Part 3

Hirsikankaan Matti tiesi entisestään, missä oli Sovion varvi. Sen kohdalle he pysähtyivät, jättivät siihen hevoset ja nousivat rinnettä maalle katsomaan, minne he saisivat panna mastopuun. Kun he siinä rakenteella olevan laivan sivua kävelivät, huomasi Jaakko korkealla telineitten päällä vanhan, valkopartaisen miehen, joka mittakeppi kädessä siellä seisoi. Äijä oli Sovion varvin vanha työmestari; eläessään oli hän rakennuttanut kymmeniä laivoja. Hänen nimensä oli Siniluoto. Nopeasti kapusi hän telineiltä alas näyttämään paikkaa, minne he saisivat mastopuun panna. Siinä oli läjässä kymmeniä puita, mutta ei yhtään niin komeaa kuin tämä uusi tulokas.

Jaakosta tuntui tuo valkopartainen äijä hyvin varmalta ja itsetietoiselta. Hän ei puhunut paljon mitään. He saivat ymmärtää hänen tarkoituksensa kepin viittomisesta. Sillä näytti hän heille mastopuuläjää ja sillä osotti hän pitkin laivan sivua, jota myöten heidän tuli puunsa vedättää.

He palasivat hevosten luo ja ajoivat rinnettä ylös. Mutta siinä tarttui puu kiinni. Etumainen reki nousi mäen päälle, vaan takareki ja puun latva keikahtivat koholleen, joten puu tarttui keskikohdastaan rinteen harjanteeseen. Siinä hevoset vetivät ja vetivät, mutta puu keikkui kuin vaaka. Työmiehet rupesivat nyt laskettelemaan sukkeluuksiaan savolaisille. Mutta sen katkaisi äkisti Siniluodon äijän tuima ääni. Hän käski miestensä mennä savolaisia auttamaan. Nyt sidottiin puun tyveen vahva köysi ja siihen tarttui kymmeniä miehiä ja silloin luisui puu rinteestä irti ja takarekikin rupesi sitä kannattamaan. Miehet olisivat vetäneet puun mastopuuläjän viereen, mutta heti, kun savolaiset näyttivät itse tulevan toimeen, komensi Siniluodon äijä väkensä pois. — Ketään ei saa auttaa enempää kuin tarve vaatii; mitä siitä yli tulee, se on pahaksi, sanoi hän jatkaen: Eivätpä taitaisi nämä Savon ukot kotiinsa päästä, jos me totuttaisimme heitä liikoihin apuihin. Jaakko näki isänsä leuvan vipattavan niinkuin aina silloin, jolloin hän aikoi sanoa jotakin myrkyllistä. Mutta Siniluodon äijä viittasi kepillään käskevästi, että menkää tiehenne! Eikä Hirsikankaan Matti saanut sanotuksi mitä hänen mielessään oli.

He veivät puun paikalleen, katselivat ja töllistelivät veistämöllä. Näkivät miten laivan runko oli paksuista pelkoista tehdyn, mereen päin viettävän tapulin päällä. Vankasti oli kaikki varustettu, pelkat rautapulteilla lujasti toisiinsa pultattu.

Laivan rungon vieressä oli lankuista tehty pitkulainen laatikko, josta tuprusi kuuma ja valkoinen höyry kylmään talvi-ilmaan. Tämä oli pasa; sen sisässä oli kaksi kiehuvaa kattilaa. Pasan sisässä kypsytettiin honkalankut notkeiksi ja taipuviksi. Kun lankku vedettiin ulos, höyrysi se ja oksista tihkui kuumaa pihkaa; se oli niin notkea, että sen olisi voinut melkein solmuun vetää. Sellaisena taivutettiin se kaaripuihin, vaarnattiin ja naulattiin kiinni. Näin lankku lankulta kohosi laivan laita niin, että se keväällä peitti kokonaan kylkiluut... Mutta sitä eivät Jaakko ja hänen kumppaninsa olleet näkemässä. He eivät kerenneet nähdä monenkaan lankun kiinnittämistä, sillä heidän täytyi mennä kaupunkiin asioilleen. Mutta Jaakkoon teki laivaveistämö voimakkaan vaikutuksen, niin voimakkaan, että hän aivan selvästi nyt jälestä päin muisti kaiken, mitä oli siellä nähnyt.

Muisti hän myös senkin, että hän samana iltana kävi leikkisän kultasepän luona ja osti sormuksen. Sitten kävi hän ostamassa silkin muutamasta puodista. Puotityttö rupesi hänen kanssaan puheisille. Tyttö oli tuollainen elävä ja rohkea, erilainen kuin kotikylän tytöt. Mutta hän, ujo sydänmaan poika, ei uskaltanut paljon puhuakaan, vaan kiiruhti silkin saatuaan pois.

Kaiken kaikkiaan teki kaupunki laivaveistämöineen, puoteineen ja tyttöineen häneen niin valtavan vaikutuksen, ettei hän saanut sitä mielestään haihtumaan, vaan muisteli ja — kaipasi sitä alituiseen.

* * * * *

Kului se talvi, ja saapui aikainen ja rutosti talven vallan taittava sisämaan kevät.

Talven kuluessa oli Latolan Leena tullut näkemään, etteivät hänen toivomansa sulhasen aikeet aivan tosia tainneet ollakaan.

Koko talven oli hän odottanut, että Jaakko tulisi tuomaan kihlojaan. Hän ei ollut ollenkaan varma itsestään, vaikkapa vaihtaisikin tuon toisen Jaakkoon.

Mutta se häntä ihmetytti, kun Jaakko ei enää näyttänyt hänestä välittävän. Ennen hän oli alituiseen heillä käynyt, mutta nyt näki häntä harvoin, vielä harvemmin sai puhutella. Kihloistaan hän ei ollut mitään puhunut. Liekö tuonutkaan?

Kesän tultua, kun tytöt muuttivat aittoihinsa nukkumaan, kiihtyi Leenan ikävä ja toivo entistä enemmän. Olihan Jaakko viime kesänä hänen aitassaan käynyt. Mutta vaikka hän kuinka hartaasti valoisina kevätöinä odotti, ei Jaakkoa kuulunut. Se hänelle selvisi, ettei tuo toinen poika merkinnyt hänelle enää mitään. Jaakko oli hänelle kaikki kaikessa.

* * * * *

Oli kaunis kevätkesän aamu; järvi läikkyi iloisesti ja metsä humisi aamutuulessa.

Jaakko oli lähellä rantaa korjaamassa pellon aitaa. Sen vieritse kulki maantie; tien takaa alkoi metsä. Sieltä kuului naapurin lehmänkellon kalke, joka eteni sydänmaalle päin. Sitten alkoi kuulua laulua. Hän tunsi sen Leenan ääneksi. Kellon kalke eteni ja laulu loppui. Jaakko teki työtään ja silmäili väliin kimaltelevaa järveä. Kaunis se oli lehtevine rantoineen. Hiljaista ja rauhallista oli seutu; niin hiljaista, että ihan painosti.

Siinä taaskin tuli hänen mieleensä talvinen kaupunki-matka. Hän ajatteli, että miltähän mahtaisi nyt kaupunki näyttää? Minkälaisen vaikutuksen tekisi kesällä meri, joka on niin laaja, ettei toista rantaa erota. Veistämöllä käy varmaan kiire työ. Talvella tekeillä olleet laivat lasketaan vesille. Miten se tapahtuu? Siitä hänellä ei ollut selvää käsitystä.

Vaikka hän oli kotonaan, niin yllätti hänet ikävä. Hän halusi hartaasti päästä näkemään merta, kaupunkia, laivaveistämöä, ihmisiä ja vilkasta elämää.

Hänestä tuntui, ettei häntä kukaan kotona kaipaa; ehkä äiti kaipaisi, jos hän lähtisi. Isä ei hänestä paljoa välitä. Vanhemman veljen kanssa suunnittelee hän kaikki; sitä hän suosii, mutta kaikkien muitten täytyy hänen kärtyisyyttään kärsiä; niin äidinkin, jolla ei koskaan ole ollut sanan valtaa talon asioihin, niin myös hänen. Mutta rupeaako hän sitä kaiken ikänsä tekemään?

Hänen työnsä oli melkein lopussa; vielä oli muuan vitsas kierrettävä seipäisiin, vielä muuan aidas pantava. Silloin näki hän Leenan palaavan tietä pitkin lehmiä viemästä. Leena huomasi hänet ja pysähtyi... Hän hymyili iloisesti odottaen Jaakon jotain sanovan; mutta tämä ei keksinyt mitä sanoisi. Hänestä tuntui koko tyttö niin ilmanaikuiselta. Hän ei nähnyt enää hänessä mitään sellaista, mikä olisi tehnyt hänet muita tyttöjä miellyttävämmäksi... Hänen mieleensä tuli kihlat, jotka hän oli Leenaa varten tuonut. Ne olivat vieläkin hänen kätkössään vaateaitassa. Olkoot siellä!

Kun Jaakko ei puhunut mitään, kysyi Leena iloisesti:

— Mitä poika miettii?

— Enpä mitään erikoista.

— Mitä sinulle on oikeastaan tapahtunut? Kun...

— Miksi?

— Kun sinä olet muuttunut erilaiseksi kuin olit ennen... Et käy enää meilläkään koskaan.

— Eihän tuota tule käydyksi...

— Kävithän ennen...

— Niin...

— Taisitpa jättää kihlasi sinne kaupungin tytöille, kun ei ole kuulunut, että täällä olisit niitä kenellekään tarjonnut ja kun olet muuttunut niin hiljaiseksi ja ikävöivän näköiseksi... sanoi Leena kiusottelevasti. Mutta Jaakko kuuli, että hänen äänensä värähteli kiihkeästä liikutuksesta.

— Kukapa noista täällä huolisikaan, sanoi hän välinpitämättömästi.

— Oletko tarjonnut?

— Tarjosinhan noita kerran, mutta ei ollut silkin ottajaa.

— Eihän niitä sinulla silloin ollutkaan.

Jaakko tunsi, mihin tyttö tähtää. Mutta se herätti hänessä kyllästymistä. Hän sanoi:

— Ei ole nytkään sen enempää. Millä minä olisin saanut sellaiset, että ne olisivat kelvanneet.

Leenan ilakoiva hymy kuoleutui hänen huulilleen. Hän näki selvästi, ettei hän enää ole Jaakolle se, mikä oli ollut.

Hetken seisoi hän siinä neuvotonna ja katsoi miten Jaakko hänestä välittämättä korjasi aitaa. Kun hän tunsi, ettei heillä ole mitään puhuttavaa, lähti hän kävelemään tietä pitkin ja koetti laulaa hyräillä. Mutta päästyään Jaakon näkyvistä hyrskähti hän itkemään.

Vaan Jaakko tunsi, että nyt on hänen suhteensa tyttöön aivan selvillä. Se tuntui vapauttavalta, ja hänen mielessään kangasteli kuvia kaukaisen seudun tytöistä, jotka astuvat keveästi ja ovat niin viekottelevan näköisiä.

* * * * *

Oltiin syksyssä. Ensimäiset kuurayöt olivat olleet ja niitä seurasi sitten kirkkaita päiviä, jolloin syksyn monivärinen loisto puissa ja maassa silmiä ilahdutti.

Peltojen kellertävillä sängillä seisoi ruiskuhilaita ja ohra oli koottu suuriin aumoihin. Riihiä puitiin paraaltaan. Hirsikankaan talossa puitiin kaikki vilja heti syksyllä, eikä jätetty sitä talven alle niinkuin monessa paikassa Savossa tehdään.

Jaakko ja Matti ja heidän kumppaninaan yksi piioista puivat riihen joka päivä. Heillä ei ollutkaan enää monta jälellä.

Eräänä iltapäivänä kun he olivat päässeet riihestä ja saaneet saunatuksi, ehdotti Jaakko veljelleen, että he vetäisivät jälellä olevat viljat riihen viereen, ettei niitä tarvitsisi enää joka päivä pellolta noutaa.

Sinä iltana vedättivätkin he viljan riihen eteen.

Samana iltana lämmitti Jaakko riihet, sillä isä oli veneellä lähtenyt järventakaisissa taloissa käymään. Kun hän oli saanut ne lämmitetyksi, katsoi hän, ettei valkeanvaaraa ole ja sulki luukut ja oven.

Mutta sillä aikaa, kun talon väki asettelihe nukkumaan, tapahtui toisessa riihessä jotakin. Kun lyhteet parsilla rupesivat kuivumaan, solahti niistä yksi, jonka Matti ahtaessaan oli muitten päälle viskannut, sieltä alas kuumalle kiukaalle. Siinä se kuivui ja kuumeni, kunnes siitä alkoi säkeniä sinkoilla. Viimein leimahti se ilmi tuleen ja liekin kielekkeet alkoivat nuoleskella parsilla olevia lyhteitä... Aivan pian leimahti tuleen koko riihi, vapisten suurena ja kirkkaana soihtuna pimeätä syksy-yotä. Palavasta riihestä tarttuivat punaiset liekit sen vieressä olevaan vilja-aumaankin.

Talossa herättiin vasta sitten, kun ei enää voitu mitään tehdä riihen ja vilja-auman pelastamiseksi. Hirsikankaan ja naapuritalojen yö-unestaan heränneen väen täytyi vain olla toimetonna katsojajoukkona näkemässä, miten liekit rätisivät ja kaameasti valaisivat sysimustan metsän.

— Eipä sille enää mitään mahda. Paras on lähteä nukkumaan, sanoi Latolan isäntä.

Tuulta ei käynyt mistään ja asuinrakennukset olivat niin etäällä, etteivät ne vähimmässäkään vaarassa olleet.

Mutta Hirsikankaan Matti-isäntä seisoi silmät harrallaan tuleen tuijottaen ja laski, kuinka suuri vahinko hänelle palossa tuli. Riihi ei niinkään harmittanut, sillä metsähän oli vieressä, ettei uuden rakentamisessa suurtakaan huolta ollut. Mutta häntä harmitti viljan palaminen. Siinä meni useita hevoskuormia jyviä, jotka hän oli ajatellut viedä Raaheen. Jyvät olivat hyvässä hinnassa, sillä enimmältä osalta oli tullut huono vuosi. Nyt ne menivät ilmanedestä. Se harmitti häntä, joka ei edes napin kadottamista tahtonut jaksaa suuttumatta kestää... Hän mietti, kenen hän syylliseksi tähän tuhoon tuomitseisi? Hänen vihansa kohdistui Jaakkoon. Sillä hänhän oli ollut riihtä lämmittämässä ja hänen toimestaanhan oli vilja riihen viereen vedetty.

Hurjasti kiroten alkoi hän vihaansa purkaa. Hän syytti Jaakkoa huolettomaksi vetelykseksi, joka oli tämän vahingon aikaansaanut.

Mutta Jaakko tunsi olevansa tuhoon syytön ja rupesi puolustamaan itseään. Siitä kimpastui hänen isänsä kokonaan ja menetti kaiken malttinsa.

— Sen vietävän vetelys! Olisi ollut parempi, ettei sinua olisi syntynytkään. Monesta tuhosta ja mieliharmista olisin säästynyt. Pakene pois minun silmieni edestä! Mene, mene, ennenkuin hävität ja poltat koko talon!

Matti ymmärsi sanovansa liikaa, mutta hän ei voinut hillitä hurjaa vihaansa, vaan antoi sen ryöppyävän raju-ilman lailla purkautua Jaakkoon.

Jaakko seisoi siinä kalpeana. Isä ei vielä koskaan ennen ollut käskenyt häntä kotoa pois. Nyt kuuli hän sen. Hän kyllä ymmärsi, että kun isä tyyntyy, niin hän ehkä katuu sanojaan, mutta sittenkin kävi isän vihan purkaus häneen liian kipeästi.

Hän tunsi, että nyt ei häntä enää mikään sido kotiseutuun; ja se toinen seutu häntä kiehtoo ja kutsuu.

* * * * *

Kun aamulla Hirsikankaan väki tulipalo-yön jälkeen heräsi, oli yksi vuode tyhjä.

Jaakko oli kadonnut eikä kukaan osannut aavistaa, minne hän oli mennyt.

Se vain kaikkia ihmetytti, ettei talon hiljainen emäntä, joka oli kiintynyt Jaakkoon enemmän kuin muihin lapsiinsa, hänen lähdöstään suuriakaan näyttänyt välittävän.

— Hän on tottunut hiljaa kaikki kantamaan, ajatteli vanha ruotilaismuori.

IV.

Harhailemassa.

Muutamana pimeänä syksy-iltana lähestyi Jaakko Raahea. Hän ei tahtonut enää yöpyä ennen kaupunkia, vaikka alkoi jo olla pimeä, kun hän sivuutti viimeiset maalaistalot läheisessä Palonkylässä.

Koko matkan oli hän kulkenut jalkaisin, laukussa jonkun verran evästä ja kukkarossaan jonkun verran rahaa. Näillä varoilla oli hänen äitinsä hänet kotoa lähtiessä varustanut.

Silloin yöllä, tulipalon jälkeen, oli hän ennen lähtöään mennyt äitinsä puheille. Isä oli ollut vielä riihen raunioilla. — Äiti oli ensin vastustanut hänen menoaan, mutta nähdessään, että Jaakko lähtee, kielsi hän tai käski, oli hän varustanut hänelle eväslaukun ja antanut hänelle säästörahansa. Sitten oli poika kenenkään huomaamatta kadonnut.

Oli jo pimeä ilta, kun hän pääsi tullista Kirkkokadulle, joka oli paikkapaikoin aivan pimeä. Ainoastaan siinä näki eteensä, missä valo talojen ikkunoista lankesi kadulle. Siellä täällä vilkkui hänen edessään kaukana häilyviä valopilkkuja. Ne olivat lyhtyjä, joilla jotkut kadulla kulkevat valaisivat tietään.

Muutaman talon portista tuli kadulle nainen, jolla oli lyhty kädessään. Hän joutui juuri Jaakon edellä kulkemaan. Hänen perässään pääsi Jaakko aina torille asti, jossa näki paremmin puotien ikkunoista virtaavan valotulvan vuoksi. Siellä poikkesi Jaakon edellä kulkenut nainen johonkin kauppaan. Entisestään tunsi Jaakko nyt paikat. Hän päätti mennä ensi yöksi patruuna Sovion pirttiin, jossa hän oli viime talvenakin ollut.

Torilta kääntyi hän Isollekadulle, joka johti rantaan. Tämä katu oli jotenkin valoisa, sillä sen varrella, kummallakin puolen, oli kauppapuoti melkein joka talossa. Kun hän kääntyi sinne, tuulahti häntä vastaan rannalta merituuli; sieltä kuului myös rantaa vasten vyöryvien aaltojen taukoamaton kohina. Hän tunsi tulleensa aavan veden äärelle, sillä noin raskaasti eivät hänen kotirannallaan kovallakaan tuulella aallot jymisseet. Hän tunsi outoa väristystä; yksinäisyyden tunne valtasi hänet hetkeksi. Häntä oudostutti pitkä, puolittain pimeä katu, jonka päästä kuului kumea meren pauhina, ja josta tuuli toi kirpeää meren hajua.

Siinä samassa oli hän Sovion talon portilla, josta poikkesi avaraan pihaan. Se ei ollut aivan pimeä, sillä ison rakennuksen akkunoista lankesi valo melkein pihan perälle, josta loisti myöskin kahdesta ikkunasta tuli. Ne olivat pirtin ikkunat. Pihalla häämötti paljon matkamiesten kuormia ja kärryjä.

Hän astui pirttiin, missä oli joukko miehiä, mikä syömässä evästä laukustaan, mikä juttelemassa kaupunki-asioista. He olivat kaikki maalaisia, jotka olivat tuoneet Sovion patruunan makasiineihin maalaistavaroitaan ja veivät palatessaan tavarakuorman takaisin.

Seinän vieressä pirtin perällä istui Sovion patruunan punakka renki. Hänet tunsi Jaakko viime käymiseltään; mutta renki ei näyttänyt häntä muistavan. Jaakon tulosta eivät muutkaan näyttäneet välittävän; toiset kääntyivät katsomaan, mutta useimmat eivät kiinnittäneet häneen mitään huomiotaan.

Hetken istuttuaan oven vieressä, siirtyi Jaakko likelle renkiä ja kysyi arasti:

— Saako täällä olla yötä?

— Tietenkin. Pane vaan hevosesi talliin, jos sinne mahtuu. Kuormasi säilyy kartanollakin aamuun asti.

Renki luuli hänen tuoneen tavarakuorman kaupunkiin, eikä Jaakko sen pitempiin puheisiin ruvennut. Hän siirtyi syrjemmälle ja alkoi illasteli laukussaan olevilla evään jätteillä.

Vähän kerrallaan kävivät matkamiehet hevosiaan syöttämässä ja paneutuivat levolle seinäsänkyihin, joita oli joka seinällä päälletysten katonrajaan asti.

Muutamia ylimpiä sänkyjä jäi tyhjäksi ja yhteen kiipesi Jaakkokin, vei mennessään laukkunsa asetti sen jalkapäähän. Sängyssä oli olkipatja ja tyyny. Peitettä ei ollut, eikä sitä tarvinnutkaan korkealla katonrajassa.

Kaikkien asetuttua levolle, sammutti renki lampun ja meni kamariinsa.

Kauvan vielä valvoi Jaakko pimeässä ja mietti uutta, outoa tulevaisuuttaan. Mutta pitkästä kävelystään oli hän väsynyt ja vihdoin alkoi hän hengittää rauhallisesti.

* * * * *

Oli jo valkea päivä, kun hän heräsi. Pirtti oli tyhjä; kaikki olivat menneet asioilleen.

Jaakko laskeutui lattialle ja alkoi miettiä, mihin hän ryhtyisi. Oli tuollainen puolipilvinen syksypäivä, jolloin väliin aurinko revähtää äkkiä paistamaan. Hän käsitti, että työtä täytyy hänen saada ja myöskin asunto. Mutta kummankin löytäminen tuntui sangen vaikealta, paljon vaikeammalta kuin hän oli osannut kotoa lähtiessä ajatellakaan. Kenen neuvoon hän turvautuisi aivan oudolla paikkakunnalla? Kuka häntä ohjaisi ja opastaisi?

Ensin päätti hän lähteä kaupunkia katsomaan; ehkä hän matkallaan jonkun keinon pulaansa löytäisi.

Hän tuli kadulle ja lähti rantaan päin. Kadulla oli elämää ja liikettä. Kuormia, täynnä maalaistavaraa: nahkoja, voisaaveja, talia ja jyviä, vieri rantaan. Ihmeissään katsoi Jaakko katua pitkin kulkevia miehiä, joilla oli musta kiiltonahkalakki, sininen villapusero, vyötetty leveällä nahkavyöllä, jossa komeili edessä kirkas ankkuri- tai laivankuvasolki. Heidän hän arvasi olevan merimiehiä, joita hän ei ollut viime talvena nähnyt tuollaisessa pukimessa.

Hän tuli rantaan, jossa oli kymmeniä kauppiasten monikerroksisia makasiineja; useimmissa olivat ovet ja yläluukut auki. Niiden edessä purettiin maalaisten kuormat ja annettiin heidän kärryihinsä suolaa ja muuta tavaraa.

Rannassa, aivan Isonkadun kohdalla, oli laivasilta ja siinä kaksikerroksinen, tiilikattoinen merimieshuone. Jaakko meni sillalle asti. Siinä aukesi hänen eteensä aaltoileva merenlahti, mutta itse isoa merta ei näkynyt, saaret sen estivät.

Rantaan kiinnitettynä keikkui suuri laivavene, jossa oli paljon meriarkkuja ja säkkejä. Joitakin merimiehiä istui juhlapukimissaan veneessä ja rannalla seisoi toisia. He olivat merimiehiä, joitten oli määrä lähteä etemmäksi ankkuroituun laivaan ja sillä pitkälle, vuosia kestävälle matkalle; muut saapuvilla olevat olivat heidän saattajiaan, vaimojaan, morsiamiaan, isiään ja äitejään.

Kun yhä lisää kokoontui väkeä merimieshuoneen rannalle, lähti Jaakko pois. Hän tuli Rantakadulle ja lähti veistämön tielle päin. Kappaleen matkaa mentyään, näki hän tulevan vastaansa saman vanhan miehen, joka häntä oli puhutellut viime talvena. Se oli Björkqvistin Epu.

Häneltä päätti Jaakko kysyä neuvoa pulassaan.

Ukko ei näyttänyt kiinnittävän huomiotaan häneen, vaan olisi mennä köpittänyt sivu, ellei Jaakko olisi sanonut:

— Kuulkaahan!

— Mitä?

— Ettekö tunne enää minua?

— Mistä hitosta minä sinut tuntisin... No tuhannen vietävä!... Olen minä jolloinkin sinut nähnyt... Ethän vain lienekin se samainen savolaispoika, joka talvella istua kökötti sen suunnattoman suuren mastopuun tyvellä... Sehän ryökäle oletkin... Mitä sinä nyt olet tänne tuonut?... Tervaa tietystikin.

— En ole tuonut muuta kuin mitä tässä näette.

— Ettäkö olet lähtenyt kodistasi kaupunkiin? Merimieheksi? No voi sun...

— En tiedä miksi mieheksi pääsen. Lähdin vain tänne... Ettekö tietäisi neuvoa, miten saisin työtä ja asunnon?

— Missä olet yösi viettänyt, vai nytkö vasta olet kaupunkiin tullut?

— Eilen illalla tulin. Yön olin Sovion pirtissä, mutta pitäisi saada vakituisempi asunto ja työtä.

— Etkö ole suuren talon poika?

— Olenhan minä.

— Ja kodistasi tänne läksit! Voi hullua poikaa! Merelle aijot pyrkiä... etkö tiedä, etten koiraanikaan panisi merelle. Ei kukaan sinne lähtisi, joka kerran on saanut siellä käydä, jos ei olisi pakkoa. Kuule poika! Täällä mennään merelle siksi, kun muuten ei eletä... Kas sillä lailla! Etkö kuule, kuinka haikeasti laulavat! He ovat juuri lähdössä neljän vuoden reissulle. Jos rannassa kävit, niin näit suuren joukon ihmisiä. He olivat niitä saattamassa. Moni silmä nyt vettä vuotaa. Kuule, kun haikeasti hurraavat! Kyllä Epu tietää, miltä maistuu, kun kotiranta jääpi ja eukko rannalla itkee. Mutta mikäpä auttaa! Jos tahdot eukollesi ja joukollesi syötävää, niin mene merelle! Semmoista täällä on... Katsohan! Tuolla soutavat! Ajattelin mennä katsomaan heidän lähtöään, mutta enpä kerennytkään. Vaan saman tekevä se. Olen ennenkin nähnyt itkettävän ja olen itsekin itkenyt. Sinunkin täytyy se taito opetella, jos tänne jäät.

He kumpikin katsoivat merelle, jossa iso vene eteni täynnä miehiä. Se oli sama, jonka Jaakko oli äsken rannassa nähnyt. Sitä soudettiin suurta parkkia kohti, joka oli ankkuroinut saarien väliin.

— Niin, poika parka! Palaa nyt sievästi kotiisi, kun olet tämän nähnyt! Täällä on merimiehiä, jotka hartaasti vaihtaisivat elämänsä sinun kanssasi, kun vain voisivat... Niin, mitä tuumaat?

— En palaa, sanoi Jaakko ja pudisti torjuen päätään. Ettekö tiedä neuvoa, miten saisin työtä.

— Menisitkö vaikka merelle?

— Aivan kernaasti, kun johonkin pääsisin.

— Jaa, jaa! Sellaista se on aina: neuvo nuorelle miehelle hyvää, varota häntä, ja hän ei kuitenkaan usko, ennenkuin saapi koettaa. Yhtä on, jos tuota koivua neuvoisin, joka tuossa rannalla kasvaa. Pääsi tietysti sinäkin pidät, puhun mitä puhun. Niinpä siis lähde minun kanssani. Minä osaan ensimäiset askeleesi merielämän viettävillä poluilla oikeaan ohjata. Nyt mennään!

He lähtivät.

Jaakko luuli, että ukko viepi hänet sinne, mistä saisi työtä. He tulivat Isollekadulle. Ukko ei puhunut mitään. Hänen punanen nenänsä tuhisi kuuluvasti, kun Jaakko siinä hänen rinnallaan käveli.

Björkqvistin Epu oli vanha merimies ja aina kova ryyppäämään, josta hänen eukkonsa oli saanut paljon kärsiä. Eikä Epulta olisi joukolleen merisatamissa mitään säästynyt, jos ei vain laivanvarustaja olisi pidättänyt hänen palkastaan joukollekin jotain. Näin oli elämä kuitenkin kulunut. Joitakin vuosia sitten oli eukko kuollut, ja lapset olivat menneet maailmalle. Epu oli nyt yksin. Mutta siitä huolimatta — tai juuri siksi — ryyppäsi hän niinkuin ennenkin. Hän oli alituinen vieras Tuomas Erkkilän kapakassa, joka samalla oli yksinäisten merimiesten majatalo. Ryyppimisellään ei Epu enää itselleen kuluja tuottanut, sillä merimiehet hänen kapakkalaskunsa maksoivat. Epu oli mainion hyvä tarinoimaan, ja siten hän puolestaan korvasi toisten kustannukset. Hänen tarinansa aiheena oli aina meri. Milloin olivat hänen juttunsa liikuttavan kauniita, milloin taasen leikillisiä ja ivallisia. Näin Epu parka ryyppäsi ja kertoi ja oli vielä vanhanakin iloinen ja huoleton. Hän oli ihan rapajuoppo, joka ei päivääkään ollut ilman alkohoolia. Mutta nuo iloiset meripojat eivät osanneet ajatella, että tämä oli ollut aikanaan Epun elämän syvä onnettomuus. Silloin vielä, kun eukko eli, ja lapset olivat pieniä, oli Epu koettanut alkohoolista luopua, mutta ei ollut jaksanut... Vieläkin häntä puistatti, kun hän muisteli sitä aikaa. Nyt ei hän enää välittänyt mistään. Kunhan aika kuluu ja viimeinen lähtöhetki lähenee, silloin täytyy hänen astua tilille sen eteen, jonka oma on meri ja maa. Tehköön hän sitte kullekin ansion jälkeen.

Kenellekään hän ei olisi toivonut samallaista elämää, kuin itse oli elänyt. Jokaista nuorta miestä varotti hän viinasta, mutta kun hän samalla itse ryyppäsi ja otti ryypyn siltäkin, jota varotti, pitivät he hänen puheitaan leikkinä. Ja Epu antoi sen olla semmoisenaan, minkäpä hän sille teki.