Part 4

Nosti päänsä Aslak yli rahvaan niinkuin marttiira ja uskon uhri, huusi korkeana hulluuttaan: "se on täytetty, ma olen Kristus, Eli, Eli, lama sabachtani!"

Uskollisna nytkin seuras Mauna, mestuupölkylle hän laski päänsä. Korkealta kaatui kuollessaan voitelutta, voittamattomana Aslak, päivänpoika, kuninkainen.

Kuutamolla yöllä hautas Hvoslev heidät kalmantarhan aidan taakse, itkenyt ei Bigga, saamina aatteli hän: ikuisuuden maahan pääsi Aslak valoon vaivoistansa.

Kauvan yksin öillä itki Kadja, keskikodan kukka rakkauttaan, luonto sääli hänen suruaan. -- Meni kesä, talvi, tuli uusi kevät, uusi talvi satoi unhoon jäljet.

Rakkauden ehtymätön lähde, elonhalu nosti uutta terää, uuden kaihon kukan mullastaan, tuli yösenpuolen maasta kosjo, kalastajalappi lohduttaen.

Hymyi Kadja surunhymyänsä, puki ylleen tulipunakäyhdin, hopeevyölle sitoi helynsä, ajastajan kosjon lahjaa kantoi, vietti häänsä meren auvetessa.

Jälkeen häiden vanha Juoksa hoippui, levotonna kätköraunioillaan kuin ois raha kättä polttanut, kerran pororengit löysi ukon kuollehena riksikasallansa.

Vankilassa nuori Lauri Hetta monet talvet, monet kesät istui. Yli muiston mustain kuilujen vieri vuodet niinkuin lumivyöry, paistoi päivä jälkeen myrsky-öitten.

Sydän suli, tasaantui ja tyyntyi, yrttitarhoiks ruusunihaniksi muuttui elämänsä erämaa, usein Hvoslev kävi hänen luonaan hädän hetkell' lohduttaen häntä.

Usein ristikosta nuorukainen katsoi ikävöiden ijäisyyttä vapauden jano rinnassaan, revontulten taivaall' leimutessa muisti lapsuutensa lempeet muistot.

Näki uudestaan ne armaat näyt, kodat loisti niinkuin taikalyhdyt, nuotiot ja padat rannoilla, tulen loisteess' soutomiesten varjot, kuuli tutut joijut, porokellot.

Tai kun kevään tullen tippui räystäs, näki joutsenten ja merilintuin kiitelevän yli vankilan, kuuli ajojäiden, vapaan meren korkeen luonnonveisun korvissansa.

Äkkiä hän nousi vuoteeltansa, kuuli avainkimpun helisevän, vouti, Hvoslev astui koppihin, Lauri toipui lapsuusunelmistaan, rippikouluajan aatoksistaan.

Armahduksen sanoman toi vouti, kummastuen katsoi häneen Lauri, nousi hiljaa, kääntyi ovella hyvästellen seiniä ja pöytää, vuodetta hän katsoi ristikkohon,

niinkuin mierolainen jättää majan, jossa yönsä on hän hyvin maannut, kuin ois jäänyt osa onnestaan, pala sydämmestä lukon taakse, maailma taas avarana eessä.

Niin hän tunsi. Näki vanhan äidin, vanhan harmaantuneen, köyryn Biggan, näki Maggan, Ristan, vangit muut, hyvät heimolaiset vapahina, näki Ingan kera nuoren sulhon.

Näki tutut porot, jotka nosti kruunupäitään hänet huomatessaan, lumi häikäsi ja päivä loi hänen silmihinsä onnen väikkeen kuin ois ensi kerran päivän nähnyt.

Bigga pojan poskeen painoi posken: "puorist... kiitos, taivaan taata, annoit kolme rakkautta; yhden vei viekas meri, maa vei ahne toisen, kolmannen sain jälleen, kuopukseni."

Pulkkaan istui Lauri, toiseen Bigga, silloin portin eteen vankikyyti porovarkaan, Matte Jounan toi, poispäin Jouna käänsi juudaskasvot, koitti peskiin peittää häpeäänsä.

Ajoi rakkahille tuntureilleen Lauri iloisena sydämmessään, päätään vaarat nyökkäs iloissaan, tiellä riekot nauroi iloisesti, Laurikin taas nauroi iloissansa.

* * *

Tyrmästänsä päästyänsä Jouna luisui kurjuutensa kuilun varjoon, tappelussa silmä puhkaistiin, kerjäsi ja heti joi hän almun, kulki ummikkona, untelona.

Kalastajalappi kujeillansa kyhäs kerjuukirjeen petturille, sitä ihmisille näyttäissään sai hän rovon sijaan selkäsaunan, huomas juonen, pisti pilkkaajalle:

"Ruman juoigan mulle, lempo, laitoit, varoit varasta sä karttamasta, siksi vamman jalkaas, kätees saat, toiste muistat Jounan 'silmäpuolen'", Jouna keksipuulla rikkoi ruudut.

Jaalaan heitettihin Matte Jouna Tromsaan vietäväksi, karkas maihin, siitä asti häntä pelättiin: lapin käteen, jalkaan puhkes paiseet, vuoden kamppaili hän elämästään.

Vanhana ja tekohurskahana kankein, laihoin jaloin kiersi Jouna poropaimenena polkujaan Ruijan rannikoilta rauhatonna, vieraan leipää söi hän, leipää sylki.

Yhä etelämpiin maihin vaappui mieron tiellä tuntemattomana, kohtaloaan salaa kiroillen, palannut ei koskaan heimon luokse Jouna raukka, Jouna silmäpuoli.

XVII.

Lepäs avaruus kuin musta meri, kaartui pimeys kuin yökön siipi yli Saamemaan kuin kerran muinoin yön ja kaiken luomiskauden aikaan, tähdetönten, tyynten tyhjyyksien.

Nukkui pedot talviluolissansa, nukkui kodat lumikinoksissa, nukkui ihmiset ja porot, koirat, yksin Nälkä ajoi pulkassansa pitkää, polutonta erämaata.

Passevaaran laell' istui Svakko kirves polvella ja rumpu maassa, sumun takaa kiilsi seidan hahmo, liikkumatta istui suuri noita niinkuin vuosisataisvanha seita,

jok' on tuijottanut ohi kirkon tuhat vuotta kauvas kaihisilmin aavistusten sekä arvoitusten alla ammottavaan, syvään kuiluun koskaan löytämättä kaiken pohjaa.

Sumu katosi kuin sairas kaihi, tunturit taas nousten noroistansa seisoivat kuin vanhat jättiläiset, kiipesivät yli toisiensa, yli kyhmyselkäin painien ne ryömi.

Jalat rämpi jängissä ja soissa, kainaloiden alla pilvet sousi, kyyristynein, jäykin niskoin jätit hyppyyn hyökkäävinä kouristuivat, kohosivat yhä korkeemmalle.

Nyrkit puristuivat voima-iskuun taivaan tyhjää kantta tavoitellen sisus-uumenissa tuli, tuska, kerta kaikkiansa lyödäksensä visapäillään puhki taivaan navan.

Käydäksensä kerran käräjöitä itse ikuisien istunnoissa, julki huutaaksensa kaiken tuskan, kaiken kahlehtivan, öisen kauhun kylmän kylläisille jumalille.

Katsoi Svakko pohjaan, katsoi itään, ootti päivää niinkuin ennen muinoin esi-isät, vanhat, viisaat noidat joijuin tervehtivät aurinkoa, söivät päivän-uhriatrioita.

Siirsi katseen seitaan manaellen: "vaadin, vaadin sinut voittosille, ilkut itseäsi, saita seita, sulle annoin parhaat poroistani, sulle uhrasin ma elämäni.

Mikset lyönyt maahan murhamiestä, uuvuttanut synkkään syvyytehen punakäyhtimiestä piiluinensa, joka kaatoi kaikkein kalleimpani, Aslak poikaseni poloiseni!

Päätönnä hän harhaa häpeässä Jabme-aimon alhon syvyydessä vailla suopunkia, vailla jousta, vailla riistaa, ruokaa, metsäkoiraa, vailla naista, iloa ja rauhaa.

Gedgge-Ibmel! Jollet liitä yhteen, minkä käräjillä käsky riisti, jollet kosta heimohäpeääni, jollet nosta tänne poikastani ennen päivän suurta sarastusta,

niin en usko enään enteitäsi, enkä paljasta ma vanhaa päätä, kokoon yhdeksän ma pihkapuuta, jotka nähnet, tähän pyhään paikkaan ja sun poroks poltan petturina!"

Otti Svakko käteen arparummun, korvaa kallisti hän helinälle kuunnellakseen ääntä kohtaloiden, lauloi tolasjuoigan, muinaislaulun, unohtuneen, kuolleen, kauniin laulun.

Lauloi Päiveneita'n kuolemasta, Njavvis-ene'stä hän säkeet siitti, joka väsyneenä vaivoistansa lepäs sairahana vuoteellansa pyhän kota-oven luona yöllä.

Ikävöitsi päästä iki-iloon, Tiermeen salamoiden risteillessä Ibmeliä aina ihaillakseen, omaa taataistansa, suurta Päivää, näki oven luona kylmän vieraan.

Joikui joutsenlaulun pojallensa, Njavvis-ene lauloi iltalaulun, kuinka aurinkoinen armas laskee, kaikki maa käy kovin pimeäksi, koska, koska tulee kerran aamu!

Kaunis päivä laskee, karja kuolee, musta rutto surmaa, paarma pistää, susi vaeltavi väijyksissä, valon lapset eksyy yksin yöhön, Päivä lempeänä länteen laskee.

Päivä laskee. Kaunis Päiveneita valon lähteen kotiin taasen lentää, viepi sylissänsä tyttärensä yli alimpien auringoiden, yli yhdeksännen tähtitaivaan.

Hautakaatte tämä kirkas tomu Haldivaaran korkeimpahan huippuun, ikivihreänä hauta hohtaa, siell' en ole minä, henki liitää lumipuhtahana Saamemaata.

Nuori, neitseellinen, puhdas henki liitää yli lumilakeuden, valvoo saamineitseen suloutta, saami-äidin pyhää puhtautta, koska, koska tulee kerran aamu!

-- Svakko uupui, vaipui unelmiinsa kuin ois nähnyt tuhatvuotisunta, havahti ja katsoi ilman rantaan, missä kuulti hieno keltajuova niinkuin palttinainen kuolinliina.

Tuli tuuli merimatkoiltansa, pyyhki viileäksi Svakon otsan, johon sarastus kuin kultaloimi, niinkuin päärmäelty sulhaskäyhti kajanteena loisti aamun mailta.

Hiljaa Svakko kulki kiven luokse yli pyhän piirin horjumatta, tervaskantoihin hän tulen pisti, humahteli liekit korkealle korven kohahtaissa aamu-yössä.

Liekkiin laski Svakko uhrisarvet, heitti helisevän arparummun, nousi, nosti, kaksin käsin kirveen taikomatta, vimmavoimin iski, seidan halkasi ja kaatoi kuiluun.

Jyrkänteeltä jyrkänteelle vyöryi pyhä uhrikivi kumahdellen, onkaloista ponnahteli kaiku vastaan kaikua ja solaan vaipui, silloin sammui tuli, päivä nousi.

Nousi suuri, aina armas päivä, lämmin, läikähtävä ilon tuoja, synnyttäjä, kaiken kasvattaja, nousi niinkuin nousi ensi kerran ensi ihmisille ensi yönä.

Hohti huiput, välkkyi Haldivaara tuhat tuhansissa timanteissa, säteili nyt koko ilmakehä joka aarrekätköön, satu-aittaan, joka kodan räppänään se paistoi.

Tunturit ne kyyristyivät kokoon kääpiöiksi korkeen taivaan alla, alas vaipuivat ne voimatoinna niinkuin häveten ja jäykistyivät murinaan ja jylhään mykkyyteensä.

Katsoi Svakko taivaalle ja itki, ilosta hän itki ensi kerran: "vielä kerran sain sun kasvos nähdä ennen kalmantarhan taivallusta, nyt sen tunnen, tiedän, tahdon, lähden."

Niin hän hiljaa hiihti alas vuorta kaunis, tyyni kajas kasvoillansa, vaarat takana ja päivä päällä, alla laaksot, jäkälät ja jängät, etääll' aamutulen kotasauhut.

Hiihti hiljaisimpaan erämaahan, Saivomaahan, suureen suvenmaahan, missä onnelliset noidat nuortuu loveen langeten ja uinahtaen ikipuitten vilpoisimpaan varjoon.

SELITYKSIÄ.

Kautokeinon uskonnollinen meteli tapahtui v. 1852 Kautokeinossa Norjan Lapissa, lähellä Suomen rajaa. -- Runoelmaan on liitetty myös läheiset tapahtumat pastori Stockflethin ollessa pappina Kaaresuvannossa. Oman pappinsa sai Kautokeino vasta v. 1852, jolloin Hvoslev astui virkaan. Jyrkemmän vastakohdan saavuttamiseksi on Hvoslev kuvauksissa saanut ankaramman Stockflethin luonteen ominaisuuksia. -- V. 1854 mestattiin Altenissa metelin pääsyylliset Aslak Hetta ja Mauna Sompio.

_Päivän poikien_ ajatellaan asuvan päivän puolella, jolla lappalaiset ymmärtävät eteläpuolella napapiiriä sijaitsevaa rannikkoa. Sen pohjoispuolella olevaa seutua sanottiin yön puoleksi ja sen asukkaita yöpuolen kansaksi.

_Saamemaa_, Lapinmaa. _Passevaara_, pyhä vaara. _Biegga_, tuuli. _Peski_, turkki. _Matte Jouna_, Johannes Mathiesen. _Njalla_, paalun päähän rakennettu aitta, missä lappalainen säilyttää riistaa, juustoa y.m. "_Koitto_", hämärän lepo, syöttöaika ennen porojen lähtöä pitkälle taipaleelle. _Taata_, taatto. _Biritista_, Bigga, puhuttelumuoto. _Loddatsham_, lintuseni. _Gedgge-Ibmel_, kivinen seita. _Stuorra Junkkeri_, epäjumalien yhteisiä nimiä. _Paapa_, pappi. _Staalo_, hiisi, jättiläinen, ihmissyöjä. S. 14. _Vosleva_, Hvoslev. _Guoddageidno_, Kautokeino. _Rista Ibmel_, ristin jumala. _Puorist! Hastam, hastam kiätä-keesit_, Terve! Vaadin, vaadin käsivoittosille. _Haldivaara_, Haldishok. S. 10. _Laestadius_, Lauri Leevi Laestadius, "Lapin apostoli", synt. v. 1800 Arjeplougissa, pastorina Kaaresuvannossa; v. 1849, muutti L. Pajalaan, missä kuoli v. 1861. _Amta_, hallintoalue. _Runoniekkapiispat_, Esaias Tegnér, Frans Michael Franzén. _Buhtta_, Bucht. _Ruuta_, Ruth. _Pounu_, mätäs. _Lapin vuokko_, Dryas octopetale. _Vanamo_, Linnaea borealis. _Uuvana_, Diapensia lapponica. _Kielavelgo_, "Lapin satakieli", Luscinea suecica. _Pororieki_, porokello. _Puorre päive_, tervehdyssana. _Isa-märra_, Jäämeri. S. 38. _Raito_, poromatkue. _Alnasnjarga_, Alattion ja Naavuonojen välissä oleva niemimaa. _Guovsakasak_, revontulet. _Lota_, pieni lohensukuinen kala. _Kavevalkeat_, kalevantuli. _Kainulainen_, Ruijassa asuva suomalainen. _Passari_, tuomarin palvelija hänen oleskellessaan paikkakunnalla. _Nonne plenum optimum, ubi omnes pleni_, eiköhän paras täysi-istunto ole siellä, missä kaikki ovat täynnä (= juopuneina). _Kapper_, suippo patalakki. _Siebenavte_, ahmannahkainen irtokaulus. _Palle_, reunaompelus. _Käyhti_, takin sijasta käytetty, punaisilla tai keltaisilla nauhoilla olkapäitten kohdalta koristettu. _Vuoma, neva, aapa. _Vuottoraippa_, vetohihna porolla. _Kalla Parne_, suksien keksijä, metsänkävijä, hirvien kesyttäjä. _Sivakat_, sukset. Gumpe lä botsuin_, susi on poroissa. _Sindhu_, India. _Palkinen_, porolaidun. _Tieva_, hiekkainen harju. _Komsa_, remmillä kannettava, nahasta tehty, pulkan muotoinen kätkyt, jota lappalaiset äidit kantavat selässään. _Gonagas_, kuningas _Autsi_, kylä, sijaitseva peninkulman päässä pohjoiseen päin Kautokeinosta _Tolasjuoiga_, muinaislaulu _Kajas_, kajastus