Part 9
Kirkkoherran tuli nyt vuorostaan esittää jotakin pakanallisesta lähteestä saatua tietoa sibyllasta sekä siinä yhteydessä kertoa, miten runoilija Virgilius oli hengessään nähnyt manalan valtakunnan. Hän aukaisi tuon ison tuomansa nidoksen, ja antaakseen tarpeellista pontta roomalaisen sanoille, liitti hän niiden edelle huomautuksen että Virgiliuskin toisinaan, pyhään intoon kohottuansa, on ollut totisen Jumalan profeettana pakanain keskellä; olipa hänkin selvin sanoin ennustanut jumalallisen lapsen tuloa. Olipa siis mahdollista sekä uskottavaa, että hänen manalan kuvauksensa pääpiirteissään on todenmukainen.
Kirkkoherra kertoili vilkkaasti ja häntä kuunneltiin tarkkaavasti. Ja hänen puheessaan oli uutuuden viehätystä ei ainoastaan Gudmund mestarille vaan veli Mathiaksellekin, sillä Mathias oli paraiten perehtynyt kirjoihin semmoisiin kuin pyhän Augustinuksen teos "Jumalan yhteiskunnasta" ja Tuomas Kempiläisen "Neljä kirjaa Kristuksen seuraamisesta", mutta klassillisesta kirjallisuudesta hänellä oli sangen vähän tietoja. Virgiliuksen runon pojasta, jonka syntymästä on urkeneva ura uuteen maailmanaikakauteen, jolloin karjat eivät pelkää jalopeuraa ja vanhurskaus majailee maan päällä, sen hän kuitenkin osasi ulkoa.
Eneas, Troian sankari, oli laskenut laivansa rannalle ikivanhan Kuman kaupungin edustalle. Hän lähti tapaamaan kumalaista sibyllaa hänen vuorensolastaan sadan holviportin perältä, ja löydettyään sen kultaisen oksan, jota ilman ei yksikään kuolonalainen uskalla astua alas manalaan, saa hän rukouksillaan sibyllan suostutetuksi saattamaan itseään sinne alas Avernijärven lähellä, josta huokuu myrkkyusvia, aukenee kauheasta kallionkuilusta manalanpolku. Siellä matkamies vaeltaa keskellä synkkää pimeyttä, semmoista joka vallitsee metsän perällä, kun taivas oli varjojen verhossa ja kuutamo eksyttää kelmeän valonsa valeilla. Autiossa avaruudessa värjyy haamuja: ne ovat kalvavain tunnonvaivojen, kalpeiden tautien, nälän, murheiden, kalman varjoja. Keskellä aroa ääretön jalava. Sen lehtien alla piileilee päivisin unelmat, jotka öisin kohoovat maan päälle ihmisiä hullustuttamaan. Maata pitkin ryömii hirmuhenkiä: lohikäärmeitä, gorgoja, harpyioja (myrskyttäriä, naispetoja). Eneas, kauhistuen näitä nähdessään, tempaa miekkansa, mutta sibylla muistuttaa niiden vain olevan olemattomia haamuja, joita liehuu ympärillä. Aro on tuonelan esikartano. Sen rajottaa mustilla laineilla vyöryvä virta — Akeron. Sivumennen mainittakoon, sanoi Sven herra, että kirkkoisät vahvistavat sellaisen virran olevan olemassa. Siellä on Karenin lautta. Ranta vilisee vainajien haamuja, vanhoja ja nuoria, miehiä ja naisia, niin paljo kuin syystuuli varistelee kuivia lehtiä metsässä, ja joka silmänräpäys tuo uusia parvia lisää, ja kaikki levittävät sylinsä vastakkaista rantaa kohden, pyytäen synkkää lautturia viemään heitä ylitse. Kultaoksan nähtyään suostuu hän ottamaan sibyllan ja Eneaan lautalleen ja viemään heidät toiselle rannalle. He samoovat ensin sen piirin läpi, jossa säilytetään niiden lasten sieluja, jotka tuoni on temmannut äitien povelta ja heidän hellän hoitonsa alta. Pienokaiset eivät ole onnellisia: ilma on täynnä heidän itkuaan ja vaikerrustaan. Lähinnä tätä piiriä on toinen, jossa oleskelevat ne, jotka maan päällä syyttömästi rangaistiin kuolemalla. Eivät hekään ole onnellisia. Kolmas on itsemurhaajien piiri: he ikävöivät takaisin siihen elämään, jonka vapaaehtoisesti lyhensivät.
— Jos minä saan keskeyttää, lausuakseni kertomuksestasi jotain, niin se saattaa mieleni murheelliseksi, virkkoi Gudmund mestari. Lieneeköhän Jumala suonut Virgiliuksen nähdä tosia siinä mitä hän kertoo lapsista ja syyttömästi mestatuista? Minua se hämmästyttää sentähden että uskon Jumalan oikeamieliseksi.
— Olen minäkin sitä kummastellut ja mietiskellyt, vastasi puhuja, sitä enemmän koska Virgilius oli lempeä ja hellätunteinen henki, oli _naturaliter christianus_. Mutta juuri se on varmistanut uskoni, että tuon näennäisen tylyyden alla asuu jotain tervettä ja hyvää. Ja luulenpa nyt tietäväni asian laidan.
— No, sano se siis! huudahtivat Mathias ja Gudmund yht'aikaa.
— Mathias ja minä olemme rippi-isiä ja voimme siis helpommin kuin sinä, joka et ole, päästä näiden totuuksien jäljille. Ajattelepas, Gudmund, äitiä, onnetonta ja hätään joutunutta, jolla on pieni lapsi, ja joka näkee kurjuuden, synnin, ehkäpä rikoksenkin, joka vaanii kurjuuden lähellä, uhkaavan lapsensa tulevaisuutta. Äiti parka ei epäile että pienokaiset pääsevät taivaaseen kuin kotiinsa, ja hänen itsensä valittavissa näkyy olevan tahtooko jättää lapsensa maallisen elämän lokaan ja vaivaan vai antaa sen taivaan puhtauteen ja iloon. Voi kumminkin! kuinka houkuttelevalta tuntuneekaan jälkimmäisen vaihtopuolen valinta! Kuta helpommin hän voi unohtaa itsensä, oman ajallisesti ja hengellisesti kärsittävänsä rangaistuksen lapsenmurhasta, sitä pikemmin hän tulee tämän tehneeksi. Mutta jos Jumala tietäjän kautta sanoo meille, että lapsi joutuu toisessa elämässä kärsimään — ja tosiasiahan on että jo täällä maan päällä kärsivät lapset seurauksia vanhempainsa tietämättömyydestä, paheista ja rikoksista — niin täytyy tuon tiedon nähdäkseni pelottaa siirtämästä lapsukaista äidin sylistä kuoleman käsiin. Tuommoinen äiti kuulkoon, kahden vaiheella häälyessään, sitä itkua ja parkua, joka kohoo ilmoille kuolleitten lasten piiristä... Ja kun Virgilius sanoo, etteivät viattomasti mestatut myöskään ole onnellisia kuoltuansa, ei hän sillä ole pyhittänyt maallisen oikeuden hairahduksia ja erehdyksiä, vaan päin vastoin enentänyt, kauheasti enentänyt niiden edesvastuun, jotka sitä harjottavat... Gudmund ystävä, sinä tahdot väittää, huomaan ma, että tuo valitettu kovuus jää entiselleen, jos noiden kuolleitten lasten tai syyttömästi telotettujen tila kestäisi ijäisesti. Mutta niin ei ole. Se on pituudeltaan epämääräinen välitila, jossa heidän sielunsa puhdistetaan, sieltä siirtyäkseen autuuteen ja siinä ijäti pysyäkseen, taikka myöskin juodakseen Letheen joesta menneiden olojen unhotusta ja odottaakseen uusien ruumistensa luomista, jonka jälkeen he ovat otolliset perimään Elysionin vainioilla autuaallisen elämän.
— Nyt minä tyydyn ja ylistän Jumalaa, joka antoi Virgiliuksen sydämeen niin jaloja ajatuksia.
— Sibylla ja Eneas astuivat neljänteen piiriin. Se on nimeltään surun kenttä ja siellä asuu onnettoman rakkauden tulen uhrit, kunnes he ovat puhdistuneet parempaa tilaa varten. Synkkähän sekin seutu on, mutta sitä katsellessaan aavistaa kuitenkin jumalallista armoa. Tämä ei ole vaan alastonta aroa; täällä on vuorimaita, vuorten vieriä kiertää yksinäiset polut, myrttilehtoja, joiden varjoihin vainajain haamut sukeltavat yksitellen, saadakseen häiriintymättä hautoa lemmenkipujaan, joita eivät henno heittää, tai kaksi erältään, jos rakastavaiset täällä löysivät toisensa...
Pitemmälle Sven herra ei ehtinyt esitelmässään, Ovi aukeni ja sisään astui Lauri maisteri. Hän tervehti arvokkaasti, istui Svanten tuolille, vilkasi pergamenttiin edessään, ravisti päätänsä mokomalle lapsellisuudelle, korotti otsaansa ja iski silmänsä ensin hintelään munkkiin, senjälkeen Sven herraan joka iski silmänsä takaisin yhtä terävästi ja ylväästi, ja vihdoin Gudmund mestariin. Sitten kysyi maisteri: Mitä hyvää täällä saarnataan, jutellaan tai jupakoidaan?
Sven herra löi vasaralla pöytään ja ilmoitti tämän iltaisen esitelmänsä päättyneen, sekä kiitti Mathias veljen ja omasta puolestaan isäntää lyhyesti, mutta hupaisesta hetkestä, jonka olivat saaneet häiriintymättä yhdessä viettää.
Lauri maisteri muistutti kysymyksestään, mitä täällä saarnattiin, juteltiin tai jupakoitiin.
Sven herra läimähytti vasarallansa oikein lujaa pöytään ja julisti kokouksen päättyneeksi, jonka jälkeen jäsenet kaikki kolme nousivat seisaalle.
Vähän jälestäpäin nähtiin veli Mathias lysyssä selin, horjuvin askelin, Sven herran ja Gudmund mestarin tukemana kummaltakin puolen kulkevan tai oikeammin kannettavan ylös luostariin.
* * * * *
Kului kaksi päivää, ja Sven herra kuoropoika seurassaan, kantoi kuolinsakramenttia poikki kadun sinne. Vastaantulijat ristivät silmiään ja laskeusivat polvilleen. Koko kaupunki tiesi että ent. gardiani makasi kuoleman kielissä.
Hän makasi sellissään vuoteella keskellä lattiaa. Gudmund mestari seisoi hänen päänalusensa puolella. Seinävierillä istuivat esimunkki Johannes ja muut munkit. He rukoilivat puoliääneen. Kirkkoherran mielestä tuo viimeisillään oleva hienoine kasvoineen ja kiiltävine silmineen enemmän oli kuihtuneen kauniin pojan kuin vanhan miehen näköinen.
Saatuaan kuolinsakramentin, tarttui veli Mathias toisella kädellään Gudmundin, toisella kirkkoherran käteen. Ystävät, sanoi hän kuiskien, "Suoraan sydämestä" seuralla on kokouksensa tänään _minun_ luonani. Minä pidän nyt viimeisen esitelmäni. Minua on kiusannut epäilys tärkeästä asiasta: ehdottoman kuuliaisuuden velvollisuudesta. Saako kuuliaisuus käydä niin pitkälle, että se sortaa omaatuntoa? Voinko itseäni sillä lohduttaa, että käskevä eikä totteleva on vastuunalainen Jumalan edessä? Minä epäilen. Eiköhän vaan minunkin ole osaltani kannettava edesvastausta? Mutta minä en pelkää, sillä minä turvaan vapahtajaani Jesukseen, ja uskon että perältäkin pääsen jäseneksi henkien pyhään ruumiisen, jonka pää hän on. Hänessä ovat jäsenet autuaat; hänessä kuuliaisuuden ja omantunnon käskyt ovat yhtä. Tapahtukoon minun niin! Kuolen hyvässä turvassa. Tervehtikää harpunsoittajaa ja sanokaa hänelle, että toivon saavani kuulla hänen äänensä ylistysvirsissä karitsan istuimen ympärillä. Kiitos, rakkaat veljeni pyhän Franciskuksen liitossa, kaikesta hyvyydestänne minua kohtaan. (Hän mainitsi kunkin nimeltä ja kätteli heitä.) Kiitos, veljeni Sven, iloisesta miehuullisesta lempeydestäsi! Pappi ja munkki eivät aina ole ystäviä; me kaksi olemme aina olleet. Kiitos, veli Gudmund, rakastavasta mielenlaadustasi kaikkia ja minua kohtaan! Tervehdi Margitia! Rauha majassasi maan päällä ja sitte taivaassa, jossa varmasti toivon meidän kaikkien toisemme kohtaavan aikojen täydellisyydessä. Iloitkaa minun kanssani! En tunne yhtään kipua. Olen terve ja keveä. Minä liidän. Tomumaja on jo kuin riisuttuna... Hän pani kädet ristiin ja rukoili ääneti.
Ovi auaistiin kiivaasti ja maisteri Laurentius Gudmundi ryntäsi sisään, hikisenä ja kuumissaan. Hän oli melkein juoksujalkaa rientänyt ylös luostarinpolkua.
— Tulenko liian myöhän? kysyi hän ja astui, vastausta odottamatta, vuoteen ääreen, kun näki kuolevan liikuttavan huuliaan.
— Vielä on pelastus mahdollinen. Munkki, uskallatkos astua ijankaikkisuuteen Babelin porton viinimaljan iljettävällä sakalla pirskotettuna? Pese itses puhtaaksi! Herran Jesuksen syli on ainoastaan sillä ehdolla sullo avoinna...
Kuoleva, joka oli rukoillut silmät suljettuina, loi ne nyt auki, nousi istualleen vuoteella, katsahti Lauri maisteriin ystävällisesti ja kuiskasi: tiedän teidän hyvää tarkottavan, kietoi sille käsivartensa Gudmund mestarin ympäri ja nojasi päänsä hänen rintaansa. Siinä hän heitti henkensä. Gudmund laski kuolleen hiljaa takaisin vuoteelle ja suuteli kerran hänen otsaansa. Kirkkoherra laskihe polvilleen ja suuteli hänen kättään. Sellissä vallitsi hiljaisuus, ainoastaan joku huokaus, joku nyyhkytys kuului silloin tällöin. Lauri maisteri oli mennyt. Hän olisi mielellään rukoillut rukouksen vainajan sielun puolesta, jollei olisi sitä syntinä pitänyt.
* * * * *
"Suoraan sydämestä" seuran molemmat jäsenet seisoivat vähäisellä luostarikalmistolla. Sieltä aukeni lehtensä luoneiden koivujen ja jalavain välitse näköaloja Munkkijärvelle, Vetterille ja kaupunkiin päin. Muutamia hauta-arkkuja, joiden reunoissa kirjotuksia ja eduskuvallisia merkkejä kierteli veistokuvahahmoja, miehiä ja naisia ritari- ja porvaripuvuissa, loisti harmahtavan valkoisina koskemattoman, puhtaan lumihangen alta. Portin vieressä seisoi riimukivi, siinä risti ja linkerö kuvattuna. Munkkien haudoilla ei ollut muistopatsaita. Kirkkoherra ja aseseppä katsoivat ympärilleen. Tuolla, sanoi herra Sven ja osotti maata erään nuokkukoivun alla. Niin siellä! toisti Gudmund; minä pyydän pojaltani saada asettaa sinne istumakiven sinua, harpunsoittajaa ja itseäni varten. Panisin halusta sinne myöskin hautakiven ja siihen nimen Mathias sekä palavan sydämen Betlehemin tähden alle; mutta turhaahan se olisi, sillä Lauri on sanonut aikovansa toimittaa pois kaikki hautakivet ja siirtää ne linnan koluaittaan.
XV.
SOITTOKELLO.
Päämajastaan lähtien, isänsä kotoa, ulotutti Lauri maisteri sotivaltaansa yli kaupungin, vaikkei vastustelua kokematta. Hän nousi aamulla aikaisin, pani myöhän maata ja kerkesi kaikkiin: saarnaamaan, opettamaan ja pikkuseikkoihin asti puuhaamaan kodin ja kaupungin asioissa. Näitä viimeisiä oli hänen heimolaisensa pormestari Niilo Arvinpoika tähän asti yksinvaltiaana hoitanut — porvariston kesken hyvin siedetty yksinvaltias, jonka kansansuosio ja hyvä maine ei edes siitäkään haittaa kärsinyt, että hän oli vuokrannut kruununverot Jönköpingistä ja parista muusta kihlakunnasta likitienoilla. Ei kukaan soimannut hänen siinä menetelleen epärehellisesti tai liian kovasti. Hän oli järkevä, käytöllis-älyinen mies ja oivalsi helposti tavallisten ihmisten mielen; mutta tuskinpa hän itsekään aavisti, mikä uskalikko asui hänen omassa povessaan eikä vielä ollut valloilleen päässyt. Älyyn yhtyi ystävällinen olento, hilpeä mieli ja vieraanvaraisuus. Hän ja sukulaisensa, aseseppä, olivat hyvät ystävät, mutta eivät paljo seurustelleet, koska se mikä Gudmundia huvitti ei vähääkään huvittanut Niiloa ja se mikä Niiloa huvitti ei vähääkään huvittanut Gudmundia. Arvi ja Margit olivat oikeastaan yhdyssiteinä heidän välillään. Arvin luonteessa oli paljo isää ja hiukan Gudmundia. Pormestari oli, kuten sanoimme, vieraanvarainen ja hilpeä. Hän piti mielellään kemuja, taritsi tynnyrittäin olutta pyhän Kertun seurapidoissa ja oli suosittu puhuja. Valtikka, jolla hän porvaristoa ja raatimiehiä hallitsi, oli ruusuihin kääritty. Smoolannin ja Länsigöötan aateliston kesken hän nautti suurta arvoa, vaikka asemansa ei ollut peritty, vaan oma hankkimansa. Mutta nyt hänen valtaansa uhattiin. Valtikkaa vastaan kohosi väkivasara väsymättömän jättiläisen kourassa; ennen aivan tyvenissä kaupungin asiain keskusteluissa alkoi salamoida ja jyristä; oli syntynyt puolueita, jotka kiivaasti kiistelivät keskenään pienimmistäkin seikoista. Lutherismieliset liittyivät Lauri maisterin puolelle, eipä kuitenkaan kaikki, sillä useita suututti hänen vihaiset hyökkäyksensä kunnioitettuja miehiä Olaus ja Laurentius Petriä vastaan ja hänen kiukkunsa Gösta kuningasta vastaan, "joka muka enemmän rakastaa kirkon tiluksia kuin puhdasta oppia", ja jotka muutenkaan eivät sietäneet olla hänen kotitekoisen ylemmyytensä ja rautapukuisen erehtymättömyytensä käskettävinä. Että pormestari inhosi häntä, sitä ei tarvitse sanoakaan.
* * * * *
Oli maaliskuu vuonna 1529. Kevään oireita ilmaantui aikaisin. Päivänpaiste ja sade oli sulattanut lumet ja Vetterin jäällä oli arveluttavaa kulkea. Gudmund mestari oli käynyt maalla Kortebossa ja palasi nyt ratsastaen vanhan valkoisen tammansa seljässä, Gorm koira kintereillään, kotoansa kohti. Mestari oli viime vuosien kuluessa väleen vanhennut. Hänen vielä hiljan kastanjaruskea tukkansa oli harmennut, olipa sinne tänne hiuksiin luntakin pirahtanut. Hän istui ikäänkuin uneksien satulassa, mutta rauta-aidalle tultuaan ja kun Gorm haukahti veräjällä, havahti hän ja näki että neitsyt Maarian kuva tiilikartanon päädystä oli poissa. Hän käänsihen satulassa ja näki että Vidrik Valandinpojan kuva niinikään oli kadonnut toisen kartanon päädystä.
Gorm urkki epäilevästi portin ristikosta pihaan. Sen viisas koiranpää oli hitaasti, mutta varmasti ajatellut kokonaisen sotasuunnitelman varjelukseen itseänsä joutumasta Lauri maisterin kepin ja kenkäin kanssa tekemisiin. Jos Gorm olisi nähnyt maisterin lähellä aitaa, olisi se juossut kujaa alas ja sivuportista sisään. Jos se olisi nähnyt hänen keskellä pihaa, olisi se kujalta juossut järveen, uinut pesulaiturille ja rähminyt sieltä ylös vakoilemaan asemaa järviaitan portista. Turvalliseksi se ei tuntenut oloansa missään muualla kuin maalarimajassa. Mutta sielläpä se mielestään olikin kelpo turvassa ja loikoi usein unissaan oven suulla, niin että Gudmund mestarin täytyi astua sen ylitse ulos mennessään.
Nyt ei Lauri maisteria pihassa näkynyt, Margit tuli veräjää avaamaan ja auttoi isäänsä alas hevosen selästä. — Isä kulta, olet kai jo nähnyt?
— Olen, tyttäreni. Minne hän on kuvat asettanut?
— Hän on lyönyt ne rikki ja heittänyt pirstat järveen. Isä parka! Tyttö pani kädet isän kaulalle ja suuteli häntä.
Gorm karkasi käpälämäkeen ja pakeni portaita ylös maalarimajaan. Se oli nähnyt Laurin lähestyvän.
— Tervetultua, isä, hän sanoi. Minä olen nyt vihdoinkin tehnyt sen, josta me keskenämme sovimme: olen toimittanut Maariankuvan ja pirunkuvan pois päädyistä...
— Olemmeko siitä sopineet?
— Kyllä, etkö muista, että minä kohta kotiin tultuani sanoin että se oli tehtävä? Etkä sinä väittänyt vastaan. Etten ennen asiaan ryhtynyt, siihen oli syynä toivoni että sinä itsestäsi ymmärtäisit antaa siitä käskyä; mutta nytpä en saattanut kauvemmin kestää. Kuules, isä, jaksaako tuo hevoskaakki vielä todella sinua kantaa?
— Niinkuin näet.
— Se näyttää minusta niin kankealta kintuistaan. Parasta, että annamme sen kuolla. Minä tapasin eilen nylkyrin kadulla ja sanoin että meillä on työtä hänelle.
— Tässä minä, Margit todistajana, sanon että tamma jää elämään kunnes itse määrään sen kuolemaan. Minä pyydän että sinä pysyt siitä asiasta erilläsi.
Hän silitti elikon kaulaa ja se seurasi häntä, pää likellä isäntänsä päätä, talliin.
* * * * *
Muutaman päivän päästä tuli Margit maalarimajaan, jossa mestari toimi kuppiensa ääressä. Tämä ei paljoa puhunut Arvi Niilonpojalle, joka piirusteli saman pöydän ääressä. Estääkseen mieltänsä surullisia asioita ajattelemasta edes sen hetken päivää, minkä hän oli säästänyt mielitoimelleen, oli hän ottanut mitä vaikeimpia tehtäviä siveltimensä suoritettavaksi, ja hän maalaili kuumeenomaisella innolla sekä jyrkästi eroten entisestä taidetavastaan. Hän kuvasi omaa työhuonettaan, katsottuna milloin niistäkin kulmasta, milloin aamupäivän, milloin pilvisään valaisussa, ja hän asetteli kaihtimia milloin minnekin, niin, että ne loivat varjoja, hämyvaloja ja kummallisia valovaikutuksia. Keskelle näitä pani hän tavallisesti ristiinnaulitun-kuvan. Ja hän maalasi milloin täplillä ja pirskeillä, joita hän näytti huolimattomasti pergamentille pärskyttelevän, milloin levein pensselivedoin. Arvi arveli toisinaan ettei tuo ollut juuri muuta kuin tuhrailua; välimmiten häntä ihmetytti tuhrailun tekemä tenhovaikutus. Hänen käytöksessään mestaria kohtaan oli viime aikoina kunnioitus alkanut vivahtaa hellyydelle. Hän tiesi, mikä mestaria, sekä sen ohessa Margitia, rasitti, ja hän tuumaili turhaan keinoa auttaakseen heitä ahdingosta.
— Isä, sanoi Margit, Lauri on kieltänyt minua satuja juttelemasta Gunnarille. Hän on kieltänyt minua kertomasta hänelle Engelbrektistä, koska Engelbrekt oli katolilainen, ja Brunkebergin taistelusta.. Hän on kieltänyt meitä lukemasta Pietari Maununpojan kirjaa [arvattavasti tämän n.s. "lastenkirjaa"], jonka sinä olet minulle antanut ja joka niin miellyttää minua. Hän sanoo sen olevan sieluillemme turmiollisen. Ja kun kirja kumminkin oli esillä, kun hän tänään aamupäivällä tuli saliin, repi hän minua tukasta ja antoi Gunnarille korvapuustin. Sitten antoi hän Gunnarille ulkoa opittavaksi tämän (Margit näytti hänelle lehden, jonka Lauri maisteri oli täyteen kirjottanut), ja kun Gunnar kangerteli läksyssään, sai hän maistaa keppiä...
Arvi otti lehden, nähdäkseen mikä se oli! _Symbolum Athanasianum. Quicunque vult salvus esse etc._
— Setä hyvä, sanoi Arvi mestarille, onko Lauri saanut toimekseen opettaa Gunnaria?
— Ei. Sven herra opettaa poikaa kirjatiedoissa; niin ovat hän ja tohtori keskenään sopineet.
— Muistuta Lauria siitä!
— Ei siitä apua mitään, sanoi Gudmund mestari huoaten.
Arviakin huokailutti turha toivomuksensa: voi jospa saisin sen lurjuksen selkää pehmittää!
— Mitä nyt Gunnariin tulee, menen minä tänäpäivänä kirkkoherran puheille ja pyydän häntä ottamaan pojan kotiinsa. Lauantait saa hän, kuten tähän asti, viettää Talavidissa. Sen on Birgit oikeudeksen edustanut. Lähinnä pelkään että Lauri opettaa häntä julmaksi eläimiä kohtaan... Arvi ja Margit, ette ehkä tiedä, että minä olen kovin kiivas mies, jolle luonto ei ole kärsivällisyyttä suonut.
Margit pudisti päätänsä, ja Arvi veti suunsa irviin.
— Niin on. Enkä minä osaa kiivauttani hillitä, vaikka minun olisi pitänyt se oppia autuaan isävainajani nuhteista, autuaan äitivainajani esimerkistä ja ystävä vainajani, esimunkki Mathiaksen seurustelusta sekä lukemalla uutta testamenttia ja Tuomas Kempiläistä. Kaksikymmentä vuotta ja enemmänkin aikaa on kulunut minun tietämättäni, että tämä intohimo entisellään rehenteli rinnassani. Sen uinutti uneen täällä talossa ennen vallitseva rauha; mutta viime aikoina on se näyttänyt ilkeitä elon oireita. Ja kun en ole laskenut sitä irroilleen, on se ruvennut työntämään juuriaan syvemmälle ja tuntuu usein ikäänkuin kirveltävänä polttona sydämen ympärillä. Näytäpäs nyt minulle, Arvi, piirustustasi. Se on asuinkartano...
— Niin se, jonka aijon rakentaa isäni asumattomalle talontilalle Kortebohon. Siitä tulee minun taloni, on isä sanonut. Tuohon kylkirakennukseen laitetaan maalarimaja, jos suinkin ihan tämän kaltainen, mutta näköala Vetterille päin.
Margit seisoi Arvin tuolin vieressä, laski toisen kätensä hänen olkapäälleen ja seurasi hänen sormensa viitteitä lehdellä.
— Tuohon maalarimajan ovelle, ihan oven ääreen, panen maton Gormille, kun se tahtoo käydä minua katsomassa, ja lupaanpa, setä, varovasti astua sen yli sisään mennessäni. Maalarimajan viereen tehdään vieraskamari Margitille, jossa hän löytää piispa Pietarin pannanalaisen kirjan sekä myös, jos sinä tahdot sen minulle lainata, sinun kokoelmasi Svante tohtorin lauluja, jonka olet niin kauniisti kuvittanut. Tämä pitkäkäs nelikulmio on talli. Siellä seisoo uljaan sotaratsuni vieressä vanha valkoinen tamma, sillä sen henki ei ole täällä eikä Kortebossa turvattuna. Siitä on viimeiseltä tullut seimen pureksija, mutta sen tuntuu olo sentään kärsittävältä, kun usein saa kuulla sinun äänesi ja tuntea kätesi säkeäänsä silittävän.
— Tämä on mielikuvitusta, sanoi Gudmund mestari; mutta hauskaltapa tuntuu saada hetkisen aikaa viipyä mielikuvituksen mailla.
Pajain vasarankalkkeen lomista kuului Lauri maisterin puhetta ristikkoportilta. Margit avasi akkunan pihaan päin, kurkottihe ulos, kuunteli ja sanoi: Isä, minä luulen Fabben olevan portilla.
— Heikki Fabbe! Sepä olisi merkillistä. Mestari laski kädestään pensselin ja lähti ulos Margitin seurassa.
Fabbe siellä oli. Hän seisoi puoliavoimen portin suulla. Hänen edessään seisoi, tietä sulkien, Lauri maisteri ja heidän välillään oli vireillä sanan vaihto, tähän tapaan alkanut: Sinäkö se, maankuljeksija, oletkin? Mitäs täältä tahdot? Etkös muista että olet meiltä erot saanut?
— Maisteri Lauri, tahtoisin puhua muutaman sanan teidän isällenne.
— Aijotko kerjätä takaisin paikkaasi niellopajassa? Siitä ei lähde mitään.
— En minä mitään aijo kerjätä, ilmottaa vain erään asian vanhalle mestarilleni.
Keskustelua jatkui, kunnes Fabbe näki mestarin ja Margitin tulevan. — Tervetuloa! huusi Margit. — Tervetuloa! säesti mestari Gudmund, ja pisti hänelle kättä.
— Ah, mestari, sanoi Fabbe, ette näy tietävän että olen erot saanut.
— Keltä? Täällä on vain yksi joka voi sinun erottaa, ja se olen minä.