Part 4

Nyt johdatti hän taasen kapakkaan nuorta sydänmaan poikaa. Siinä kävellessään ajatteli hän, että kerran Jaakko kuitenkin menee kapakkaan, samahan on siis, jos hänet viepi nyt ja juottaa, kun hänellä ei ole vielä asuntoakaan — juottaa ja heittää sitten siihen; ehkä hän tämän koettuaan vasta osaa viinaa välttää. Hän tekee nyt yhdellä kertaa hänelle vastenmieliseksi tuon tuliveden, jota hän ei kuitenkaan voi välttää, kun hän merielämään antautuu.

Näin ajatteli ukko, ja Jaakko ei tiennyt, mihin mentiin.

He saapuivat Tuomas Erkkilälle. Portilla ja kartanolla seisoskeli sinipuseroisia miehiä. He ilostuivat ja tulivat Epun perässä sisään.

Se oli suuri huone, jossa oli kuluneita puupöytiä joka puolella. Siitä vei ovia toisiin huoneisiin, joissa asui merimiehiä, joilla ei vielä ollut perhettä ja omaa kotia.

Huoneessa istui pöytien ympärillä miehiä. He tarinoivat juuri äsken lähteneistä tovereistaan. Tuntui kuin olisi iloinen tuulahdus puhaltanut Epun tultua. Kaikki kääntyivät häntä katsomaan, ja eri puolilta kuului ääniä:

— Tulkaa Epu meidän pöytään!

Epu meni keskilattialle ja seisahtui siihen. Jaakko jäi oven suuhun.

Epu katseli eri puolille ja kaikki odottivat jännittyneenä, mitä hän sanoo. Sitten hän alkoi:

— Te kaikki taidatte olla merimiehiä?

— Aivan kaikki. Ei ole joukossamme yhtään "sinikäpälää" [sinikäpälä = kisälli], eikä ainuttakaan renkiä... Mikä lienee tuo tuossa oven pielessä? vastasi eräs nuori merimies ja osotti Jaakkoa.

— Siitä pojasta vastaan minä. Tule tänne poika! käski hän Jaakkoa.

Jaakko siirtyi vähän lähemmäs ujostelevana.

— Tule vain lähemmäksi! Tähän minun viereeni! komensi Epu.

Kun Jaakko seisoi hänen vieressään, jatkoi Epu:

— Tästä pojasta vastaan minä. Tahdotteko tietää, kuka hän on? Kyllä varmasti. No niin. Viime talvena kävi hän ensi kerran täällä. Hän asui silloin Pielavedellä. Niin. Isänsä ja muutamien muitten Savon ukkojen kanssa toi hän tänne mastopuun, sellaisen mahdottoman suuren jättiläisen. Vaikka hän silloin vielä ei nähnyt merta, meidän peltoamme, tavaraamme ja kunniaamme, vapaana lainehtimassa, pääsi hän kuitenkin meren makuun ja hajuun niin paljon, että hän on nyt karannut kotoaan ja seisoo tässä keskellämme. Arvaatteko nyt pojat, mikä hänestä tulee? Tuleeko hänestä renki, vai tuleeko hänestä "sinikäpälä"?

— Meripoika, meripoika Raahen mahtavaan laivastoon. Hurraa!

Iloiset meriläiset hurrasivat kolminkertaisesti Jaakon kunniaksi.

Kun heidän ilonsa asettui, sanoi Epu:

— Nyt tulen minä niitten pöytään, jotka ottavat myöskin pojan mukaan.

Kaikki tahtoivat sen tehdä. Ja kun ei muuten sovittu, kokoontuivat kaikki suurimman pöydän ympärille ja istuttivat Jaakon ja Epun joukkoonsa.

Jaakko ei tiennyt mitä ajatella. Hän koetti estellä ja sanoi, että hänen täytyy etsiä työtä. Mutta häntä lohdutettiin, ettei oikea meripoika koskaan maalla ollessaan työtä tee. Kun rahat loppuvat, ottaa hän "hyyryn" ja menee merelle. Sitäpaitsi lupasi jokainen häntä auttaa ja neuvoa, ettei hänelle hätää tulisi. Kaikki kehottivat häntä rauhassa istumaan ja ottamaan mitä annetaan. Ja he antoivatkin. Erkkilällä oli ainoastaan olutkapakka, mutta useimmilla heillä oli rommipullo povessaan ja aina väliin yksi ja toinen Jaakolle tarjosi. Kaikki olivat hänen ystäviään ja hänen huolensa haihtui kokonaan.

Epu kertoi entisiä seikkailuja, joita jokainen halukkaasti kuunteli. Sitten alkoi muuan nuorista miehistä kertoa tänä aamuna lähteneitten miesten "puuriin" [Puuriin meno = miehet menivät laivaan viimeisiä lähtövalmistuksia tekemään useinkin monta päivää ennen laivan lopullista lähtöä; ei saanut ilman lupaa enää kukaan miehistä käydä maissa.] menosta. Ensin oli rantaan kokoontunut melkein koko laivan miehistö, mutta kun aika toisia odottaissa kävi pitkäksi, olivat he lähteneet näitä kaupungista hakemaan. Haettavat olivat tulleet rantaan ja lähteneet sitten hakijoitaan hakemaan. Näin kiertelivät he toisiaan etsien kaikki kaupungin kapakat. Vihdoin kuitenkin, monen tunnin odotuksen perästä, olivat he kaikki koolla. Sitten pääsivät he lähtemään. Joku oli vielä puhunut tavallisesta "annakan" oston unohtumisesta, mutta perämies oli luvannut sen seuraavana päivänä tuoda.

Ja ennenkuin Jaakko huomasikaan, oli hän tarinoita kuullessaan ja ryyppiessään unohtanut huolensa.

Hän rupesi laulelemaan. Toiset koettivat häntä hillitä. Siitä hän suuttui ja lähti pois. Jotkut olisivat tahtoneet pidättää hänet ja toimittaa nukkumaan, mutta sitä Epu ei sallinut, vaan käski päästää hänet menemään, aikoen itse hänestä huolen pitää.

* * * * *

Aallot jymisivät rantaa vastaan ja mereltä kävi kylmän kolakka tuuli. Oudostellen kuunteli Jaakko meren jyminää, ja kylmä puistatti hänen ruumistaan. Hän ei päässyt heti selville, missä hän oli. Pää oli raskas kuin lyijymöhkäle ja korvissa suhisi... Mutta kylmä tuuli virvoitti hänet väkisinkin ja hän nousi istumaan. Ensin näki hän ruohikkokentän, jolla istui. Kun hän siirsi katseensa etemmäs, näki hän valkoharjaiset aallot, jotka ajoivat toisiaan ja murtuivat rantaa vasten, mihin jättivät vaahtoa, minkä seassa kiikkui rannan roskaa. Syksyn kolakassa iltapäivän valossa näytti meri synkältä ja raskaalta. Jaakkoa aivan puistatti.

Katseltuaan ympärilleen, tunsi hän paikan. Siinä likellä oli merimieshuone ja laivalaituri, jossa hän oli aamulla käynyt. Sitten oli hän... Siinä samassa kirkastui hänelle kaikki. Hän muisti Björkqvistin Epun ja merimiehet... Hyi! Häntä iletti ja suututti. Mutta eihän hän ollut arvannut tällaista tulevan, hän, joka ei ennen ollut vielä koskaan juovuksissa ollut; hän ei osannut varaansa pitää, kun kaikki hänelle kilvan tarjosivat. Se kaikki tapahtui niin yht'äkkiä, ettei hän vieläkään saanut selville, miten se tapahtui. Ei hän sitäkään muistanut, miten hän oli tänne rannalle tullut. Vielä enemmän ihmetytti häntä, kun hän näki kappaleen matkan päässä laukkunsa, jonka aamulla oli jättänyt Sovion pirttiin. Miten se oli tänne joutunut? Tietysti hän oli käynyt juovuspäissään sen noutamassa ja tullut sitten tänne. Nyt ei hän enää ilkeä mennä Sovion pirttiin yöksi, kun ei muista, mitä lie siellä juovuspäissään tehnyt. Hyi, kuinka häntä iletti ja kadutti kaikki! Samalla kouristi häntä pelko, kun ei vieläkään ollut tiedossaan työtä eikä asuntoa. Hän vihasi tuota äijää, Björkqvistin Epua, joka oli hänet kapakkaan vienyt ja päätti, että viimeisen kerran hän siellä kävi.

Mutta vaikka hän oli masennuksissa ja heikko, tunsi hän aivankuin hänen voimansa olisi enentynyt, kuin olisi hän vanhentunut ja viisastunut, ettei enää kaikkiin luota ja kaikkien perään lähde.

Hän nousi seisomaan; maailma musteni hänen silmissään, mutta hän ponnisti voimiaan pysyäkseen pystyssä. Hän meni rantaan ja valeli kasvojaan kylmällä merivedellä. Se vilvoitti hiukan hänen päänsä poltetta.

Syksyinen päivä alkoi kallistua iltaansa. Hänen täytyi lähteä etsimään kattoa päänsä päälle. Hän nousi rannasta Isollekadulle ja lähti kulkemaan sitä. Hänestä tuntui, että jokainen vastaan tuleva tietää® hänen seikkailunsa ja nauraa ja virnistelee hänelle.

Hän tuli Sovion talon kohdalle, mutta sinne ei hän voinut mennä. Ennen viettää hän yönsä taivasalla ennenkuin menee Sovion pirttiin. Hän käveli torille asti ja kääntyi siitä takaisin kadun toista puolta. Nälkä vaivasi häntä ja väsymys horjutti hänen jalkojaan, eikä hänellä ollut tietoa, minne menisi.

Kun hän käveli huolissaan rantaan päin, näki hän etempänä kumman näyn. Siellä seisoi muuan pieni ja paksu ukko pikkupoikien ympäröimänä, jakaen näille taskustaan lakritsapalasia. Sitten järjesti hän heidät riviin edelleen ja asettui itse taakse. Niin lähti poikarivi marssimaan ja ukko käppäsi heidän perässään ja naurusuin komensi: leuvvoi, pravvoi, leuvvoi, pravvoi! Sitä menoa hän tuli Jaakkoa vastaan poikineen ja marssitutti heitä torille asti, jossa vielä antoi heille makeisia ja laski heidät hajalleen.

Ihmeissään kääntyi Jaakkokin kulkemaan heidän jälessään.

Ukko oli Baltzar Fellman, jota yleisimmin kaupungissa sanottiin vain Paltsu-patruunaksi.

Hän omisti veljensä Johanin kanssa suuren laivanvarustusliikkeen ja kauppapuodin. Veli toimi laivanvarustusliikkeen hoitajana ja piti huolta liikkeen ulkomaan kaupasta. Paltsu, joka oli puhelias ja leikillinen, hoiti puotikauppaa ja laajaa maalaisliikettä.

He kumpikin olivat vanhoja poikia ja asuivat yhdessä ja olivat yhteisesti koonneet suuren omaisuuden. Heidän monihaarainen liikkeensä oli kaupungin senaikaisen vilkkaan elämän synnyttäjiä. Se antoi työtä sadoille kaupungin miehille ja elätti heidän perheitään.

Mutta sentään tämänkin liikkeen johtajat, niin Paltsu-patruuna kuin Johankin, elivät yksinkertaista, työteliästä elämää. Itse valvoivat he laajoja, kaupungin ulkopuolella olevia peltojaan, kauppaliikettään ja veistämöään.

Kun Jaakko näki poikien hajaannuttua Paltsun lähtevän kävelemään takasin ja pujahtavan muutamasta portista, lähti hänkin ukon jälkeen. Tullessaan sen portin kohdalle, minne ukko katosi, huomasi hän täälläkin suuren kauppakartanon, jossa oli maalaisten hevosia ja kuormia. Hän pistäytyi pihalle ja näki tämän perällä samallaisen pirtin kuin oli Soviollakin. — Täällähän ensi yön saaneekin viettää, ajatteli hän ja meni pirttiin.

Yösijan lupasikin hänelle talon renki, joka juuri oli syömässä myöhästynyttä päivällistään. Mutta täällä hänen tulonsa herätti suurempaa huomiotakuin eilen illalla Sovion pirtissä. Se johtui siitä, että renki oli naimisissa ja asui joukkoineen pirtissä ja pirtin perässä olevassa kahdessa kamarissa. Elämä täällä oli sen vuoksi kodikkaampaa ja tulija joutui läheisempään tekemiseen asukkaiden kanssa kuin Sovion yksinäisessä pirtissä, jossa naimaton renki oli valtiaana.

Jaakko sai rengille tehdä selkoa retkestään ja tämä kun kuuli hänen olevan työtä vailla, lupasi puhua hänen puolestaan patruunalle.

Sitten illalla tulikin patruuna pirttiin. Se juuri olikin hänen tapaistaan. Melkein joka ilta kävi hän pirtissä maalaisia puhuttelemassa ja rengin lapsia polvellaan kiikuttamassa.

Nytkin istahti hän penkille maalais-isäntien joukkoon ja pian oli vilkas juttelu käymässä vuodentulosta ja ensitalvisesta puunajosta. Vaikka hän oli suuren pääoman omistaja ja satojen työmiesten isäntä, ei kukaan häntä ujostellut. Kaikkihan tunsivat Paltsun, samaten kuin hänkin tahtoi tuntea jokaisen, jonka kanssa hän pienimpäänkin tekemiseen joutui. Virtanaan herui hänen suustaan puhe, jota hän vähän väliä leikillisillä sutkauksilla höysti.

Ennenkuin renki kerkesi puhua mitään, huomasi Paltsu Jaakon.

— Mistä nuori mies on? kysyi hän ystävällisesti.

Kun hän kuuli sen, sanoi hän ihmettelevän näköisenä:

— Pielavedeltä asti. Kauvaksi jo Raahe kätensä ojentaa. Siellä päin on kaiketi vain Sovion talonpoikia. Meillä ei ole yhtään tuttavaa siellä, vaikka kyllä muualla Savossa on. Mutta mitä varten nuori mies on liikkeellä? Oletko tuonut mitään myötäväksi?

Nyt ei Jaakon auttanut muu, kuin selittää seikkailunsa.

Tätä kuunteli Paltsu-herra totisena. Ja kun Jaakko pyysi lopuksi työtä, puisti hän päätään ja alkoi puhella:

— Ne nuoret, ne nuoret ovat huimapäitä! Ei saisi vielä sinun iälläsi ilman isän suostumusta ruveta sellaisiin yrityksiin. Sinulle voi käydä samansuuntaisesti kuin minun vanhemmalle veljelleni. Hänet lähetettiin Englantiin, mutta siellä rupesi hän ominpäinsä merimieheksi muutamaan Länsi-Intiaan menevään laivaan. Täällä suljettiin hänet erehdyksessä kuumesairaalaan, mistä hänen onnistui päästä ainoastaan karkaamalla pois. Vasta monien seikkailujen perästä pääsi hän kotiin. Koeta nyt palata isäsi luo! Sovi hänen kanssaan ja tee niinkuin neljännessä käskyssä neuvotaan! Sitäpaitsi en tiedä, olisiko sinulle nyt sopivaa työtäkään. Varvin työhön sinusta ei heti ole, kun olet tottumaton ja merellekään et enää tänä vuonna pääse, sillä tänä aamuna meidän viimeisen lähtevän laivan miehet menivät "puuriin". — Tulehan nyt huomen-aamulla meidän puotiin, niin koetan varustaa sinut matkarahoilla, että pääsisit kotiisi.

Sen sanottuaan Paltsu-herra lähti. Pimeällä kartanolla kulki hän koperoimassa makasiinien ovia, ettei vain jäisi yhdenkään suulle yöksi avainta.

Mutta Jaakosta tuntui, että hänen tiensä nousee aivan pystyyn. Huolissaan ja masentuneena kiipesi hän seinäsänkyyn nukkumaan.

V.

Matti-patruuna.

Seuraavana aamuna heräsi hän siihen, että renki tuli panemaan tulta pirtin lamppuun; ulkona oli vielä aivan pimeä.

Maa oli yön aikana kohmettunut ja pakkanen oli ripotellut sen pinnalle valkoisen kuurakerroksen. Kärrykeli oli parantunut ja siitä kuuli Jaakko pirtissä olevien maalaisten iloitsevan. Ne heistä, joilla oli valmiit kuormat ja muutkin asiat ajettuina, kiirehtivät taipaleelle. Toiset taasen, jotka eilen iltapäivällä olivat tulleet, menivät päivänkoitteessa kaupungille.

Jaakko jäi yksikseen. Hän kadehti niitä onnellisia, joilla oli tiedossaan tämänkin päivän toimet ja työt. Häntä itseään poltti epävarmuus ja pakollinen toimettomuutensa.

Renki tuli hevostaan ruokkimasta. Kun hän näki Jaakon mietteissään, istahti hän hänen viereensä ja sanoi neuvovasti:

— Taitaapa olla paras, että teet niinkuin patruuna illalla puhui.

— Enpä sitä vielä tiedä, sanoi Jaakko ja naurahti katkerasti.

Sitä hän oli miettinyt, mutta ei ollut saanut vielä päätetyksi.

— Kyllä se vain parasta on. Nyt on jo puoti auki. Menehän sinne! Sieltä hänet löydät.

Kun Jaakko ei puhunut mitään, jatkoi renki koettaen matkia isäntänsä illallista puhetapaa:

— Kyllä se vain niin on, kun patruuna puhui. Et sinä pääse laivantyöhön kenenkään varviin, kun olet aivan tottumaton. Onhan siellä kyllä semmoistakin työtä, jota osaisit tehdä, mutta taitaa kaikilla olla täydet miehet... Kunpa olisit ennemmin tullut, niin olisit päässyt ensireissun pojaksi johonkin laivaan... Menehän nyt vain noutamaan matkarahat pois!

— Saa nyt nähdä, sanoi Jaakko ja lähti ulos.

Siellä oli jo kirkas päivä. Jaakko meni portille ja katsoi kadulla käyvää liikettä. Hän oli kahdenvaiheilla, mennäkö patruunan puheille ja pyytää häneltä jonkinkaanlaista työtä, vai lähteäkö sitä muilta etsimään. Kotiin paluuta hän ei ajatellutkaan, vaikka tuntuikin elämä niin tukalalta ja tietymättömältä...

Samassa kääntyi joku hevosella portille. Kiireesti hypähti Jaakko siitä kadulle ja lähti kaupungille.

* * * * *

Sillä aikaa, kun Jaakko harhaili kaupungilla, oli patruuna Matti Sovio jo palannut aamukävelyltään ja alottanut työnsä konttorissaan. Hän oli pahalla päällä ja vihelsi istuessaan pöytänsä edessä, joka oli pihanpuolisen ikkunan vieressä. Viheltäminen, mikä suinkaan ei noudattanut tarkasti sävelmää, selvensi aina hänen ajatuksiaan.

Paha tuuli johtui tällä kerralla huonoista uutisista, joita hän oli kuullut torin kulmaan kokoontuneitten herrojen puhuvan. Oli nimittäin siihen aikaan tapana, että melkein kaikki porvarit kävivät ennen aamiaista aamukävelyllä ja melkein säännöllisesti kokoontuivat torin kulmaan tai johonkin muualle hetkeksi juttelemaan. Tällaisessa ulkoilma-kokouksessa olivat puheen-aiheena kaupungin tapahtumat. Mutta toisinaan johtui puhe avarammillekin aloille. Niinpä tänäkin aamuna oli keskusteltu Saimaan kanavasta, jonka kohdakkoin, vuoden parin perästä, oli määrä valmistua.

Jo kauvan, vuosikausia, oli Saimaan kanavarakentaminen uhkaavana pilvenä painostanut Raahen, samaten kuin muidenkin Pohjanmaan kaupunkien porvarien mieltä. Jota likemmäksi sen valmistuminen tuli, sitä uhkaavammalta rupesi asema tuntumaan. Useimmat Raahen toimeliaat porvarit olivat hengessään näkevinään kaupunkinsa kohtalon, sen hiljaisen näivettymisen, kun kanava valmistuttuaan vetäisi Savon kaupan kauttansa Wiipuriin.

He olivat aivan varmoja siitä, että suuri Saimaan kanava synnyttää pienempiä kanavia latvavesille, aina heidän kauppa-alueelleen asti.

Silloin kohtaa kova kaupunkia. Toisen kovan se oli juuri kestänyt. Englantilaiset olivat toista vuotta sitten käyneet polttamassa viisi laivaveistämöä kaikkine huoneineen ja rakennusaineineen. Neljässä oli parhaillaan ollut laiva rakenteella. Sama tuho oli kohdannut useita satamassa olleita laivoja, niin myös pikipolttimoa ja tervahovia, jossa oli tuhansia tynnyreitä tervaa. Kaikkine tuhoineen oli Raahea kohdannut vahinko toista miljoonaa markkaa. Mutta se oli kuitenkin niitä vahingoita, jotka voipi aikaa voittain korjata. Se olikin jo hyvällä alulla, sillä heti seuraavana keväänä oli Raahen veistämöllä jo neljä laivaa vesille laskettavana. Nyt ensi talven ajaksi oli suunniteltu vielä useampia.

Elämä oli vilkasta ja maalaiskauppa kävi laajoilla aloilla. Mutta kaiken tämän yllä leijaili tuhon enteet: Kanavat ja monet uutiset höyryn uusista voitoista ulkomailla ja kotimaassakin olivat niitä. Ainoastaan viisaimmat niihin huomionsa kiinnittivät. Kaupungin monisatalukuinen työväestö ja pikkuporvarit eivät niistä mitään tienneet. Heidän mielestään elämä päinvastoin vilkastui. Niinhän olikin, sillä Itämaisen sodan päätyttyä oli rahtilaivojen kysyntä vilkastunut ja rahdit tuottivat suurempia tuloja laivojen omistajille kuin koskaan ennen. Sitä asiantilaa käyttivät Raahen laivanvarustajat hyväkseen ja "lyöttivät" laivoja minkä ehtivät. Ja niin kohosi lopun edellä elämä kaupungissa hyvinkin vilkkaaksi.

Jotenkin tällaisia mietteitä hautoi mielessään patruuna Matti Sovio, istuessaan tänä varhaisena aamuna konttorissaan. Hänen edessään oli muutamia ulkomailta tulleita kirjeitä, jotka odottivat vastausta.

Hän oli juuri aikeissa käydä niihin käsiksi, kun viereisestä huoneesta alkoi kuulua pianon soittoa. Se häiritsi ja suututti häntä ja hän alkoi viheltää voimainsa takaa. Kun siitä ei tuntunut apua tulevan, huusi hän rämeällä äänellään:

— Ole klinkuttamatta siellä ja tule töihisi!

Soitto lakkasi ja pian ilmestyi huoneeseen Matti-patruunaa huomattavasti nuorempi mies. Hänkin oli pitkä ja pysty, mutta hänen piirteensä olivat pehmeämmät ja veltommat kuin Matin. Hän oli Henrik Sovio, Matti-patruunan nuorempi veli, joka asui heidän yhteisessä vanhanpojan kodissaan ja hoiti yhteisesti veljensä kanssa heidän suurta liikettään.

— Älä, veikkonen, vihellä noin julmasti! Aivanhan korvani halkeavat, sanoi hän omituisen pehmeällä äänellä veljelleen.

— Perhanaako sinä klinkutat koko aamun, ettei talosta löydä rauhaisaa paikkaa! murisi Matti.

— Onpa se oikein veljellinen aamutervehdys...

— Ole löpisemättä! Jos olisit herännyt ennemmin ja olisit ollut kuulemassa eräitä asioita, niin etpä sen lämpimämpää tervehdystä odottaisikaan, mampselli.

— Mitä on miehekäs veljeni nyt torikokouksessa nenäänsä saanut? kysyi Henrik pehmeästi ääntäen.

Matti ei katsonut hänen kysymystään vastauksen arvoiseksi, vaan kumartui työhönsä. Veli istui myös pöytänsä ääreen ja hyräili hiljaa äsken soittamaansa sävelmää. Mutta pian hän heitti sen ja syventyi työhönsä.

Siinä veljekset työskentelivät. He olivat kokonaan toistensa vastakohdat. Matti oli rohkea, suora ja raju, kiroili kuin mustalainen ja kun suuttui, oli hillitön kuin raju varsa. Yleensä oli hän töykeäkäytöksinen ja karkea. Henrik taasen oli pehmeä ja saamattomampi, rakasti musiikkia ja istui mieluummin pianon kuin konttoripöydän ääressä. Hänellä oli siro ja sievistelevä käytöstapa. Hän oli suorittanut perämiehen ja kapteenin tutkinnon ja oli onnellisesti ohjannut pari laivaa — karille. Kolmatta laivaa ei Matti enää hänelle uskonut.

Hetken perästä murahti Matti-patruuna pöytänsä äärestä:

— Saimaan kanava valmistuu ensi vuonna.

— Vai niin, sanoi Henrik välinpitämättömästi.

Hänen välinpitämättömyytensä suututti Mattia, tai liekö hän ajatellut, ettei veli käsitä asian tärkeyttä. Oli miten oli, sähähti hänen suustaan vihasesti:

— Aasi!

— Oliko se uusi kohteliaisuussana? kysyi Henrik sävyisästi.

— Aasi ja vielä sittenkin aasi, kun et käsitä, että se viepi meidän Savon kauppamme aivan vähiin. Ja anna, kun kerkeävät rakentaa Savon ylävesille vielä kanavat, niin me emme saa Savosta mitään.

— Se ei meitä horjuta. Jäähän meille Pohjanmaan laajat pitäjät. Sitäpaitsi, laivaliikehän meitä nykyisin enin hyödyttää.

— Hyödyttää niin kauvan kun hyödyttää; mutta tiedätkö taata, kuinka kauvan? Kun sekin loppuu, niin silloin ei Savon kauppa olisikaan aivan merkityksetön.

— Mitä tarkotat? Aina vain sinä uskot rautaan ja höyryyn?

— Uskon mihin uskon. Mutta kyllä me ehkä kerkeämme nähdä vielä senkin ajan, jolloin puukaukalot myydään polttoaineiksi...

— Nyt näet kummituksia kirkkaalla päivällä. Saamme huoletta rakennuttaa puulaivoja Suomen hongasta minkä kerkeämme. Varmasti niille rahteja riittää. Emmekö viime postissa saaneet useita kyselyjä, useampia, kuin on antaa laivoja? Niin on vielä pitkän aikaa. Etkö osaa laskea sinä, joka aina kehut pitkälle näkeväsi, kuinka paljon kalliimmaksi tulee rautalaiva kuin suurinkaan puulaiva? Siinä on yksi ja luja syy, minkä vuoksi meidän puulaivamme kestävät kilpailussa.

— Sinä puhut kuin keitetystä lampaanpäästä. Jos olisit enemmän näitä asioita miettinyt, niin et hinnan eroa enää mainitsisikaan. Etkö ole ajatellut sitä mahdollisuutta, että höyrylaivoista voidaan tehdä vastaisuudessa kymmentä kertaa suurempia kuin puulaivoista; ja sitä, että ne voivat kestää kymmenen kertaa enemmän ja että ne vievät lastin perille kymmentä kertaa varmemmin ja nopeammin kuin mikään purjelaiva. Kuka silloin tarvitsee sinun puukaukaloitasi?

Kun Matti-patruunan jyrisevä ääni lakkasi, istuivat he kumpikin hiljaa. Henrikin täytyi itsekseen ihmetellä veljensä tulevaisuuden ennustuksia.

— Kaikki loppuu aikanaan, mutta minkä me sille mahdamme, sanoi Henrik pehmeästi.

— Meidän on jotakin voitava. Ajattelen sitä, miten käy meidän kaupungillemme, kun loppuu sen kauppa ja laivaliike?

— Siitä tuskin vielä kannattaa huolehtia, sanoi Henrik keveästi.

— Siitä on nyt huolehdittava. Sitten, kun kaikki muuttuu, on se myöhäistä. Pitäisikö meidän istua kädet ristissä ja katsoa, miten elämä muualla ryöppyää kuin kohiseva koski eteenpäin?

— Koski purkaa ryöppynsä suvantoon ja tyyntyy. Anna ryöpytä muualla! Onhan meidän kaupungilla nyt niin vilkas liike kuin monella suuremmallakin. Turha on sinun pelkosi vielä, sanoi Henrik.

— Pöllö! ärähti Matti. Siihen heidän keskustelunsa taasen katkesi.

Samassa katsahti Matti-patruuna ikkunasta kartanolle. Siellä näki hän muutaman laukkuselkäisen nuoren miehen juttelevan renkinsä kanssa. Se oli meidän tuttavamme Jaakko.

Renki puhdisti kartanoa maalaisten hevostenjätteistä ja roskasta. Äsken aamukävelyltään palattuaan oli Matti-patruuna haukkunut hänet pahanpäiväiseksi juuri siitä, että kartano oli vielä puhdistamatta.

Matti-patruuna näki renkinsä nuorelle miehelle jotakin neuvovan. Sitten lähti poika konttorin ovea kohti.

— Mitä perhanaa hän tänne saapastaa? Työtä on varmaankin vailla, murisi patruuna itsekseen. Samassa vilahti hänen kasvoillaan hymyn tapainen ja hän jupisi: Työhön sinut panen.

Samalla astui Jaakko sisälle ja pysähtyi ujosti ovensuuhun. Hän kävi hämilleen, kun kaksi komeata herraa tarkasteli häntä pöytiensä takaa. Toisen heistä hän heti tunsi viime talviselta kaupunkiretkeltään. Sen pöydän vieressä makasi suuri newfoundlandilainen koira, joka irvisteli julmasti ikeniään; kidasta tuli kumea murina kuin maanaita.

— "Kaima", hiljaa siinä! ärähti Matti-patruuna koiralleen.

Melkein yhtä ystävällisesti murahti hän Jaakolle:

— Mitä asiaa?

— Olisin työtä vailla, sai Jaakko sanotuksi.

— Minkälaista työtä sinä osaat tehdä?

— En tiedä oikein mitä osaisin...

— Et tiedä ja tulet sentään kysymään. No minulta saat sellaista työtä, jota osaat tehdä, kun vain viitsit... Nouda nyt tuolta meidän rengiltä rautakanki ja tule sitten takasin!

— Tänne sisällekö? kysyi Jaakko ihmetellen.

— Tänne, tänne ja pian!

— Älä nyt taasen hulluttele! sanoi Henrik Jaakon mentyä.

— Ole hiljaa, äläkä sekaannu minun asioihini! murahti Matti.

Veli keikautti tyytymättömänä päätään, mutta piti parhaana olla hiljaa. Hän arvasi, että tämä homma oli taasen hänen rajun veljensä omituisia päähänpistoja, joihin hän oli kerennyt jo tottua. Useasti ennenkin oli Matti-patruuna menetellyt samalla tavalla kuin nytkin työhön pyrkivien kanssa, varsinkin silloin, kun kysyvä oli arkaileva, eikä osannut heti sanoa, mihin hän kykenee.