Part 12

Hän tiesi itse rikkoneensa lakia, jota oli tähän saakka tukkijoella loukkaamatonna kunnioittanut. Hän oli tunkeutunut toisen kotiin, toisen sulkeman puomiaitauksen sisälle. Hän puolusti itseään sillä, että oli sen tehnyt elämän oikeudella, jonka hän katsoi korkeammaksi kaikkia muita lakeja. Sellaista oikeutta ei Loginovilla Olgaan ollut, Loginov oli ottanut Olgan kauppatavarana, korvauksena hyvyydestään. Siksi Ali Martikainen vähintäkään sääliä tuntematta ryösti häneltä Olgan.

Mutta häntä loukkasi syvästi se, että Olgan pitäisi jäädä edelleen Loginovin katon alle, se tuntui hänestä suorastaan raukkamaiselta. Hänen lakinsa vaati menettelemään suoraan Loginovia kohtaan. Ja suora menettely oli se, että hän tekisi tilit kerralla selväksi ja hankkisi Olgalle muualta turvapaikan.

Tämä ajatus kiusasi häntä yhtenään, mutta hän ei nähnyt mitään mahdollisuutta asian tyydyttävään ratkaisuun. Hän tiesi Suomessa verrattain nopeasti voivansa järjestää Olgalle siedettävät olot. Hänellä oli hyviä ystäviä sekä kotipuolessaan että myös Etelä-Karjalan kaupungeissa. Heidän avullaan hän voisi hankkia Olgalle viihtyisän kodin, jossa tämän ei tarvitsisi tuntea yksinäisyyttä, mutta jossa hän samalla saisi olla rauhassa uteliaiden ihmisten tungettelulta, kunnes avioero olisi selvitetty. Mutta välttämätön oli sitä ennen hänen oma matkansa Suomeen. Kirjeellisesti ei asiaa voinut selvittää, se oli liian arkaluontoinen.

Masentuneena ja tyytymättömänä itseensä hän eräänä päivänä otti Olgan kanssa asian puheeksi ja ehdotti, että Olga menisi Pietariin sikäläisten tuttaviensa luo siksi aikaa, kun hän Suomessa olisi saanut Olgan kodin kuntoon.

Olga katseli häntä hämmästyneenä, sitten alkoivat kyyneleet vieriä hänen poskilleen. Hän heittäytyi Ali Martikaisen kaulaan ja puhui:

— Sinäkö, Ali, sinäkö tahdot, että minun vielä pitäisi sinne mennä? En voi sitä tehdä, se on mahdotonta. Tuntisin kulkevani siellä joka askeleella kuin liassa, tahrautuvani, ja minä en tahdo tahrautua. Minä kuulun sinulle ja sinulle minä tahdon pysyä puhtaana.

— Mutta voithan sinä, rakas Olga, pysyä siellä syrjässä jonkun hyvän ystäväsi luona, huomaamatta.

— Ei siellä voi, ne vetäisivät esille väkisin. Pitäisi taas lähteä teeskentelemään, kuuntelemaan niiden imarteluja ja itse imartelemaan. Ei, ei! Kauhistuttaa, kun vain ajattelenkin sitä. En osaa enää niitä imarrella, en tahdo sitä tehdä. Enkä voi kuunnella niiden imartelua, sillä se loukkaa minua vielä syvemmin. Minä en kuulu sinne, en ole koskaan kuulunut. Väkisin olen koettanut sinne totuttaa itseäni ja sitä tehdessäni olen jokaisella askeleella repinyt ja polkenut lokaan pala palalta parhaan osan oikeasta, pyhimmästä olemuksestani.

Hän kietoutui yhä lujemmin Ali Martikaisen kaulaan, peitti hänen huulensa polttavilla suudelmilla ja jatkoi:

— Sinähän tahdoit itse, että unohtaisimme sen, että minä tulisin hyväksi, sinun arvoiseksesi. Minä tahdon siksi tulla, mutta jos menisin sinne, särkyisi kaikki, menisi pirstaleiksi.

Ali Martikainen heltyi.

— Sinä olet hyvä, Olga, sinä olet minun arvoiseni, puhui hän. — En pyydä enää koskaan sinua sinne lähtemään. Jää tänne, vaikka se tuntuukin minusta hyvin vaikealta.

— Vaikealta se minustakin tuntuu, alentavalta ja hyvin raskaalta. Mutta sittenkin olen mieluummin täällä kuin siellä. Täällä saan olla rauhassa omiin huoneisiini sulkeutuneena, minun ei tarvitse näyttäytyä Loginoville milloinkaan, jollen tahdo. Saan ajatella ainoastaan sinua, muistella niitä hetkiä, jotka olemme yhdessä eläneet, ja odottaa tulevaisuutta, meidän yhteistä tulevaisuuttamme.

Myöhemmin samana iltana, jolloin tämä keskustelu tapahtui, Olga näytti Ali Martikaiselle sitä maljakkoa, jossa hänen kalleutensa olivat olleet. Se oli tyhjä.

Ali Martikainen katseli häntä kysyvästi. Olga hymyili ja selitti:

— En voisikaan enää sinne mennä, tuskin otettaisiin siellä missään minua vastaan. Olen lähettänyt kaikki korut niille, joille ne kuuluvat, ja pyytänyt heitä unohtamaan, että ovat milloinkaan tavanneet minua elämäntaipaleellaan. Olen ilmottanut heille löytäneeni oikean elämän, jota ikäni olen janonnut, mutta jota ei siellä ollut.

Ali Martikainen katseli häntä ihastuneena ja sulki hänet syliinsä tulisesti, intohimoisesti.

— Sinä olet rohkea ja päättäväinen, Olga! Sinä toimit niinkuin minäkin olen elämässäni toimia koettanut.

— Niin, minä tahdon oppia sinun lakisi, puhui Olga. — Se laki kuuluu tästä lähtien myös minulle, ja minä tahdon sitä noudattaa kaikessa. Minä tahdon ruveta myös työtä tekemään yhdessä sinun kanssasi, sinun rinnallasi. Kun menemme ulkomaille, siellä luulen voivani auttaa sinua, etten ole vain taakaksi.

— Et sinä taakaksi milloinkaan minulle ole, rakas Olga. Sinut saatuani tunnen voimani kymmenkertaisiksi. Tähän asti olen kulkenut elämäni yksin, aivan yksin. En ole pyytänyt keltään apua enkä ymmärtämystä. En tiedä, olisinko enää kauan voinut sitä kestää, monasti tunsin jo palavasti kaipaavani toista rinnalleni. Nyt olet sinä minulla, en pelkää enää väsymystä.

Kolmatta viikkoa viipyi Loginov Pietarissa. Tämä aika oli Olgan ja Ali Martikaisen elämässä kuin yhtenäinen, katkeamaton onnenunelma, tuhatsäikeinen, rajattoman rikas. He elivät kokonaan toisilleen, he unohtivat ympärillään olevan maailman. Se tuntui heistä vain kaukaiselta muistolta, hämärältä, joka joskus liikahti jossakin syvällä mielenpohjalla, voimatta kuitenkaan häiritä heidän rikasta elämäänsä. Ei koko aikana Olga jalallaan astunut kaupunkiin.

Kun Ali Martikainen sai kortin Rybinskajan järjestämiin suuriin kutsuihin, tiedusteli hän leikillään Olgalta, tahtoiko tämä vielä, että hän menisi sinne nykäisemään pois ne Rybinskajan hampaat.

— Pitäköön hampaansa! nauroi Olga. — Sinä et saa sinne mennä, en minäkään mene. Se olisi kevytmielistä kalliiden hetkien tuhlausta. Yksi ilta on meille vuosien veroinen, ja senkö heittäisimme sillä tavoin menemään.

Olga oli kuusikolmattavuotias, Ali Martikainen kaksi vuotta vanhempi.

Kymmenen vuotta oli Olga ollut naimisissa Loginovin kanssa, kymmenen pitkää vuotta oli hän kahleitaan kantanut, tuntenut niiden painon jokaisella askeleella, koskaan osanottoa ja sääliä löytämättä. Hän oli tuntenut polttavaa elämänjanoa sielussaan, se oli lakkaamatta soittanut hänen korvissaan, mutta elämä, oikea elämä oli aina paennut hänen edestään, kun hän epätoivoissaan oli sitä tavottanut. Hän oli ollut menehtymäisillään, kun kesät tulivat ja menivät suurta elämää uhkuen, mutta välittämättä hänen kahlitusta kohtalostaan. Niiden yltäkylläisten mahlojen vuotaessa hän oli vain kahta polttavampina sydämensä intohimot tuntenut. Ja joka syksyn kellastuneet lehdet olivat tuntuneet hänestä käärinliinoilta, jotka kerros kerrokselta peittivät ja hautasivat hänet täyttymättömien toiveittensa aavealhoon.

Nyt oli kaikki muuttunut kuin lumouksesta, suuri elämä oli hänelle auennut. Se kuohui hänen ylitseen, se huuhtoi hurjin riemunhulvahduksin hänen sydämensä polttavia haavoja, se paransi ja lääkitsi ne. Se virtasi sytyttävänä hänen suoniinsa, se kutsui, houkutteli ja herätti hänen sielunsa salatuimmat, ennen aavistamattomat lähteet. Ne sulivat ja kumpusivat yli äyräittensä, hän ei voinut eikä tahtonut niitä pidättää. Hän tahtoi saada täyden korvauksen hukkaanmenneistä vuosista. Hän tahtoi saada elämää ja antaa oman elämänsä kokonaan, tinkimättä. Hän antautui silmät ummessa elämän ihanaan syleilyyn.

Ei Ali Martikainenkaan voinut puolinaisesti elää. Tähän asti hänen elämänsä oli ollut työtä, loppumatonta työtä. Mutta viime aikoina oli hänen sisässään alkanut yhä kuuluvammin puhua ääni: ei työ yksinään ole elämä, elämässä on vielä korkeampi laki kuin työn laki. Hän tajusi täydelleen, mitä tuo kaipaava ääni merkitsi. Hän tunsi elämänsä väkevien pohjavirtojen alkavan maltittomina liikahdella ja hän oli myös selvillä, että kun ne virrat kuohumaan kohoaisivat, täytyisi hänen totella niitä. Tähän asti tuo kuohuminen oli estynyt, hänen tielleen ei ollut osunut naista, joka olisi kyllin voimakkaasti vaikuttanut hänen tunteisiinsa. Hän oli leikitellyt naisten kanssa, mutta ne eivät häntä tyydyttäneet. Hän kaipasi enemmän, hän kaipasi naista, jolla oli suuri sydän ja syvä, sytyttävä intohimo. Hän tahtoi antaa paljon rakastamalleen naiselle, mutta hän vaati häneltä myös paljon.

Hän odotti, ja se nainen tuli hänen tielleen.

Olgan silmät olivat löytäneet tiensä sinne, mikä muille hänen olennossaan pysyi iäti salattuna ja sulettuna. Niiden silmien polttava katse oli sulattanut ja särkenyt kaikki kuoret, joiden alla hänen elämänsä pohjavirrat uinuivat. Ne kuohuivat kätköistään esille keväisen kosken, purkautuvan tulivuoren voimalla. Ne vihkiytyivät yhteen Olgan olennosta vastaansa tulvehtivan elämän kanssa ja hukuttivat hänet onnen hekumaan. Hän tunsi jokaisessa suonensylkähdyksessä Olgan olennon läsnäolon. Yksi ainoa Olgan katse korvasi hänelle karun lapsuuden ja ilottoman nuoruuden kaikki kieltäymykset. Yksi ainoa Olgan hyväily oli hänestä enemmän kuin kaikki ne tanhu-ilot, joiden ohitse hänen elämässään oli kulkea täytynyt. Hän ei katunut kieltäymyksiään, hän kiitti kohtaloaan, että se oli säästänyt hänen elämänsä mahlan puhtaana ja kuohuvana tänne asti. Sen voima oli vetänyt hänen syliinsä Olgan, ja Olga antoi hänelle kaikki, mitä hän kaipasi, mitä hän janosi.

He elivät suurta ja ihanaa elämää, eikä ympäristö heitä millään tavoin häirinnyt. Ei häirinnyt heitä Loginovien palveluskunta, joka jumaloi emäntäänsä ja ummisti kaikelle silmänsä. Eivät myös kaupungilla liikkuvat juorut heitä häirinneet, ei kaukaisinkaan kaiku niistä ylettänyt heidän korviinsa. He eivät niistä välittäneet, he elivät omassa suletussa valtakunnassaan, jossa vain heidän rakkaudelleen oli tilaa ja jonka erotti muusta maailmasta Loginovien puistoa ympäröivä korkea raja-aita.

He tekivät päivillä kävelymatkoja joskus hyvinkin kauas metsään ja palasivat sieltä vasta illan hämärtyessä virkeinä ja onnellisina. Illat he viettivät Olgan huoneissa, kertaakaan jalallaan astumatta yhteisiin suojiin. He tahtoivat kokonaan unohtaa niiden olemassaolon ja he unohtivat sen.

Olgalla oli huoneissaan oma pianonsa ja hän soitti sitä joka ilta pitkät ajat. Hän soitti hyvin, ja Ali Martikainen kuunteli lumottuna. Soitto tuntui nyt koskettavan hänen sydämensä kieliin aivan toisella tavoin kuin tähän asti. Ennen oli moni kohta jäänyt hänelle hämäräksi, nyt hän ymmärsi täydellisesti sävelistä kumpuavan elämän. Hänen sielunsa oli avartunut ja suurentunut, sille aukeni yhtenään uusia, ennen aavistamattomia näköaloja, joille Olga hänet sävelten siivin ohjasi milloin hyväilevästi viihdyttäen, milloin hurjaan intohimojen kuohuntaan kohoten, milloin polttavan kaipauksen kieliä kosketellen.

Ali Martikainen sanoi kerran soiton tauottua Olgalle:

— Sinä lupasit, Olga, ruveta tekemään työtä minun rinnallani, kun menemme ulkomaille, lupasit auttaa minua. Mutta tiedätkö, miten paljon sinä jo nyt autat minua. Minun sieluni oli aivan hiomaton, näköpiirini ahdas ja yksipuolinen. Mutta sinun lumoavien käsiesi kosketuksesta tunnen silmieni aukenevan, niin että näen selvinä monta elämän ongelmaa, joista minulla ennen oli vain hämärä aavistus. Sinä muokkaat ja kasvatat minusta aivan uuden ihmisen, viet minut hellällä, mutta varmalla kädellä tukkijoelta suureen, ihanaan maailmaan. Saan olla kiitollinen hyvälle kohtalolle, että se lähetti sinut tielleni.

— Enemmästä minä saan sitä kohtaloa kiittää, lausui Olga painautuen hänen syliinsä. — Olin jo niin väsynyt, ettei edes soitto jaksanut minua elämän mataluudesta nostaa. Se toi mieleeni vain kahta polttavampana toivottoman ikävän ja jäätävän tuskan. Ihan pelkäsin monasti pianoni kieliä kosketella. Nyt soitan mielelläni, soitan sinulle ja itselleni rakkautemme ikuista ylistystä.

Hän hyväili Ali Martikaisen tukkaa ja jatkoi:

— Pidätkö minua kevytmielisenä, Ali, jos teen sinulle yhden tunnustuksen?

— Mikä se tunnustus on?

— Se on se, että minä rakastuin sinuun ensi näkemältä, siellä Porokoskella, rakastuin auttamattomasti, minä suuren maailman nainen olevinani! En saanut sinusta pois ajatuksiani millään. Aina asui mielessäni semmoinen aavistava odotus. Tuntui kuin olisit aina seisonut jossakin aivan lähellä, näkymättömissä, mutta lähellä elämäni kynnystä ja puhunut: odota vähän, minä tulen! Polttavasti silloin kaipasin sinua, mutta kuitenkin minun oli hyvä olla. Vuodatin monasti onnen kyyneliä ja soitin ihan haltioissani iltakaudet. Ja sävelet tuntuivat riemukkaasti laulavan: hän tulee, hän tulee kohta! Ja sinä tulit, sinä avasit oven ja seisoit kynnyksellä. Sinä valtasit ja täytit heti sieluni jokaisen salatuimmankin sopukan, ei jäänyt enää sinne millekään muulle tilaa. En voi ajatella elämää ilman sinua, en mitään voi ilman sinua ajatella. Jos sinä poistuisit ja painaisit oven kiinni perässäsi, jäisi vain kolkko tyhjyys jälelle, olemattomuus.

— Minä en poistu! sanoi Ali Martikainen kietoen kätensä hänen vyötäisilleen. — Minä jään ja pidän sinut kokonaan.

— Minä tiedän, että sinä pidät kokonaan, puhui Olga. — Tiesin sen jo edeltäpäin. Sinussa asuu semmoinen vastustamaton voima, se vetää puoleensa. Sinä olet vaarallinen mies naisten lähettyvillä.

Ali Martikainen katseli häntä nauravin silmin.

— Niinkö luulet, Olga, että minä olen vaarallinen mies? Minä pelkään sinun olevan melkein yhtä vaarallisen naisen, ja silloinhan sovimme erinomaisesti toisillemme, pysymme tasapainossa!

Kun he seuraavana iltana — se oli perjantai — palasivat hämärissä kävelymatkaltaan, oli Olgan pöydällä kirje Loginovilta.

Hän avasi sen huolettomasti ja alkoi lukea, mutta kalpeni äkkiä. Kirje putosi hänen kädestään, ja hänen katseessaan kuvastui toivoton säikähdys.

Ali Martikainen arvasi sen syyn. Hänenkin sydäntään vihlaisi oudosti; hän kysyi hillityllä äänellä:

— Loginov tulee kotiin, niinkö?

— Niin, hän tulee huomenna, kuiskasi Olga tuskin kuuluvasti.

Ali Martikainen näki Olgan joutuneen kokonaan pois suunniltaan. Hän sai vaivoin hillityksi oman mielenliikutuksensa, veti Olgan hellästi syliinsä ja koetti häntä rohkaista.

— Kerranhan sen kuitenkin piti tapahtua, puheli hän. — Koeta nyt olla rohkea, rakas Olga. Olethan luvannut eronaikamme uljaasti kestää. Ei se tule pitkälliseksi, minä lupaan.

— Minä koetan kestää! kuiskasi Olga. Mutta hänen äänestään kuuli, että rohkeus oli kaukana. Hän alkoi nyyhkiä ja painoi päänsä Ali Martikaisen olkapäätä vasten.

Ali Martikaiselle oli viime päivien kuluessa jo parisen kertaa vilahtanut mieleen viimeinen ilta, minkä he saisivat kahden kesken viettää. Hän oli itse tuntenut, että se tulisi vaikeaksi heille molemmille, mutta näin vaikeaksi hän ei sitä ollut osannut kuvitella. Olga oli aivan epätoivon rajalla, hän nyyhki ja vapisi kuin pahasti vilustunut karitsa, joka on eksynyt emostaan ja avuttomana painautuu löytäjänsä syliin.

Ali Martikainen hyväili häntä hellästi, koetti kuivata hänen kyyneliään ja katsella häntä rohkaisevasti silmiin, pidellen hänen päätään molemmin käsin. Lopuksi hän alkoi puhua suunnitelmastaan, saadakseen Olgan mielen käännetyksi toisille aloille. Hän kuvaili vielä kerran yksityiskohdittain, millaisen kodin hän hänelle valmistaa ja miten kaikki järjestää siihen kuntoon, että Olga voi sinne muuttaa.

Aluksi Olga ei näyttänyt ensinkään kuulevan hänen puhettaan, mutta vähitellen hän rauhottui ja alkoi antaa katkonaisia vastauksia, kun Ali Martikainen hellävaroen tiedusteli hänen mielipidettään lukuisista pikku seikoista, joista vain naiset voivat täysin perillä olla.

Tahallaan hän tekeytyi tietämättömäksi monesta kohdasta ja sai niin Olgan lämpenemään, jopa hymyilemään kyyneltensä läpi. Lopulta he keskustelivat vilkkaasti, laskivat päiviä, — mikä menisi Ali Martikaisen matkaan, mikä huoneiden vuokraamiseen, mikä niiden kalustamiseen ja Olgan tulevien lähimpien ystävien valmistamiseen. Hän kertoili Olgalle näiden tulevien ystäviensä luonteesta, heidän harrastuksistaan ja heidän perheoloistaan. Hän oli jo monasti ennen sen tehnyt, mutta hän teki sen vielä kerran ja sai Olgan mielen viihdytetyksi.

Tavan takaa hän kyllä tunsi omaa sydäntään ilkeästi kouraisevan; tuntui kuin hänen sisässään olisi puhunut ääni: Elä petä itseäsi! Suunnitelmasi on huono, sinä jätät Olgan pitkäksi aikaa sen miehen hoivaan, jolta aiot hänet ryöstää, alennat itsesi hänen silmissään, et menettele suoraan ja lakisi mukaan! Ja Olga nääntyy suruun ja masentavaan häpeään odottaessaan sinun kutsuasi.

Niin, hän tiesi tuon äänen puhuvan aivan oikein. Hän menetteli miehuuttomasti, alensi itseään ja tuotti nöyryyttäviä kärsimyksiä Olgalle, mutta mahdotonta oli toisin menetellä. Olgaa ei voinut edeltäpäin kaikkea valmistamatta viedä vieraaseen maahan, uppo-outojen ihmisten pariin. Olgalle piti uudessa ympäristössään osottaa hellyyttä, hänen lähelleen piti saada edes muutamia ihmisiä, jotka häntä ymmärtäisivät, osaisivat häntä rohkaista ja samalla pitää hänet loitolla sellaisista kosketuksista, jotka voisivat häntä haavottaa ja tuottaa hänelle mielipahaa.

Sen lisäksi piti Olgan lähdön tapahtua kiusallista huomiota herättämättä. Hienotunteisuus Olgaa itseään ja hänen entistä kotiaan kohtaan vaati niin menettelemään. Muu ei voinut tulla kysymykseen, kaiken piti tapahtua aivan kuin hän, Ali Martikainen, ei olisi tiennyt mitään koko hankkeesta.

Entäs Loginov! ilkkui ääni hänen sisällään. Mitä hän sanoo sitten jälkeenpäin, kun näkee miten kavalasti menettelit? Ja mitäs muut sanovat? Säästyykö Olgan oma ja kodin maine sillä tavoin sen paremmin kiusalliselta huomiolta?

Näin riehui hänen sisällään taistelu, masentava ja nöyryyttävä, mutta hän koetti painaa sen alas ja hän onnistui siinä. Hän nauroi ja laski leikkiä sekä johdatti lopuksi keskustelun niihin käytännöllisiin seikkoihin, jotka Olgan pitäisi kotoaan lähtiessään ottaa huomioon. Tätä asiaa oli aiemmin vain ohimennen kosketeltu, ja siksi Olga vilkkaalla mielenkiinnolla siihen tarttui.

Sovittiin, että Olga jättäisi Loginovin kodin sellaiseksi kuin se oli ja ottaisi mukaansa ainoastaan välttämättömimmät omat tavaransa. Olisi kyllä ollut lukuisia rakkaiksi käyneitä pikku esineitä mutta Olga lupasi päättävästi ne uhrata. Ne vain olisivat uusissa oloissa muistuttamassa ikävästä menneisyydestä.

Todellista kaipausta sanoi Olga tuntevansa ainoastaan kukkas-istutuksistaan erotessaan. Niiden hoitelemiseen oli hän uhrannut kaiken sen hellyyden, jota muut eivät kaivanneet, ja ne olivat saaneet hänet unohtamaan monta raskasta hetkeä.

Oli myös muutamia vanhoja palvelijoita, joiden tulevaisuus tuotti Olgalle ajattelemisen aihetta, mutta sovittiin lopuksi, että avioeron yhteydessä koetettaisiin Loginov taivuttaa heistä huolehtimaan. Olga arveli Loginovin siihen suostuvan, sillä hyvin hän aina oli palvelusväkeään kohdellut.

Uudesta ja entisestä kodista puhuttaessa kului ilta hyvän matkaa aivan huomaamatta. Mutta lopuksi alkoi tämä keskustelun aihe tyhjentyä, ja apealta alkoi silloin olo tuntua. Oli aivan kuin painajainen olisi hiipinyt huoneeseen, täyttänyt sen kokonaan näkymättömillä yökönsiivillään ja alkanut lähennellä heitä hitaasti, mutta varmasti. He kumpikin tunsivat tuon painajaisen läsnäolon, se ahdisti heidän henkeään, se kuoletti sanat heidän huulilleen.

Silloin Olga rupesi laulamaan.

Ali Martikainen oli jo monasti ennen pyytänyt häntä, sillä hän tiesi Olgalla olevan hyvän äänen. Olga oli estellyt ja valitellut, ettei hänen äänensä ollut oikein kunnossa. Hän oli sanonut tahtovansa laulaa vasta sitten, kun hän voisi laulaa hyvin, siihen asti saataisiin tyytyä hänen soittoonsa.

Nuotteja valikoidessaan Olga selitti:

— Tahdoin säästää laulun täksi illaksi. Tiesin edeltäpäin, että tämä meille kaikkein vaikeimmaksi tulisi.

Olgan laulu oli Ali Martikaisen mielestä ihmeellistä. Ei hän luullut milloinkaan kuulleensa niin kuulaan kirkasta ja soinnukasta sekä samalla niin pehmeästi hyväilevää ääntä.

Ja Olga vuodatti kaiken sielunsa säveliin. Niistä soivat muistot menneiden pitkien vuosien kärsimyksistä, niistä kumpusi suuren rakkauden riemu ja vaikeroi erohetken tuska.

Ali Martikainen unohti ympäristönsä, unohti kaiken. Hän tunsi kokoavansa valoisiin, avartuviin ilmapiireihin, jossa silmä voi mittaamattomien matkojen päästä nähdä alle häipyvien salojen siinnon, kangastelevat kaupungit ja niissä elävien ihmisten onnenkaaret. Ja hän kuuli kummia ääniä: lintujen liverrystä, koskien kohua, kaukaisen meren mahtavaa pauhinaa ja ihmisääniä, onneaan ylistäviä, taistoon terästäviä ja polvilleen painuneiden raskaita, korkeuteen kohoavia huokauksia. Mutta ylitse kaiken, koko avaruuden täyttävänä, sen ilmapiirit sävelin syleillen ja tuhansina kaikuina kiiriskellen helisi ihmeellinen laulu, Olgan laulu.

Olga lauloi kauan. Vuoroin hän lauloi vaikeita, voimia kysyviä kappaleita, jotka kiihdyttivät hänen verensä, saivat sen karkeloimaan hänen poskillaan, vuoroin taas keveitä, leikkiviä kansanlauluja, jotka soluivat kuin hieno, heläjävä hopeavirta hänen huuliltaan.

Viimeiseksi Olga lauloi aunukselaisen kansanlaulun, jossa tyttö valittaa suruun menehtyvänsä, kun mielitietty matkoilla kaukana kulkee. Tämän laulun viimeisessä säkeistössä värähti Olgan äänestä hiljaa hiipivä, ahdistava tuska. Ja kun viimeinen sävel hiljaa helähtäen katkesi, tuntui Ali Martikaisesta kuin olisi valo sammunut.

Hänen sieluunsa tuli kumma kuva: Hän oli melovinansa sohollaan tulvan peittämässä kuusikkokorvessa. Hän ajeli sinne paenneita karkulaistukkeja. Päivänvalo vain hiukan pilkahteli kuusten latvojen lomista. Lopulta se hävisi kokonaan, tuli aivan hämärä, kummallinen hämärä ja outo hiljaisuus. Kuusten rungot kohosivat vedestä kuin aaveet, hänestä tuntui, kuin hän olisi kulkenut loputtomassa kalmistossa, ja ilma oli painostavaa. Hän tunsi kylmänväreitä olennossaan, hän oli tukehtumaisillaan.

Hän havahtui siihen, että Olga hiipi hänen syliinsä. Hän katsahti Olgan silmiin. Niistä vieri suuria kyyneleitä ja niistä puhui äänetön, nöyrä rukous.

Silloin viilsi raju, tärisyttävä tuska hänen sydäntään. Hän puristi Olgan mielettömästi rintaansa vasten.

Tällä hetkellä hän täysin tajusi, kuinka vaikea hänen oli erota Olgasta.

X.

Aamupäivällä sunnuntaina Ali Martikainen lopetteli matkalaukkujensa täyttämistä.

Hän oli huonolla tuulella, masentunut ja itseensä tyytymätön. Edessä oleva ero Olgasta ja nöyryyttävä ajatus Olgan jäämisestä Loginovin katon alle ties miten pitkäksi aikaa kiduttivat häntä yhtenään. Ne olivat kiduttaneet häntä koko eilispäivän, jonka hän oli viettänyt hievahtamatta huoneestansa mihinkään.

Se päivä oli tuntunut hänestä iankaikkisuudelta. Hän ei ollut tavannut Olgaa, sittenkuin oli eronnut hänestä myöhään perjantai-iltana — tai oikeammin sanoen lauantaina aamun hämärtäessä. Siitä tuntui kuluneen vuosia, mittaamattoman pitkiä ja toivottoman ikäviä vuosia. Hänen sydäntään viilsi ajatus:

— Miltä tuntuisi viikkokauden tai kahden erossaolo?

Olga oli sanonut, ettei voinut ajatella seuraavaa päivää hänen poistuttuaan. No paljon paremmin ei ollut hänen itsensä laita, se hänen täytyi itselleen myöntää. Ei hänkään kyennyt ajattelemaan eteenpäin, hän tunsi suorastaan masentavaa tylsyyttä.

— Jos Olga olisi muualla, ei Loginovilla, niin sitten kyllä! liikahti hänen mielessään, ja taas alkoi sama kiduttava ajatusten kiertokulku.

Hän sai matkalaukut lähtökuntoon ja istahti sohvalle kolkoksi ja autioksi käyneessä huoneessaan.

Hän sai yht'äkkiä mielijohteen, että hän oli hautajaisiin lähdössä. Hämärää oli vielä, ketä tai mitä haudattaisiin, mutta apea, tympäisevä hautajaistunnelma painoi häntä. Jossakin hänen sydämensä pohjalla vilahti ajatus:

— Ehkäpä, ehkäpä meidän suuri onnemme on hautaan menossa.

Hänelle tulivat mieleen Olgan sanat: Meidän onnemme on vielä niin nuori; jos me nyt heti eroaisimme, särkyäsi kaikki, menisi pirstaleiksi.

Olga oli puhunut totta, tosiaan hän tunsi aavistavaa pelkoa kaiken särkymisestä. Hän oli näkevillään itsensä seisomassa vasta täytetyn haudan reunalla, ja hänen rinnallaan seisoi Olga vilusta väristen ja itki hiljaa, sillä siihen hautaan oli peitetty heidän suuri ja ihana onnensa, heidän elämänsä. He olivat enää vain varjoja.