Part 4

Hänen nimensä ja ikänsä sekä lähetysaseman vuosiluku oli myöskin kaiverrettu puitten juurella kasvavaan, leveälehtiseen jättiläisrunkoon. Ihmettelin, että hän oli tuollaiseksi muistomerkiksi valinnut niin hataran aineen, mutta hän vastasi:

-- Se säilyy siinä kyllä yli minun aikani, ja on aina arvokkaampi kuin se vähä, minkä minä olen toimittanut.

Me saavuimme erään laakson suulle ja minä sain nähdä jotakin ihmeellistä: luonnollisen sillan, jommoisia on Virginiassa ja joista sinä ehkä olet kuullut puhuttavan. Ihmiset, ja etenkin sinun kotimaasi asukkaat, matkivat usein luontoa, mutta heidän jäljittelynsä on monasti perin pientä ja vähäpätöistä. Tulos on aivan toinen, kun luonto koettaa jäljitellä ihmistöitä. Se rakentaa siltoja vuorenhuipuilta toiselle, raivaa teitä pilviin, luo jokia kuin kanavia, muodostaa vuorista pylväitä ja kaivaa meret vesialtaiksi.

Me kuljimme tuollaisen sillan alitse ja näimme edessämme toisen ihmeen: lähetysaseman intiaanilaisen kalmiston eli _Kuolon lehdon_.

Isä Aubry oli sallinut vastakäännettyjen haudata kuolleensa isiensä tavalla ja säilyttää haudoillaan pakanalliset nimensä. Hän oli tyytynyt vain ristillä vihkimään paikan.

Maa oli -- kuten yhteiset kalmistot ainakin -- jaettu yhtä moneen osaan kuin seurakunnassa oli perheitä. Jokainen osa muodosti itsessään pienen lehdon, johon kukin oli istuttanut mielensä mukaisia kasveja. Puro kiemurteli verkkaan ja äänettömänä näiden lehtojen välissä. Sitä nimitettiin _Rauhan puroksi_.

Idässä rajoitti tätä sielujen rauhallista kaupunkia silta, jonka alta olimme juuri kulkeneet. Etelässä ja pohjoisessa päättyi se kahteen kukkulaan. Siitä oli vapaa näköala vain länteen, missä kohosi korkea kuusimetsä. Punaiselle ja vihreälle hohtavat puunrungot oksivat vasta latvojen alla muistuttaen korkeita pylväitä ja muodostaen pilarikäytäviä tuossa kuolemantemppelissä. Puitten latvat soittivat lakkaamatta juhlallisesti kuin urut kirkon kuorissa. Mutta jos astui sisälle pyhättöön, kuuli vain lintujen ylistyslauluja, joita ne ikuisina sielumessuina virittivät kuolleitten kunniaksi.

Tultuamme ulos lehdosta näimme järven rannalla lähetyskylän, keskellä kukoistavaa ruohoaavikkoa.

Kylään päästiin lehtokujaa myöten, jota rautatammet reunustivat. Nuo ikivanhat tiet ulottuivat niihin vuoriin saakka, jotka jakavat Kentuckyn ja Floridan.

Heti kun intiaanit näkivät paimenensa tasangolla, jättivät he askareensa ja riensivät häntä vastaan. Toiset suutelivat hänen vaippansa liepeitä, toiset tukivat häntä. Äidit nostivat pienet lapsensa olkapäilleen, jotta he näkisivät hänet.

Matkalla kylään tiedusteli hän, mitä siellä oli tapahtunut. Toista hän kehui, toista moitti. Hän puhui viljan korjaamisesta, lasten opettamisesta ja auttamisen ja lohduttamisen velvollisuudesta, ja käänsi puhuessaan alituisesti ajatukset Jumalaan.

Seuralaistemme ympäröiminä saavuimme näin tien varteen pystytetyn suuren ristin juurelle. Siinä pidettiin tavallisesti jumalanpalvelus.

-- Rakkaat lapset, -- haastoi lähetyssaarnaaja, kääntyen intiaaneihin, -- te olette saaneet veljen ja sisaren, ja jotta onni olisi vielä suurempi, on jumalallinen sallimus säästänyt laihonnekin. Kas siinä teille kaksi syytä olla kiitolliset. Nauttikaamme siis pyhä ehtoollinen ja tehkäämme se liikutetuin mielin, elävin uskoin, palavan kiitollisina ja nöyrin sydämin!

Pappi pukeutui valkoiseen messukaapuun, joka oli tehty silkkiäispuun kaarnasta, ja otti esille pyhät astiat ristin juurelle talletetusta tabernakelista. Nelikulmainen kivi asetettiin alttariksi, vihkivesi tuotiin läheisestä purosta ja viiniä saatiin villiviinirypäleistä. Me polvistuimme kaikki korkeaan ruohostoon, ja pyhä toimitus alkoi.

Idässä, vuorten takana, kiilsi aamun sarastus. Kaikki kylpi kullassa ja purpurassa. Ja kun aurinko, jonka tuloa niin upeasti valmistettiin, vihdoin sukelsi esille valomerestä, osui sen ensimmäinen säde pyhälle leivälle, jota pappi juuri piti koholla.

Oi, minkä mahtavan voiman uskonto itsessään kätkee! Oi, kuinka valtava kristillinen jumalanpalvelus onkaan! Ehtoollisen jakajana vanha ukko, alttarina kivi, kirkkona erämaa ja seurakuntana joukko villejä! Minä en epäillyt suuren ihmeen tapahtuvan laskeutuessamme polvillemme, ja Jumalan astuvan maan päälle, sillä minä tunsin, kuinka Hän meni sydämeeni.

Jumalanpalveluksen jälkeen -- sen aikana kaipasin vain Atalaa -- läksimme kylään.

Siellä vallitsi harvinainen sekoitus valistunutta yhteiskuntaa ja luonnon elämää. Aivan erämaan laitaan oli raivattu uutisviljelys. Ruislaiho huojui kultaisina aaltoina kaatuneen tammen vieressä. Kaikkialla tupruttivat kasket sankkaa savuaan, ja aurat vakoilivat kannokossa. Miehet mittailivat maata, jonka uutisasukkaat ottivat haltuunsa. Linnut saivat lähteä pesistään, ja petojen luolat muutettiin asuinmajoiksi, alasimet kalkkuivat ja kirveitten iskut kajahtelivat ensi kertaa.

Samosin ihastellen ympäri ja tunsin sydämeni heltyvän yhä enemmän, ajatellessani Atalaa ja sitä onnea, jota täällä saisimme nauttia.

Ihaillen katselin kristinopin voittokulkua salomailla: Näin kuinka uskonto oli valistanut ja taltuttanut intiaanit. Olin todistajana noissa ihmisen ja maan välisissä alkuperäisissä vihkiäisissä, joissa ihminen vihkimäkirjan mukaan antoi myötäjäisiksi hikensä ja vaivansa ja maa puolestaan lupasi uskollisesti antaa satonsa ja lapsensa, ja kätkeä hänen tuhkansa.

Tällävälin oli lähetyssaarnaajan eteen tuotu lapsi, jonka hän kastoi lähteen reunalla, kukoistavien jasminien keskellä. Mutta samaan aikaan kannettiin pieni kirstu Kuolon lehtoon. Morsiuspari sai siunauksensa erään tammen alla, ja me seurasimme vastanaineita heidän uuteen kotiinsa salomaan kolkkaan. Edellämme kulki pappi, siunaten kukkulat, puut ja lähteet, kuten kristittyjen raamattu kertoo Herran ennen muinoin siunanneen muokkaamattoman maan, ennenkuin luovutti sen perintönä Aatamille.

Hääsaattue, johon paimenet laumoineen yhtyivät, muistutti mieleeni ensimmäisten perheitten vaelluksia, kun Sem samosi lapsineen tuntemattomia seutuja, seuraten edellä kulkevata aurinkoa.

Kysyin erakolta, miten hän ohjasi lapsiaan. Hän vastasi: -- Minä en ole laatinut heille minkäänlaisia lakeja. Olen vain opettanut heitä rakastamaan toisiaan, rukoilemaan Jumalaa ja etsimään parempaa elämää. Kaikki maailman lait sisältävät nämä käskyt. -- Sinähän näet tuolla etäällä majan, -- jatkoi hän, -- joka on suurempi toisia. Sitä pidetään kappelina sadeaikana. Sinne kokoontuvat seurakuntalaiset aamuin ja illoin ylistämään Herraa, ja kun minä olen estetty olemasta läsnä, toimittaa eräs vanhus rukoukset, sillä vanhuuteen samoin kuin äitiyteenkin liittyy papillisia velvoituksia. Sitten mennään työhön pelloille. Vaikka omaisuus onkin jaettu siinä tarkoituksessa, että jokainen oppisi hoitamaan omaansa, kootaan sadot yhteen suureen latoon, jotta veljesrakkaus pysyisi yllä.

Neljä vanhinta jakavat työn hedelmät yhtä suuriin osiin. Lisäksi uskonnolliset menot, risti, jonka luona nautitaan pyhä ehtoollinen, jalava, jonka juurella kauniilla ilmalla saarnaan, hautamme lähellä niittyjä, virtamme, joiden äärillä kastan pieniä lapsia -- ne ovat pieni valtakuntamme, jossa Jesus Kristus on kuninkaana.

Niin puhui vanha erakko, ja ankara liikutus valtasi minut. Silmäni avautuivat näkemään, kuinka paljon korkeammalla tuo säännöllinen, ahertava elämä oli villien laiskaa vetelehtimistä.

-- Voi, René, minä en tahdo napista Sallimusta vastaan, mutta minun täytyy tunnustaa, etten voi muistella tuota kristillistä yhteiskuntaa, tuntematta kaihon katkeruutta rinnassani. Maja ja Atala tuossa yhteiskunnassa, ja onneni mitta olisi ollut täysi. Siihen olisivat harharetkeni päättyneet. Siellä olisin vaimoni kanssa, tuntemattomana, aarniometsän helmaan kätkeytyneenä viettänyt elämäni päivät, jotka olisivat vierineet hiljaa eteenpäin kuin salojen nimettömät virrat.

Mutta minkälaisiin kärsimyksiin jouduinkaan uneksimani rauhan asemesta! Oltuani kohtalon alituisena leikkikaluna, kärsittyäni haaksirikon kaikilla rannoilla ja oleskeltuani pitkät ajat maanpaossa, tulin vihdoin ja viimein kotiini ja löysin majani raunioina, kaikki ystäväni kuolleina ja kuopattuina.

Sellainen oli Chactasin kohtalo oleva.

Murhenäytelmä.

Onnenunelmani oli yhtä suloinen kuin lyhytkin, ja havahtuminen odotti minua erakon luolassa.

Oli jo täysi päivä, kun me saavuimme sinne, ja minä kummastelin, että Atala ei rientänyt meitä vastaan.

Äkillinen kauhu valtasi minut. En rohjennut huutaa Lopezin tytärtä nimeltään, lähestyessämme luolaa. Kiihoittuneessa mielentilassani pelkäsin yhtä paljon ääntä kuin hiljaisuuttakin, joka huutoani seuraisi.

Luolan suulla ammottava pimeys lisäsi yhä kauhuani, ja minä sanoin lähetyssaarnaajalle:

-- Voi, sinä, jota taivas suosii ja vahvistaa, astu sinä edellä tuohon pimentoon!

Kuinka heikko onkaan se, joka on himojensa orja! Kuinka voimakas se, joka luottaa Jumalaan. Hurskaassa, seitsemänkymmentäkuusi vuotta kokeneessa sydämessä oli enemmän rohkeutta kuin minussa, uhmailevassa nuorukaisessa. Rauhanmies astui luolaan ja minä jäin ulkopuolelle.

Hetkisen kuluttua kuului heikkoa, tuskanhuudon tapaista ääntä vuoren onkalosta. Ponnistettuani kaikki voimani syöksyin minä huudahtaen pimeään luolaan.

Isäni henget, te ainoastaan tiedätte mitä siellä näin.

Erakko oli sytyttänyt soihdun ja piti sitä vapisevin käsin Atalan vuoteen yllä.

Puoliksi istuvassa asennossa, käsivarteensa nojautuneena näin nuoren, kauniin tytön, hapset hajallaan. Tuskan hiki helmeili hänen otsallaan; hänen puoliksi sammunut katseensa yritti vielä vakuuttaa minulle rakkautta, ja hänen huulensa koettivat hymyillä.

Kuin salaman iskemänä seisoin minä siinä tuijottavin silmin, levitetyin käsivarsin ja huulet raollaan.

Syvä hiljaisuus vallitsi luolassa. Erakko alkoi ensin puhua:

-- Väsymyksestä johtuvaa kuumetta, -- sanoi hän. -- Taipukaamme Jumalan tahdon alle, ja Hän varmasti armahtaa meitä.

Kuultuani nämä sanat, alkoi veri taas kiertää suonissani ja suuri kauhuni muuttui mitä varmimmaksi lohdutukseksi.

Mutta Atala ei suonut minulle pitkäaikaista toivoa.

Hän pudisti surullisena päätään ja viittasi meitä astumaan lähemmäksi vuodetta.

-- Isäni, -- sanoi hän heikolla äänellä, kääntyen munkkiin, -- kuolema koskettaa minua nyt juuri. Oi, Chactas, kuuntele ilman epätoivoa surullista salaisuutta, jota en ole sinulle vielä ilmaissut, sillä minä en ole tahtonut saattaa sinua onnettomaksi enkä olla tottelematon äidilleni. Älä anna tuskanilmaustesi keskeyttää minua, sillä se vain lyhentäisi niitä hetkiä, jotka minulla vielä on jälellä elämästäni. Minulla on niin paljon kerrottavaa, ja sydämeni heikot lyönnit ja rintani ahdistava jäätaakka kehoittavat minua kiirehtimään.

Hetkisen vaitiolon jälkeen jatkoi hän:

-- Surullinen kohtaloni alkaa jo ennenkuin olin nähnyt päivän valon. Murheisena kantoi äitini minua povensa alla ja suurella tuskalla synnytti hän minut maailmaan. Ei luultu minun jäävän henkiin syntymäni jälkeen. Henkeni pelastukseksi teki äitini pyhän lupauksen: hän lupasi uhrata neitsyyteni Pyhälle Neitsyelle, jos säilyisin kuolemalta. Onneton lupaus, joka nyt vie minut hautaan!

Olin juuri täyttänyt viisitoista vuotta, kun äitini kuoli. Hiukan ennen kuolemaansa kutsui hän minut vuoteensa ääreen:

-- Tyttöseni, -- sanoi hän erään hänelle viimeistä lohdutusta antaneen lähetyssaarnaajan läsnäollessa, -- sinä tiedät, minkä lupauksen olen sinun suhteesi tehnyt. Tahdotko tehdä äidistäsi lupauksen rikkojan? Oi, Atalani, jätän sinut ympäristöön, joka ei ole sinulle kyllin arvokas. Nämä pakanat vihaavat isääsi ja minun Jumalaani, sitä Jumalaa, joka ensin antoi sinulle hengen ja sitten pelasti sinut kuin ihmeen kautta.

No niin, lapseni, jos verhoudut nunnanhuntuun, luovut sinä vain vaimon huolista ja niistä julmista kärsimyksistä, joita äitisi on saanut kokea. Tule siis tänne, rakas lapseni, ja vanno tämän Vapahtajan Äidin kuvan kautta ja tämän hurskaan papin ja kuolevan äitisi kuullen, että et tee minusta valapattoa! Muista aina, että minä olen mennyt takuuseen puolestasi, ja että sinä, jos lupauksesi rikot, syökset äitisi sielun ikuiseen kadotukseen!

-- Voi äitini, miksi puhuit minulle niin? Voi, sinä uskonto, joka samalla kertaa lahjoitit minulle tuskan ja autuuden, onnettomuuden ja lohdun!

Oi, sinä kallis ja surkuteltava rakastettuni, jota sydämeni vielä kuolemassakin janoo, sinä näet nyt, mikä meidän kohtalomme on katkeroittanut.

Kyynelten tulviessa silmistäni, laskin pääni äitini rinnoille ja lupasin hänelle kaikki mitä hän oli pyytänyt. Lähetyssaarnaaja lausui kauheita sanoja, jotka sitoivat elämäni ainiaaksi, ja ojensi minulle nunnanmerkin. Äitini uhkasi kirouksellaan, jos minä koskaan rikkoisin lupaukseni, ja veti sitten viimeisen hengähdyksensä, syleillen vielä kuollessaan minua. Alussa en huomannut lupaukseni sisältävän mitään kovaonnisuutta. Kristitty kun olin sydämestäni ja sielustani ja ylpeä espanjalaisesta verestäni, jota suonissani virtasi, eivät ympärilläni olevat miehet olleet mielestäni kyllin arvokkaita saamaan kättäni. Olin onnellinen, että ainoa sulhoni oli äitini Jumala. Mutta sitten näin sinut, nuori, kaunis vanki, ja minä säälin sinun kohtaloasi; uskalsin puhua kanssasi nuotion luona metsässä, ja samassa muistin pyhän lupaukseni.

Kun Atala oli puhunut tämän, ja ollut hetkisen vaiti, puristin minä käteni nyrkkiin ja käännyin uhkaavana lähetyssaarnaajan puoleen, huudahtaen:

-- Tämän on siis saattanut aikaan sinun uskontosi, jota niin olet kehunut! Kirottu olkoon se vala, joka riistää minulta Atalan! Kirottu olkoon se Jumala, joka pakottaa ihmistä vastustamaan luontonsa vaatimuksia! Ihmismunkki, mitä sinä näissä metsissä teet?

-- Pelastan sinut, -- vastasi ukko vakaasti, -- lauhdutan intohimojasi ja estän sinua, herjaaja, saattamasta päällesi taivaan vihaa. Voitko sinä, nuori mies, joka olet vasta elämäsi alussa, valittaa kärsimyksiäsi? Missä ovat merkit kärsityistä tuskistasi?

Sano, mitä vääryyttä sinä olet kokenut? Sano, mitä sinulla on avuja, jotka oikeuttaisivat valituksiin? Mitä suurta sinä olet toimittanut, mitä hyvää tehnyt?

-- Onneton, -- jatkoi hän, -- sinulla on vain himosi, ja rohkenet kuitenkin syyttää taivasta! Jos olisit isä Aubryn tavoin viettänyt kolmekymmentä vuotta elämästäsi maanpaossa vuorilla, niin sinä olisit vähemmin kärkäs tuomitsemaan Kaitselmuksen töitä. Silloin sinä huomaisit, että et mitään tiedä, et mitään ole, ja että ei ole niin ankaraa vitsausta eikä niin kauheita tuskia, joita ei saastainen lihasi olisi ansainnut.

Ukon silmistä säihkyvä tuli, rinnalla liehuva parta ja ukkosena jyrähtelevät sanat tekivät hänet Jumalan kaltaiseksi. Hänen ylevyytensä masentamana vaivuin minä maahan ja pyysin anteeksi kiivauttani.

-- Poikani, -- vastasi hän niin lempeästi, että minut valtasi katumus, -- poikani, itseni tähden en ole sinua neuvonut. Olet oikeassa, rakas lapseni, en ole tullut toimittamaan mitään suurta näihin metsäseutuihin, eikä Jumalalla ole arvottomampaa palvelijaa kuin minä. Mutta, poikani, taivasta, taivasta ei saa koskaan syyttää! Anna minulle anteeksi, jos olin liian ankara, mutta kuulkaamme nyt sisartasi. Ehkä on vielä pelastuksen mahdollisuus. Älkäämme kadottako toivoa. Oi, Chactas, eikö uskonto sentään ole jumalallinen, kun se tekee toivostakin hyveen?

-- Nuori ystäväni, -- sanoi Atala, -- sinä olet ollut taistelujeni todistaja, ja sittenkin olet nähnyt vain vähäpätöisimmät niistä; toiset olen sinulta peittänyt. Ei, totisesti halvin orjakaan, joka hiellään kostuttaa Floridan peittävää hiekkaa, ole kurjempi Atalaa.

Kehoitin sinua pakenemaan, vaikka tunsin, että ero olisi ollut kuolemani. Pelkäsin pakoa kanssasi läpi aarniometsien, ja kuitenkin kaipasin niitten siimestä. Voi, jos olisi ollut kysymys vain sukulaisista, ystävistä ja kodista, -- niin, vaikkapa, niin kamalalta kuin se kuuluukin, sieluni autuudestakin luopuminen! Mutta sinun varjosi sukelsi aina esiin, syyttäen minua niistä tuskista, joita se sai kärsiä.

Kuulin huokauksesi; näin intohimojen tulen, joka sinua kulutti. Kummitukset ahdistivat minua unettomina öinä, ja päivisin olin kokonaan epätoivon vallassa. Aamukaste kuivui heti, laskeuduttuaan polttavalle iholleni. Aukaisin huuleni, hengittääkseni viileätä ilmaa, mutta se muuttuikin tuleksi huokauksistani.

Mikä kiusaus nähdä sinut alituiseen läheisyydessäni, kaukana ihmisistä, erämaan yksinäisyydessä, ja kuitenkin tuntea välillämme ylitsepääsemätön muuri.

Suurin onneni olisi ollut saada viettää elämäni sinun jalkojesi juuressa, saada palvella sinua orjana, valmistaa ateriasi ja vuoteesi johonkin salaiseen soppeen.

Oi, millaisena tulevaisuus välkkyikään silmissäni! Kuinka sydämeni unelmoikaan! Kun katsahdin sinuun, ahdisti minua kaiho, yhtä mieletön kuin rikoksellinen. Milloin toivoin, että sinä ja minä olisimme ainoat elolliset olennot maan päällä; milloin taas, huomatessani jumaluuden hillitsevän rohkeita unelmiani, olin toivoa, että tuo jumaluus tuhoutuisi, jotta minä sinun käsivarsiisi nojautuneena vierisin kuilusta kuiluun Jumalan ja maailman pirstaleitten keralla.

Vielä tällä hetkellä -- sen tunnustan nyt, ijäisyyden avautuessa eteeni, astuessani järkkymättömän tuomarin eteen ja, äitiäni totellen, ilolla uhratessani elämäni neitsyyteni pelastukseksi -- vielä tällä hetkellä kadun minä, että en antautunut omaksesi!...

-- Tyttäreni, -- keskeytti hänet lähetyssaarnaaja, -- tuskasi vie sinut harhaan. Tuo piinttynyt tunne on luonnoton, vaikka ehkä vähemmin rikollinen Jumalan silmissä, koska se ennemmin on mielen kuin sydämen hairahdus. Sinun täytyy kuitenkin huolehtia, että pääset siitä vapaaksi, sillä se ei ole viattomuutesi arvoinen. -- Kuitenkin, rakas lapseni, on vilkas mielikuvituksesi saattanut sinut lupauksesi suhteen liian levottomaksi. Uskonto ei vaadi yliluonnollisia uhrauksia. Sen tarkoitus on kehittää todellisia tunteita ja lempeitä hyveitä, jotka ovat kaukana kiihottuneista mielentiloista ja väärän sankarillisuuden teeskennellystä voimasta.

Jos sinä, eksynyt karitsa-raukka, kuolet, no niin, silloin noutaa hyvä paimen sinut ja ottaa laumaansa. Anteeksiannon aarteet ovat myöskin käytettävinäsi. Tarvittaisiin verivirtoja poistamaan vikojamme ihmisten silmissä. Jumala tyytyy yhteen ainoaan kyyneleeseen. Tyynny sentähden, rakas tyttäreni, sillä tilasi vaatii rauhaa. Kääntykäämme Jumalan puoleen, joka huojentaa omiensa tuskaa.

Jos hän tahtoo, kuten toivon, pelastaa sinut tästä taudista, kirjoitan minä Quebecin piispalle. Hän voi päästää sinut vapaaksi lupauksestasi, ja sitten saat sinä täällä minun luonani viettää elämäsi päivät Chactasen vaimona.

Kuultuaan vanhuksen sanat sai Atala ankaran kouristuskohtauksen, ja kun se meni ohi, kuvastui hänen kasvoillaan syvä, ankara tuska.

-- Kuinka? kysyi hän ristien innokkaasti kätensä. -- Oliko mitään keinoa? Olisinko voinut päästä vapaaksi lupauksestani?

-- Olisit, tyttäreni, -- sanoi munkki. -- Sinä voit vieläkin päästä siitä vapaaksi.

-- Liian myöhään, liian myöhään! huudahti hän. -- Täytyykö minun siis kuolla samalla hetkellä, kun olisin voinut tulla onnelliseksi! Miksi en tavannut sinua ennemmin, hurskas isä? Kuinka onnelliseksi olisinkaan tuntenut itseni tänään sinun ja kristityn Chactas'in parissa... onnelliseksi ja lohdutetuksi... täällä erämaassa... oi, mikä ylenmääräinen autuus!

-- Rauhoitu! sanoin minä ja tartuin onnettoman käteen, -- Rauhoitu! Nyt alkaa onnemme!

-- Ei koskaan! Ei koskaan! valitti Atala.

-- Mitä tarkoitat? kysyin minä.

-- Sinä et tiedä kaikkea! sanoi tyttö. -- Eilen... kun myrsky raivosi. Minä olin rikkoa lupaukseni, olin syöstä äitini kadotuksen kuiluun. Hänen kirouksensa uhkasi jo minua. Olin joutua valehtelijaksi Jumalan edessä, Jumalan, joka pelasti henkeni. Suudellessasi vapisevia huuliani et sinä tiennyt koskettavasi kuolemaa.

-- Voi taivas! Rakas lapsi, mitä sinä olet tehnyt? huudahti lähetyssaarnaaja.

-- Rikoksen, isä, -- virkkoi Atala, kääntäen katseensa pois, -- mutta minä itse vain joudun kadotukseen; äitini minä pelastan.

-- Lopeta! huudahdin minä epätoivoisena.

-- No niin, -- sanoi hän, -- minä aavistin heikkouteni, ja lähtiessämme kylästä otin mukaani...

-- Mitä? sanoi munkki.

-- Mitä? kysyin minä kauhuissani.

-- Se, se repii nyt rintaani.

Soihtu heltisi erakon kädestä, minä vaivuin Lopezin tyttären viereen ja luolan pimeydessä kuului meidän kaikkien nyyhkytykset.

-- Rohkeutta, rohkeutta! sanoi vanha munkki hetken kuluttua ja riensi sytyttämään lampun. -- Me kadotamme vain kalliita hetkiä. Ottakaamme onnettomuus vastaan uskovaisina kristittyinä; tuhkaa päämme päällä ja nuora kaulassa anomme häneltä armoa, valmiina taipumaan Hänen tahtoonsa. Ehkä vielä on aikaa. Tyttäreni, miksi et avannut minulle sydäntäsi jo eilen illalla?

-- Voi, isäni, -- sanoi Atala, -- etsin sinua yöllä, mutta taivas oli syntieni rangaistukseksi johdattanut sinut pois luolasta. Nyt on kaikki apu turhaa. Itse intiaanitkaan eivät tiedä mitään lääkettä sitä myrkkyä vastaan, jota olen nauttinut, niin hyvin kuin he tuntevatkin kaikki myrkyt ja lääkkeet. Voi, Chactas, kuvittele kauhuani, kun kuolema ei tullutkaan niin pian kuin olin odottanut. Rakkauteni antoi minulle monin kerroin voimia: minun on niin vaikea erota sinusta!

Nyt en enää säestänyt kyynelin Atalan sanoja, vaan voimakkain mielenpurkauksin, joiden valtaan villit joutuvat, kun heidän tunteensa pyrkivät esille. Vieriskelin mielettömänä maassa, väännellen ja pureskellen käsiäni.

Vanhus kävi vuoroon kummankin luona ja osoitti meitä kohtaan mitä suurinta hellyyttä. Huolimatta vanhuudestaan ja oman sydämensä rauhasta, ymmärsi hän meitä nuoria, ja hänen uskonsa antoi hänen äänelleen suloisen, liikuttavan sävyn.

Eikö tuo munkki, joka neljänkymmenen vuoden ajan joka päivä oli uhrannut itsensä Jumalan ja ihmisten palvelukseen, eikö hän muistuttanut Israelin kiitosuhreja, jotka alituisesti paloivat kukkuloilla Jumalan kunniaksi?

Voi, turhaan koetti hän etsiä lievitystä Atalan tuskille! Väsymys, suru, myrkky ja intohimo, kuolettavampi kuin kaikki maailman myrkyt yhteensä, yhtyivät riistämään pois erämaan kukkasen.

Iltaa myöten kävivät oireet yhä vakavammiksi. Atalan ruumis herpaantui kokonaan ja hänen kätensä ja jalkansa kävivät kylmiksi.

-- Hiero minun sormiani! sanoi hän minulle. -- Tunnetko, kuinka ne ovat jähmettyneet?

En tiennyt mitä vastata, ja tukka nousi päässäni. Hetkisen kuluttua lisäsi hän:

-- Eilen, rakkaani, tarvitsi sinun vain koskettaa minua, niin rupesin heti vapisemaan, ja nyt en tunne enää käsiesi kosketusta ensinkään, tuskin kuulen ääntäsikään enää. Kaikki katoaa täällä luolassa. Laulavathan linnut? Auringon pitäisi juuri nyt mennä mailleen. Chactas, kuinka kauniisti se vielä siroitteleekaan säteensä haudalleni erämaassa!

Kun Atala huomasi, että hänen sanansa saattoivat silmämme kyyneltymään, virkkoi hän:

-- Antakaa minulle anteeksi, rakkaat ystävät. Minä olen tosin hyvin heikko, mutta ehkä minä taas paranen ja voimistun. Kuolla niin nuorena, niin äkkiä, kun elämä vielä voimakkaana sydämessä sykähtelee! Rukouksen haltia, armahda minua! Tue minua! Luuletko, että äitini on tyytyväinen ja että Jumala antaa minulle anteeksi?

-- Tyttäreni, -- vastasi munkki liikutettuna, pyyhkien vapisevilla, silvotuilla sormillaan kyyneleet silmistään -- tyttäreni, sen minkä olet tehnyt olet sinä tehnyt ymmärtämättömyydestä. Sinä olet kasvanut villien parissa ja olet ollut vailla tarpeellista opetusta. Sinä et tiennyt, että kristitty ei saa riistää itseltään henkeä. Ole sentähden lohdutettu, rakas karitsaiseni! Jumala, joka tutkii sydämet, antaa sinulle anteeksi. Äitisi ja tuo ajattelematon lähetyssaarnaaja, joka oli hänen sielunpaimenensa, ovat rikollisempia kuin sinä. Heillä ei ollut oikeutta vaatia sinulta moista lupausta. Olkoot he kuitenkin Herran rauhassa! Sinä olet surkuteltava esimerkki siitä, mihinkä harhaan viety into ja puuttuva valo voivat saattaa uskonnollisen mielen. Rauhoitu, lapseni, Jumala katsoo tarkoitustasi, joka oli puhdas, eikä tekoasi, joka oli tuomittava.