Part 5

Jos sinun aikasi on nyt tullut käydä Herran lepoon, niin tiedä, lapseni, että kadottaessasi maailman, menetät sinä perin vähän. Huolimatta elämäsi yksinäisyydestä, olet sinä saanut kokea suruja. Mitä olisit sinä tuntenut, jos olisit saanut olla suuren maailman tuskien todistajana, jos sinä Europan rannoilla olisit saanut kuulla vanhan maailman kaikuvat tuskanhuudot? Majojen ja linnojen asukkaat, kaikki kärsivät ja tuskittelevat siellä. Kuningattaret itkevät samoin kuin yksinkertaiset naiset, ja on ihmetellen nähty kuninkaittenkin silmistä tulvimalla tulvivan kyyneleitä.

Itketkö sinä rakkauttasi? Tyttäreni, yhtä hyvin voisit itkeä unelmaa. Tunnetko sinä ihmissydämen, ja voitko arvioida sen tunteitten kestävyyttä? Helpompi on laskea aaltoja myrskyävällä merellä.

Eikö totta, tyttäreni, että kaunein rakkaus oli se, jota ensimmäinen mies ja ensimmäinen nainen tunsivat, lähdettyään Luojan kädestä? Paratiisi oli heille avoinna, ja he olivat viattomat ja kuolemattomat. Eva oli luotu Aatamia ja Aatami Evaa varten. Kun he kaikesta huolimatta eivät voineet säilyttää onneaan, niin mikä aviopari voisikaan sen heidän jälkeensä tehdä?

Minä tahdon, lapseni, säästää sinua kuulemasta yksityiskohtia avioliiton huolista, riidoista, molemminpuolisista moitteista, levottomuudesta ja kaikista noista salaperäisistä suruista, jotka aviovuoteen ympärillä vaaniskelevat. Vaimon tuskat uusiintuvat joka kerta, kun hän tulee äidiksi, ja itkien menee hän naimisiin. Kuinka rajattomasti hän sureekaan, kun vasta syntynyt lapsi, jota hän on imettänyt, kuolee hänen helmaansa! Vuoret huokaavat ja valittavat. Kukaan ei voinut lohduttaa Rachelia, kun hän oli menettänyt poikansa. Äidin suru oli niin katkera, että minä olen kotimaassani nähnyt ylhäisten, kuninkaitten rakastamien naisten jättävän hovin ja hautaantuvan luostarin muurien sisälle, menetettyään lapsensa.

Mutta ehkä sinä väität, että nämä viimeksi mainitut esimerkit eivät sovellu sinuun, että toivomuksesi oli saada viettää yksinäistä elämää miehesi kanssa, jonka sydämesi oli valinnut, että sinä olit vähemmin toivonut avioliitolta rauhanhetkiä kuin sitä hullua huumausta, jota nuoret kutsuvat _rakkaudeksi_? Kuvitteluja, harhakuvia, tuhmuuksia! Minäkin olen tuntenut sydäntuskia, tyttäreni. Tämä pää ei ole aina ollut kalju, eikä tämä rinta niin rauhallinen kuin se sinusta nyt näyttää olevan. Usko miestä, joka tuntee elämää! Ihmismieli on vaihtelevainen, eikä se rakasta kauan samaa esinettä samalla voimalla. Esiintyy aina kohtia, jotka synnyttävät erimielisyyksiä, ja se raskauttaa aikaa myöten elämää.

Lopuksi, rakas tyttäreni, erehtyvät ihmiset suuresti autuudenunelmissaan: he unohtavat, että kaikkien on kerran kuoltava. Olkoon onni kuinka suuri tahansa, hauta muuttaa kaikki Aatamin jälkeläiset samanlaisiksi. Chactasinkaan silmät eivät eroittaisi sinua sisartesi joukosta haudassa.

Rakkauden valta loppuu matojen ryhtyessä toimeensa. Mutta mitä minä sanonkaan, mitä puhunkaan maallisen rakkauden voimasta? Tahdotko tietää, minkälaista se on, tyttäreni? Jos joku nousisi haudastaan muutamia vuosia kuolemansa jälkeen, niin epäilen, tokko nekään, jotka vuodattivat runsaimmat kyyneleensä hänen haudallaan, iloitsisivat hänen paluustaan. Niin pian solmitaan uusia suhteita; niin helposti mukaudutaan uusiin tapoihin. Niin vaihtelevainen on ihminen. Niin vähäarvoinen on elämämme ystäviemmekin silmissä.

Kiitä sentähden jumalallista Kaitselmusta, että sinä niin pian saat lähteä tästä tuskien laaksosta. Pilvien yläpuolella valmistetaan sinulle jo valkoista neitsytpukua ja loistavaa kruunua. Kuulen Pyhän neitsyen jo tervehtivän sinua: 'Tule, uskollinen palvelijani, tule kyyhkyläiseni! Tule ja asetu paikallesi näitten neitsyeitten joukkoon, jotka ovat uhranneet kauneutensa ja nuoruutensa hyvän palvelukseen! Tule, taivaallinen ruusu, ja levähdä Jesuksen Kristuksen rinnoilla! Tämä arkku, jonka valitset häävuoteeksesi, ei petä sinua ja taivaallisen ylkäsi syleily kestää ijankaikkisesti.'

Kuten päivän viimeinen säde tyynnyttää tuulet ja karkottaa pilvet, niin rauhoittivat vanhuksen sanat levottomuuden rakastettuni rinnasta. Häntä ei nyt näkynyt muu huolestuttavan kuin minun tuskani, ja hän koetti keksiä keinoja onnettomuuteni helpottamiseksi. Hän sanoi kuolevansa onnellisena, jos minä vain lupaisin kuivata hänen kyyneleensä. Hän puhui äidistäni ja kotimaastani. Hän koetti haihduttaa tuskiani, kohdistamalla ajatukseni menneisiin koettelemuksiin. Hän kehoitti minua pysymään kärsivällisenä ja puhtaana.

-- Sinä et jää ainiaaksi onnettomaksi, -- sanoi hän, -- vaikka taivas sinua tänään koetteleekin. Sinun on tästä opittava ottamaan osaa toisten suruihin. Sydän, Chactas, on puun kaltainen, joka antaa parantavan lääkkeensä ihmiselle vasta sitten kun teräs on sitä itseään haavoittanut.

Sanottuaan tämän kääntyi hän lähetyssaarnaajaan, etsien häneltä lohtua, jota itse oli minulle antanut. Jakaen ja vastaanottaen lohdutusta puhui ja kuunteli hän elämän sanoja kuolinvuoteella.

Sillä aikaa osoitti erakko monenlaista huolenpitoa. Hänen armeliaisuutta uhkuva sydämensä vuodatti uutta voimaa hänen vanhoihin jäseniinsä. Hän valmisti lääkkeitä, viritti takkavalkean, kohensi vuodetta ja puhui koko ajan liikuttavia sanoja Jumalasta ja vanhurskaitten autuudesta. Uskonnon palava soihtu kädessään kulki hän Atalan edellä hautaan, näyttäen hänelle sen oudot ihmeet. Matalan luolan katto ikäänkuin avautui tuon kristityn taivaaseen astumisen edellä, ja taivaan enkelit seurasivat, kuinka usko yksin taisteli rakkautta, nuoruutta ja kuolemata vastaan.

Ja tämä jumalallinen usko voitti, sen saattoi havaita siitä vienosta surumielisyydestä, joka sydämemme valtasi ensimmäisten tunteenpurkausten jälkeen.

Keskiyöllä näytti Atala kokoavan voimansa, sanellakseen rukoukset munkin perässä. Sitten ojensi hän minulle kätensä ja sanoi tuskin kuultavalla äänellä:

-- Outalissin poika, muistatko yötä, jolloin luulit minua viimeisten lemmenhetkien immeksi? Mikä kummallinen ennustus tulevasta kohtalostamme!

Hän vaikeni, jatkaakseen hetken kuluttua:

-- Ajatellessani, että minun täytyy luopua sinusta ijäksi, ponnistelee elinvoima sydämessäni niin, että minusta tuntuu melkein siltä kuin rakkaudella olisi kylliksi voimaa tekemään minut kuolemattomaksi. Mutta, oi Jumalani, tapahtukoon sinun tahtosi!

Atala vaikeni taas hetkiseksi. Sitten jatkoi hän:

-- Nyt minun on vain pyydettävä anteeksi, että olen tuottanut sinulle niin paljon tuskia. Minä olen kiusannut sinua paljon ylpeydelläni ja oikuillani. Chactas, pari multalapiollista haudallani luopi maailmoja välillemme ja vapauttaa sinut kantamasta surullisen kohtaloni taakkaa.

-- Anteeksiko? vastasin minä kyynelten tukahduttamana. -- Enkö minä juuri ole tuottanut sinulle onnettomuuksia?

-- Ystäväni, -- keskeytti hän, -- sinä olet tehnyt minut ylen onnelliseksi; jos saisin alottaa elämäni uudestaan, valitsisin edelleenkin onnen saada rakastaa sinua vaarojen uhkaamassa maanpaossa kuin pysyä kotiseudun rauhaisuudessa.

Tässä sammui Atalan ääni. Kuolon varjot laskeutuivat hänen silmiensä ja suunsa ympärille. Hänen haparoivat sormensa etsivät jotakin. Hän puheli kuulumattomalla äänellä näkymättömien henkien kanssa. Sitten ponnisti hän voimiansa ja koetti, joskin turhaan, irroittaa kaulastaan pientä ristiä. Hän pyysi minua auttamaan ja sanoi:

-- Puhellessasi ensi kertaa kanssani näit sinä tämän ristin nuotion valossa kaulallani. Muuta ei Atala omistanut. Lopez, isämme, lähetti sen äidilleni muutamia päiviä ennen syntymääni. Ota se perinnöksi minulta, oi veljeni; kätke se muistoksi koettelemuksistani! Ano elämän suruissa lohdutusta Jumalalta.

-- Chactas, -- jatkoi hän, -- minä pyydän sinulta vielä jotakin. Ystäväni, maallinen liittomme oli lyhyt, mutta meitä odottaa pitempi elämä. Kuinka kauheata on erota sinusta ainiaaksi! Minä menen tänään edellä ja odotan sinua taivaan valtakunnassa. Jos olet rakastanut minua, niin käänny kristinuskoon, joka on kerran jälleen yhdistävä meidät. Se näyttää tänään esimerkin voimastaan, antaen minun erota sinusta ilman epätoivon tuskia. -- Kuitenkaan, Chactas, en vaadi sinulta valaa -- sillä minä tiedän varsin hyvin, kuinka vala painaa ihmistä. Se ehkä eroittaisi sinut naisesta, onnellisemmasta kuin minä. Oi, äitini, anna anteeksi tyttärellesi! Oi, Pyhä Neitsyt, älä pahastu! Minä lankean jälleen syntiini ja minä riistän sinulta, oi Jumalani, ajatuksia, joitten tulisi kuulua ainoastaan sinulle.

Suuren tuskan vallassa lupasin Atalalle kääntyä kristinuskoon.

Erakko nousi nyt seisomaan ja kohotti pyhässä innostuksessa käsivartensa luolan kattoa kohti, sanoen:

-- Nyt on aika, nyt on aika kääntyä Jumalan puoleen!

Tuskin oli hän lausunut nämä sanat, kun joku yliluonnollinen voima pakoitti minut polvilleni, ja minä nojasin pääni Atalan vuoteeseen.

Munkki avasi salaperäisen komeron, jossa oli silkkiliinan peittämä kultainen maljakko. Hän lankesi polvilleen ja rukoili hartaasti.

Oli aivan kuin voimakas loiste olisi äkkiä valaissut luolan. Ilmassa kaikui enkelien laulu ja taivaan harppujen soitto; ja kun erakko otti esille pyhän kalkin tabernakelista, luulin minä Jumalan itsensä astuvan alas luolaan.

Pappi avasi kalkin. Hän otti sormiensa väliin lumivalkoisen öylätin ja ojensi sen Atalan huulille lausuen salaperäisiä sanoja.

Kuoleva lepäsi siinä silmät taivaaseen kohotettuina, ja säteili innostuksesta. Näytti kuin hän olisi voittanut kaikki tuskansa. Hänen huulensa avautuivat ja ottivat hartaina vastaan Jumalan, joka oli kätkeytynyt pyhään leipään.

Senjälkeen kastoi Jumalan palvelija puuvillatukon pyhään öljyyn ja voiteli sillä Atalan ohimoita, katsellen kuolevaa tyttöä. Äkkiä sanoi hän korkealla äänellä:

-- Mene rauhaan, kristitty sielu, yhtyäksesi Luojaasi!

Silloin kohotin minä pääni ja huudahdin, nähdessäni öljymaljakon:

-- Isä, antaako se lääke Atalalle elämän?

-- Antaa, poikani, -- sanoi ukko sulkien minut syliinsä, -- ijankaikkisen elämän.

Atala oli juuri hengähtänyt viimeisen kerran.

* * * * *

Toistamiseen oli Chactasin nyt pakko keskeyttää kertomuksensa pitkäksi aikaa. Kyyneleet valuivat virtanaan hänen silmistään, ja hän puhui katkonaisin sanoin.

Sokea mies paljasti povensa ja otti esille Atalan ristin.

-- Kas tässä, sanoi hän, -- tuon onnettoman päivän lahja. Oi, René, poikani, sinä näet sen, mutta minä en. Sano, onko kulta muuttunut näitten pitkien vuosien kuluessa? Etkö näe kyynelten jälkiä? Voitko eroittaa paikan, jota hurskas nainen huulillaan kosketti?

-- Miksi sinä, Chactas, et jo aikoja sitten ole antanut ristiä itseäsi? Mitkä ovat ne joutavat, armottomat syyt, jotka ovat pidättäneet sinua esi-isiesi harhaluuloissa?

Niin kysyi hän itseltään ja jatkoi sitten:

-- Ei, nyt en enää aijo siirtää sitä pitemmälle! Maa huutaa minulle: 'Koska astut sinä hautaan, ja mitä sinä odotat, kun vitkastelet, etkä omaksu kristinoppia?'

-- Oi, maa, sinä olet jo tarpeeksi odottanut minua! Heti kun pappi on kasteen kautta uudestisynnyttänyt tämän pään, joka on suruissa valjennut, toivon saavani jälleen yhtyä Atalani kanssa.

Mutta kertokaamme tarina loppuun.

Hautaus.

En edes koetakaan, oi René, kuvailla sitä tuskaa, joka valtasi sieluni, kun Atala oli kuollut. Siihen tarvitsisin enemmän hehkua kuin minussa nyt on jälellä. Kaksi päivää olin kerrassaan tunteeton erakon lohdutuksille. Koettaessaan rauhoittaa minua, karttoi hän kaikkia maallisia lohdutuskeinoja. Hän kertasi ainoastaan: -- Poikani, se oli herran tahto! ja sulki minut syliinsä. Minä en olisi koskaan saattanut uskoa, että nuo muutamat, nöyrät, kristilliset sanat olisivat voineet sisältää niin paljon lohdutusta, ellen itse olisi kokenut sitä.

Vanhan Herran-palvelijan lempeys, hurskaus ja väsymätön kärsivällisyys voittivat vihdoin sydämeni. Kainostelin kyyneliä, joita vanhus oli tähteni vuodattanut.

-- Isäni, -- sanoin hänelle, -- nuorukaisen kiihkeät tunteet eivät saa häiritä päiviesi rauhaa. Anna minun viedä pois rakastettuni ruumis. Hautaan hänet jonnekin aarniometsän kätköön, ja jos minun on pakko yhä edelleenkin elää, niin koetan tehdä itseni niiden taivaallisten häitten arvoiseksi, joista Atala puhui.

Kuultuaan nämä nöyryyttä ja toivoa ilmaisevat sanat huudahti hän liikutuksesta väräjävällä äänellä:

--- Oi, Jesus Kristus, jumalallinen Mestarini, tässä tunnen veresi voiman. Se varmasti pelastaa tämän nuoren miehen. Täydennä tekosi, oi Jumala! Anna rauha tälle murheelliselle sielulle ja jätä hänen suruistaan jälelle vain hiljaisia ja kehoittavia muistoja!

Hän kieltäytyi antamasta minulle Lopezin tyttären ruumista, ehdottaen, että kutsuisimme uskovaiset koolle laaksoon ja hautaisimme hänet kaikkien kristillisten menojen mukaan. Vastustin puolestani tätä.

-- Ihmiset eivät tunteneet Atalan hyveitä ja onnettomuuksia, -- sanoin minä. -- Olkoon hänen hautansa, jonka me molemmat salassa kaivamme, heille yhtä tuntematon.

Ja me päätimme seuraavana aamuna auringon noustessa haudata Atalan _Kuolon laaksoon_ johtavan luonnonsillan holviin. Lisäksi päätettiin viettää yö rukoillen hänen paariensa ääressä.

Illan lähetessä nostimme kalliit jäännökset luolan suulle, joka antoi pohjoiseen päin.

Erakko oli käärinyt hänet europalaiseen liinavaatteeseen, jonka hänen äitinsä oli joskus kutonut. Se kangaskappale oli ainoa muisto hänen kotiseudultaan ja tarkoitettu hänen omaan hautaansa.

Atala lepäsi mimosakukkais-vuoteella. Hänen päänsä, jalkansa, olkapäänsä ja osa rintaansa olivat paljaina. Hänen hiuksissaan oli kuihtunut magnoliakukka... sama, jonka olin laskenut hänen neitsytvuoteelleen äidinunelmien välittäjäksi. Hänen huulensa, jotka muistuttivat kaksi päivää sitten kuihtunutta ruusun umpua, näyttivät hymyilevän. Läpinäkyvän kalvailla poskilla kuulsi muutamia sinerviä suonia. Hänen kauniit silmänsä olivat ummessa, hänen jalkansa lujasti puristuneet yhteen, ja hänen alabasterinvalkoiset kätensä lepäsivät rinnalla.

En ole koskaan nähnyt niin taivaallista näkyä! Joka ei tiennyt, että nuori tyttö oli aikoinaan leikkinyt auringonpaisteessa, olisi voinut pitää häntä uinuvaa viattomuutta esittävänä marmoripatsaana.

Munkki rukoili herkeämättä koko yön. Minä istuin hiljaa paarien ääressä Atalan pääpuolella. Kuinka usein olinkaan pitänyt nukkuvan Atalan kaunista päätä polvillani! Kuinka usein olinkaan kumartunut hänen ylitsensä kuunnellakseni ja hengittääkseni hänen hengitystään. Mutta nyt ei tuosta liikkumattomasta rinnasta kuulunut ääntäkään, ja minä odotin turhaan, että hän heräisi unestaan.

Kuu loi valjut säteensä tälle kuolinvuoteelle. Se kohosi keskiyön taivaalle kuin valkopukuinen vestaali, joka oli tullut itkemään toverinsa haudalle, ja sen kalpea valo antoi koko aarniometsälle surullisen sävyn.

Tuon tuostakin kastoi munkki kukoistavan oksan vihkiveteen ja ravisteli sitä sitten, jolloin ilma täyttyi taivaallisista tuoksuista. Toisinaan hyräili hän jollakin ikivanhalla sävelellä muutamia runoilija Jobin kirjoittamia vanhoja värsyjä:

Minä olen kuihtuneen kukan ja kuivaneen ruohon kaltainen. Miksi on valo suotu kurjille ja elämä murheellisille sydämille?

Niin lauloi vanhus. Hänen syvä ja jonkunverran väräjävä äänensä vieri erämaan hiljaisuudessa. Virrat ja metsät toistivat sanat _Jumala_ ja _hauta_ lukemattomia kertoja. Metsäkyyhkysten kuherrus, puron lorina vuoristossa ja eksyneitä matkamiehiä opastava kellonsoitto yhtyivät surulauluksi, ja minä olin kuulevinani kuolleitten köörin vastaavan Kuolon laaksosta erakon hyminään.

Vähitellen alkoi päivä valjeta idässä. Varpushaukat kirkuivat vuorten huipuilla, ja näädät palasivat jalavien onkaloihin.

Nyt oli aika ryhtyä saattamaan Atala viimeiseen lepopaikkaansa. Otin ruumiin hartioilleni. Erakko kulki edelläni lapio kädessään. Vanhuus ja kuolema hiljensivät niin hänen kuin minunkin askeleitani.

Nähdessäni koiran, joka myrsky-yönä oli löytänyt meidät ja nytkin hääri iloisena ympärillämme, en voinut pidättää kyyneleitäni.

Usein heitti viileä aamutuuli Atalan suortuvat kuin kultaharson silmilleni. Vähän väliä täytyi minun, taakkani näännyttämänä, laskea hänet mättäälle ja istuutua itse viereen levähtämään.

Vihdoin päädyimme perille ja astuimme siltaholviin. Poikani, ajattele mikä näky: nuori villi ja vanha erakko olivat siinä vastakkain polvillaan aarniometsässä ja kaivoivat hautaa nuorelle tytölle, joka lepäsi kalpeana ja kuolleena heidän vieressään!

Kun työ oli tehty, laskettiin Atala multavuoteeseensa. Voi, minä olin toivonut saavani valmistaa hänelle aivan toisenlaisen vuoteen!

Otin pivollisen multaa ja katsoin viimeisen kerran rakastettuni kasvoja. Sitten siroitin mullan seitsentoista vuotiaan otsalle. Näin hänen piirteittensä vähitellen häviävän ja hänen suloisen siroutensa katoavan ijankaikkisuuden verhon taakse. Nyt näkyi enää hänen povensa mullan alta kuin valkoinen lilja.

-- Lopez, -- huudahdin silloin, -- poikasi kätkee tässä tyttäresi maan poveen!

Ja minä kätkin Atalan ikuisen levon multaan.

* * * * *

Me palasimme takaisin luolaan ja minä ehdotin lähetyssaarnaajalle, että jäisin hänen läheisyyteensä. Mutta hurskas vanhus, joka ihmeellisesti tunsi ihmissydämen, ymmärsi tarkoitukseni.

-- Chactas, Outalissin poika! sanoi hän. -- Kun Atala vielä eli, pyysin minä itse teitä jäämään luokseni, mutta nyt on kohtalosi muuttunut ja sinun on ennen kaikkea ajateltava velvollisuuksiasi heimoasi kohtaan. Usko minua, poikaseni, tuska ei ole ikuinen. Ennemmin tai myöhemmin se parantuu, sillä ihmissydän ei muuten jaksaisi sitä kantaa. Me emme voi kauan pysyä onnettominakaan. Käänny takaisin Meschacebelle; etsi äitisi ja lohduta häntä, sillä hän on kauan itkenyt sinua ja tarvitsee tukeasi. Anna opettaa itsellesi Atalan uskontoa, kun tilaisuus sallii, ja muista, että sinä olet luvannut hänelle pysyä siveänä ja kastattaa itsesi. Minä vartioin täällä hänen hautaansa. Mene rauhaan, poikani! Jumala, rakastettusi sielu ja vanhan ystäväsi sydän seuraavat sinua!

Niin puhui minulle luolan erakko. Kunnioitukseni häntä ja hänen viisauttaan kohtaan oli liian suuri, voidakseni vastustaa hänen tahtoansa. Seuraavana päivänä jätin kunnianarvoisan isäntäni, joka jäähyväishetkenä antoi viimeiset neuvonsa ja siunauksensa.

Menin haudalle. Hämmästyin nähdessäni pienen ristin kummulla, ikäänkuin maston huipun, joka meressä osoittaa, mihin paikkaan laiva on vajonnut. Ymmärsin, että erakko oli ollut siellä yöllä rukoilemassa, ja tämä ystävyyden ja uskon osoitus liikutti minua syvästi.

Tunsin kiusausta kaivaa hauta auki, saadakseni vielä kerran nähdä rakastettuni, mutta kunnioitukseni kuolemaa kohtaan pidätti minut siitä.

Istahdin vastaluodun hautakummun ääreen. Tukien kyynärpäitäni polviin ja nojaten kasvoni käsiin, istuin siinä karvaisiin unelmiin vaipuneena.

Oi, René, silloin ajattelin ensi kerran vakavasti ihmiselämän katoavaisuutta, ja aikeittemme turhuutta! Voi, poikani, kelläpä ei olisi ollut aihetta tehdä samoja havaintoja? Minä olen nyt ainoastaan talvien valkaisema ja vuosien rasittama hirven jäkkyrä, mutta huolimatta pitkästä ijästäni ja kokemuksistani en vielä ole tavannut ihmistä, joka ei olisi pettynyt onnensa unelmissa, en sydäntä, joka ei olisi salaisesti valittanut!

Myöskin näennäisesti onnellisimmat sydämet muistuttavat Alachuan ruohoaavikon lammikoita: pinta näyttää tyyneltä ja puhtaalta, mutta pohjalla kihisee krokotiileja, joita lammikko elättää.

Kun aurinko oli kerran noussut ja laskenut, valmistauduin seuraavana aamuna haikaran ensi huudon kuultuani lähtemään haudalta. Kolme kertaa kutsuin Atalan henkeä; kolme kertaa vastasi erämaan henki siltaholveista huutoihini. Sitten käännyin tervehtien itään päin ja näin kaukana vuoripolulla erakon, joka oli matkalla jonkun apuakaipaavan majaan.

Lankesin polvilleni ja syleilin kumpua, huutaen:

-- Nuku rauhassa täällä vieraalla maalla, sinä surkuteltava vapauteen päässyt olento! Vastalahjaksi rakkaudestasi, maanpaostasi ja kuolostasi hylkää nyt Chactaskin sinut!

Sitten riistäysin väkisin haudan luota, jättäen luonnon muistomerkin helmaan vielä suuriarvoisemman muiston: siveän, yksinkertaisen hautakummun.

Jälkilause.

Chactas, natchezi Outalissin poika kertoi tämän Renélle, europalaiselle. Isät jättivät kertomuksen lapsilleen, ja minä kaukainen muukalainen, olen jäljentänyt sen tarkasti tähän, niinkuin intiaanit ovat sen minulle tarinoineet.

Tässä kertomuksessa kuvastui minulle villin metsästäjäkansan elämä, uskonto ja alkuperäiset lait evankeliumin valoa, rakkautta ja henkeä vasten, intohimojen ja hyveitten taistelu luonnonlapsen sydämessä sekä lopuksi kristillisyyden voitto kuumimman tunteen ja pelätyimmän kauhun: rakkauden ja kuoleman ylitse.

Kun muinoin seminoli haastoi minulle tämän tarinan, tuntui se minusta viehättävältä ja kauniilta voimakkaine erämaantunnelmineen, joiden jäljentämisestä en mitenkään tahdo kerskailla. Mutta eräästä seikasta tahdon päästä selvyyteen. Kyselin kuinka isä Aubryn kävi, mutta kukaan ei sitä tiennyt. Enkä olisi koskaan saanut siitä selkoa, ellei kaikkia ohjaava Kaitselmus olisi ilmaissut minulle, mitä halusin tietää.

Olin samoillut pitkiä Meschaceben rantoja, jotka ennen olivat uuden Ranskan rajana etelässä, ja halusin päästä pohjoiseen katsomaan suurta luonnonihmettä, Niagaran putousta.

Olin ehtinyt lähelle tuota Aganonsionin vanhassa maassa sijaitsevaa putousta, kun eräänä aamuna, vaeltaessani tasangolla, näin naisen, joka istui puun alla, pitäen kuollutta lasta polvellaan.

Lähestyin hiljaa nuorta äitiä ja kuulin hänen ääntelevän:

-- Jos olisit jäänyt luoksemme, rakas lapsi, niin kuinka miehekkäästi olisitkaan jännittänyt jousta! Kätesi olisi hillinnyt rajuimmankin karhun; ja vuorilla olisit saavuttanut nopsimmankin kauriin. Nuorena muutit sinä, vuorten valkea kärppä, sielujen valtakuntaan! Kuinka tulet siellä toimeen? Isäsihän ei ole siellä metsänsaalista antamassa. Sinua paleltaa, eikä sinulla ole nahkoja pakkasen suojaksi! Oi, minun täytyy kiirehtiä luoksesi laulaakseni kanssasi ja tarjotakseni sinulle rintojani!

Nuori äiti lauloi väräjävällä äänellä, tuudittaen lasta helmassaan, tiputtaen äidinmaitoa sen kalpeille huulille ja huolehtien siitä aivan kuin elävästä olennosta.

Tämä vaimo aikoi antaa auringon kuivata lapsensa, ennenkuin hän kätki sen isiensä hautaan. Hän riisui esikoisensa ja hengitti hetkisen sen huulille laulaen:

-- Poikani sielu, oi kaunis sielu, huuliani suudellen antoi isäsi sinulle kerran hengen. Voi, minun suudelmani eivät kykene synnyttämään sinua uudestaan!

Sitten nousi hän ylös ja etsi puuta, jonka oksille olisi lapsensa asettanut. Hän valitsi tuoksuvan, punakukkaisen vaahteran.

Toisella kädellään taivutti hän oksan ja toisella asetti sille pienokaisensa, laskien sitten oksan taas irti, jolloin se vetäytyi takaisin alkuperäiseen asentoonsa, vieden pienen ruumiin mukanaan hienotuoksuisiin lehviin.

Kuinka liikuttava tuo intiaanilainen tapa onkaan' Olen nähnyt Crassuksien ja Caesarien mahtavat muistomerkit, mutta enemmän tehoavat minuun nämä ilmahaudat, joita länsituuli tuudittaa ja joihin satakieli rakentaa pesänsä, visertäen surunvoittoisia säveliään. Olipa siellä sitten nuoren naisen ruumis, jonka rakastajan käsi on ripustanut kuolinpuuhun, tai rakas pienokainen, jonka äiti on asettanut linnunpesien joukkoon, tapa on yhtä kaunis.

Lähestyin vaimoa, joka nyyhkytti vaahteran juurella, laskien käteni hänen päänsä päälle, ja kajautin kolme valitushuutoa, alkuasukkaitten tavan mukaan. Sanaa virkkamatta tartuin, kuten hänkin oli tehnyt, oksaan ja karkoitin pois hyönteisiä, jotka surisivat lapsen ruumiin ympärillä. Mutta samalla säikytin kyyhkysen lentoon. Intiaanitar sanoi heti:

-- Kyyhkynen, ellet ole poikani sielu, olet sinä varmaankin äiti, joka etsii pesän paikkaa. Ota nämä suortuvat, joita en enää koskaan pese kiinanjuurivedellä. Ota ne pienokaistesi suojaksi. Säilyttäköön suuri henki ne sinulle!

Sitten kääntyi hän puoleeni ja itki ilosta, nähtyään, että muukalainen toimitti hänen lapselleen viimeistä palvelusta. Sitten me taas leyhyttelimme.

Silloin lähestyi muuan nuorukainen.