Part 11

Alkuaikoina olivat Olgaa urakoitsijani syksyiset vieraskäynnit suuresti viehättäneet. Vanhat lapsuusajan tuttavat hän otti aina lämpimästi vastaan. He toivat tullessaan tuulahduksen hänen omilta synnyinsijoiltaan, he tiesivät aina tuoreimmat terveiset koskilta kertoa.

Mutta vanhojen tuttujen mukana alkoi tulla uusia, ja useimmat näistä olivat häikäilemättömiä tungettelijoita. He olivat kuulleet puhuttavan Olgan viettelevästä kauneudesta ja elämänhalua uhkuvasta luonteesta ja käsittivät nämä kertomukset omalla tavallaan. He eivät osanneet omaa luontoansa paljastamatta Aunuksen helmeä palvoa. He arvelivat Aunuksen helmen olevan urakoitsijain yhteisen aarteen, johon heillä jokaisella oli oma osuutensa.

Tämä tympäisi Olgaa, ja vaikk'ei hän vanhojen tuttaviensa vuoksi vieraskäyntejä kokonaan lopettanut, pani hän niille jyrkät rajat. Otti vastaan tulijat melkein kuin viran puolesta, hymähti heille yhden hymyn ja hävisi sitten omiin huoneisiinsa, jättäen toivioretkeläisen Loginovin kera kahden.

Tästä huolimatta eli Aunuksen helmen maine himmenemättömänä urakoitsijain keskuudessa. Jo uskottiin kyllä, että hän oli saavuttamaton, mutta juuri saavuttamaton unelma se kaikkein kauneimpana kangastaa.

Vieraskäyntinsä Olgan kodissa urakoitsijat ulottivat vasta sen jälkeen kuin vanhimmat heistä olivat Petroskoihin saapuneet. Tänä syksynä joutui näistä ensimäisenä Shirnikov. Hän ei kyllä Olgan lapsuusajan tuttavia ollut, mutta hänen maineensa oli muuten suuri urakoitsijain kesken.

Jo seuraavana päivänä tulonsa jälkeen hän lähti Loginoveja tervehtimään. Tiedämme, miten tämä toivioretki päättyi.

Shirnikovin huono onni ällistytti kaikkia. Oli kuulumatonta, että sellainen mainehikas mies käännytettiin ovelta takaisin, vaikkapa Loginov itse olisi kahdesti matkalla ollut. Olgan sairautta ei kukaan uskonut.

Shirnikovin käynnin jälkeen Olga sai muutamia päiviä olla rauhassa, kunnes itse urakoitsijain vanhin Makari joutui kaupunkiin.

Hän läksi, ja hänet Olga otti lämpimästi vastaan, sillä Makari oli vanhin hänen urakoitsijatuttavistaan.

Mutta murheelliset toi Makari terveiset tullessaan: Olga oli ihan liikutettuna kädestä puristaen pyytänyt häntä toisille ilmottamaan, etteivät nämä vaivautuisi Loginovin poissaollessa. Hän tunsi itsensä rasittuneeksi ja tahtoi nauttia aivan täydellistä rauhaa sen ajan, minkä hänen miehensä Pietarissa viipyi. Se saattoi kestää viikon päivät enintään, sitten taas kaikki olisivat tervetulleita.

Omasta puolestaan Makari neuvoi alistumaan Olgan toivomukseen. Kun häneltä kysyttiin, oliko Olga tosiaan näyttänyt rasittuneelta, ei hän mitään varmaa vastausta antanut. Arveli vain:

— Hittoko niiden suuren maailman naisten kaikki sairaudet selville otti! Tottapa lie sairas, kun kerran vakuutti olevansa.

Itse asiassa Olga oli Makarin mielestä näyttänyt terveemmältä kuin konsanaan. Oli hän kuitenkin siksi hienotunteinen, että piti huomionsa omana tietonaan.

Mutta pian alkoi urakoitsijain kesken levitä kummallisia huhuja. Ne tuntuivat alussa uskomattomilta, niille kohautettiin vain olkapäitä ja naureskeltiin, mutta ne kävivät päivä päivältä yhä itsepintaisemmiksi. Kohta kuiskailtiin ihan julkisena salaisuutena, että Olgalla taisi olla lääkäri, jonka hoidossa hän merkillisen hyvin viihtyi. Ja päällepäätteeksi tiedettiin tämän ihmelääkärin olevan urakoitsijan, tähän asti aivan tuntemattoman nousukkaan, syntyjään suomalaisen ja aivan ensikertalaisen Petroskoin kaupungissa. Nimenkin muutamat tiesivät mainita sekä sen, että oli tämä urakoitsija jo hyvän aikaa kaupungissa oleskellut sekä heti tultuaan herättänyt suurta huomiota.

Enempää ei tarvittu. Urakoitsijain mahtava ammattikunta joutui kuohuksiin, ja kuohunta alkoi sieltä levitä muihin piireihin kaupungilla.

Tällä kohtaa on tarpeellista sanoa, että Ali Martikainen unohti Olgan hyvän neuvon, jätti nyhtäisemättä Rybinskajan hampaat. Ne hampaat alkoivat tehdä työtään, ne nakersivat hellittämättä ja jättivät hyvää jälkeä.

Rybinskaja kuiski ystävättärilleen, miten hän aivan yllättämällä oli tavannut Olgan suomalaisen urakoitsijan seurassa ja heti ensi vilkaisulla huomannut heidän välillään olevan hellän suhteen. Jatkettiin sitten asian pohtimista ja saatiin lisää kumoamattomia todisteita: Olga oli käynyt suomalaisen urakoitsijan hotellissa häntä tapaamassa ja mennyt oikein hänen yksityishuoneeseensa! Tosin palveluskunta, jolta asiaa urkittiin, vakuutti hänen siellä vain pistäytyneen, mutta ties niitä uskoa. Olivat tietysti lahjottuja kaikki tyyni ja pelkäsivät vielä päällepäätteeksi sekä Olgaa että sitä suomalaista, kun sen velhoudesta alussa niin kummia tarinoita kerrottiin. Ja vaikka olisi vain pistäytynyt, niin entäs sitten. Skandaali oli jo sekin, ilmeinen skandaali piireissä liikkuvan naisen teoksi!

Rybinskaja oli tarmokas ja kekseliäs nainen. Kun hän kerran oli saanut tuulta purjeisiinsa, päätti hän ottaa täyden selon Olgan ja suomalaisen urakoitsijan suhteesta.

Asia näytti olevankin helppo paljastaa: Loginovien koti oli kaupungin ulkopuolella. Sinne pääsi kaupungista vain yhtä tietä myöten, ja siinä, missä kaupungin kadut päättyivät ja tämä tie alkoi, sattui aivan lähellä asumaan Rybinskajan paras ystävätär Harpunova, notaarin vaimo.

Tämän luo Rybinskaja nyt säntäsi selittämään, että olisi syytä ryhtyä pitämään silmällä Loginovien kotiin vievää tietä. Saattoi nähdä sillä tiellä mitä hyvänsä, lisäsi hän salaperäisenä.

Harpunova ja hänen tyttärensä Natalia — sivumennen sanoen he olivat sekä äiti että tytär alusta pitäen katselleet himokkain silmin Ali Martikaista ilmottivat Rybinskajalle sen hämmästyttävän uutisen, että he olivat jo aikoja sitten järjestäneet tielle oikean vahdinpidon, vaikkeivät olleet siitä muille mitään huudelleet. He tekivät työtä hiljaisuudessa, eivät suuta soittaneet, ennenkuin asia oli täysin selvä.

Tämä oli paha pistos Rybinskajalle, mutta hän nieli sen urhollisesti ja uteli sydän läpättäen vahdinpidon tuloksia.

Voitonriemuisina selittivät äiti ja tytär, että ainakin kerran he olivat huomanneet suomalaisen urakoitsijan taivaltavan Loginovien kotiin.

— Oliko Loginov silloin jo matkustanut Pietariin? iski heti Rybinskaja.

— Oli matkustanut, oli ollut siellä jo pari päivää! julisti Harpunova.

Rybinskaja oli lyöty, toisilla oli käsissä todisteita, joihin hän vasta nyt oli muistanut turvautua. Harpunova ja Natalia nauttivat voitostaan ja lorvailivat ihan yksityiskohdittain, miten suomalainen silloin oli aivan keskellä päivää kävellyt Loginovien kotiin päin eikä vielä illan pimetessä ollut palannut.

Ihan hengen pyrki salpaamaan Rybinskajalta tämä kertomus, niin oli se yllättävä. Mutta yhteistä riemua jäähdytti jonkun verran se, ettei tämän kerran jälkeen, vaikka siitä oli jo monta päivää kulunut, suomalaisen käynti ollut toistunut.

— Jospa on mennyt hämärän tultua? ehätti Rybinskaja.

— Ei ole mennyt, on pidetty huoli siitäkin, selitti Harpunova hiukan alakuloisena ja kertoi, että hän oli lähettänyt oman kuskipoikansa joka ilta hämärän tultua tielle oikein lyhdyn kera vahtia pitämään, mutta tuloksetta.

Tämä oli suorastaan käsittämätöntä; siitä alkoi haista se velhous, jota suomalaisen huhuiltiin harjottavan. Selvää oli, että hän kävi edelleen Olgan luona, kun oli kerran yhdesti siellä käynyt Loginovin Pietariin mentyä ja kun Olga ei kerran ketään muita vastaanottanut eikä kaupungille hievahtanut.

Mutta millä tavoin suomalainen sinne meni? Siinä oli salaperäinen kysymys.

— Kun ei asuisi kokonaan siellä? paukautti Rybinskaja, silmissään rietas välähdys.

— Ei asu, ilmotti Harpunova. — On siitäkin selvä otettu. Hotellissaan viettää joka yön.

— Entäs päivät?

— Päivillä on harvoin kotona, tiesi Natalia, joka oli muuta asiaa tehden käynyt sitä hotellin ovenvartijalta urkkimassa.

Päätettiin kolmisin vielä lähteä hotellin ovenvartijan kimppuun, jotta saataisiin mahdollisimman tarkat tiedot suomalaisen elämäntavoista.

Hotelliin jouduttuaan tiedusti Rybinskaja ilman muita mutkia, oliko suomalainen urakoitsija kotona. Hänellä olisi muka ollut tähdellistä asiaa urakoitsijalle.

— Jos on kotona, ajatteli hän, keksin vaikka mitä.

Ovenvartija kumarteli imelä hymy naamallaan ja ilmotti, etteivät Ali Pavlovitsh suvainneet olla kotona.

— Mihin aikaan hän tulee? tiedusteli Rybinskaja korviansa heristäen.

Ei osannut sitä ovenvartija tarkalleen sanoa.

— Taitaa viipyä kaiket päivät kotoa poissa? tiedusteli edelleen Rybinskaja.

Ovenvartija myönsi, että niin tosiaan suvaitsivat Ali Pavlovitsh tehdä.

Naikkosten sydämet läpättivät. Rybinskaja jatkoi vielä urkkimistaan:

— Ehkä tuleekin hyvin myöhään kotiin, tuskin voi illalla ensinkään häntä tavata?

Ovenvartija meni vähän hämilleen, mutta selitti sitten imelä hymy naamallaan, että Ali Pavlovitsh suvaitsivat iltaisin tulla kotiin ihan tavalliseen aikaan.

— Mihin tavalliseen aikaan? tiukkasi Rybinskaja.

— Ka siihen tavalliseen aikaan kuin muutkin oikeauskoiset tulevat. Joskus aikaisemmin, joskus vähän myöhemmin.

Naisissa heräsi epäluulo, mutta ovenvartijalta oli mahdoton saada sen tarkempaa selkoa. Hän selitteli vain imelästi hymyillen ja varsin lennokkain sanoin, että Ali Pavlovitsh suvaitsivat olla erittäin säntillinen mies, kaikin puolin parhaita, mitä heillä konsanaan oli suvainnut asua.

Naiset poistuivat kiukustuneina, mutta heidän mentyään ovenvartija vilkutti silmiään ja irvisti pahasti.

Itse asiassa hän tiesi paljon enemmän kuin oli kertonut. Hän muisti varsin hyvin, ettei suomalainen enää viikon päiviin ollut tavalliseen aikaan kotiin tullut. Oli aina tullut myöhään yöllä, kaikkein viimeisenä.

Ja tiesi hän mielestään vielä muutakin. Hänellä oli tarkka nenä, hän tunsi vieraansa hajusta, erehtymättä. Ja Ali Martikaisen vaatteiden lemu puhui hänelle joka yö omaa merkitsevää kieltään; se erosi kaikista muista jyrkästi. Hän oli haistanut tuota lemua vain kerran ennen, mutta hän muisti sen. Se oli kotoisin piireistä, siitä hän olisi voinut päänsä pantiksi panna.

Mutta juuri siksi hän vaikeni kuin muuri. Hänellä oli syvä kunnioitus piirejä kohtaan.

Vaikenemiseen olivat myös syynä ne uljaat juomarahat, jotka ovenvartija joka yö sai Ali Martikaiselta. Ei tämä kyllä ollut hänen vaitioloaan pyytänyt, mutta ymmärsi hän asioita sen verran, että tiesi pitää suunsa tukossa pyytämättä.

* * * * *

Rybinskaja järjesti suuret kutsut. Sinne saapuivat kaikki tunnetuimmat urakoitsijat, ja saapui sinne myös sahojen herroja. Niinikään Baroninin tyttäret tulivat, mutta ei tullut Ali Martikainen eikä Olgakaan, vaikka molempia oli kutsuttu.

Tämä herätti heti alussa huomiota, ja naisvierasten kesken alettiin aivan julkisesti pohtia Olgan ja Ali Martikaisen suhdetta. Rybinskaja säälitteli haikeasti, että Olga Nikolajevna pani hyvän maineensa alttiiksi moisen seikkailijan kanssa seurustellessaan. Oli suomalaisen nähty ihan selvällä päivällä juoksevan Loginovien kotona, vaikka Loginov itse oli poissa eikä muita vanhempiakaan urakoitsijoita siellä suvaittu vastaanottaa. Oltiin rasittuneita muka! Se meni jo liian pitkälle.

Harpunovit säestivät Rybinskajaa, muut naiset siunailivat.

Baroninin nuorempi tytär Sofia rupesi urhokkaasti puolustamaan Ali Martikaista, väittäen posket hehkuen, ettei tämä ollut mikään seikkailija, vaan parhaita ja jaloimpia miehiä mitä tukkijoelle konsanaan on eksynyt.

— Olet tainnut itsekin jo siihen pikeytyä! pisti Rybinskaja ilkeästi. Toiset alkoivat nauraa hihittää.

Sofia lensi punaiseksi harmista, mutta ei antanut perään. Hän ei sanonut moisista pistoksista välittävänsä ja väitti edelleen tuulesta temmatuiksi kaikki juorut, joita Olgasta ja suomalaisesta leviteltiin.

Mutta silloin hän sai Rybinskajalta ja Harpunovalta oikein äidilliset nuhteet ja neuvon, että kunniallisen nuoren tytön piti tällaisista asioista puhua varovammin.

Sofia suuttui siitä niin, että kyyneleet kihosivat hänelle silmiin. Hän alkoi tehdä lähtöä kenellekään hyvästiä sanomatta. Hänen sisarensa Maria teki hänelle seuraa.

Muutamat sahojen herroista sattuivat myös kinastelun kuulemaan. He ottivat Sofian asian omakseen, sanoivat paikalla lyhyet hyvästit ja läksivät Baroninin tyttärien matkaan.

Seurasi yleinen nolostuminen. Poistuneet olivat kaikki merkkihenkilöitä petroskoilaisessa yhteiskunnassa, ja heidän päättävä esiintymisensä vaikutti kuin kylmä vesiryöppy. Se oli aivan kuin julkinen, allekirjoituksilla varustettu vastalause Olgaan ja suomalaiseen urakoitsijaan kohdistettua panettelua vastaan.

Rybinskaja kyllä koetti lyödä asian yleiseksi nauruksi, mutta se ei onnistunut. Kaikki vieraat alkoivat tuntea olonsa tukalaksi ja rupesivat tekosyitä keksien toinen toisensa perästä sanomaan jäähyväisiä. Kutsut päättyivät julkiseen skandaaliin.

Rybinskaja oli raivoissaan ja vannoi veristä kostoa Olgalle ja Ali Martikaiselle.

Seuraavana iltana ottivat sahojen herrat klubillaan tapahtuman puheeksi. Ihmettelyä heissäkin herätti Ali Martikaisen kertakaikkinen katoaminen heidän illanistujaisistaan. Aamupäivillä hän säännöllisesti kävi sahoilla pakisemassa yhtä ja toista, mutta iltaisin hän hävisi kuin maan alle. He kaipasivat hänen seuraansa, mutta hän oli ja pysyi poissa.

Oli joku herroista ohimennen tiedustellut siihen syytä Ali Martikaiselta, mutta tämä oli vain olkapäitään kohauttaen selittänyt, että hänellä sattui olemaan muita kiireellisiä tehtäviä, ei joutanut mitenkään tulemaan.

Selitys oli liian epämääräinen. Näytti olevan suoranainen pakko uskoa akkaväen juoruja, mutta sitä eivät Ali Martikaisen uudet ystävät aikoneet lähteä kaupungille toitottamaan. He totesivat sen vain omassa keskuudessaan ja sopivat, että asiasta ollaan vaiti.

Eivät he myöskään kadehtineet suomalaisen ystävänsä menestystä, vaikka yksi ja toinen heistä oli polttanut omat kyntensä yrittäessään lähennellä Olgaa. Ali Martikainen oli heidän mielestään mies, jolle saattoi toivoa kaikkea hyvää, ja olihan hän sitäpaitsi, mikäli joku tiesi kertoa, pelastanut Olgan hengen Porokoskella. Olga maksoi hänelle siitä nähtävästi lämpimän palkkion, ja siihen ei muilla ollut mitään sanomista. Ainoa harmillinen puoli koko jutussa oli se, että he näyttivät kokonaan menettäneen uuden verrattoman seura- ja pelitoverinsa.

— Tulisi edes se ukko Loginov lopulta kotiin, huokasivat he. — Silloin Ali Martikainen ehkä jolloinkulloin irtautuisi hetkiseksi Olgan viettelevästä otteesta.

Mutta ukko Loginov juuttui lujasti kiinni Pietariin. Siellä oli yleinen metsäherrojen kokous, johon hän oli kutsun saanut. Muutaman päivän perästä hän kyllä kirjotti vaimolleen, että palaisi kotiin viikon kuluttua. Mutta kun viikko oli kulunut loppuun, ei hän palannutkaan.

Sen sijaan tuli toinen ja hyvin yllättävä kirje, jossa Loginov ilmotti tulleensa valituksi erääseen komiteaan, jonka pitäisi jäädä vielä Pietariin valmistelemaan hallitukselle ylen tähdellistä ehdotusta. Loginov oli aivan ymmällä moisesta kunniasta, ei hän ikinä ollut sellaista osannut uneksiakaan. Niin hän vaimolleen kirjotti.

Olga näytti miehensä kirjettä hymyillen Ali Martikaiselle. Tämä hämmästyi ja ilostui, mutta sitten hän katsoi Olgaan pitkään ja ymmärsi, mistä yllätys oli lähtöisin. Hän yritti siitä nauraen huomauttaa Olgalle, mutta Olga pani hyväillen kätensä hänen suulleen ja sanoi:

— Ei puhuta tästä sen enempää. Pitäähän Loginov raukankin osalle kerran jonkun huomaavaisuuden sattua.

Ali Martikainen teki matkansa Olgan luo veneellä. Olga oli heti alussa tämän tien hänelle neuvonut, ja siitäpä luonnollisesti johtui, että Harpunovien vaanimiset jäivät niin laihoiksi.

Venematka alkoi Baroninin lautatarhasta. Sinne samoin kuin sahoillekin oli Ali Martikaisella esteetön pääsy, vaikka ne olivat muulta yleisöltä suletut. Joka aamu hän kävi näön vuoksi sahoilla pakisemassa päivän kuulumiset sekä pujahti sitten pitkin rantaa leviävään lautatarhaan.

Siellä oli työssä muutamia hänen entisiä tukkilaisiaan. Näiden avulla hän oli hankkinut itselleen veneen, jota hän säilytti lautatapulien välissä aivan huomaamattomassa paikassa. Miehet ihailivat entistä päällikköään ja pitivät visusti omana tietonaan hänen salaisuutensa.

Venematka kävi ensin lautatarhan sivua pitkin. Sitten tuli autiota rannikkoa, jolla harvoin liikkui ketään ihmisiä. Rannikko päättyi metsäiseen niemeen, jonka ympäri kierrettyä jouduttiin yksinäiseen, hiljaiseen lahdenpoukamaan. Tässä poukamassa oli Loginovien uimahuone ja venevalkama, ja siitä vei tasotettu metsäpolku heidän kotiinsa.

Olga odotti joka päivä rannassa Ali Martikaisen saapumista. Aluksi hän odotti uimahuoneen rappusilla. Hänen katseensa oli jännittyneenä suunnattu niemen kärkeen, ja kun Ali Martikaisen veneen kokka pisti näkyviin sen takaa, sykähti hänen sydämensä riemukkaasti ja hän alkoi heiluttaa tulijalle nenäliinaansa tervehdykseksi.

Mutta eräänä päivänä hänelle pisti päähän kepponen. Hän tahtoi nähdä odotetun veneen jo ennen niemen kärkeen saapumista, ja siksi hän kiersi rantahietikkoa myöten niemeen ja istahti sinne tuuheiden puiden varjostamille rantakiville.

Täältä oli vapaa näköala lautatarhalle asti, ja hänen odottava silmänsä huomasi heti, kun Ali Martikaisen vene irtautui lautatapulien varjosta ja alkoi nopeasti lähestyä nientä.

Ali Martikainen istui keskituhdolla ja souti tasaisin, voimakkain vedoin. Vene kiiti eteenpäin aivan suorassa viivassa, ja joka vetäisyllä kohahti vesi korkealle sen kokan edessä. Kun tuo kohahdus näkyi, sykähti Olgan sydän rajusti. Pian joutui vene aivan lähelle.

Silloin Olga painautui oksien alle kokonaan piiloon. Vain hänen silmänsä seurasivat sieltä veneen liikkeitä. Nyt joutui vene niemen kärjen kohdalle ja oli käännähtämäisillään lahteen. Olga päästi heikon huudahduksen.

Ali Martikainen heristi korviansa ja lakkasi soutamasta. Hän suuntasi tutkivan katseen rannalle, mutta kun sieltä ei mitään näkynyt, käänsi hän päänsä ja vilkaisi uimahuoneen rappusille. Tämä vilkaisu toi hänelle varmuuden, hän pyöräytti veneensä rannalle ja huudahti iloisesti:

— Kas vain, täällä taitaa olla eksynyt karitsa piilossa, etsitäänpäs!

Hän nousi rannalle ja keksi pian Olgan päähineen ja silmät, jotka tirkistelivät kuin gasellin silmät oksien alta.

Ali Martikainen veti hänet riemastuneena piilopaikastaan ja kantoi sylissään veneeseen istuttaen hänet rinnalleen. Loppumatkan he soutivat kahden, ja vene ennätti Olgan ilvehtiessä tehdä monta mutkaa ja koukeroa, ennenkuin jouduttiin matkan päähän.

Tästä lähtien toistui sama etsiminen joka päivä. Aina keksi Olga uusia piilopaikkoja niemen metsiköstä, ja aina oli riemu yhtä rajaton, kun Ali Martikainen hänet vihdoin löysi. Välistä he unohtuivat pitkäksi aikaa istumaan kivelle sylityksin, ennenkuin loppumatkan jatkamisesta tuli mitään.

Rannalta he taivalsivat käsi kädessä ja kiirehtimättä polkua pitkin. Jos oli yöllä ollut sadeilma, oli polulla vetisiä paikkoja, joiden yli Ali Martikainen kantoi Olgan sylissään. Jos oli kaunis poutailma, poikkesivat he polulta metsään ja tekivät siellä pitkiä kävelymatkoja.

Joskus he myös istuivat uimahuoneen rappusille ja katselivat etelään ja kaakkoon päin avautuvia Äänisen rannattomia ulapoita, joilta seesteisellä syysilmalla voi erottaa kaukana kangastavia metsäsaaria. Ne näyttivät sinne kaukaisuuteen päin mykevästi viettävää vesilakeutta vasten ilmassa riippuvilta puistikkotylvöiltä.

— Mitä sinun mieleesi tuollainen kangastus tuo? kysyi kerran Olga värähtävällä äänellä.

Ali Martikainen kietaisi kätensä Olgan uumille ja selitti:

— Se kehottaa minua ponnistamaan eteenpäin. Elämä on rajaton niinkuin tuo vesilakeus, ja onni on siellä, se näkyy. Pitää vain pysyä rohkeana ja epäröimättä, tavottaa se, ennenkuin se pääsee liukumaan tuonne kaukaisuuteen, näkymättömiin.

— Niin, ennenkuin se pääsee liukumaan, kertasi Olga. — Minusta on monasti tuntunut, kun olen katsellut noita saaria, että ne ovat jo häviämäisillään, aivan kuin olisivat painuneet kauemmaksi. Pelko ja epätoivo silloin mieleeni tuli ja pois piti paeta täältä. Mutta aina palasin uudestaan ja silloin näin ne taas selvästi. Uusi toivo syttyi silloin, sisässäni puhui ääni: se tulee kerran vielä, tulee, ole rohkea!

— Se ääni ei pettänyt, sanoi Ali Martikainen. — Se ei petä milloinkaan, kun pysyy rohkeana. Sinä pysyit rohkeana, Olga, et masentunut, ja sinä tavotit elämän.

— En itse sitä tavottanut, puhui Olga. — Sinä toit sen minulle. Sinä, Ali, olet minulle kahdesti elämän antanut, ensi kerran siellä Porokoskella ja toisen kerran nyt. Sinua saan kaikesta kiittää.

Kävelymatkoillaan he puhelivat paljon tulevaisuudestaan, suunnittelivat sitä. Ali Martikainen sen suunnitelman laati, ja yhdessä se sitten kohta kohdaltaan tarkastettiin moneen kertaan.

Ensimäinen tehtävä oli Ali Martikaisen matkustaminen Suomeen. Siellä hän järjestäisi kodin, johon Olga tilapäisesti voisi asettua asumaan. Kun se olisi kunnossa, kutsuisi hän Olgan kirjeellä, ja Olga silloin ilman muuta jättäisi Loginovin kodin. Sitten koetettaisiin Loginov taivuttaa avioeroon, jollei hyvällä niin pahalla. Olga arveli Loginovin taipuvan siihen mielisuosiolla. Ei heillä Loginovin kanssa enää pitkiin aikoihin ollut mitään yhteistä ollut, tuskin oli koskaan ollut. Olga eli omissa huoneissaan, Loginov omissaan. Vain yhteisten vierasten aikana ja ruokapöydässä he toisensa tapasivat. Ja Loginov oli pohjaltaan hyväsydäminen mies, ei hän koskaan pyrkinyt millään tavoin Olgan vapautta rajottamaan. Luulipa Olga Loginovin suorastaan säälivän häntä ja olevan hyvin valmiin avioeroon, jos hän vain sitä pyytäisi.

Jos vastoin kaikkia odotuksia Loginov vastaan panisi, voisi Olga pelotella häntä niillä piirituttavuuksillaan. Niitä Loginov pelkäsi ja kunnioitti yli kaiken, ja jos Olga niihin uhkaisi vedota, olisi häneltä luonto poissa.

Avioero siis nähtävästi hyvin pian järjestyisi, ja lopusta kyllä selvittäisiin. Heti avioeron saatua he lähtisivät ulkomaille ja siellä hankkisivat liitolleen muodollisen vahvistuksen. Ali Martikainen oli aikonut lähteä ulkomaille vasta muutaman vuoden päästä, mutta voitaisiin sille matkalle aivan hyvin lähteä aikaisemminkin, kun asiat vaativat.

Tällainen oli Ali Martikaisen suunnitelma, ja Olga hyväksyi sen täydellisesti. Mutta sen toimeenpano vaati aluksi heidän eroamistaan, ja siitä ei Olga tahtonut mitään tietää, ennenkuin Loginov palaisi Pietarista. Siihen asti pitäisi Ali Martikaisen viipyä hänen luonaan. Heidän onnensa oli vasta niin nuori, hän menehtyisi, jos hänen nyt heti pitäisi yksin jäädä. Hän ei voinut ajatella seuraavaa päivää Ali Martikaisen poistuttua. Hänen piti saada aikaa totutellakseen siihen ajatukseen.

Ali Martikainen itse tunsi eron hyvin vaikeaksi ja hän jäi. Kotoa kyllä oli kiirehditty hänen paluutaan. Siellä oli tekeillä laajoja uudisviljelyksiä, joiden jatkamiseen olisi pitänyt palkata joukottain työväkeä. Mutta sitä varten olisi tarvittu itsensä isännän lopullinen, ratkaiseva sana. Häntä pyydettiin edes pikimmältään käymään kotona, jollei hän pitemmäksi aikaa voisi jäädä. Jollei hän heti tulisi, olisi syystöiden aika mennyttä ja suunnitelmat, joihin jo oli paljon rahoja pantu, jäisivät keskeneräisiksi.

Ali Martikainen ei kutsua noudattanut. Onneksi hänellä sattui olemaan matkassaan tilustensa kartta. Hän istahti sen ääreen ja laati se ohjeenaan ulkomuistilta tarkan työsuunnitelman sekä lähetti sen postissa selittäen, että hänen itsensä oli tällä kertaa aivan mahdotonta päästä irti.

Se asia selvisi sillä, mutta tuli toisia, jotka antoivat hänelle välistä kiusallista ajattelemisen aihetta.

Kuta useammin Ali Martikainen mietti Olgan ja oman kohtalonsa lähintä ratkaisua, sitä vähemmän se häntä tyydytti. Alussa oli laatimansa suunnitelma tuntunut hänestä mukiinmenevältä, mutta vähitellen hän huomasi sen kokonaan sotivan vastoin periaatteitaan. Se ei sopinut yhteen hänen lakinsa kanssa.