Part 6

-- Celutan tytär, -- sanoi hän, -- ota lapsesi. Me emme jää enää tänne, vaan jatkamme matkaa auringon noustessa.

-- Veli, -- sanoin hänelle, -- toivotan sinulle sinisen taivaan, paljon riistaa, majavannahkavaipan ja toivorikkaan mielen. Kotisi ei siis ole täällä?

-- Ei, -- vastasi nuori mies, -- me olemme maanpakolaisia ja etsimme uutta kotipaikkaa.

Sanoessaan tämän katkoi sotilas jousensa kärjellä umput lähimmistä kukista. Huomasin koskettaneeni kipeään kohtaan ja vaikenin.

Vaimo otti kuolleen poikansa oksalta ja ojensi sen miehelleen.

Silloin sanoin minä:

-- Annatko minun sytyttää valkeasi tänä yönä?

-- Meillä ei ole edes opasta, -- vastasi sotilas. -- Mutta tule kanssamme leiriin putouksen luo.

-- Minä tulen, -- ja me läksimme kaikki yhdessä. Hetkisen kuluttua saavuimme putoukselle, joka pani ilman kamalasti kumisemaan.

Putouksen muodostaa Niagaravirta, joka alkaa Erie-järvestä ja laskee Ontario-järveen. Sen korkeus on sataneljäkymmentäneljä jalkaa. Aina Erie-järvestä putoukseen saakka kiitää virta huimaavaa vauhtia, ja kun se heittäytyy alas pyörryttävästä korkeudesta, on se enemmän meren kuin virran näköinen.

Putous jakaantuu kahteen haaraan, kiemurrellen hevosenkengän muotoisena. Molempien haarojen välissä kohoaa saari, jonka aallot ovat onsittaneet altaia joka riippuu puineen keskellä ryöppyjä.

Virran päävuolle, joka syöksyy etelään päin, pyöristyy suunnattomaksi lieriöksi, särkyy sitten harsomaiseksi vaahdoksi ja kimaltelee auringonpaisteessa sateenkaaren kaikissa väreissä.

Toinen haara syöksyy kuin vedenpaisumuksen patsas kamalaan pimeyteen. Tuhannet sateenkaaret risteilevät välkkyen kuilun yläpuolella.

Kun vesi syöksyy vapisevia kallioita vasten, kohoaa se vaahtoavina ryöppyinä aina puitten latvojen korkeuteen, kuten savupatsaat suuressa tulipalossa.

Hongat, pähkinäpuut ja omituiset, aavemaiset kalliot ovat puitteina tälle suuremmoiselle näytelmälle.

Ilmapaineen vaikutuksesta suistuvat käärmeet kiemurrellen syvyyteen ja labradorikarhu riippuu hännästään puunoksassa, pyydystellen äkkisyvästä hirvien ja muitten eläinten ruumiita.

Katsellessani näytelmää kauhun ja ihailun sekavin tuntein ovat intiaanitar ja hänen miehensä loitonneet. Etsin heitä sittemmin putouksen yläpuolelta ja tapasin heidät leiriytyneinä ruohostoon, joukossaan muutamia ukkoja, joiden edessä lepäsi nahkoihin käärittyjä luurankoja.

Ihmetellen kaikkea sitä, mitä olin viimeisten tuntien aikana nähnyt, istahdin nuoren intiaanittaren viereen ja kysyin:

-- Mitä tämä kaikki merkitsee, sisareni?

-- Veljeni, -- vastasi hän, -- tässä on kotimaamme multaa ja esi-isiemme luita, jotka otimme mukaamme pakoretkellemme.

-- Kuinka te sitten olette joutuneet näihin onnettomuuksiin?

Celutan tytär vastasi:

-- Me olemme natschez-suvun viimeiset jälkeläiset. Kostonhaluisten ranskalaisten toimeenpaneman verilöylyn jälkeen saivat pakoon päässeet veljemme turvapaikan naapuriemme chikassesien luota. Siellä elimme jonkun aikaa levossa ja rauhassa. Matta seitsemän kuukautta sitten saapui Virginiasta valkoihoisia miehiä alueellemme, selittäen erään europalaisen kuninkaan luovuttaneen sen heille. Me keräsimme esi-isiemme jäännökset ja läksimme erämaahan. Matkalla synnytin lapsen, mutta kun maitoni oli surujen heikontamaa, kuoli pienokaiseni.

Nuori äiti kuivasi kyyneleet hiuksillaan.

-- Sisareni, -- sanoin minä, -- nöyrtykäämme suuren hengen edessä. Kaikki tapahtuu hänen tahdostaan. Me olemme kaikki vaeltajia. Esi-isämmekin olivat sellaisia, mutta on paikka, missä saamme levähtää. Ellen pelkäisi, että pidät minua liian uteliaana, kysyisin sinulta, oletko kuullut puhuttavan natchezi Chactasista?

Tämän kuullessaan katseli intiaanitar minua tarkkaavasti ja sanoi:

-- Kuka on kertonut sinulle natchezi Chactasista?

-- Viisaat, -- vastasin minä. Intiaanitar jatkoi:

-- Kerron sinulle, mitä tiedän, koska torjut pois kärpäsiä poikani ruumiilta ja puhuit niin kauniisti Suuresta hengestä. Minä olen europalaisen René, Chactasen ottopojan tytär. Chactas, joka sittemmin kastettiin, ja René saivat loppunsa verilöylyssä.

-- Ihmiselämä on tuskista koottu, -- vastasin minä kumartuen. -- Ehkä sinä tiedät jotain isä Aubrystakin?

-- Hänen kohtalonsa ei ollut onnellisempi kuin Chactasinkaan, -- vastasi intiaanitar. -- Cherokeet, ranskalaisten viholliset, hyökkäsivät hänen lähetysasemansa kimppuun. Eksyneitä matkamiehiä opastava kellonsoitto johdatti heidät sinne. Isä Aubry olisi voinut paeta, mutta hän ei tahtonut hyljätä lapsiaan, vaan jäi vahvistamaan heitä esimerkillään. Hänet poltettiin roviolla kamalasti kiduttaen. Mutta pienintäkään valituksen huutoa ei hänen huuliltaan kuulunut. Liekkien keskellä rukoili hän pyöveliensä puolesta ja lohdutti onnettomuustovereitaan. Saadakseen hänet osoittamaan heikkouden merkkejä, laahasivat he nuoren, kristityn, kamalasti silvotun intiaanin hänen eteensä. Mutta suuri oli heidän hämmästyksensä, kun he näkivät nuorukaisen lankeavan polvilleen ja suutelevan vanhan erakon haavoja, tämän sanoessa: 'Poikani, enkelit ja ihmiset ovat lujuutemme todistajia'. Estääkseen häntä puhumasta, lävistivät mielettömät cherokeet hänen kaulansa tulikuumalla raudalla. Kun hän ei enää voinut lohduttaa ihmisiä, heitti hän henkensä.

-- Kerrottiin, että vaikka cherokeet olivatkin nähneet villien lujina kestävän tuskiansa, myönsivät he, että isä Aubryn nöyrämielisyys oli ennen kuulumatonta ja hänen tuskanhalveksumisensa kerrassaan yli-inhimillistä. Hänen kuolemansa nähtyään kääntyi moni villi kristinuskoon.

-- Kun Chactas muutamia vuosia myöhemmin palasi valkoihoisten maasta, sai hän kuulla, minkä kamalan kohtalon alaiseksi vanha rukouksen haltija oli joutunut. Hän lähti silloin noutamaan isä Aubryn ja Atalan jäännöksiä. Saavuttuaan paikalle, missä lähetysasema oli sijainnut, hän tuskin tunsi sitä. Järvi oli paisunut yli äyräittensä ja ruohoaavikko oli muuttunut rahkasuoksi. Kivinen luonnonsilta oli romahtanut alas ja haudannut lohkareittensa alle Atalan hautakummun ja Kuolon lehdon.

-- Chactas harhaili kauan paikalla. Hän kävi erakon luolassa, joka oli kokonaan karhunmarja- ja vaapukkapensaitten peitossa; naarashirvi oli nyt asettunut sinne poikineen.

-- Hän istahti paikalle, missä he olivat vartioinneet ruumista. Hänen istuessaan siinä surullisiin mietteisiin vaipuneena, luikerteli lähetyssaarnaajan kesy käärme esille pensaikosta ja kiertyi hänen jalkojensa juureen. Chactas otti uskollisen ystävän syliinsä ja lämmitti sitä povellaan, sillä se oli ainoa muisto, mitä vielä oli jälellä menneistä ajoista.

-- Outalissin poika kertoi, että hän oli yön hämyssä nähnyt isä Aubryn ja Atalan haamujen liihoittelevan esille metsän pimennosta. Tämä näky herätti hänessä uskonnollista hartautta ja surumielistä iloa.

-- Etsittyään turhaan sisarensa ja erakon hautoja, valmistautui hän lähtemään paikalta, kun luolan hirvi alkoi samassa hypellä hänen edessään. Hän seurasi eläintä, joka pysähtyi lähetysaseman ristin juurelle. Risti oli nyt sammaleen kattama, ja arojen pelikaani istahti mielellään sen madonsyömille haaroille levähtämään.

-- Chactas tuli ajatelleeksi, että ehkä hirvi oli tuonut hänet munkin haudalle. Hän vieritti paikoiltaan kiven, joka ennen oli toimittanut alttarin virkaa, ja löysi sen alta miehen ja naisen luut. Hän ei hetkeäkään epäillyt niitten olevan tuon hurskaan erakon ja hänen rakastettunsa, eikä hän vaivannut päätään miettimällä, miten ne olivat sinne joutuneet. Ehkä enkelit olivat kulettaneet ne sinne?

Hän kääri jäännökset karhuntaljaan, otti ne mukaansa ja suuntasi askeleensa kotia kohden.

-- Tässä, oi muukalainen, -- päätti Celutan tytär, -- ovat nuo jäännökset sekä lisäksi Chactasin omat luut!

Taivutin pääni niiden edessä ja ajattelin:

-- Niin käy maailmassa kaiken, mikä on hyvää, puhdasta ja jaloa. Ihminen, elämäsi on vain haihtuva, tuskallinen unelma! Onnettomuudet, sielusi murheet ja ajatustesi ikuinen surumielisyys, ne yksin muodostavat sinun elämäsi.

Minä ajattelin koko yön Chactasia ja hänen erämaanrakkauttaan. Aamun sarastaessa lähtivät intiaanit taas vaeltamaan. Nuoret sotilaat kulkivat ensimäisinä jonossa ja vaimot viimeisinä. Ensimainitut kantoivat esi-isien jäännöksiä, jälkimäiset vastasyntyneitä lapsiaan. Vanhukset kulkivat keskellä, isiensä ja jälkeläistensä, muistojensa ja toiveittensa, kadotettujen ja tulevien metsästysmaittensa vaiheilla.

Ja minä näin jonon verkalleen katoavan puitten taakse.

-- Teitä, onnettomat intiaanit, jotka esi-isienne luita kantaen harhailette uuden maailman aarniometsissä, teitä, jotka kurjuudessanne osoititte minulle vierasvaraisuutta, teitä en voi koskaan ystävyydestänne palkita, sillä itsekin harhailen maanpaossa kodittomana, konnuttomana ja vähemmän onnellisena kuin te, sillä minulla ei ole edes isieni luita mukanani.