Part 2

Niinkuin musta ukkospilvi lähti Aslak ohi katsomatta. Jouna salaa nauroi kujeellensa, kiihkoyrttiviinan tähteet kaatoi suuhunsa ja juoksi jälessä.

Kunnahalta Kadja katsoi kunnes Aslak katos viidakkohon, tuntui kuin ois päivä pilveen mennyt, kukka tummunut ja luonto surrut, sydän särkymistään pelännyt.

"Kili, kili... vaiti kello! voi, mun poloistani poroani, kelle lypsän, kelle joijun, nauran, kelle koruja nyt, kurja, kannan!" Kadja itki, vaipui pounulle.

VI.

Paarma ajoi poron merta kohden, vasten virtaa loiski vahva lohi, kuuma kaiho ajoi Aslakkia, ahkioon hän sitoi kotakankaan, padat, taljat, kaikki kotitarpeet.

Ajoi levotonna muuttain paikkaa, nälkä ajoi porot tuntureille, jäkälä kun oli loppuun syöty, talvimyrskyyn hukkui moni poro, minkä susi, ahne ahma säästi.

Lumipyry peitti niinkuin vuori koko kodan, silloin räppänästä lensi kipenät kuin oisi tuli leimahdellut aivan lumen alta, vuoren rotkoist' Aslak suojaa etsi.

Läpi lumen kamppaillen hän kahlas, Isa-märraa, merta kohden pyrki, mut ei hanget silmää hivelleetkään, isän kuolemaa hän usein mietti, tahtoi nähdä isän merihaudan.

Mauna, Rista ajoi yhtä matkaa, Jouna eksyi muka myrskyyn muista, löysi Hetan valkeen mieliporon, sen hän tappoi, kiersi Kautokeinoon myödäksensä lihat kauppiaalle.

"Ylin ystäväni, Mauna, tiedät", sanoi Aslak, "leppymätön henki asuu minussa kuin isän hahmo, pelkään voimaani, se voima murskaa, voima sitoo niinkuin verivelka."

Mauna lohdutteli Aslakkia: "Aslak, ole mies, oot heimon päämies, vaikka kurjuus silmiis irvistääkin, häädä sielustasi Saulin henki, jääköön isäs muisto haudan yöhön!"

Niin hän sanoi, vahva rinta paisui, ystävyyttä loisti vinot silmät. Matka joutui, raidon päässä Rista joikui: "nunu, nuu, nyt Alnasnjargaan päästään poron kesälaitumille!"

Rista pulkassansa vaappui, haastoi leikillänsä riitaa Laurin kanssa kunnes lopulta he kimmastuivat, puihin taottuaan kämmeneitään naurain sopivat ja syleilivät.

-- "Alattionvuonon rantamilla kasvaa neitoja kuin muuramia!" nauroi Lauri, siihen Rista ilkkui: "oispa tuikku tulipakkaskylmään, Ruuta ilolientään väärin mittaa!"

Svakko oli vaiti, Aslak vastas: "kuin on meress' syvä isän hauta syvä mull' on suru, tahdon juoda, huku humalaan siis muisti, järki, juokse uljas poro Guoddageidnoon!"

Juoksi poro laaksoon rinteheltä, Kautokeinon kylään hämärissä pulkat leiskahtivat Ruthin pihaan, itse Ruth jo seisoi portahilla, tervetulleiks sanoi matkamiehet.

Aslak pöytään laski porontaljat, näädän, saukon nahat, kysyi hintaa. -- "Kyllä sovimme me kaupoistamme, ota tuloryyppy, isäs tunsin, kunnon mies kuin sinä, suora, selvä!"

-- "Tuoss' on sulle, kettu, ketunnahka!" tiuskas' Aslak, "kaada rakkoon viinaa, älä mittaa väärin tällä kertaa, mittani on täys', oot ehkä hyvä, mut on Buhtta sinun pahahenkes!"

Kalpenipa Ruth, mut sanoi hiljaa: -- "väärin väität, mull' on hellä vaimo, pohjan perille toin hänet tänne, täm' on vilun maa, on monta lasta, täytyy elää. Vasse, kaada viinaa!"

-- "Kaada Vasse, kerro kaskujasi taatastani! Terveiks Buhtta, pappi, ah, ma pakahdun, en täällä kestä, olkoot nämä maljat viimeiseni!" sanoi Aslak, lähti kumarassa.

Pitkään katsoi Ruth ja kulki pihan yli lempeen vaimon luoksi. "Antakaamme hänen yksin olla", sanoi Mauna, miehet joivat loppuun, suoriuivat yöksi tuttuun majaan.

Mäen notkoon, joen töyrämälle kulki Aslak, hangelle hän istui, kurjuutensa maljan sakkaan joi hän kunnes juopui, kääri paksun peskin yli ruumiin, nukkui taivasalle.

Yöllä heräs Aslak, nousi pystyyn. Taivaan tausta, pohjan pielet paloi. Katsoi revontulten liehtomista, guovsakasakia katsoi Aslak kuin ois tuless' ollut oma rinta.

Rajut revontulet liekehtivät, tulikielet piirsi taivaankantta singahdellen kauvas korkealle, vivahdellen tulipunaisina, kuohahdellen korkein valovaahdoin.

Keskitaivas rikinkeltaisena, milloin veriruskeana värjyi, suureen solmuun kiertyi sädekimput, lännestä ja idäst' uudet liekit taittui ristiin alla avaruuden.

Häikäisevin liekkiaalloin kauvas taivaan napaan kohos tulimeri, läiskyi alas, painui pohjoisehen, nousi, uupui, vaaleni ja liukui tulikielin niinkuin tummaan kitaan.

Pohjoiselle taivaan rantamalle jäi vain leveä ja säteilevä kultakirjokaari luoden valon yli tunturien kauvas korpeen, yli Alattion, öisen kylän.

Vielä viime suuri sädekimppu nousi kohden tyyntä korkeutta niinkuin Luojan käden jättisormet ojettuina yli avaruuden, maisen kurjuuden ja jylhän luonnon.

Kauvan katsoi Aslak avaruuteen, henki kohos ikimaailmoihin, sielu kasvoi yksinkamppailussa, ihmenäyn, valon valtaamana polvilleen hän vaipui kylmään hankeen.

VII.

Tuli kevään ilmestyksen päivä, merilinnut lensi maata kohden, lota pyrki parvin kutupaikkaan, turska jäless' soilui, lotaa vaani, tiirat kirkui kiertäin saalistaan.

"Lota tulee!" huusi pyyntimiehet, viisihankaveneet työntyi mereen. Suuri kevät saapui Alnasnjargaan, saamein suvisaareen, unten saareen lempein suolatuoksuin hengähtäin.

Vuonon jäällä porot tuhansittain teutaroivat maitovasikoineen, lappalaiset juoksi koirinensa merkitäkseen oman vasikkansa. Missä Aslak, missä suopunki?

Juoksan porolaumain sarvimetsä liikkui lavealti yli muiden, yli muiden neitoin loisti Kadja, mut ei iloinnut hän loistostansa, kulki rantateitä suruissaan.

Jouna vilkui Kadjaa kademielin, puhui viekkain kielin rakkautta, kutsui valkeaksi poroksensa, Kadja ylpein suruin kiersi kotaan, Jounan silmät välkkyi vihasta.

Rantamilla meren kohistessa liikkui elämä ja outo into, toiset lappalaiset turskaa pyysi, toiset porojansa kesän kaitsi, illoin istuivat he kodassaan.

Missä käsi taikka katse yhtyi, syttyi silmät niinkuin kavevalkeet, henki hehkui, kulki suusta suuhun Lauri Leevi isän kovat neuvot, sanat ankaruuden, autuuden.

Moni sydän, joka pahaan paatui, etsi kilvoitusta, kuritusta, moni kurja peritapa talttui, raju uskon riemu täytti mielen, miehet, naiset huusi tuskissaan.

Pyhiks sanoivat he itseänsä, suruttomiks sanoivat he muita, taivaan valtakunta heille luotiin; niinkuin ennen seitauhrein aikaan lankesivat loveen huumeissaan.

Lankesivat maahan, vaahto suussa hourailivat ihmenäyistänsä, hirmukauhun, herätyksen jälkeen julistivat jylhää jumaluuttaan, synnitöntä henkiruumistaan.

Jälkeen revontuliyönsä Aslak tuli Alnasnjargaan kiihkeänä, nyt hän seisoi yksin kalliolla kuin ois Sinainvuorella hän seissyt, kuin ois Luojan kanssa puhellut.

Meren takaa niinkuin sinimustat vuoret nousi pilvet. -- Luotoin luona kävi kare, missä kuorsas mursut, pyyntimiehet iski keihään kylkeen, sadat hylkeet nousi pinnalle.

Taivas, meri tummui, tummui purjeet, jyrkkiin louhiseiniin jyskyi aallot pärskähtäin kuin pedon purstot ilmaan, myrsky ajoi maihin nuottamiehet, jymy soi kuin rautamoukarin.

Niinkuin lohikäärmerosvohaahdet tai kuin pienet saaret nousi valaat uiden napamaiden iljangoilta, ohi rosoisien, jäisten lauttain ajoi nälkä niitä eteenpäin.

Valas nousi vasten valasta ja kiimoin kohos pystysuoraan ruiskuttaen korkeet vesisuihkut sieraimistaan, loiskui, kellui, sukelsi taas veteen valkeet kyljet kiilsi kuohuista.

Silloin iski hylkeet, merisiat ahnein torahampain valaan kimppuun, raivoissaan se syöksyi rantaa kohden kidutuksen henget kintereillä, koskena soi aallot kupeellaan.

Hirviöiden kamppailua katsoi Aslak, muisti isän julman surman kuin ois nähnyt valkeen ruumiin katoavan ijäks syvyyksihin käden kouristaissa harppunaa.

Eikä näe Aslak vuonon jäällä porolaumaa, Kadjan punahiippaa, Kadjan silmiä ei muista Aslak, korskeuden henki syvyydestä puhuu hälle tuhon tekoja.

Kuin ois meri sielussansa soinut myrskyn enteet paisui povessansa, kokoon puristi hän ruskeen nyrkin, hukkukohon maa ja meri, taivas, nyt hän oli valmis valassaan!

Silloin nousi Svakko paaden takaa, kutsui häntä hiljaa äänellänsä: -- "Aslak, joko löysit salasanan?" Aslak kalliohon polki jalkaa: -- "Mene musta henki luotani!"

"Ole varuillasi!" lausui Svakko, "ylpeytes yltyy hulluudeksi, veritöin et voita kultahiippaa, pappi manaa sinut mahdillansa, uhkaa hahmonakin haudasta!"

"Jollet taivu, Svakko, jollet herää, jollet polta seitaas, jollet suostu Lauri Leevin uskoon, niin sun pieksen niinkuin syyhyisen ja vanhan koiran tai sun heitän meren syvyyteen!"

Pelästyen Svakko kuiluun luisui. Aslak astui alas Sinailtansa niinkuin ois hän Mooses, joka rikkoo lakitaulut, piirtää tulilausein uudet käskyt ihmiskohtaloon.

-- Mikonpäivän aikaan palas saamit kotipuoleen niinkuin muuttolinnut. Rajall' ajoi Buchti heitä vastaan, vihaa täynnä huus hän Aslakille: "haastan sinut ensi käräjiin,

päästit poros kainulaisten maille, heinäsuoviin, millä sakkos maksat!" Aslak: "haastan Ruutan viinan myöjän, Lapin kukkaroiden tyhjentäjän, Lapin veren juojan käräjiin.

Muista tuoda vanhat, väärät mitat, jotka Ruuta osti krouvarilta, joka juotti taatan, tuotti surman hälle, sitten tulee joskus oma vuoros, muista, Luulajassa mitä teit!"

Raito liikkui. Tuijotteli tyynnä Mauna, Svakko, Lauri nimismiestä, joikunut ei iloissansa Rista. -- "Tromsan piispalle vien terveisesi!" tiuski Buchti, ajoi kotiinpäin.

* * *

Pappilassa istui Inka neiti, Selmalaulua Franzén'in luki, muisti kesän yksinäiset päivät, vuorten kattilaan kun päivä paahtoi polttain jängät siniruskeiksi.

Näki viileen keltakirkkaan syksyn, kielavelgo lauloi viime virttään etelästä, ruusupensaistansa, sitten muutti, ettei kukaan tiennyt, hullu riekko nauroi yksinään.

Erik Sorolaisen postillata luki Hvoslev, virkkoi vaimollensa: -- "lohen tuulaalle en tänään lähde, turhaan katson, turhaan ootan tässä lappalaisten kotiintuloa.

Harva tulee mua tervehtimään, moni ajaa ohi katsomatta, ymmärrä en tätä seurakuntaa, tämä velhomaa on suruhuone, talvi lähestyy taas majaani!"

-- "Päivä poissa, kuihtuu kaunein kukka", virkkoi hieno, kalpee papin rouva, "kuka kestää Ruijan pimeyttä, tänne tullessani tuntui siltä maa kuin paennut ois tieltäni?"

Ingan silmään nousi heljä kyynel, vieri säkeille ja hukkui helmaan, leikkikumppaniaan turhaan ootti, Lauri Hettaa tähyi turhaan Inka, huimaa villiporon ajajaa.

Lumihöyteet niinkuin valkeet perhot leijui ruutuun, hohti pihakenttä, kaukaa ulvoi susi, talven enne. "Selvä tie, ei tässä itkut auta!" Hvoslev nousi, sulki postillan.

VIII.

Kautokeinoss' oli syksymarkkinat. Yliskamarissa Buchtin luona istui koulumestar Klement sekä Thude Nordvi, nurkkasihteeri ja ilveniekka renttu, pari passaria juopotellen.

Rommitodit höyrysivät, Bucht vain joi, Klement arvokkaana harvaan maistoi. "Nonne plenum optimum sit, ubi omnes pleni!", luutullansa lallatteli Thude Nordvi, "ubi omnes pleni!" säisti kuoro.

-- "Täällä tuntureilla täytyy juoda vaan, täällä ränstyy vanha virkaruumis, ränstyy koko elämä ja voima, tunne, tahto, kuuroille mun huilullani täytyy soittaa, tiedättekö, kuka oli Mozart!"

Nosti huilun huulillensa paksu Bucht, sorasäveleitä siitä päästi, heitti huilun nurkkaan, iski pyötään nyrkillänsä, Thude otti huilun, pöydälle hän nousi, heilutti kuin huutokauppanuijaa.

"Kuules Bucht, nyt oon sun herra tuomaris: -- 'onko viime käräjien jälkeen kihlakuntaan monta lehtolasta synnytetty?' -- 'Ruthin palkkapiian lapsi, jonka isäks rahvas väittää itse nimismiestä'.

Joka kulmakunnan löysät tyttäret, pienet pikisilmänoidat tunnet. Varo, Ruth sai monen riksin sakon käräjillä, Aslak Hetta, Mauna, uskon urheet miehet vievät meiltä viimein piiat, viinat!"

-- "Piispankäräjillä saa ne tuomion, nostan joka roiston hirsipuuhun, hitto, juokaa, en ma noitaa pelkää, taikamestari ma olen, paukautan kättä, Lapin nainen raivostuu kuin hullu!"

"Nämä villikissat meitä kiihoittaa, viina tylsistää", niin ilkkui Thude, "moni vouti tääll' on hulluks tullut harmissansa, miks sai veli Luulajassa virkapassit, täällä poronliha maistuu puulle!"

-- "Luulajassa pieneen rahapulaan jäin, kruunult' otin hiukan etukäteen, viikon join, mut tuli kohmelo ja tilinteko, Ruth, hän täytti vaillingin, siis Ruthin malja, ja nyt veronkantoon! Kadjan malja!

Juoksan riksit eivät mulle unta suo, kota paloi, nyt se kitupiikki kätkee vuoriin aarteet", puhui Bucht ja hoiperrellen kiskoi ylleen vanhan sinipoimutakin kiiltonappisen, läks markkinoille.

Markkinoilla metsäkansaa vilisi, erämaista tuli mekkomiehet Inarista saakka kaupantekoon, ilonpitoon, hiljaisuuden yössään ihmeseikkailuistaan nauraakseen taas koko pitkän vuoden.

Eri ryhmin kulki tietään heränneet tummin peskin, tummin karsain kasvoin, halveksien halpaa tyhjää maalliskomeutta; suruttomat joikui, huolt' ei huomisesta, kirjopunaisina puvut hohti.

Joen jäällä porot kilvan kiitivät, riimutupsuin alla kellot kiikkui, vöissä, kauluksissa päärmikorut, helyt heilui, kautokeinolaiset riensi jäälle vastaan, veivät vieraan tupaan, poron metsään.

Ajoi saita Juoksa huutain pulkastaan: "pojat tulkaa, viekää porot talteen!" Pojat väisti: "ei se koskaan anna vieraslahjaa", vihdoin Vasse ajoi porot Ruthin pihaan, mutta Kadja nousi niinkuin päivä

jälkeen pitkän hämyraskaan Lapin yön. -- Hylkeennahka verhos pulkan sivut, koruommeltuina Kadjan porovaljaat helskyi, Kadjan päässä kapper, suippo sinilakki, kaulass' siebenavte, ahmankaulus,

keltapalte-paulapieksut jaloissa, yllään tulipuna sarkakäyhti, hopeevyö ja käyrä sarvituppi vyötäröillä; tuli niinkuin raikas viima tunturilta, niinkuin morsian, mi etsii ylkää.

Aslak tunsi kuin ois käärme pistänyt, ken on paratiisin päivän nähnyt, joku enkeli sen ajaa miekallansa yöhön, kurjuuteen ja kylmään, mietti Aslak, väistyi yrmein mielin ohi kauppatupain.

Siellä petoskauppaa salaa hierottiin, kirkkotuvista hän remun kuuli, äitelyyden, pelon, inhon, ylpeyden tunne täytti mielen, raskain askelin hän astui Buchtin veronkantopöydän ääreen.

Veroluettelo eessään istui Bucht jakkaralla, tutki rahain leimaa, mahtavana lyöden nyrkkiä hän kokos ortit, kun hän riksit otti, paistoi naurisnaama, vilkui tihrusilmin impiin vuoroin.

Aslak pöytään laski rahat massistaan. -- "Ei nää riitä, kaiva tarkkaan taskut, rästiä on sulla vielä, muistan, entisistä!" -- "Lumimyrskyyn multa paraat porot hukkui, huono oli meren kalasaalis."

-- "Maksa pois! Sun tunnen, lurjus, ennestään, rahat pois tai ryöstän koko kodan!" -- "Ota peski, ota porot, ota pettuvelli, ota silmä, ota vielä sydän multa, mies oot, jos voit vielä hiukan vuottaa!"

-- "Minä maksan", sanoi Mauna sävyisään. -- "Sin' et maksa mitään!", tiuskas Aslak. -- "Aslak maksaa vasta Herran viime tuomiolla", ilkkui muuan lattanenä lappalainen, yli joukon heitti Mauna miehen.

-- "Hullut! Sopikaatte itse riitanne, patukka ois teille paras laki, menkää kotiin, nyt ei aikaa, huomena ma jatkan!" huusi Bucht ja etsi samein silmin Kadjaa, muisti Thuden, hoippui ullakolleen.

Bigga hiipi hiljaa Ruthin keittiöön, tuliaisiks toi hän poronlihaa, Ruthin vaimolle hän haastoi lunastuksestansa: "Luojan henki liikkuu yli tuntureiden niinkuin lämmin tuuli kukkain kuussa!

Suuri sielunhätä sull' on, näen sen, onko Totuus koskaan koputtanut sydänovees, ristisisar, kaikki suru katoo, aukaise, niin kuulet taivaan heljät harput, Luojaa ympäröivän enkel'kuoron!"

Niin hän puhui, kyynel nousi silmihin, pyhät kädet helmassa hän istui, joilla ennen läpi pakkasen ja lumimyrskyn nääntymättä kantoi pientä Aslakkia lämmitellen häntä rinnallansa.

Mutta Ruth vain hieroi kauppaa aitassaan, vaihtoi ruudit, hamput, padat, kankaat, porontaljoihin ja näädännahkaan, kapakalaan, tarjos puorispoksan, tuiman tuloryypyn, tinki, petti, juotti lappalaista.

Tuli Aslak, huomas valkeen taljansa sekä heimomerkin, otti taljan. -- "Tämän taljani on porovaras sulle myynyt, kuka, sano!" -- "Enkä sano, liukas lappi, pidä taljas, mutta korjaa luusi!"

-- "Miss' on emo?" -- "Oisko päässyt pakana riivaamaan mun kunnon vaimoani", sanoi Ruth ja otti puntarin ja juoksi, huusi: "ulos noita-akka heti talostani, muuten puntarilla päähäs isken!"

-- "Tule emo! Tääll' on rutto ilmassa, herää, Ruuta, muuten syntis kasvaa, ettei hornan tulikaan voi niitä poroks polttaa!" Aslak talutteli Biggan kylätielle, siellä täällä sammui tupain tulet.

Mutta yliskamarissaan myöhään joi Bucht ja päissään nukkui lattialle, Thude sitoi paperiset liperinsä kaulaan, passarit ne naurain, ruumisvirttä laulain kantoi vahvan nimismiehen aittaan.

Tähdet kiilsi yli turvekattojen niinkuin helyt saamineidon vyössä. -- Hangell' lojui vielä mässääjät, soi joikusävel, kaukaa pappilassa sammui talituikku nuoren Inkaneidin kamarissa.

IX.

Taljallansa Kadja uinaili, Juoksa nousi, salaa yöhön hiipi, kodan räppänästä paistoi himmi kuu, tytön otsaa liiti surun varjo pimetessä taivaan lempeen soihdun.

Solast' tullen tuuli leikillään pyyhki kirkkaaks kuun, mi piirsi hopeepylvään tunturlammihin, katsoi herttaisesti räppänästä, silloin Kadja heräs iloissansa.

Sitoi eväspussin selkäänsä, työnsi lylyn lumelle ja lähti suurta päivänpuolen poikaa etsimään, rakkauden jumalainen jano poltti suonissa ja sydämmessä.

Hiihti harjut, vuomat eessä kuu kuin se maata oisi lähestynyt, ja sen täplät näkyi korkokuvina, loisti laajalti kuin valepäivä, kuin ois pilaa tehnyt auringolle.

Yöt ja päivät Kadja hiihteli, riisti vyöstään kaikki turhat helyt kiiltokumppaneiksi lumitähtien, päivin ohjas häntä suuret tähdet, öisin pienet ilotulituksin.

Ja se kulku oli kuin ois häät, ja se oli niinkuin tähden lento avaruuden suureen äidinsylihin, Kadja kamppaili kuin ennen Bigga povess' Aslakkia kantaissansa.

Aslak kulki yksin kotonaan, etsi rauhaa, yötä, yöllä unta, heräs, säikkyi omaa hurjaa aatostaan kuin ois kuussa nähnyt veripilkut, kuin ois kahle kaulaa ympäröinyt.

Bigga koitti häntä lohduttaa, kulki nöyränä ja salaa surren, Svakko taipui näöks Hetan oikkuihin, kävi kirkoss', istui vaiti siellä Saivo-aimostaan vain uneksuen.

Kiersi sitten salaa seidan luo. Valkeen uhriporon viekas Jouna möi ja vei sen pyhään paikkaan salatein, päivän päästä oli poro poissa, "Tiermes tähtiin nosti!" väitti Jouna.

Niin se Jouna ovelasti möi moneen kertaan saman valkeen poron, petosta ei herkkä Svakko huomannut, katsoi tähtijalokivitarhaan, mietti heltyneenä hengessänsä:

Päi veneitä valkoporollaan ajaa pulkassansa passevaaraa, kiviin kipeneitä iskee kaviot, salamana välkkyy vuottoraippa, puolikuina kiiltää hajasarvet.

Päivän poikaa Kalla Parne'a, joka sukset keksi, kävi metsät, Svakko manasi ja päivän puolelta katsoi puun ja tutki tyvisuonet, kaatoi koivun, loi niin sivakkaansa.

Lauri Hetta maaten selällään leikki pystykorvain koirain kanssa, Hilgu, Kirjes, Lunkki, Ränni hyppivät yli rinnan purren pojan kättä, äkkiä ne korvaa höristivät.

"Gump' lä botsuin! Susi poroiss' on!" huusi Lauri, koirat vimmoin vinkui. "Kiinni koirat!" huusi Aslak, tempasi suksikeihään, samosi kuin sauhu, kaikki miehet syöksyi suksillensa.

Aslak kiiti, hiihti koko yön, seuras sutta poikki vuorten laaksoon kuin ois tuli kiemurrellut takanaan, jo hän kuuli käheen läähätyksen, suden tulipunaliekki roikkui.

Susi haukkas lunta, juoksi taas, pääsi eelle, luikki mäen alle, Aslak jängäll' lensi, puski pyrynä, luonnon riemu sykki suonissansa, innosta hän itki, yltyi raivoon.

Kimmahtain hän kirkui, ponnisti, mies ja saalis tarttui kinosvuoriin, hukka kääntyi, vihreet silmät säkenöi, sähisten se nosti karvat pystyyn, vihaisesti hampaat kalisivat.

Aslak heilutteli keihästään, ensin singahutti tuholoihdun: "koko vihani mä isken sinuun nyt, pure toiste, paha, porojani, kuole hiiden hurtta, korven koira!"

Susi kyyristyi jo hyppyhyn, silloin keihäs sinkui pedon kitaan, ulisten se kaatui, sätki säärillään. Aslak nauroi, niin hän harvoin nauroi, metsä nauroi, kun hän kotiin hiihti.

Tiellä tuoreen ladun keksi hän, joka kierteli kuin eksyksissä, sitä seuras, näki kaukaa hiihtäjän heiluvan kuin siipirikko linnun, tunsi Kadjan, päästi ilohuudon.

Silloin Kadja kaatui hangelle raukeet silmät täynnä rakkautta. Aslak nosti hänet vasten polviaan, sitoi suksiin, ihmeissänsä vei hän kalleimpansa Maggan hyvään hoitoon.

Magga tumma, karkea kuin mies, kierosilmä, äksy nokinaama hoivas Kadjaa niinkuin omaa lastansa, armon autuudesta puhui vuoroin, vuoroin nauratteli kujeillansa.

Usein Aslak kulki salaa öin rauhatonna Maunan kodan luona, poistui sairaan Kadjan äänen kuullessaan, mutta kerran sinne hiipiessään Kadja hangell' istui tähtiyössä.

-- "Sinä tulit, kuulin askelees!" -- "Miksi tulit, Kadja?" -- virkkoi Aslak. -- "Aslak, min' en voinut olla kotona, luonto käski, oma veri vaati, Aslak, ihanalta tämä tuntuu!"

-- "Kadja, Kadja, min' en muuta voi, mun on pakko, ei oo tämä synti, suloinen ja ihana sä nähdä oot, sua halaan, olkoon kirkas hanki yljänvuode kuin se isän oli.

Luoja itse meidät liittäköön, vaan ei papin sormet, musteet, kirjat, vihkinaiseks sinut tässä vannotan, tulkoon pelastus tai lyhyt loppu, loddatsham, mun oma lintuseni!"

Öin he muistelivat muistojaan, päivin Aslak kulki karsastellen, sätti itseään ja lihaa, saatanaa, palasi taas yöllä lempeänä, Bigga itki, Lauri erään lähti.

Svakko karvarinta, suksimies, harmaa, vanha niinkuin metsänpeikko kompasteli itseksensä höpisten, siirtyi töin ja asein nuorten pariin, kertoi heille muinaistarinoitaan:

X.

TYRNI.

Asui Jäämimaassa muinoin Tyrni, renkolaisten päämies, kauppi julma, asui Saamemaassa uljas Ullok naisenansa Leila mustakulma.

Tuli Tyrni, otti veron, ryösti, väen ratsun selkään Leilan nosti, Ullok heimon miehet kokoon kutsui, vuoroin saami, vuoroin jäämi kosti.

Ajoi Tyrni kerran markkinoille, kirkon sytytti, miss' oli kansa, Leila Ullokille sanan saattoi: "nouse vuorelle ja laita ansa!"

Ullok vuoren huippuun hirret kiskoi, polki lumen, tielle vettä valoi, hakkas vuoren juureen jäiset portaat, Ullok ootti, vihass' silmät paloi.

Huomas pirkkalaiset varustuksen, puukot hampaissa ne vuorta nousi, nauroi uljas Ullok uhkamielin kädessänsä jännitetty jousi.

Hyökkäs hurjin huudoin saamelaiset, jäämein kalloon hirret, paadet päästi, niinpä Ullok surmas pirkkalaiset, yhden ainoan hän hengen säästi:

"Sano Tyrnille: 'veit noidan naisen, älä toiste ryöstä Lapin puolta!'" Manas Ullok, ampui ilmaan nuolen: "varo aina, Tyrni, noidan nuolta!"