Part 5

Tämän huomasi myöskin renki, kun Jaakko tuli häneltä kankea tahtomaan. Jaakko ihmetteli miksi hän kankea antaessaan naurahti niin omituisesti.

Kanki kädessä astui hän konttoriin ja pysähtyi ovensuuhun.

— Jaha! Panehan nyt kanki olallesi! komensi Matti-patruuna.

— Miksi?

— Tee niinkuin käsken!

Jaakko teki työtä käskettyä, vaikka häntä tämä kaikki kovasti ihmetytti.

— Nyt marssit kartanolle ja kävelet kanki olalla ympäri kartanoa niin kauvan, kun tulen kieltämään. Mars eteenpäin!... Mitä töllötät! Etkö ollut työtä vailla?

Mutta Jaakko seisoi paikallaan. Vihan puna karahti hänen kasvoihinsa. Hänen mieleensä tuli miten Björkqvistin Epu ja merimiehet olivat häntä petkuttaneet ja nyt tämä suorastaan pitää häntä hulluna. Maailma musteni hänen silmissään väkevän suuttumuksen vaikutuksesta, ja hän paiskasi raskaan kangen lattiaan, että rakennus jyrähti. Newfoundlandilaiskoira karahti pystyyn ja pakeni isäntänsä turviin, joka kunnioittavasti silmäili nuoren miehen vihaa.

— En piru vie minä mikään hullu ole. Mene itse kanki olalla kävelemään! ärjäsi Jaakko ja ojensi nyrkkinsä patruunaan päin. Sitten lähti hän pois ja paiskasi oven mennessään kiinni, että rakennus tärähti.

— Siitä sait! ilkkui Henrik ja nauraa hihitti. Vähällä oli, ettet itse kangesta saanut.

— Kas, siinä pojassa oli sisua enempi kuin osasin odottaakaan, sanoi Matti-patruuna. Sen me otamme työhön. Hänenlaisiaan miehiä me tarvitsemme!

Sitten riensi hän portaille Jaakon jälkeen.

— Hullu poika! Palaa takaisin! Saat oikeaa työtä.

Jaakko oli jo portilla menossa ja pysähtyi, mutta ei näyttänyt palaavan takaisin. Silloin meni patruuna hänen luoksensa ja taputti häntä olalle ja puheli:

— Tule, tule! Kyllä me vielä sovimme. Sinä hän taidat ollakin oikean miehen alku. Minä erehdyin.

Kun he pääsivät konttoriin ja juttelivat, selvisi siinä muunmuassa, että Jaakko oli tottunut hevosia hoitamaan ja ajamaan. Silloin näytti äkisti juolahtavan jotakin patruunan mieleen ja hän sanoi veljelleen:

— Tuossa pöydälläni on muutamia kirjeitä, joihin olisi vastattava. Tee sinä se. Minä lähden varviin.

— Nyt, poika, saat näyttää mihin kykenet. Mene valjastamaan minulle hevonen! Ottakoon renki kärryt liiteristä!

Tallissa oli kaksi hevosta. Toinen suuri ja raskas työhevonen, toinen patruunan välkkyväkarvainen musta ori, yhtä raju ja hillitsemätön kuin herransakin.

Jaakkoa hiukan pelotti mennä tuon villikon parteen panemaan valjaita sen selkään. Mutta hän karkaisi luontonsa, eikä valjaitten laittaminen tuottanut mitään vaikeuksia. Hänhän oli kotonaan tottunut hevosiin.

Kun hän oli saanut valjaat oriin selkään ja suitset sen suuhun, mietti hän, veisikö sen tallista taluttamalla kartanolle, vai suitsillako ajaisi. Mutta sitten päätti hän, että on kunniakkaampaa viedä se taluttamalla.

Hän päästi oriin irti ja lähti. Mutta kun ori pääsi ovesta ulos, kiljasi se ja kohosi takajaloilleen. Jaakko nousi ilmaan, ja näytti, että ori tallaa hänet jalkoihinsa.

Matti-patruuna oli tullut portaille ja huusi:

— Päästä irti!... Hullu poika, päästä irti! Ja hän juoksi apuun.

Mutta Jaakko ei heittänyt, vaan tarttui, kun ori laskeusi etujaloilleen, sitä toisella kädellään sieramiin. Se yritti uudelleen kohota, mutta tunsi samassa vihlovaa tuskaa ja taipui nöyrästi Jaakkoa tottelemaan.

Kun ori oli aisoissa, sanoi patruuna:

— Hulluhan sinä olit, kun lähdit sitä taluttamalla tuomaan.

— Olen minä kummempiakin kuljettanut taluttamalla, sanoi Jaakko ylpeästi.

Se vastaus miellytti patruunaa; hän nousi kärryihin ja sanoi Jaakolle:

— Tulehan ajamaan, niin lähdemme sinulle työtä katsomaan!

Jaakko nousi, ja patruuna antoi ohjakset hänelle. Kun ori tunsi ohjaksien kiristyvän, porhalsi se täyteen lentoon, mutta tottuneesti Jaakko sen hillitsi. Heidän kadulle päästyään sanoi patruuna:

— Anna mennä!

Ja Jaakko antoikin mennä, että pienet kivet rattaitten alta sinkoilivat.

Aurinko valaisi syksyistä ilmaa ja aaltoilevaa merta, kun he pitkin Rantakatua huristivat veistämön tielle päin. Suuri "Kaima"-koira seurasi läähättäen perässä.

Matti-patruuna istui kärryissään ja katseli tyytyväisenä ja ihaillen Jaakon varmaa ja tottunutta ajamista. Kaikki huolet ja harmit olivat häneltä haihtuneet syksy-aamun kirkkaaseen ilmaan.

Kun he pääsivät kadulta veistämön tielle, niin yllytti Jaakko oriin yhä tulisempaan juoksuun. Tiellä kulkevat naiset, jotka veivät miehilleen veistämölle ruokaa, väistyivät kiljahtaen kauvas syrjään ja siunailivat oriin hurjaa menoa.

He ajoivat myöskin Paltsu-herran sivu, joka mennä kykytteli jalkaisin varviinsa. Hän huusi:

— Hei, Savon poika...

Muuta he eivät kerenneet kuulla. Mutta Matti-patruuna kysyi Jaakolta:

— Tunsiko hän sinut?

Jaakko selitti lyhyesti, miten Paltsu-herra toimitti häntä kotiin.

— Hulluhan se on! Niin reippaita poikia kuin sinä, me tarvitsisimme oikein paljon.

Jaakko naurahti tyytyväisesti ja ymmärsi, että nyt on hänellä tiedossaan työtä ja edessään se vilkas ja kiehtova elämä, josta hän viime talvesta alkaen oli uneksinut.

VI.

Merimies Aunola ja hänen perheensä.

Kun Jaakko ja patruuna tulivat varviin, oli juuri aamiaisen aika.

Jaakko sitoi oriin pirtin seinään ja meni sitten patruunan perässä sisään. Se oli avara ja valoisa huone. Siellä tuoksui terva ja piki. Oven edessä oli useita hakkuupölkkyjä, joiden vieressä oli lastukasa. Niiden päällä oli puhdetyönä veistelty vaarnoja ja tehty muita laivarakennuksessa tarvittavia pienempiä töitä. Keskemmällä oli purjeiden ompelijain matalat jakkarat ja niiden vieressä monen muotoisiksi leikattuja purjekankaan palasia. Seinämillä oli isot kasat purjevaatepakkoja ja lattialla ja pitkissä nauloissa suuria köysirullia: tervaköyttä; paksua ja ohkasta, sekä aivan hienoa ja valkoista liinaköyttä ja vielä lisäksi kaikki maailman köysilajit niiden väliltä.

Näinä päivinä oli alotettu purjeiden teko kahteen uuteen keväällä valmistuvaan laivaan.

Huoneessa istui muutamia kymmeniä ihmisiä, miehiä vanhoja ja nuorempia ja jokunen nainenkin joukossa. Naisiakin oli purjetyössä ja toiset heistä vetivät vertoja parhaimmille miesompelijoillekin. — Muutamat olivat saaneet syödyksi ja istuivat poltellen lyhytvartisilla savipiipuillaan, joita olivat ulkomailta tuoneet.

Patruunan tulo ei ketään häirinnyt. Likempänä ovea olevat vastasivat hänen tervehdykseensä. Hän haki katseellaan jotakin miesjoukosta ja kun ei häntä havainnut, kysyi:

— Missä Aunola on?

— Taisipa mennä puukantamusta kokoamaan. Olen luvannut hänelle lastuni, kun en viitsi niitä itse kotiini asti kantaa, arveli muuan vanhanpuoleinen mies, joka lykki kovaa leivän syrjää höylän pohjaa pitkin. Leivän murenet tippuivat höylän silmästä alla olevaan kuppiin.

— Johan Makkonen on ruvennut sellaiseen työhön, jota en ennen ole nähnyt tehtävän, sanoi patruuna hymyillen.

— Mikä muu auttaa, kun ei ole hampaita; täytyy höylätä.

— Pitäisi syödä pehmeää leipää.

— Ei passaa; pehmeä leipä pehmittää miehen. Kovaa sen olla täytyy.

— Makkonen on Makkonen ainapa syödessäänkin, sanoi patruuna nauraen ja löi häntä olalle.

— Mihinkäpäs nahastaan pääsee... Mutta on tähän kätketty vielä toinenkin asia...

— Mikä, vanha veitikka?

— Se, että jos pehmeää purisin, niin silloin kotonakin puolikymmentä patakettua tekisi samaten ja se loppuisi pikemmin. Mutta kun jyrsimme kovaa leipää, niin se riittää pitempään... ja...

— Ja pojista tulee yhtä kovia kuin isästäkin, sanoi patruuna nauraen.

— Aivan niin. Heistä saa patruuna vielä sitkeitä miehiä.

— Tuokaahan pari niistä jo tänne työtä oppimaan, jos ovat jo niin kykeneviä, että kulkea jaksavat; koetan katsoa, että he leipänsä ansaitsevat, sanoi patruuna.

— Suuri kiitos! Olenpa tuota miettinyt, vaan ei ole vielä tullut kysytyksi, kun ovat olleet mielestäni liian kelvottomia.

Makkonen oli Pattijoelta, läheltä kaupunkia. Hän oli taitava "timperi" ja oli ollut rakentamassa kymmeniä laivoja.

— Mennäänpäs nyt Aunolan puheille! sanoi patruuna Jaakolle.

He menivät rantaan, missä oli kaksi laivatapulia rinnakkain. Ne oli tehty paksuista pelkoista mereen päin viettäviksi. Kumpaisenkin päällä oli parhaillaan laivan emäpuu tekeillä.

Rannassa tapasivat he Aunolan, joka oli vanha, harmaatukkainen ja -partainen, tuikean näköinen äijä. Parta hänellä oli niin pitkä, että se oli pistetty puseron kauluksen alle. Hän seisoi aivan rannassa ja varjosti kädellään silmiään, katsoessaan aaltoilevalle merelle.

— Tekeekö Aunolan äijän mieli vielä merelle, kun on tullut sitä ruoka-aikana katselemaan? huusi hänelle patruuna.

— Ei tee vanhan mieli enää. Olen saanut siitä neljässäkymmenessä vuodessa tarpeekseni. Katsonpahan vain noiden lähtöä.

Siellä oli lähdössä se parkkilaiva, jonka miehistön Jaakko oli eilen kaupungin rannasta nähnyt lähtevän. Ankkuria juuri nostettiin ja levitettiin purjeita. Sitten kääntyi laivan keula ulapalle ja tuuli pullisti purjeet. Hyvässä tuulessa se eteni joutuin.

— Kuulkaa nyt, Aunola! Tässä tuon teille nuoren miehen, jota te saatte ruveta neuvomaan. Ottakaa hänet toveriksenne purjeita ompelemaan!

— Aivanko merimiesten työhön suoraa päätä! Siinä kuluu aikaa meiltä kummaltakin ja jälkeä tulee vähäsen, sanoi Aunola ja loi tuuheitten kulmiensa alta katseensa Jaakkoon.

— Ei sillä väliä! Te olette jo eläissänne kerenneet saada paljonkin jälkeä; neuvokaahan poikaa joku päivä, että nähdään, tuleeko hänestä miestä.

— Onpa tullutkin, niinkuin patruuna sanoi, minulta jälkeä jo eläissäni paljonkin. Olen ommellut jo monet purjeet, jotka Jumalan ilma on säpäleiksi repinyt. Samaten on käynyt monelle muullekin työlleni. Ei ole jälellä muuta kuin vanha äijän käppyrä, jonka kohta on astuttava Herramme eteen tekemään tiliä töistään. Olen omiani nuorempia neuvomaan.

Silloin loppui ruoka-aika, ja miehiä tuli laivatapulien luo työhön. Alkoi taasen pauke ja kalkutus. Sen alotti iloinen raudan kilinä pajasta; siihen vastasivat raskaat jysähdykset tapulien päältä, missä laivan emäpuita valmistettiin. Siinä samassa hetkessä syntyi eloa toisissakin varveissa. Ja ennen pitkää kohosi koko veistämö-alueelta kirkkaalle syksytaivaalle hilpeä työn melu.

Aaltoileva meri kimalteli ja kaukana ulapalla näkyivät äsken lähteneen laivan pullistuneet purjeet.

— Nyt, nuori mies, me lähdemme ompelemaan, sanoi Aunolan äijä; ja hän lähti Jaakon kanssa pirttiin.

Mutta Matti-patruuna kuljeskeli varvissaan ja iloitsi vilkkaasta kalkkeesta.

Hän oli hyvällä päällä ja kaikki näytti paljon valoisammalta kuin aamulla. Raskaat ajatukset olivat menneet; ne olivat paenneet työn iloista pauketta.

— Ehkä ei sittenkään höyry niinkään pian jaksa tuulta voittaa, mietti hän katsoessaan etenevää laivaa, joka vilkkui vain pienenä pisteenä aaltojen yli.

Sitten lähti hän pirttiin. Täällä oli Jaakko jo täydessä toimessa.

Aunolan ukolle ja muille vanhoille miehille jakoi patruuna taskussaan olevan hollantilaisen pikanellin ja jutteli heidän kanssaan iloisesti. Työväki piti hänestä, vaikka hän toisinaan suuttuikin ja kiroili kauheasti. Mutta siihen olivat kaikki tottuneet, samaten kuin siihenkin, että raju-ilmaa seurasi aina kaunis sää, jolloin hän taasen oli miesten parhaita.

Mutta äkkiä nousi hän, meni ulos, päästi oriin irti ja lähti huristamaan kaupunkiin.

* * * * *

Saapui ilta ja hämäryys tiheni niin, että se pakotti lopettamaan työt ulkona. Miehet kokoontuivat pirttiin... Illan tullen yltyi tuulemaan ja meri alkoi kumeasti jyristä veistämön rantaa vasten.

Miehet juttelivat aamulla lähteneestä laivasta ja ihastelivat sen hyvää onnea, se kun pääsi heti hyvään tuuleen. He koettivat arvioida, missä asti se jo mennee, sillä matka oli melkein kaikille tuttu; useimmat olivat sen kymmeniä kertoja kulkeneet.

Pian tuli kello kahdeksaan. Silloin lopettivat kaikki työnsä ja alkoivat etsiä eväslaukkujaan ja takkejaan... Melkein kaikki kokosivat laivatapulien vierestä lastukantamuksen itselleen. Kaikki lastut, mitä kirves irti sai, kuuluivat laivan rakennusmiehille. Nyt olikin niitä suuret kasat, kun tehtiin suurta emäpuuta ja kaaripuita kahteen laivaan... Useimmat kirvesmiehistä antoivat osastaan myöskin niille, joitten työ ei lastuja tuottanut.

Aunolan äijä ja moni muu oli jo päivän näöllä koonnut kantamuksen itselleen. Mutta paljon miehiä oli sentään siellä pimeässä lastuja kokoomassa. Oli siellä vielä Aunolan äijäkin ja Jaakko, sillä he olivat sopineet, että Jaakko saisi heille tulla yöksi, ja hän tahtoi viedä Aunolalle kantamuksen.

Pian vallitsi veistämöllä hiljaisuus. Meri kohisi raskaasti pimeydessä. Työväki painui kaupunkia kohti, mistä vilkkui syyspimeän läpi kirkkaita tulia. Tyytyväinen puheen sorina kuului pitkin tietä. Kaikki olivat levollisia ja rauhallisia, niinkuin aina sellaiset ihmiset, jotka ovat tehneet päivän työtä ja tietävät todella ansainneensa yön suloisen ja virkistävän levon. Sen perästä tulee taasen aamu, jolloin alkaa työteliäs päivä uudelleen. Tällaista elämää olivat useimmat nuo tiellä kulkevat miehet vuosikymmeniä viettäneet. Eivät he muuta kaivanneet. Mitäpä he olisivat olleetkaan vailla, kun elämä oli antanut heille parhaimman osan: työtä ja työn tuottamaa tyytyväisyyttä.

Sama tunne tarttui Jaakkoonkin, kun hän siinä Aunolan äijän rinnalla astui, kantaen selässään raskasta lastutaakkaa.

Kaupunkiin tultuaan hajosi työväki eri suunnille. Kukin riensi pieneen kotiinsa, missä odotti lämpöinen illallinen ja raukea, rauhallinen lepo.

* * * * *

Aunolan pieni, tuohikattoinen asunto oli uudessa kaupunginosassa, mihin monet muutkin merimiehet olivat viime vuosina vähäiset talonsa rakentaneet.

Heidän kartanolle päästyään kehotti äijä Jaakkoa laskemaan lastutaakkansa maahan. Oman kantamuksensa aikoi hän viedä kyökkiin.

Sitten nousivat he jyrkkiä portaita sisään. Äijä laski kantamuksensa loimuavan pesän eteen ja oikasi huoahtaen väsyneen selkänsä.

— Käyhän istumaan! kehotti hän Jaakkoa ja meni itse pöydän viereen, missä kahvikupit kerma- ja sokeriastioineen häntä odottivat.

— Mihinkähän muori on livistänyt? sanoi hän. Mutta silloin kaivattu tuli, kantaen täysinäistä vesiämpäriä. Hän oli vanhahko, pyöreäksi lihonut, kirkassilmäinen eukko, äijän monikymmenvuotinen elämäntoveri, joka oli saanut useimmat vuosikymmenet elää yksin, kun mies enimmän osan oli ollut merellä; käynyt väliin olemassa jonkun viikon kotona ja sitten taas mennyt. Tällä ajalla oli heille kuitenkin syntynyt useita lapsia, jotka nyt vuorostaan olivat menneet isänsä polkuja polkemaan. Ainoastaan yksi heistä oli enää kotosalla — hänkin siksi, että oli tyttö. Hän oli puotilaisena ja kävi kotonaan yötä, kun äijä ei tässä merimiesten kaupungissa antanut hänen asua puotikamarissa.

— Johan tänne äijä on tullut. Pistäysin vettä noutamassa. Tuon kahvia...

— Panehan toinenkin kuppi pöydälle! Me kumpainenkin toimme sinulle vankan kantamuksen lastuja.

Aunolaiska katsoi kysyen äijään, odottaen selitystä, kuka vieras on.

— Toin hänet meille. Hän on minun kanssani samassa työssä; vasta maalta tullut.

— Kun et nyt Marjelunskan mukana laittanut sanaa, kun hän toi varviin ruokaa, että olisin tiennyt ottaa makuuvaatteita vintiltä... ja ruokaakin enempi laittaa...

— Enpä tuota huomannut... No, makuuvaatteet saamme nytkin alas ja onhan sitä jotakin hampaan rakoonkin... Ne ovat nuo akat niin kovin suuri-aikeisia... Ne luulevat, että mies nyt kovinkin isoja valmistuksia vaatii... Eri elämää se merellä on. Siellä mies saa minuutissa laitetuksi sen, mihin akat täällä kotona tarvitsevat tunnin...

— Paremmaksipahan sanot toisinaan täällä oloa, vaikka merielämää mulle aina kehut.

— Parempihan täällä on. Mutta sitähän tarkotan, että ei täälläkään tarvitsisi niin suuria laittoja olla... Nyt näinä vuosina olet totuttanut minut elämään kuin keisari...

— Älä sinä aina lorise! Elä vain niin hyvästi kuin minä osaan laittaa. Emmehän me nyt merellä olekaan; meillä on enemmän aikaa kuin siellä, sanoi Aunolaiska hilpeästi.

Hän oli sangen nopeakielinen eukko. Pian sai Jaakko tehdä hänelle selon vaiheistaan. Ja ennenkuin kului pitkästikään, olivat he sopineet, että Jaakko jääpi heille vakituisesti asumaan.

Pian sen jälkeen, kun miehet olivat varvista tulleet, saapui Aunolan tytärkin kotiin. Hän oli vielä aivan nuori, alle kahdenkymmenen, sirkeäsilmäinen, vähän lihavahko tytön tyllerö, nimeltä Matilda. Jaakkoon hän teki omituisen vaikutuksen. Hänestä tuntui niinkuin olisi hän ennenkin nähnyt saman tytön... Hänen mieleensä tuli ensi matkansa kaupunkiin, jolloin hän oli istunut mastopuun tyvellä ja katsonut, kun muuan tyttö oli keikutellut katua pitkin... Olisikohan tuo sama?

Sitä hän ei varmasti uskaltanut päättää, vaikka siltä tuntui.

Tyttö katsoi häntä oudostellen. Ja kun hän kuuli, että Jaakko asettuu heille asumaan, nirpisti hän nenäänsä aivan kuin sanoakseen: maalaismoukka.

Pian hänen jälkeensä tuli Aunolalle nuori merimies Launonen. Hän oli juhlapukimissa. Heti huoneeseen tultuaan kävi hän Jaakkoa kättelemään, sillä hän oli yksi niistä, jotka olivat Tuomas Erkkilän kapakassa silloin, kun Jaakko juhli siellä Björkqvistin Epun kanssa. Mutta Jaakko kohteli häntä kylmästi, sillä hän ei ollut vielä unohtanut silloista pettymystään. Hän epäili, vaikkakin syyttä, että merimiehet olivat pitäneet häntä hiukan pilkkanaan.

Pian huomasi hän, että iloinen merimies kulki Matilda-tytön vanavedessä.

Talvehtimaan jääneet merimiehet olivat näet täksi illaksi toimittaneet kutsutanssit. Matildakin oli pyydetty sinne Launosen toimesta ja nyt oli hän tyttöä hakemassa.

Olikin jo kiire, sillä tanssit olivat alkaneet jo tuntia ennemmin, mutta Matilda ei silloin vielä ollut puodista päässyt.

Merkeistä päättäen ei hänen pääsemisensä ollut vieläkään aivan varma. Sillä heti Launosen tultua olivat ukon tuuheat kulmakarvat käyneet niin ryppyyn, että hänen tuikeat silmänsä melkein peittyivät niiden taa.

Tyttö seisoi kuin tulisilla hiilillä, mennäkö muuttamaan vaatteita, vai ollako kotona. Vuoroin katseli hän äitiään, jonka kanssa Launonen huolettoman iloisesti jutteli. Sille suunnalle uskalsi hän toivon kipinän asettaa. Vuoroin katsoi hän isäänsä, joka istui kulmat rypyssä ja vihaisen näköisenä kuin äkäinen kartanokoira. Kun ukko oli tuollaisena, niin silloin hänen kanssaan ei ollut leikittelemistä. Sen oli Matilda tottunut tuntemaan. Vavistuksella odotti hän, milloin Launonen kysyy ja mitä äijä sanoo.

Taitavasti käänsi Launonen puheen tanssiaisiin ja kysäsi sivumennen Aunolaiskalta, sopisiko Matildan lähteä.

— Mitä ukko tuumannee, sanoi tämä ja vilkaisi äkäisen näköiseen äijään, ja sitten melkein säälien Matildaan, aivankuin tahtoen sanoa, että kyllä minun puolestani, mutta ukko taitaa nostaa myräkän.

— Pysyköön tyttö kotona, jyräytti ukko.

— Mutta olettehan te aina ennenkin minut päästäneet, jupisi Matilda itkun sekaisella äänellä ja katsoi kiusautuneena Jaakkoa, aivan kuin mielisi sanoa: Tuonkin piti sattua tätä näkemään.

Iloinen Launonen istui nolon näköisenä pyöritellen merimieslakkia käsissään.

Hän huomasi että ukolla oli jotain hampaan kolossa häntä vastaan ja näki että on parasta olla häntä enempi kiusaamatta, vaikka tyttö oli niin houkuttelevan näköinen. Siksi kysyi hän Jaakolta:

— Sinä ainakin lähdet? Minä kyllä toimitan, ettei sinua pois ajeta, vaikk'et olekaan vielä meidän pelissä mukana.

— Enpä taida. Pitää herätä aamulla aikaisin työhön, sanoi Jaakko hiukan vahingoniloisena, sillä hänestä ei ollut ollenkaan liiaksi, vaikka ukko hiukan Launosta nöyryyttikin.

— Se on oikeaa puhetta se. Ne, jotka työtä tekevät, eivät jouda alituiseen tansseissa kulkemaan, sanoi ukko.

— Eiköhän Aunolakin ole aikoinaan joutanut? arveli Launonen.

— Nyt ei ole siitä kysymys. Olen aina tehnyt työtä, jos joskus olen talven kotona ollut. Niin tekivät kaikki muutkin minun nuoruuteni aikana. Pidettiin tanssejakin, mutta ei niin paljon kuin te. Silloin ei kukaan ollut koko talvea laiskana niinkuin nyt monet nuoret merimiehet. Minua aivan kyllästyttää teidän elämänne. Hyi perhana! Ollaan muka niin suuria herroja, ettei kotona saateta työhön ruveta. Juodaan ja pidetään tansseja koko talvi ja sitten kevätpuoleen tehdään velkaa... Miten sinäkin aijot elättää akkasi ja joukkosi, jos naimisiin menet?

— Kylläpähän itse siitä murehdin, sanoi Launonen ylpeästi.

— Niin se näyttää. Mutta nyt meillä pannaan nukkumaan ja ovet lukkoon, sanoi äijä kärtyisästi.

Selvempää käskyä ei Launonen enää odottanut, vaan lähti nopeasti pois. Portailta kuului hänen iloinen viheltämisensä, kun hän meni.

Merimies Launonen oli iloisimpia ja pidetyimpiä poikia tyttöväen keskuudessa. Sinä syksynä ilmaantui hän kaupunkiin, jossa aikoi odottaa ensi kevättä.

Matildan mieli oli aivan katkera isänsä menettelyn vuoksi ja vihaisesti sanoi hän isälleen:

— Te olette hupsu!

— Mitä varten sinä hänet suututit? kysyi Aunolaiskakin.

— Sitä varten, ettei meidän tytön jälessä toista kertaa tule. Minua suututtavat tuommoiset rentut... Täällä niin herroina eletään ja tehdään velkaa... Ollaan hyviäkin muka... Ulkomailla on tuokin kuin pakana... Kulkee kaikki ilopaikat ja rypee kuin sika... Vielä tämä sitten meidän viattomia tyttöjä kuljettaisi!... Tiedä tyttö, ettet päästä enää häntä kintereillesi! Tai jos sen teet, niin ei ole kotiisi asiaa...

— Mistä sinä tiedät hänen tapansa? epäili Aunolaiska. Onhan hän niin siisti poika.

— Varvissa tässä yhtenä päivänä tuli hänestä puhe. Siellä on työssä eräs hänen kumppaleitaan. Hän tietää teille sanoa sellaista, mitä ette osaa ajatellakaan... tästä lurjuksesta ja monesta muustakin, joita te täällä pidätte kuin kukkaa kämmenellä.

— Vai on tämäkin sellaisia... Minä kun olen pitänyt häntä oikein siistinä poikana... Olipa hyvä, että tulin tietämään...

— Sen minä olen nähnyt ja olen ajatellut, että odotahan, kun tulee sopiva tilaisuus... Tuskinpa se enää meille nokkaansa pistää...

Äijän tiukat rypyt silenivät; hyvillä mielin istui hän pesän eteen polttelemaan lyhytvartisella piipullaan. Se oli sekin omituinen kapine: Ruskeaksi palanut savipiippu, varsi katkaistu runsaan tuuman pituiseksi. Savipiippuja oli äijä tuonut viime matkaltaan koko tusinan. Aina kun yksi joutui hukkaan — mikä vahinko kuitenkin harvoin tapahtui — haki hän kätköistään uuden ja katkaisi siitä siron varren lyhyeksi. Vaikka hänen partansa oli monta kertaa vaarassa palaa, piti piipussa kuitenkin olla lyhyt varsi, että se sopi hyvin liivin taskuun, missä hän oli tottunut sitä pitämään. Uuden piipun vuoksi oli hänellä kuitenkin aina suuri puuha, viikkokausien vaiva, kun piti saada se entisen veroiseksi ja läpi ruskettuneeksi. Tämä touhu oli nyt vast'ikään loppunut, ja piipun ansio oli osaltaan, että äijä Launosen karkoitettuaan istui siinä sangen tyytyväisenä ja katsoi, kun eukko ja Matilda laittivat illallista.

Matilda ei sen sijaan ollut ollenkaan tyytyväinen. Puhumattomana ja ylpeästi niskaansa keikautellen auttoi hän äitiään. Mutta mukista ei hän uskaltanut, sillä sitä hän ei koskaan ollut ukon kuullen saanut tehdä.

Heti illallisen jälkeen meni hän kamariinsa, missä nukkui, harmittelemaan huonoa onneaan, kun ei päässyt hauskoihin tansseihin...

Vanhukset jäivät vielä kyökkiin Jaakon kanssa juttelemaan.

Ulkona oli syntynyt aika myrsky. Se ihan ulvoi pimeässä.

Kun äijä palasi ovia lukitsemasta, puheli hän:

— Enpä totta vie tahtoisi nyt olla "Tapiossa". Siellä on oikein koiran ilma ja ovat pian kurkun kohdalla menossa.

Hän tarkoitti aamulla lähtenyttä laivaa.

Silloin havahtui Aunolaiska äkkiä ja kysyi äänen omituisesti värähtäessä:

— Muistatko, mitä viime vuonna tänä päivänä tapahtui?

— Mitä? kysyi ukko.

— Etkö muista?... Nyt on lokakuun 20 päivä...

— Onko siitä jo vuosi kulunut!... Silloinhan se englantilainen höyry törmäsi "Tähden" pohjaan Pohjanmerellä. Äijän kulmat rypistyivät taasen.

— Olen muistanut sitä koko päivän... Hain kapteenin kirjettä, mutta en löytänyt... Sen kaiketi on Matilda korjannut taiteensa piirongista... Olisi se vielä luettava... sanoi Aunolaiska ja meni Matildan luo kamariin.

Sitten palasivat he yhdessä kyökkiin. Matildan kädessä oli kirje.

— Luehan nyt, että isäkin vielä kuulee! kehoitti häntä äiti.

Matilda katsoi epäröiden Jaakkoa, mutta äiti sanoi:

— Lue vaan! Eihän siinä mitään salaista ole.