarjoamme ja meillä on rahaa maksaa, ymmärrätkös. Syö ja juo niin paljon kuin maittaa, mutta suusi pidä kiinni, ymmärrätkös.

Läheltä piti, ettei hän alkanut takoa vapisevaa Harpunovia molemmilla nyrkeillään saadakseen tämän ymmärtämään. Toiset kuitenkin kävivät häneen takaapäin kiinni, ja Harpunov käytti vikkelästi tilaisuutta luikertaen kuin ankerias väkijoukkoon.

Harpunova ja Natalia olivat valahtaneet ihan kalpeiksi perheensä päätä kohdanneen loukkauksen vuoksi. Rybinskaja, joka myös tunsi ylemmyytensä heidän rinnallaan, riemuitsi sydämensä syvyydessä, vaikka näön vuoksi oli soimaavinaan Shirnikovin moukkamaisuutta.

Tuotiin samppanjaa. Makari ja muutamat muut herrat tulivat kilistelemään naisten pöytiin. Ali Martikainen, joka sattui olemaan lähinnä Rybinskajan seurueen pöytää, alotti siitä sen enempää ajattelematta.

Kilistäessään iski Rybinskaja julkeasti häneen silmänsä ja kysyi:

— Tanssitteko te, Ali Pavlovitsh?

— Kyllä, vastasi Ali Martikainen. Samassa hänelle vilahti mieleen se Rybinskajan hampaiden nyhtäminen. Hän ajatteli: Parempi myöhään kuin ei milloinkaan! ja pyysi, saisiko viedä rouvan ensimäiseen tanssiin, kun soitto alkaa.

Rybinskajan silmissä välähti autuaallisesti. Ali Martikainen katui jo seuraavassa silmänräpäyksessä tarjoustaan, mutta myöhä oli enää peräytyä. Hän kumarsi ääneti ja jatkoi matkaansa toisiin pöytiin.

Rybinskajan pöytätoverit olivat kateudesta pakahtua. Harpunova loi ivallisen silmäyksen Ali Martikaisen jälkeen ja sanoi:

— On se olevinaan. Näittekös miten hän pyysi, aivan kuin armosta!