Part 3

Ja kun Tyrni huomas Leilan juonen, murti suuta ja niin suuttui tuosta, sitoi naisen pulkkaan, antoi peuran alas jyrkänteeltä kuiluun juosta.

Ullok etsi Leilaa öin ja päivin, rinnass' suru, tuska, kalman huoli, eikä tietty, minne Ullok eksyi, eikä tietty, minne Ullok kuoli.

RUOBBA.

Ruobba sankar' rautakoura miekoin, keihäsmiehin lähti Perman merilinnaan, missä loisti Anri, Perman tähti.

Vanhan Perman kaupit toivat Sindhun mailta kultakamaa, Anri vuotti huomenlahjaa sankartöiden kirkastamaa.

Perman kalmankartanossa jalokivin hohti haudat, jumalkuvat kultamaljoin, ympärillä aidat, raudat.

Kulki Perman nuorukaiset juhannusna lemmen lehtoon neitten kanssa, yksin Anri astui haaveiss' armaan ehtoon.

Metsätieltä hyökkäs Ruobba, ryösti Anrin aarteenansa, ajoi kauvas tuntureille, joikui, lauloi iloissansa:

-- "Anri, Anri, Perman tähti, vien sun lumolinnoihini, akkunoista tähdet loistaa, katto on kuin meren sini."

-- "Tuulenlinnat, tähtilinnat, turvekota, arkku multaa! Himoot niinkuin Ruijan urhot jumalkuvaa, kalman kultaa."

-- "Anri armas, sua ma etsin, nyt ei paina yöt, ei vaivat. Mutta katsos, merta kyntää Ruijan lohikäärmelaivat!"

-- "Loihdi laivat, noidu miehet, niin mun sankariksein koidut, prinsessalta sydämmenkin itsellesi ijäks noidut!"

Turvekodass' itki Anri, Ruobba kulki soita, maita. -- Laivat maihin laski salaa Ruijan heimoruhtinaita.

Hiipi kalmankartanohon rautamiehet kirveet vyöllä. Kuvat kaatui, ryske kuului, hätätorvet ammui yöllä.

Permit syöksyi vuoteiltansa, heiluttivat tapparoita, Ruijan miehet kauhuissansa kapusivat kallioita,

tuntureille eksyksissä, loittonivat laivoistansa. Näki Ruobba rautamiehet, kulki vastaan soihdullansa.

-- "Lapin poika, päivän poika, ilon päivää kerran vietä, niin saat kultaa pulkan täysi, näytä meille ensin tietä!"

Ruobba astui jyrkänteelle, nosti ilmaan tulisoihdun, manas esiin suuren meren, laittoi laivat, teki loihdun.

"Kuulkaa, soivat sotaharput Ruijan miesten sankartyöstä, keulat kohoo, purjeet välkkyy niinkuin kaarneen siivet yöstä!

Musta, hurja meri huutaa, käärmelaivat kelluu veellä, kukaan teist' ei eksy yöhön, kun ma soihduin kuljen eellä!"

Heitti Ruobba soihdun kuiluun, silloin Anri mieleen muistui. Kalliolla seisoi Ruobba, rautamiehet kuiluun suistui.

Ajoi Ruobba Permanlinnaan, prinsessan, sen nuoren toi hän, yhteen veren vuodatti hän, kolme yötä häitä joi hän.

Heitti maljan mereen, laivoin vierahille maille lähti, palas aartein Permanlinnaan, kun taas tuikki pohjantähti.

Kannel kaikui linnass' silloin, iloisesti Vienan laine lauloi linnan muurin alla, kauvas kaikui Ruobban maine.

XI.

Käräjienmäell' lyötiin rikki Ruthin mitat, siks hän vihan vimmoissaan yllytteli Hvoslevin ja Buchtin lyömään jalkapuihin lappalaiset; kaikkein sydämmissä viha väijyi.

Bucht vain hohotti ja juovuksissa ajoi ryöstäin, väen naiset makasi, eikä ollut monta turvekotaa, joiss' ei kiristyksistänsä tietty, kuiskaeltu hänen konnantöistään.

Aslak harhas poropalkisilla Kadjaa karttaen ja salaa kaihoten, Ruthin, Buchtin syytös mieltä kaivoi, myös hän muisti Biggan pelon, itkun, kiros' salaa piispat, kirkkokunnat,

Bigga istui Maunan äidin luona, virttä veisaili tai Kadjaa lohdutti, Svakko yksin oli kotosalla, tuleen tuijotti kuin lyöden arpaa ihmiselon sala-ongelmista.

"Pappi ajaa Tromsaan piispan luokse, pahat peikot virittävät juoniaan, tulee nälkä, tulee susi, surma, kirveet laulaa, herää punakukko, sekasorto, saasta, auta Tiermes!

Vuoret järkkyy, vapisevat vaarat, kodat kaatuu, poro lankee polvilleen, meri kiehuu, tuli nuolee maata, etsii pakopaikkaa uumenissa, mylvii, möyryy ulos pääsemättä.

Hourailenko tässä hornan unta! Verta, verta, minne katson, verta vaan! Onko totta, että pappi lentää...? Kuulen tiuvut, haistan vieraan hajun, koirat haukkuu... lankesinko loveen?"

Kotaan astui Hvoslev lumisena, jäiset puikot riippui hänen hiuksissaan, astui ankarana keskikotaan kulmakarvat pystyssä ja lausui jymyvällä ukkosäänellänsä:

-- "Svakko! Miss' on pojanpoikas Aslak, tahdon nähdä elämänne helvetin, tahdon kukistaa sen rosvoluolan, josta paha paisuu kaikkialle myrkyttäen koko Lapin ilman!"

Svakko heräsi kuin unestansa, hiipi soppeen tunturille viitaten, luullen näkevänsä papin haamun manas: "ootko, kurja, kalmistosta, mene myrkänä taas Manan maille!

Sinne manaan sun! Mut miksi kysyn syitä, jotka tunnen, uness' sinut näin!" Hvoslev käden nosti kiihkoissansa, iski kepakolla Svakon päähän: "kyllä nutistan ma Lapin noidat!"

Pyhän oven kautta juoksi Svakko. Hvoslev mietti, istui pulkkaan kuohuissaan, ajoi suoraa päätä tunturille, eksyi, kääntyi kotiin, joka kotaan poikkesi ja pauhas parannusta.

Tuli seuroihin hän tuomioineen, pyhät raivostuivat hänet nähdessään, tyynesti hän jakoi iskujansa niinkuin isä kurittaissaan lastaan, kunnes talttui pahin uskon vimma.

Toista tietä ajoi Bucht ja löysi tyhjän kodan, näki tulen sammuneen, leimas ryöstömerkein padat, vuodat, vieraiks miehiks otti Jounan, rengin, Maunan kodalle hän sitten ajoi.

Meni kotaan Bucht ja näki Biggan: "et mua veisuillasi, vaimo, käännytä niinkuin koitit kääntää Ruthin vaimon. Missä miehet, missä sikiösi? Vastaa, vaimo, lakkaa vinkumasta!

Vai et vastaa, kyllä tiedän tempun!" sanoi Bucht ja paukautti käsiään, Bigga säikähtyi, mut silmä välkkyi, kimmahtain kuin tiine ilveskissa raivoissaan hän hyppi, hoki veistä.

Silloin jolsa Magga painoi Biggan taljalle, vei Hetan kotaan väkisin, sanoi mennessänsä: "kuule, Buhtta, kyllä tunnet meidän heimon naiset vaan et tunne meidän miesten mieltä!"

Tulen ääreen istui Bucht, ei kuullut kuinka Jouna kodan takaa kuunteli, sopesta hän silloin itkun kuuli, nosti taljan, näki Kadjan ruumiin: "kyyhkyseni, nyt sun vihdoin löysin.

Tule! Isäs kutsuu sua kotiin, hellästi sun vien kuin omiin häihisi, mull' on toinen poro mukanani, oman poros sidon pulkan perään, niin et eksy enään näille maille!"

Jouna ajatteli itseksensä: en ma Aslakille, Buhtallekaan suo Kadjastani, keskikodan kukkaa. Keksi keinon, kaivoi pulkan pohjaa, kaatoi Buchtin poron korvaan viinaa.

-- "Tässä seison enkä tule kanssas vaikka sitoisit mun pulkan pohjahan", sanoi Kadja. -- "Niin siis sinut köytän!" sanoi Bucht ja halun hurjapäissään kantoi Kadjan, sitoi pulkan pohjaan.

Ajohihnall' iski; porohärkä kaarsi niinkuin koiraa säikähtäessään, pillastui jo mäen alla, käänsi sarvet ajajaansa päin ja potki, toinen poro kiiti Kadjan kanssa.

Poro yltyi, kaatui Bucht ja ähki, ryömi pulkan alle, poro potki vaan, hiljaa kykki Buchti kumarassa, etsi turhaan viinaeväitänsä, poron talttuessa esiin kömpi.

Tunturilta oli Mauna nähnyt oudot vieraat, ajoi laaksoon porollaan kohti porokylää, näki Kadjan, poron kiitämässä tievaa pitkin polvein nasatessa sähön lailla.

Kadjan poron Mauna pysäytti, impi valitteli hälle vaiheitaan. Silloin virkkoi Mauna vakavana: -- "Kuule, Kadja, kyllä Aslak kostaa, mutta nyt sun vien ma Juoksan kotaan.

Näin sä uuvutat vain urhon mielen, yhteen veresi kun häneen vuodatit, vuoti kaikki voima Aslakista, kääpiöksi käy hän naisen kautta eikä jättiläiseks jättitöissä!"

Sanoi, vakavasti houkutteli Kadjaa mairitellen kotiseuduille. Porot kiiti niinkuin pilven varjot, Kadja nyökäytti tuntureille hyvästinsä, hellät hyväilynsä.

Mutta Jouna juoksi paliskuntaan, kehui poropaimenille keppostaan, kieri lumessa ja noitui, nauroi, matki Buchtia ja ähki, rähmi. Svakko tuli hiljaa nuotiolle.

XII.

Kömpelöltä näytti kirkko kunnaallaan niinkuin hautova ja iso riekko. Kirkko oli täynnä ristikansaa, surutonten koreet puvut kiilsi, pyhäin puvut puhui vakavuutta.

Tuli vaimot kantain lasta komsassaan, kirkonseinään sukset pystytettiin, Ruthin luota hoippui moni lappi, nosti kirkonportaill' leilin suuhun, joskus remu kuului messun lomaan.

Ovensuussa saamilapset leikkivät, kirkoss' oli hien, pihkan haju, miesten puolla istui eri ryhmin Aslak, Mauna, Rista; naisten puolla Kadja, Bigga kuullen messu-ääntä.

Lempeästi kirkkoväärtti myhäili päässä valetukka, piispan lahja, nähtiin Ruthin vaimo, Klement, Juoksa, surutonten katseet oli veltot, pyhäin silmiss' oli kiihkon tulta.

Astui alttarilta Hvoslev kaapussaan, nousi, puhui saarnastuolistansa, alas tulvi tulikivisaarna, kimpos seiniin, kieri ulos ilmaan yli hautuusmaan ja kyläkujan.

Niinkuin vanhan testamentin profeetta, sotanasiiri hän julki huusi anateemansa ja iski lautaan, tankkas sanaa ikivanhaan tapaan vailla henkeä ja herätystä.

Aslak katsoi häntä, muoto musteni, muisti Svakon saamat papin iskut, muisti pakon, uskon uhkaukset, pyhän valheen, papin vallanhalun, verot, vainot, kurjuudet ja kauhut.

"Lain salama kun iskee Sinailta ihmissyämmeen, puhkee tuskan huuto, evankeliumin valonsäteen kohdatessa raikuu ilon ääni, mikään ihmisvoima sit' ei estä.

Jalot, korkeet tunteet ääniin puhkeaa, muuten ihmissydän särkyy, murtuu, ei ne vaijeta voi kirkossakaan!" -- Nuo Laestadiuksen syvät sanat muisti Aslak, vaipui mietteihinsä.

Lauri Leevi pappi on kuin papit muut, minä yksin olen tosi pappi, seuran ylipaimen, hengen päämies, en voi kuulla tulvaa palkkasuusta, veroilla sen autuuden saan maksaa.

Niin hän mietti, kuuli saarnastuolista papin väsyttävän, turhan uhkan raipaniskuista ja jalkapuusta, silloin havahti hän aatoksistaan, kuuli itkun tyrskeen naisten luota.

Biggan olkapäähän Kadja nojasi, itki ilmi kaikki sala-itkut, kaikki kaipaukset, synnin tuskat, mutta käytävällä kulki Magga elein nauratellen pyhäin seuraa.

Niinkuin syyskuun hämärässä äkkiä lankee rankkasade räppänästä sammuttaen tulen, kodan seiniin yksitoikkoisesti rummutellen, niin nyt itku kuului kaikkialta.

Aslak värisi, ja tunteen humina kävi ruumiin läpi herkytellen, voiman hehku kävi sielussansa, kookkaana ja äkkiarvaamatta penkille hän nousi, huusi ääneen:

"Herätkäätte, saamelaiset, herätkää, pirun profeetta on meidän pappi, kääntykää jo poijes hänen luotaan, kääntykää jo poijes pimeästä, kuulkaa korvess' ääntä huutavaisen!

Kuulkaa! Kautta Hengen pyhitetty oon, Hengen vaikutteesta kiroon kaikki kääntymättömät ma helvettihin, min' oon tie ja avain autuutehen, pappi, rukoile, käy polvillesi!"

Hii ja huu! Nyt riemun huudot kaikuivat. Niinkuin Daavid tanssi arkin eessä tanssi Aslak kirkon lattialla, penkeistänsä nousi miehet, naiset, huumeissaan ja huutaen ne hyppi.

Aslak Kadjan pyhään kisaan tempasi. Mylläkästä yli kaiken kuului Laurin ääni: "teitte Isän huoneen rosvoluolaks!" aukas kirkon portit, hautuusmaalle syöksyi lappalaiset.

Vanha kirkkoväärtti kulki rauhoittain, vihdoin joukko hajosi ja tyyntyi, kirkonkellot soi kuin myrskyn kellot ihmishulluutta ja ihanuutta, kaiken kauneutta, kadotusta.

XIII.

Piispankäräjät jo oli käyty, paimenkirjeet kiersi pappiloita. Häiväistykset, nuhdesanat lensi korpiteitä, kautta kotien, yli sammuneitten nuotioiden.

Kesän hiljaist' oli kaikkialla, saamit vaelsivat merenrantaan, syksyllä kun sieltä palasivat, leiskui vimma ilmiliekkihin, alkoi vihan, raivon, hirmun aika.

Musta katsanto kuin iho heillä, hulluus silmissä ja vaahto suussa, ei Laestadiuskaan järjen sanaa saanut kalloihinsa mahtumaan, oppi-isänsäkin hylkäsivät.

Heidän mielestänsä ihmiskunta mateli kuin mato heidän allaan, Pojast' oikealla istuivat he, Luojan jäseniä olivat, raamattu ja uusi testamentti.

Maassa uudessa he asustivat, armorikkaan ajan koitonmaassa, kuolo olivat, ei kuolla voineet, synnit saivat antaa anteeksi, valta oli tuomita ja tappaa.

Naiset karkasivat miesten luota 'apostolein' vaimoiksi, ja miehet pieksi alastomat, nuoret tytöt jäätyneillä koivunvitsoilla tunnustamaan salasyntejänsä.

Kulki Magga kerran metsätiellä, tuli vastaan Svakko verkkoinensa, Neitsyt Maariaksi vaati Magga Svakon itseänsä sanomaan, Svakko kätkeytyi erämaahan.

Ajoi Aslak pitkin Saamemaata Maunan, Laurin kanssa tuntureita, tasajalkaa hyppien hän riehui, kodast' ajoi kotaan kuuluttain pyhää sotaa kirkkokansaa vastaan.

Oli niinkuin satu-ajan yöstä ammoin kesytetty eläin oisi hirviönä esiin hyökkäellyt, noussut peto ihmisrinnasta vuosisadat hiljaa maattuansa.

Kulona hän kulki öin ja päivin, kerran raamatun hän polki alleen, eikä rajaa ollut raivollansa, kaikki Biggan hellät neuvot hän unohti nyt suuruusuhmassansa.

Kutsui Aslak kokoon valittunsa, kotakäräjiin hän kutsui miehet: -- "nyt on Herran vihanpäivä tullut, katso, profeettanne minä oon, katso, minä olen kuninkaanne.

Kuolkoon Buhtta, kaatukoon myös pappi, Ruutan yli koston kirves heiluu, uskottomain synti ei oo surma, punakukko kohta kohoaa Ruutan talon harjalle ja kiekuu.

Mulle annettu on taivaan voima, Mauna hengessä on vertaiseni, mutta minä olen kuninkaanne, Lapin kuningasten kuningas, vainovalanne nyt vannokaatte!"

Pystyyn kavahtivat kaikki miehet, heiluttivat miehet puukkojansa: "totisesti, sulle valan teemme, saamelaisten suuri gonagas, Guovddageidnoon, kaikki Guovddageidnoon!"

Valan vannottuaan söivät miehet pyhän atrian, päät taljaan vaipui, miehet nukkui; Jouna hiljaa luisui räppänältä kaikki kuultuaan, riensi sanaa viemään Kautokeinoon.

* * *

Istui suruissansa vanha Svakko risumajan eessä erämaassa verkot, ahraimensa unohtaen, silloin tärähti ja vonkui maa hiljaa vavisten kuin piesty poro.

Herkän korvan painoi vanhus maahan kuin ois Jabme-aimost' äänen kuullut, mutisi ja puhui itseksensä: "ankea on aika, hukkuu maa, vanhat jumalat on unhoitettu.

Korppi muuttuu lumivalkeaksi, joutsen lentää sysimustin siivin, talvella saa poro uudet sarvet, kaihtaa ihmistä ja metsistyy, käärmeet yöllä käyvät käräjöitään.

Lapsivuoteeseensa kuolee äidit, sota, nälkä sortaa parhaat miehet, naiset kiistelevät jäänehistä, jalan jälkiäkin suudellen vuodattavat kurjat kyyneleitään.

Koira muuttuu sudeks taas ja ulvoo yksin yössä kodan raunioilla. Mitä mietin? -- Ehkä kaikki muuttuu maailmassa ihanaksi taas, se on vallass' suurten jumalien."

Niin hän mietti, astui venoseensa, hiljaa sauvoi sytyttäen soihdun, iski ahraimella lohen kylkeen, paistoi kalan risutulella, nuotionsa ääreen nukkui vihdoin.

Ympärillä nukkui vanhat vaarat, vavahtivat kerran unessansa, alku-aikaa ehkä uneksuen, tuli-aaltoina kun vyöryivät jähmettyen jäähän, iki-yöhön.

XIV.

Pyhäinpäivän aatoll' Aslak Hetta raidon jäless' ajoi Kautokeinoon eellä ahkiossa koivunraipat, vuoroin pieksi tiellä tulijoita, vuoroin poroansa pieksi Aslak.

Päättyi huomenissa kirkonkylään Aslak Hetan kuninkainen retki, hiljaa kirkoss' istui, mutta myrsky kulki korkein aalloin sielussansa, sanaa sanomatta ulos lähti.

Kirkon ovell' ootti Ruth ja heitti käsiraudat pyhäin jalkain eteen sekä ilkkui: "nytpä koitetahan Stefanuksen uskoa!" mut vaiti astui Aslak ohi kiukuissansa.

Kuuli pilkkanaurun ympärillään, näki Juoksan, Kadjan kirkkolähdön, huomas koulumestar Gundersenin, kaikki mustui hänen silmissänsä, pystypäin hän kulki majapaikkaan.

Lähti suruttomat monin poroin yöpyäkseen Autsin pieneen kylään. Aslak yönsä nukkui levotonna, aatos teki työtään pimeässä, pahat voimat valvoi vuoteellansa.

Välähteli salamakin silloin läpi muiston joka sielun soppeen valaisten ja hetkeks ihastuttain, pimeässä vaipui sielu taasen vielä syvempään ja synkemmäksi.

Kulki huomenissa Ruthin pihaan, siellä aitassansa Ruth jo hääri. Buchtin luona istui Matte Jouna, Buchti nauroi hänen hädällensä: "minut tappaa? ken sen uskaltaisi!"

Pyhät saarsi Ruthin pihamaalla, hyökkäs Aslak esiin nuijallansa, maahan löi hän Ruthin sekä huusi: "kosto pyhän Herran herjaajille, kuole piru!" iski puukon rintaan.

Kuuli Buchti Ruthin avunhuudon, riensi pihaan pamppu kourassansa, juoksi vahva Mauna häntä vastaan, painivat kuin vanhat uroskarhut, kunnes Buchtikin sai puukon iskun.

Ruthin vaimo katsoi akkunasta, kaatui kauhuissansa lattialle tuskan kylmä hiki otsallansa, tointui, nousi, ryömi takatietä, pappilaan hän juoksi hädässänsä.

Helmat humahtivat korvissansa, vaarat tanssi hänen silmissänsä, okaat löivät häntä kasvoihinsa, tuuli hajotteli hiuksiansa, suru, kauhu karmi sydänalaa.

Ruthin pihall' itki yksinänsä Bigga äiti aitan portahalla, pyhät syöksähtivät Ruthin taloon, myllertäen, rikkoen ja ryöstäin, huoneest' toiseen huutain temmelsivät.

Maasta nousi Bucht ja laahusteli ullakolleen jättäin verijäljet, sulki oven, ryömi vuoteeseensa, mutta Jouna juoksi salateitä, ajoi avunhakuun Autsin kylään.

-- "Loddatsham! Mun oma lintuseni, Aslak, mitä teit, ah, armahani!" vaikeroitsi Bigga lyyhistyen. -- "Herra, armahda mua synnillistä!" voihki Buchti yksin ullakolla.

Hurjin huudoin juoksi pihaan Magga jäless' Aslak, Mauna, Rista, Lauri; uskon veljet näki veripilkut, kirkuen ne kiipes ullakolle, ovi särjettihin ryskinällä.

"Pirun kätyri, nyt kuole, koira!" huusi Aslak työnsi pitkän puukon Buchtin rintaan, Magga haloll' iski puukonpäähän, niinkuin teuras vihdoin veti Buchti viime henkäyksen.

Veti henkeänsä Aslak Hetta, hullu raivon riemu täytti rinnan, niinkuin humalassa alas juoksi, roihdun sytytti ja tuleen pisti Ruthin talon, aitat, rakennukset.

Hyppi miehet, naiset kartanolla, hyppi liekit pitkin kattomalkaa, ikkunoista tulikäärmeet leiskui, tuli tuuli, nosti tulimeren kohti korkeutta, joka hohti.

Kirkonkatto välkkyi valkoisena, vaivaiskoivut niinkuin ruusupensaat veriruusuin loisti vasten lunta, pilvet kiitivät kuin isot koirat tai kuin rivot aaveet yli vuorten.

Kuninkaista nauruansa nauroi Aslak Hetta, Lapin kuninkainen, nimess' suuren, kurjan kuninkuuden kädet nosti, huusi miehillensä: "Pappilaan! Nyt alkaa papin vuoro!"

Naiset tulen luota kirahtivat niinkuin hurjat, hullut noita-akat, kaikki rynkäsivät kylätielle, eellä Aslak niinkuin villipeura juoksi, juoksi tietä pappilahan.

Mäellä hän kääntyi, katsoi hetken tulikipeneitä, jotka lensi yli Alattion joen törmän tuliperhosina liehuellen lumitähtikukkiin sammuakseen.

Mutta hartaana ja hiljaisesti hiipi Bigga Ruthin ruumiin luokse, nosti kädet kohti korkeutta: "Älä rankaise mun rakkaintani, kovin koita, Herra, huonettani!"

XV.

Päivällistä syöden istui perhe pappilassa vaiti, vakavana. Papin rouva sanoi lempeästi: "eilen kirkoss' oli kumman hiljaa, nyt se hiljaisuus mua peloittaa."

Virkkoi pappi: "Lapista ei pidä leipää etsiä, ei sieltä kukaan viel' oo palannut; ei pakkokeinoin rauhaa luo, ken miekkaan tarttuu, miekkaan hukkuu, nyt sen ymmärrän."

Mutta Inka soitti sormillansa rummutellen poloneesin tahtiin, muisti eilisillan tanssiaiset, pitovieraat, paksun, pyyleen Buchtin, joka soitti päissään huilullaan.

Muisti Thude Nordvin kokkapuheet, muistui mieleen vielä mieluisammin nuori papin alku, studiosus, sacri ministeri candidatus, sukulainen sinisilmäinen.

Silloin saliin juoksi Ruthin vaimo, kaikki atrialta pystyyn nousi. -- "Älä itke, vaimo, älä pelkää, Inka, rauhoitu, ma käyn ja katson, koitan hurjan joukon rauhoittaa."

Sanoi Hvoslev, jätti sauvan nurkkaan, kulki hiljaa kohti kirkonkylää, malttaneet ei naiset kotiin jäädä, kaukaa seurasivat papin tietä, pappi kulki kohti templiään.

Niinpä raskaasti ei koskaan käynyt, kulki rakkaan tiensä kumarassa, ennen kulki usein ilomielin sunnuntaisin saarna-aatoksissa, nyt kuin Golgatalle kävi hän.

Tuli kiroellen pyhät vastaan, naiset sylkien ja miehet juosten eellä Aslak, Mauna, nuori Lauri, Aslak, Rista, Magga murtain suuta sakeana sauhu takanaan.

"Kuule, pappi, huutaja nyt huutaa, jo on kirves pantu puiden alle, jos ei puu voi kantaa hedelmiä, hakataan se, tuleen heitetähän, Herran päivä lähestynyt on!

Etkö pelkää Herran vihan tulta, katso, pappi, noin ne paatunehet, palaa helvetissä!" -- Aslak Hetta viittas kädellänsä Ruthin taloon, käski papin kädet sidottaa.

Sidottihin kädet selän taakse, naiset lyötiin kylmin koivunraipoin. Magga tarttui nuoren Ingan hiuksiin, nosti käden Lauri, eteen astui, torjui nyrkiniskun kädellään.

Katsoi Hvoslev tyynnä, totisena Aslak Hetan silmiin säikkymättä, niinkuin risahtaissa korvess' oksan hirvi, susi katsoo kohdatessaan toisiaan ne mittas katseillaan.

Silloin Autsist' tuli apujoukko, Klement koulumestar' etupäässä pyssyin sekä nuijin kirkkotieltä, uhaten hän käski, nosti pyssyn niinkuin kouluss' ennen keppiään.

Kimmahtivat pyhät papin luota surutonten kimppuun, vaihtui iskut, monet pyörtyi maahan mellakassa, monet huohottivat haavoissansa, monet verin maahan tallattiin.

Karjui joukko kuin ois irti päässeet kaikki pahat henget helvetistä, kiiri äänet yli talviseudun, kaikui intohimon, tuskan huudot kuin ois sata koiraa haukkunut.

Kuului vihlovat ja villit äänet iltahämärässä, sekamelskaan sotkeentuivat veljet, vihamiehet, kunnes pyhäin joukot teljettihin, sidottuina latoon ajettiin.

Päästettihin pappi siteistänsä, Inka itki, papin rouva vietiin tajutonna kotiin, kaikkialta kuului kirous ja vihan voihke, ladoss' yhä pyhät mellasti.

Kiristellen hampaitansa Aslak ponnisteli pauloissaan ja huusi, Mauna siteitänsä koitti purra, Laurin silmään nousi kyynelhelmi, vieri palkin rakoon polvilta.

Saapui surutonten lisäjoukot, kekseillä nyt ulos raastettihin, kiskottihin pyhät pihamaalle, lyötiin rautoihin ja vankikyydin vietiin vankilahan Alteniin.

Ja se kulku oli murheen kulku, ruumiskelloin soitto, surusaatto, ja se kulku oli niinkuin retki itkun erämaassa, surun maassa, taivas huokasi ja huokas maa.

Ja niin harmaana ei hohda koskaan Lapin taivas kuin se hohti silloin, ja niin syvään huokaillut ei milloin Hvoslev katsoessaan akkunasta tämän kurjan kulun nähdessään.

Mutta ladon alta ryömi hiljaa Matte Jouna, nosti pullon suuhun, ryyppi kunnes juopui, nukkui hankeen, hampaat irvistivät pimeästä kohti raskaan taivaan kattoa.

Kaukaa pilven reunalt' tähti vilkkui levollisna, yksin kurjaan maahan, lensi, katos avaruuden kautta löytämättä onnen toivojaansa, rauhaa löytämättä lentäissään.

XVI.

Käräjienmäell' Altenissa voudin, lautakunnan läsnä ollen antoi tuomituille rättäri määrä-iskut, vaiti kesti Mauna, kärsi Aslak sanaa päästämättä.

Elinkautisvankeuteen vietiin monet pyhät, Lauri, Magga, Rista. Aslak, Mauna kuoloon tuomittiin, vaan ei tunnustaneet syyllisyyttään, kuoloon kulkivat he täynnä uhmaa.