Part 14

Rybinskajan silmäterät supistuivat ja hänen suupielensä vavahtivat. Hän loi Harpunovaan katseen, joka oli jäätävän kylmä, pistävä, aivan kuin olisi isketty jäätyneillä teräspuikoilla.

Ei puhuttu sanaakaan, mutta kumpikin tajusi, että siitä hetkestä he olivat toistensa veriviholliset.

Ali Martikainen päätyi lopuksi Olgan pöytään, johon myös Loginov ja Baronin olivat istahtaneet. Hänet vedettiin mukaan ja sullottiin istumaan Olgan ja Marfa-rouvan väliin.

Baronin piti loistavalla tavalla keskustelusta huolta, mutta vaikeaksi tunsi Ali Martikainen sittenkin olonsa Loginovin seurassa. Loginovin mielistelevä, anteeksipyytelevä hymy alkoi hänestä tuntua suorastaan ivalliselta, pirulliselta ja kaiveli hänen sisuksiaan kuin poltinraudalla.

Sen lisäksi hänelle tuotti tuskallisia ajatuksia Olgan nääntynyt ulkonäkö. Olga näytti aivan kuin puoliunessa koettavan pysytellä mukana keskustelussa, hymyili ja vastaili hänelle tehtyihin kysymyksiin, mutta hänen ajatuksensa olivat nähtävästi kaukana. Ali Martikainen tunsi sivullaan Olgan käsivarren ja olkapään kosketuksen, ja hänestä tuntui, kuin ankarat vilunväreet olisivat tavantakaa puistattaneet Olgaa.

— Ei nukkunut viime yönä, huomenna makaa varmaan jo sairaana! ajatteli hän kauhistuneena. Hän kirosi mielessään urakoitsijat, kun satuttivat mässäyksensä juuri parahiksi rääkätäkseen Olgan loppuun, silloin kun tämä jo muutenkin tarpeeksi kärsi.

Viinapöydän luona kasvoi melu kasvamistaan. Siellä syleiltiin ja suudeltiin, vaimettiin kyynelsilmin ikuista ystävyyttä ja seuraavassa tuokiossa riideltiin tappelun rajoilla. Muutamat vetelivät jo lyhkäisiä, haikeita laulunpätkiä vedet silmistä valuen, toiset säestivät huokauksin ja mukana hoilaten. Juotiin samppanjaa ja likööriä, mutta pääasiallisesti juotiin viinaa.

Alussa niin houkuttelevan näköinen, mahtava pitopöytä oli nyt kurjassa kunnossa. Näytti kuin sitä pitkin olisi moneen kertaan ajettu raskaalla piikkiäkeellä. Vahtimestarit koettivat hikipäin parsia hävityksen jälkiä, mutta työ ei kantanut siunauksellisia hedelmiä. Heillä oli vastassaan liian suuri ylivoima.

Ilma ruokasalissa alkoi tulla sakeaksi ja tukahuttavaksi. Raskaat kattoon keräytyneet savupilvet painuivat vähitellen yhä alemmaksi, peittivät ja käärivät kaikki kitkerään vaippaansa. Vain hämärästi voi huoneen perältä enää erottaa viinapöydän ja sen ympärillä teutaroivat olennot, jotka näyttivät keskenään torailevilta ja rähiseviltä aaveilta.

Pelastuksen toi hetkiseksi tanssisoiton alkaminen. Tanssittiin isossa juhlasalissa, jonka ovia vahtimestarit siihen saakka olivat koettaneet pitää sulettuina.

Ali Martikainen tanssi hyvin, eivätkä hänen polvensa notkahdelleet, kuten monien muiden jo tekivät. Hän oli kyllä tyhjentänyt ehkä yhtä monta lasia kuin useimmat muut, mutta hänen ruumiinrakenteensa oli teräksinen. Viina ei tehnyt siihen vähintäkään vaikutusta; hän voi juoda kokonaisen yökauden yhteen menoon, tuntematta muuta kuin hieman vilkkaampaa veren kuohahtelua suonissaan.

Niinpä hän sen puolesta tunsi olevansa nyt parhaassa tanssivauhdissa ja tanssitti kerran alkuun päästyään kaikkia naisia järjestään, tanssitti perinpohjaisesti, lennättäen heitä vuoron perään keveästi kuin höyhentä käsivarrellaan. Hän ajatteli, että voi yksin tein nyhtää kaikkien niiden juoruhampaat, saapihan sitten Olga ehkä muutaman päivän olla rauhassa.

Hän teki työtään kuin urakkalainen ja tunsi nopeasti pääsevänsä aseman herraksi. Lukuisat ryypyt ja huumaava, jalat vievä samppanja alkoivat naisissakin tehdä tehoansa. Useimmat heistä olivat jo puolijuovuksissa ja antautuivat intohimoisesti, kiihkosta läähättäen voimakkaan tanssitoverinsa valtaan. Häntä se rupesi pian tympäisemään, mutta hän karkaisi luontonsa ja kesti.

Lupauksensa mukaan hän tanssitti ensimäisenä Rybinskajaa. Tämä painautui kiihkeästi hänen käsivarttaan vasten, ja irstas himo leimahteli hänen katseestaan. Hän kuiskaili huumautuneena:

— Ah, te olette väkevä, Ali Pavlovitsh! Viette ihan kerrassaan ja pyörrytätte.

Ja kun Ali Martikainen aikoi jo lopettaa, imeytyi Rybinskaja aivan kuin iilimato häneen kiinni ja läähätti:

— Vielä yksi kierros, rakas Ali Pavlovitsh, vain yksi ainoa vielä!

Rybinskajan jälkeen hän otti Natalian. Tämä tanssi kuin unessa, ummisti silmänsä ja antautui kokonaan, raukeana, hervottomana tanssitoverinsa valtaan. Vain joskus hän raotti hiukan silmiään ja suuntasi autuaallisen katseen Ali Martikaiseen. Hänen huulensa vavahtelivat ja rintansa kohoili kiihkeästi. Hän ei puhunut sanaakaan ja näytti sitten vasta heräävän hurmiostaan, kun Ali Martikainen laski hänet varovasti tuolille istumaan.

Olga tanssi ensimäisen tanssinsa Makarin kanssa. Urakoitsijain juhlissa oli vanha tapa, että Aunuksen helmen ensimäinen tanssi kuului urakoitsijain vanhimmalle.

Ensin aikoikin Olga lopettaa tanssinsa siihen. Hän tunsi olonsa niin raskaaksi ja tympäiseväksi, että hänen teki mielensä paeta pois koko juhlasta, sanoa salavihkaa Ali Martikaiselle hyvästit ja sopia hänen kanssaan huomisesta kohtauksesta sekä lähteä kotiinsa.

Mutta sitten hänelle tuli mieleen edessä oleva uneton yö ja hän kauhistui. Jollei hän saisi virkistävää unta, tunsi hän huomenna olevansa lopussa, ja silloin hän tekisi erohetken Alille kaksin verroin tuskalliseksi. Hän tahtoi Alille uskotella, että kestäisi hyvin, vaikka tunsi yksin jäätyään menehtyvänsä.

— Huomiseen vain, tulkoon sitten mitä hyvänsä! kuiski hänen sydämessään. Mutta sitä varten hänen piti saada unta.

Hän muisti joskus ennen löytäneensä tanssista unhotuksen. Kun oli tanssinut itsensä aivan näännyksiin, oli huomaava, raukea väsymys vallannut mielen; se oli aivan kuin uinahtanut pehmeälle vuoteelle, hyväilevälle unhotuksen vuoteelle, jossa tuska lientyi eikä tarrannut ajatella mitään. Ja silloin hän oli nukahtanut virkistävään uneen. Hän päätti yrittää taasen samaa lääkettä.

Hän rupesi tanssimaan kiihkeästi, eikä häneltä viejiä puuttunut. Hän oli aina menossa, hän näytti kilpailevan Ali Martikaisen kanssa. Ja hän pääsi jonkinlaiseen huumaustilaan, hänen verensä kiersi kiivaasti ja jyskytti ohimoissa. Ja raskas paino sydämeltä tuntui aivan kuin keventyvän; sitä ei enää niin tukahuttavasti kouristanut.

Lopulta hän sai polttavan halun tanssia Ali Martikaisen kanssa. He eivät olleet vielä milloinkaan tanssineet yhdessä. Hän näki kyllä, miten Ali vei muita naisia, mutta se ei ollut samaa kuin kokea itse. Hän heitti ohikiitäessään Ali Martikaiselle silmäyksen ja jäi sitten kiertonsa lopetettuaan odottamaan.

Ali Martikainen tuli, ja he läksivät. He olivat kumpikin hengästyneet. Olga kuiskasi:

— Sinä olet paljon tanssinut, Ali, vieläkö jaksat?

Ali Martikainen ei vastannut mitään, mutta hänen silmänsä nauroivat, ja Olga tunsi hänen käsivartensa kiertyvän hiukan tiukemmalle. Se kiertyi hyväilevästi, mutta voimakkaasti, se otti hänet kokonaan valtoihinsa. Hänen ei enää tarvinnut itse ajatella mitään, hän tunsi tulevansa keveäksi kuin höyhen eikä hän enää mitään väsymystä tuntenut. Hän unohti muut, tanssijat ympäriltään, he hävisivät olemattomiin, he erosivat niistä, liitelivät kaukana, korkealla. Soittokin kuulosti tulevan hyvin kaukaa, se kuului vain heikkona huminana hänen korviinsa. Hän tunsi vain käsivarren, joka häntä piteli, näki vain silmät, jotka nauroivat, kuuli vain sydämen, joka joskus löi hänen sydäntään vasten. Sen sydämen jokaisesta sylkähdyksestä virtasi uutta tulta hänen suoniinsa; riemukas onnentunne värähteli läpi hänen olentonsa.

Hän kohensi kättään Alin olkapäälle ja sanoi:

— Tällä tavoin, Ali, tahtoisin tanssia kauan, hyvin kauan. Sinä viet hyvin!

Taaskaan ei Ali Martikainen mitään vastannut. Hänen nauravat silmänsä vastasivat, ja hänen käsivartensa kiertyi vielä tiukemmalle.

He tanssivat tosiaan kauan. Aluksi tanssi paljon muita pareja heidän ympärillään, mutta vähitellen ne harvenivat ja lopulta he tanssivat kahden. Kaikki muut katselivat heidän tanssiaan. Kuului ihastuneita kuiskutuksia:

— Käykää kehälle, sivussa seiskaa! Aunuksen helmi ja Suomen pulska petra karkelevat!

He lopettivat tanssinsa vasta soiton vaiettua. Olga oli unohtanut sydäntänsä painavan tuskan, oli unohtanut huomisen erohetken. Hän muisti sen vasta poistuessaan Ali Martikaisen käsipuolessa tanssisalista hiukan vilvottelemaan. Silloin hän kuiskasi:

— Ali, minä tulen huomenna sinua laivalle saattamaan.

Ali Martikaisen sydän vavahti riemusta, hän puristi voimakkaasti Olgan kättä ja sanoi:

— Kiitos, Olga, minä odotan sinua ajoissa.

— Minä tulen hyvissä ajoin. Meillä on vielä paljon puhumista, ja kotona on niin vaikeata. Elä suostu tulemaan, vaikka Loginov vielä pyytäisi.

— En suostu, sinä kärsit siitä liiaksi, Olga, ja minuakin se kiduttaa.

Olga nyökkäsi, Loginov tuli heitä vastaan, ja he erosivat.

Tanssin loma-ajoilla jatkettiin samppanjan juomista, ja naiset päihtyivät yhä enemmän. Toiset alkoivat itkeä juopuneen onnesta, heittäytyivät tanssin keskellä miestoveriensa kaulaan ja kuiskailivat julkeita lemmentarjouksia. Toiset tulivat avuttoman raukeiksi, kompastelivat ja olivat viedä tanssitoverinsa kumoon.

Lisäksi alkoi ruokasalista ilmestyä tanssivien keskelle juopuneita urakoitsijoita, jotka ryhtyivät täysinäiset lasit kourassa tanssimaan venäläistä kansallistanssia. He kiljuivat soittokunnalle, että sen piti soittaa heille, ja sitten he tanssivat kyykkysillään, näyttäen taitoaan sillä, että säilyttivät koko ajan täysinäiset lasinsa läikkymättä kädessään. Välistä he hyppäsivät korkealle ilmaan, löivät näppiä, hihkuivat villisti ja syöksähtelivät ohimennessään halailemaan ketä sattui.

Jo ryntäsi itse Shirnikov saliin, puhisten kuin villihärkä, tukka likomärkänä. Hän oli humalaansa haihdutellakseen uittanut päätään jäävedessä ja tahtoi sen päälle tanssia. Hän tarttui ensimäisen eteensä sattuvan naisen vyötäröihin ja alkoi pyöriä hänen kanssaan lattialla tahdista välittämättä. Nainen, joka myös oli juovuksissa, tarttui häneen molemmin käsin kiinni, ja niin he tanssivat rivosti jalkojaan heitellen ja nauraa hohottaen, toisten osottaessa meluisasti suosiotaan.

Ilmestyivät lopuksi saliin myös Ali Martikaisen vanhat kilpailijat Mauronen ja Timoshkin. Kun Timoshkin äkkäsi Ali Martikaisen, hyppäsi hän hänen eteensä ja täysinäisellä lasillaan heristellen ärjyi:

— Tule tanssimaan, Suomen ylimys! Näytä pystytkö kyykkysillä rehellisen venäläisen rinnalle.

Ali Martikainen naurahti halveksivasti, mutta huusi sitten:

— Soittakaa!

Soittokunta puhalsi venäläisen kansallistanssin. Ali Martikainen sivalsi yltään hännystakkinsa ja viskasi sen lähinnä seisovalle, kehottaen kilpailijaansa tekemään samoin. Timoshkin nauroi ylimielisesti:

— Elä opasta vanhempaasi! Tanssin vaikka turkki päällä sinun rinnallasi!

He alottivat, Timoshkin vähän horjahdellen, mutta rivakasti jalkojansa viskellen, Ali Martikainen varmana kuin teräsjousilla notkuen.

Tanssivien ympärille muodostui siinä tuokiossa tyhjä piiri ja kaksi puoluetta, jotka kumpikin huutelivat kehotuksiaan suosikilleen. Ali Martikaisen puolella tepasteli kaikkein innostuneimpana ukko Baronin huudahdellen:

— Hei, Ali Pavlovitsh, näyttäkää sille pitkätukkaiselle, ettei ne ole meidänkään miehillä niinestä jäntereet. Hypittäkää sitä tarpeekseen!

Konsta Kyöttinen hoki myös tuohtuneena:

— Ei perään, Ali, ei saakeli vieköön! Tässä on koko Karjalan ja lisäksi vielä Repolan ja Aunuksen kunnia kyseessä!

Venäläiset urakoitsijat piirittivät rähisevänä joukkona Timoshkinin ja kirkuivat minkä kurkusta läksi hyviä neuvoja ja kehotuksia:

— Elä reuhdo, Matvei Petrovitsh!

— Elä heitä liian paljon sorkkiasi, lennät pakaroillesi!

— Pidä lasisi läikkymättä, elä hellitä!

Hetkisen näytti tanssi ratkaisemattomalta, mutta vain hetkisen. Ennen pitkää alkoi liiaksi viinoissaan oleva Timoshkin väsyä ja horjahdella. Kehotukset eivät auttaneet, hänen viinalasinsa läikähteli ja lopuksi hän viskasi sen tykkänään kädestään.

Mutta soitto kiihtyi kiihtymistään, ja hänen liikkeensä tulivat yhä epävarmemmiksi. Hän huitoi käsillään pitääkseen tasapainoa yllä, hän läähätti pahasti, ja hiki virtaili noroina hänen kasvoiltaan, hänen pitkä tukkansa leiskui ja hyppi vimmatusti. Lopuksi hän sivalsi nopealla liikkeellä kauhtanan yltään ja heitti sen suosijainsa jalkoihin, jatkaen tämän tempun jälkeen hetkisen tanssiaan notkeammin ja pyyhiskellen kirjavan paitansa hihoilla yhtenään likomärkiä kasvojaan.

Mutta Ali Martikainen jatkoi tanssiaan kuin leikillä. Ei ainoakaan horjahdus tai käsien huitova liike ilmaissut väsymystä. Äkkiä hän ärjäisi:

— Nopeampi tahti!

Kaikki hätkähtivät, soittajat alkoivat puhaltaa kuin vimmatut. Oli enää vaikea kunnolleen erottaa tanssivien jalkojen liikkeitä. Pian sotkeutui Timoshkin kerrassaan, hyppi ja huitoi kuin mieletön, vain silloin tällöin tahtia tavotellen.

— Ei sillä tavalla! huudettiin hänelle kuorossa Ali Martikaisen puolelta.

— Jo häviää, jo häviää se vintiö! hihkui ukko Baronin.

Venäläiset näkivät myös miehensä olevan lopussa. Vielä koettivat he epätoivon vimmalla kiihottaa häntä, sadatellen ja uhkaillen, että hän pani koko heidän maineensa menemään, jos kesken kellistyisi.

Mutta uhkaukset eivät auttaneet. Yht'äkkiä Timoshkin viskasi molemmat kätensä ylös, horjahti pahasti ilmaa haukkoen ja kaatua retkahti sitten lattialle pitkin pituuttaan, jääden siihen liikkumattomaksi, joka jäsen vapisten kuin horkassa.

Toisten täytyi raahata hänet pois, ja vasta pitkällisen virvottelun perästä saatiin häneen, uudelleen elonmerkkejä.

Kilpailijansa sorruttua tanssi AH Martikainen vuoronsa loppuun ja päätti sitten tanssinsa kauniilla loppuhyppäyksellä suosionosotusten jyristessä.

Venäläiset olivat raivoissaan, ja läheltä piti, ettei tullut täydellinen käsikähmä eri puolueiden kesken.

Tanssin jatkamisesta ei ollut enää puhettakaan. Naiset alkoivat vähitellen poistua, ken vielä siihen kykeni.

Olga hommautui lähtöön Loginovin kanssa; lähtiessään hän kuiskasi Ali Martikaiselle:

— Niillä on sinulle kaunaa, olisi parasta poistua, jos voit.

— Minä en voi, luulisivat minun paenneen! sanoi Ali Martikainen silmät leimahtaen. Hän puristi rohkaisevasti Olgan kättä ja poistui nopeasti ruokasaliin.

Siellä rähistiin ja vaadittiin kiihkeästi rehellisen venäläisen juomakilpailun alottamista. Kun Shirnikov näki Ali Martikaisen tulevan, huusi hän:

— Siinä tulee se, jota etsin. Tanssissa voititte, koetetaankos juomisessa!

Ali Martikainen suostui empimättä. Täytettiin pitkä rivi laseja. Shirnikov, joka oli jo melkein täydelleen humalastaan selvinnyt, kysyi:

— Koko- vai puoliarssinoittainko?

— Niin paljon kuin uppoaa!

He alkoivat heittäen yht'aikaa ryypyt kurkkuunsa ja haukaten välistä jotakin palaa päälle. Toiset seurasivat toimitusta juhlallisen hiljaisuuden vallitessa.

Makari täytteli uusia laseja, kun entiset alkoivat harventua, täytteli huolellisesti, toinen silmä melkein kiinni tarkaten, että kaikkiin tuli tipalleen saman verran.

Juotuaan he heittivät tyhjät lasit menemään; se kuului kilpailun sääntöihin. Vahtimestarit saivat sitä mukaa lakaista niiden sirpaleita lattialta.

Hetkisen jatkui kilpailu sanaa vaihtamatta. Shirnikov oli paksu kuin tynnyri, ja voitonvarmana hän nakkeli moukareja kurkkuunsa, leveästi irvistellen, kuten näytti, paljaasta mielihyvästä. Ali Martikainen joi silmää räväyttämättä; ei ainoakaan lihas hänen kasvoillaan liikahtanut.

Oli juotu jo pitkä rivi laseja hengähtämättä. Shirnikovin punainen naama alkoi muuttua, tummanpuhuvaksi, hänen nokkansa rupesi tohisemaan kuin palje. Hän vilkaisi Ali Martikaiseen ja huomasi häviävänsä. Häijy ilme vilahti hänen pienistä tihrusilmistään, hän sanoi:

— Teillä on sisua, Ali Pavlovitsh. On tainnut kaunis nainen teitä taikoa!

Hän virnisti merkitsevästi; ympäriltä kuului pidätettyä naurua.

Ali Martikainen kalpeni.

— Mitä tarkotatte? kysyi hän, ja hänen silmänsä leimahtivat.

— Mitäkö tarkotan? kertasi Shirnikov venyttäen ja päästi leveän ivallisen naurunremahduksen. — Sitä minä vain tarkotan, että on tainnut juottaa teitä Olga Nikolajevna omalla — — —

Enempää hän ei ennättänyt, hän sai Ali Martikaiselta iskun suoraan vasten kasvojaan.

Hän oli ollut varuillaan, ja siksi isku ei tavannut täydellä voimalla. Hän vain hiukan horjahti ja sylkäisi verta suustaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän päästi villin karjunnan ja hyökkäsi Ali Martikaisen kimppuun.

Muut peräytyivät. Kuului yhteeniskevien jäsenten rasahduksia, Ali Martikaisen notkea vartalo teki pari nopeaa liikettä. Sitten keikahti Shirnikovin jättiläisruho ilmaan, hänen paksut koipensa tekivät suuren kaaren, ja hän lensi pää edellä suoraan ikkunasta kadulle, vieden puitteet mennessään.

Ali Martikainen käännähti salamoivin silmin venäläisten urakoitsijain puoleen ja kysyi matalalla, uhkaavalla äänellä:

— Vieläkö on ketä, joka uskaltaa häväistä sen naisen nimeä?

Huoneessa vallitsi haudanhiljaisuus. Kaikki seisoivat kalvenneina ja liikkumattomina. Särkyneen ikkunan verhot lepattivat, sakea, höyryävä ilmavirta imeytyi sen kautta ahnaasti ulos.

Silloin astui venäläisten puolelta esiin Makari, tuli kättään ojentaen Ali Martikaista kohti ja puhui liikutuksesta vapisevalla äänellä:

— Kiitän teitä, Ali Pavlovitsh, teitte oikein! Sen naisen nimi on meille pyhä, sitä ei saa loukata!

Hän syleili heltyneenä, kyyneltynein silmin Ali Martikaista.

Jännitys laukesi, suomalaiset urakoitsijat ja sahojen herrat alkoivat tungeskella AH Martikaisen ympärille puristaen kilvan hänen kättään ja kehuen yhteen ääneen hänen verratonta voimannäytettään. Mutta Makari huusi maanmiehilleen:

— Kiittäkää tekin Ali Pavlovitshia, hän on paras, jaloin meistä kaikista! Ja minä sanon, pojat, että itse omilla käsilläni heitän samasta reiästä kadulle sen, joka uskaltaa vielä sanalla tai katseellakaan häntä loukata.

Puhe teki vaikutuksensa, kaikki hyökkäsivät yhteen rykelmään Ali Martikaisen ympärille. Hänen käsiään puristettiin, häntä syleiltiin ja lopuksi kohotettiin hänet raikuvin riemuhuudoin ilmaan.

Hänestä tuli juhlan sankari, ruvettiin juomaan samppanjaa hänen kunniakseen.

Juotiin myös monet maljat Aunuksen helmen kunniaksi ja lyötiin joka kerta lasit palasiksi, kun ne oli tyhjennetty.

Ei ole näet kauniin naisen maljaa lasimestari mieron kuluksi tehnyt.

XI.

Olga hommaili puistossa kukkiensa luona. Hän valikoi niiden viimeisistä, lakastumiselta säilyneistä syyskuista kukkavihkoa Ali Martikaiselle. Hän oli kyllä varannut ruusuja, mutta niiden lisäksi hän tahtoi vielä antaa kymmenen vuotta rakkaudella vaalimansa kukkamaan viimeiset tuotteet. Se kukkamaa oli häneltä nyt jäävä ainaiseksi, Ali sai sen viimeisen rakkaan muiston heidän uuteen kotimaahansa viedä.

Olga ajatteli niitä viikkoja, jotka olivat kuluneet siitä päivästä, jolloin hän ensi kerran yksinään odotti Alia näiden kukkalavojen luona. Se aika ei ollut pitkä, ja kuitenkin kätkeytyi siihen niin mittaamattoman paljon onnea; se sisälsi koko hänen tähänastisen elämänsä.

Toisen kerran hän kiitti hyvää kohtaloa, että se oli antanut hänelle elämän, suuren, ihanan elämän, jonka mahlojen kuohunnan hän joka kevät oli niin polttavana suonissaan tuntenut. Raskaalta tuntui kyllä olo edessä olevaa eronhetkeä ajatellessa, mutta samalla tulvi mieleen niin paljon onnellisia muistoja, että eronhetken tuska lientyi; sen silmiin tuomat kyyneleet olivat yhtä paljon onnen kyyneliä.

Olga sai vihkonsa valmiiksi ja tarkasteli sitä huolellisesti. Alakuloiseksi tuli silloin hänen mielensä; kukat näyttivät niin lakastuneilta, niissä oli syksyn leima.

— Ei näitä voi Alille antaa, ajatteli hän. — Vain masentavan syystunnelman ne hänelle mieleen toisivat.

Hän antoi vihkon pudota maahan ja katseli apein mielin istutuksiaan, vasta nyt huomaten, miten tyyten kesän vehreys oli niistä hävinnyt, miten alastomiksi ja kellastuneiksi lehvät olivat käyneet.

Mutta äkkiä hän tunsi mielensä melkein keveäksi, että näin oli käynyt, että ne näin pian olivat lakastuneet ja kuolleet. Helpolta tuntui niistä nyt ero, vaikka hän alussa oli ajatellut niitä ikävöivänsä. Saivat jäädä niinkuin kaikki muukin, jo seuraavana päivänä hän ne unohtaisi.

Hän ajatteli:

— Eivät nämä kukkalavat kuitenkaan ole Alia varten, eikä Ali milloinkaan enää täällä käy näitä näkemässä. Siellä uudessa kotimaassa, siellä kasvatan uudet kukat Alille, niitä hellyydellä hoidan ja vaalin. Niitä Ali rakastaa, sillä ne ovat hänen ja minun, meidän yhteiset.

Hänelle tulvahti lämmin tunne mieleen, kun hän ajatteli uutta kotiansa siellä kaukana. Hän näki sen jo niin selvänä mielessään joka kohdan, huoneet, puiston, kukkasistutukset, kaikki tyyni. He olivat siitä niin useasti Alin kanssa puhuneet, hänellä oli kaikki pienintä yksityiskohtaa myöten sieluunsa syöpyneenä, ja hän tunsi rajatonta hellyyttä ja rakkautta kaikkeen, mitä siellä oli.

Hän rakasti myös Alin kotimaata, vaikk'ei milloinkaan ollut siellä käynyt. Sen maan kielen hän jo lapsuudesta tunsi, sen oli hän äidiltään oppinut, ja siksi se maa tuntui hänestä jo niin läheiseltä, vaikka se oli siellä kaukana.

Mutta vielä enemmän hän sitä maata rakasti sen vuoksi, että se oli Alin kotimaa. Ali puhui siitä aina suurella hellyydellä, aivan kuin äidistään; Ali osasi niin elävästi kertoa kaikesta, mitä siellä oli. Hän tunsi sieltä jo paljon ihmisiäkin Alin kuvausten mukaan, Alin hyviä ystäviä ja lapsuudentovereja, jotka kaikki tulisivat myös hänen ystävikseen siellä.

Hänelle kohosivat onnen kyyneleet silmiin, kun hän ajatteli, että se maa tästä lähtien tulisi myös hänen kotimaakseen. Siellä olisi hyvä elää, siellä tuntisi itsensä onnelliseksi, kun tietäisi mitä rakastaa ja minkä vuoksi elää. Täällä oli kaikki vierasta, tarkotuksetonta, oli alusta pitäen ollut.

Mutta sitten hänelle jysähti mieleen, että hänen täytyi vielä jäädä tänne, tähän kylmään ja vierovaan ympäristöön, ties kuinka pitkäksi aikaa. Alin kotimaa kutsui ja houkutteli, hän halasi palavasti päästä sinne, mutta hän ei saanut vielä lähteä, ei voinut vielä lähteä, hänen täytyi odottaa.

Kolkko yksinäisyyden tunne hiipi hänen mieleensä. Hän tunsi arastelevansa, melkein pelkäävänsä Loginovia. Tämä tunne oli asunut hänessä siitä lähtien, kun Loginov oli palannut Pietarista. Nyt hän sen tajusi selvänä, voimakkaana. Eikä vain Loginovia, hän arasteli myös tätä taloa, jota tähän saakka oli kodikseen kuvitellut, arasteli palvelijoita, arasteli kaikkea. Ei ollut tämä hänen kotinsa, hän oli täällä kuin autiossa erämaassa, jossa ei ole mitään, jossa vain ääretön tyhjyys tuijottaa vastaan aavemaisilla silmillään, jossa painajaistunnelma väkisin valtaa mielen.

Raskain, väsynein askelin hän läksi sisään. Silloin tuli Loginov häntä vastaan rappusissa.

Hän oli koko aamun kartellut Loginovin tapaamista, oli ilmottanut olevansa sairas ja sillä tekosyyllä jäänyt pois aamiaiselta. Siksi Loginovin kohtaaminen hänet kerrassaan yllätti; hän tunsi sydämensä melkein seisahtuvan, eikä hän uskaltanut silmiään nostaa kohdatakseen Loginovin katsetta.

Loginov tiedusteli huolestuneena hänen vointiaan. Hän sopersi jotakin vastaukseksi ja sai sitten äärimmäisillä voimainponnistuksilla sen verran itsensä hillityksi, että ilmotti:

— Minun pitää tänään iltapäivällä lähteä kaupunkiin; käyn lääkärillä ja vähän muuallakin.

Loginov ilostui ja alkoi puhella lämpimästi:

— Tietysti sinä menet, rakas Olga, ja minä toimitan, että hevonen tulee ajoissa valjastetuksi. Pitää sinun kaikin mokomin myös käydä laivalla sanomassa Ali Pavlovitshille jäähyväiset meidän molempien puolesta. Ei mitenkään voi häntä ilman laskea, se olisi suorastaan kiittämätöntä.

Olgasta tuntui, kuin Loginov olisi lyönyt häntä ruoskalla kasvoihin. Hän luuli tukehtuvansa siihen paikkaan.

Onneksi Loginov kiiruhti pois, vielä mennessään iloisena huudahdellen, ettei Olgan ensinkään tarvitse vilustumista pelätä, hän kyllä panee lämpimät peitteet kärryihin.

Aivan menehtymäisillään Olga horjui huoneeseensa ja vaipui sohvalle jääden siihen tuijottamaan eteensä tylsin, elottomin silmin. Hänen sisässään huusi raju ääni:

— Pois täältä, pois Loginovin silmistä viipymättä! Täällä on mahdoton enää päivääkään elää, ennemmin vaikka Pietariin!