Part 8

Tuon tuostakin keräytyi kansaa kirkonmäille tämän ympäri kuulemaan, mitä hänellä oli päivän tapauksista sanottavaa. Hän ei koettanut vähentää sen merkitystä mitä oli tapahtunut ja ehkä vasta tapahtuisi; päinvastoin sanoi hän arvaavansa, että sittenkun rahoja, ehtoolliskalkkeja ja öylättiastioita oli otettu, piakkoin taitaisi tulla kirkonkellojenkin vuoro, sillä peräti köyhtyneen maan velka oli suuri ja paljo kulunkeja kysyi valtakunnan järjestäminen ja suojeleminen. Hän ei yrittänyt heikontaa sitä vaikutusta, jonka pakolliset kirkonryöstöt tekivät rahvaan mieliin; hän paremmin puheilla ja lauluilla syventeli tätä vaikutusta, mutta muunteli sitä samalla sen kaltaiseksi, mitä hän itse tunsi. Seurattuaan kirkolta kotia jotakuta etevämpää isäntämiestä, jolloin tavallisesti monta seudun miestä ja naista yhtyi samaan joukkoon, lauloi hän siellä ensin virsiä ja hengellisiä lauluja, jotka olivat heille tuttuja ja rakkaita, sitten Engelbrektinlaulun tai jonkun muun semmoisen, mikä herätti mieliin isänmaallisia muistoja, sen perästä jonkun laulun, jonka hän tekaisi hetken herättämäin tunteiden vallassa.

Milloin lauleli hän ehtoollismonstransista, josta sukupolvi toisensa jälkeen oli pyrkinyt Nasaretilaisen kansanvapahtajan jumalallisuuden yhteyteen; josta mies miehen, nainen naisen perästä oli saanut salaperäisen voiman halulla ja toivokkaana lähtemään siihen maahan, niissä poismenneet odottavat maailman uudestiluomisen päivää...

Milloin kirkonkelloista, jotka sointuisalla soitollaan julistavat jumalanpalveluksen ja levon päivät; joiden soidessa vastasyntyneet tuodaan kasteelle ja kuolleet viedään haudan lepoon.

Pian ne ehkä vaikenevat, vuosisatoja heläyteltyään malmihuuliltaan soinnukkaita ajanrenkaita luomaan liittoa täältä pois liiteleväin ja tänne saapuvain sielujen välille.

Mutta entä sitten?

Painanevatko nämä uhrit enemmän kuin se, että Ruotsin kansa menettäisi kunniansa? Velka on maksettava, vaikkapa vaivoillakin kuolemaan asti. Velka on hiisi, joka surmaa sielusi jalouden, jollet sinä surmaa häntä. Alentava häpeän tieto rasittaisi työtäsi vainiolla ja salossa, Ruotsin mies. Se silpoisi siivet rukouksilta, joita lennättelet korkeuteen sarkojesi viljan, kotosi ilon ja rauhan puolesta.

Säilyneen kunnian tunto on kyntävä vakosi syvemmältä ja lisää idinvoimaa siemeniin, joita niihin kylvät. Se luo rukoustesi siivet jänteviksi. Se nostaa selkäsi suoraksi, niiden edessä, jotka tahtovat sinua orjuuttaa, ja se lisää monikertaista tehoa niihin iskuihin, joita lyöt vapauden, lain ja oikeuden puolesta. Auranvaosta ja rukouksesta ja verestäsi, jota oikeuden edestä sotiessa vuodatat, on versova siunattu sato; siunatusta sadosta parempia kaunisteita alttareillesi, heleämpiä ja väkevämpiä kellonsäveliä soimaan yli Ruotsinmaan. —

Tämmöistä Svante harppunsa säesteellä lauleli. Ja niinkuin kuningas Hjarrande harpullaan osasi kiistää myrskyt ja aallot alenemaan, samoin tämänkin harpunsoittajan sävelistä toistaiseksi asettui se myrsky, joka oli uhannut ruveta riehumaan.

NELJÄN VUODEN KULUTTUA.

XIII.

MAISTERI LAURI.

Lauri Gudmundinpoika eli Laurentius Gudmundi oli palannut Jönköpingiin saatuaan Wittenbergissä maisterinarvon sekä runsaan laihon kunnialaakereita, joita hän oli korjannut kokouksissa ja väittäjäisissä moniaalla Saksassa, Hollannissa ja Sveitsissä. Hänen maineensa oli käynyt hänen edellään Tukholmaan asti, jossa paremmin kuin hänen pienessä syntymäkaupungissaan tiedettiin, että hänestä Saksan yliopistopiireissä oli paisunut aika mies, jota huomattiin, jollei juuri humanistisen oppinsa vuoksi, sillä sitä hänellä oli ainoastaan vähin välttämätön määrä, niin ainakin hehkuvasta teologisesta innostaan ja verrattomasta taistelukyvystään katederissa. Hän oli voitolla lähtenyt julkisista kiistoista katolilaisten, salakatolilaisten, kalvinistein ja zwingliläisten kanssa; useimmiten hän jollakin äkkiarvaamattomalla johtopäätöksellä onnistui ällistyttämään vastustajansa ja saattamaan heidät siksi kertaa sanattomiksi. Ankara hän oli saarnamies; täysinäiset kirkot pohjois- ja keski-Saksassa olivat hartaalla hämmästyksellä kuunnelleet tuon hartevan pohjoismaisen jättiläisen jyriseviä soimaussaarnoja ajan moninaista harhaoppia vastaan ja hänen kauheita ennustuksiaan niiden johdosta. Eipä korkeimmanarvoisia lutheris-mielisiäkään opettajia säästetty, jos Lauri luuli heidän mielipiteissään vainunneensa edes vienointakaan vivahdusta, joka poikkesi siitä mitä hän oli puhdas-oppisuudeksi säätänyt. Kirkossa samoin kuin oppisalissa riippui hänellä pitkä miekka vyöllään — ei aivankaan harvinainen tapa sen ajan saarnaajilla ja oppi-istuinten isännillä, jota oikeutti yhtä yleinen tarve käyttää itsepuolustusta persoonallista väkivaltaa vastaan. Lauri maisteri itse vakuutti varustaneensa miekan itselleen ainoastaan sentähden, ettei se ollut niin hengenvaarallinen ase kuin hänen nyrkkinsä. Häntä huvitti näytellä voimaansa, esimerkiksi taittamalla poikki paksuja rautoja ja vetämällä hevosenkenkiä oikoisiksi. Mutta niissäkin tiloissa, milloin hän suvaitsi antaa urheilunäytteitä, osotti hän olennossaan majesteetillista mahtavuutta ja käskevää ylhäisyyttä, jonka nähdessään jopa vanhat kunnianarvoisat professorit ja tohtoritkin tunsivat jotakin hädän ja levottomuuden tapaista ja heidän oli mielestään pakko myöntyä, etenkin koska sitä säesti kaksi kylmää, harmaata käskevää silmää, joista puhui horjumaton itsevarmuus.

Olisipa luullut Laurin näinä opintojen, kiistojen ja voittojen vuosina kaukaisilla mailla unohtaneen tuon vanhan vihreäniljaisen pölkyn isänsä laiturissa. Eipä suinkaan! Hän oli ajatuksissaan tuon tuostakin hautonut sitä sotaretkeä, jota hän ennen lähtöään päätti käytäväksi Gudmund mestarin "muistoja" vastaan, hänen tuhmia tapojansa ja kerettiläisiä luulojansa vastaan, ja rynnäkkö mainitun pölkyn kimppuun oli oleva ikäänkuin sodan alkajaisleikkinä.

Gudmund mestari myöntyi kuin myöntyikin kohta, vaikka kyllä huokaillen, kun Lauri nyt uudelleen väitti, että pölkky ei enää kelvannut virkaansa ja pitäisi poistettaman. Niin tapahtuikin. Fabbe, joka oli mukana puuhassa, hakkasi kirveellään pari kertaa puuhun ja näytti, että tämä rakas muisto Pietari Maununpojan ja mestari Gudmundin nuoruuden ajalta vielä oli sisältä terve. Mutta Lauri maisteri lausui ehdottoman päätelmänsä, että pölkky _oli_ laho, koska sen _täytyi_ olla laho, se kun oli maannut vedessä sata vuotta ehkä enemmänkin. Fabbe tahtoi väittää vastaan; mutta "vaiti mies!" ja ojennettu koura tukki häneltä suun.

Laiturilta tultaessa sanoi Lauri maisteri Gudmund mestarille: Sinä rupeat nyt käymään vanhaksi, isä, ja minä ajattelen että lepo vanhuuden päivillä tekisi sulle hyvää. Olen ajatellut, että möisit tai vuokraisit pois pajat, mutta pitäisit niellotehtaan. Niellotaidossa olet sinä mitä etevin. Se työ huvittaa sinua ja tuottaa sinulle kunniaa ja rahaa. Niin, arvelenpa että se tulee sinua huvittamaan yhä enemmin ja että kyllästyt tuohon maalustelemiseen, joka vaan kiusaa vanhoja silmiäsi.

— En suinkaan, sanoi Gudmund; värit ilahuttavat ja luullakseni virkistävätkin silmiäni.

— Se on mahdotonta, sanoi Lauri; väreistä ne pilaantuvat, siitä emme huoli kiistelläkään.

— En voi vuokrata pois enkä myydä pajojamme, jakamatta tonttiamme tai saattamatta tänne vieraita ihmisiä, ja sepä, pelkään mä, vähentäisi kotihauskuuttamme. Sitä paitsi talo on isäin perintöä, jota en tahdo hajottaa.

— Eihän se sen arvoa enennä, että se on isiltä peritty. Talonala on niin tilava, että siihen mahtuisi ruhtinaallinen linna. Näkisitpä vaan, kuinka ahtailla tonteilla Saksan kaupungeissa rikkaimmatkin porvarit tulevat toimeen. Meidän, jolla prameilee kaksi kartanoa kadun puolella rautaristikkoineen, joka on tuhlausta, näyttää suorastaan ylpeältä ja muistuttaa minulle sananpartta, että ylpeys käy lankeemuksen edellä. Se kerskaa jokaiselle joka astuu tästä ohitse: "tässä asuu Jönköpingin rikkain porvari". Minun on vaikea saarnata ylpeyttä vastaan, niin kauvan kuin me näin uljaasti asumme. Vaikea on minun myöskään saarnata Herran käskyä Sinailta: "älä tee itsellesi kuvia", niinkauvan kuin näen neitsyt Maarian kuvan ja Vidrik Valandinpojan päädyillämme. Olen tiedustellut Vidrik Valandinpojan elämäkertaa ja oppineesta lähteestä saanut tietää, että hän enemmän oli joku pakanain epäjumala, toisin sanoen siis perkele kuin kristitty ihminen. Mutta siitä saamme puhua enemmän toiste. Ymmärrät sen kyllä itsekin, ettei kristitty pappi ja pilaantumattoman opin tunnustaja tahdo pitää perkeleenkuvaa seinällään kummittelemassa. Siitä olemme kaiketi yhtä mieltä. Mitä nyt tulee talon alaan, on sinun paras jakaa se pitkinpäin ja myydä läntinen puolikas ynnä siinä vanha puinen asuinrakennus pajoineen. Itäinen puolikas jää sinulle, ja olkoon se entisellään, paitsi että teet maalarimajan niellopajaksi ja revität tulipirtin, joka on pakanain pesä.

— Jos talontila jaetaan pitkinpäin, miten silloin käy vanhan hoitopuumme keskellä pihaa?

122

123

— Hoitopuun, mitä sillä nimellä tarkotat?

— Perhepuumme.

— Perhepuu! Olemmeko lähemmin sukua sille puulle kuin mille muulle tahansa tässä maailmassa? Isä hyvä, kyllä sinä jo joutaisit peseytyä puhtaaksi pakanallisesta taikauskosta. Ei mitään saastaista pääse taivaanvaltakuntaan. Tuo vanha lehmus on seisonut siinä jo liiankin kauvan ja sille on suotu kunnioitusta semmoista, joka ei sovi maallisille ja sieluttomille kappaleille. Tietysti on puu kaadettava.

— Ei koskaan, niinkauvan kuin minä elän.

— Minä toivon Jumalalta, isäni, että sinä saat elää kauvemmin kuin tuo puu, sanoi Lauri maisteri hymyillen, taputti isäänsä olkapäälle ja meni.

Gudmund mestari seisoi tuijottaen eteensä. Hänen silmänsä eivät tähystelleet mitään erityistä esinettä, mutta niiden edessä häämötti ikävä tulevaisuus.

* * * * *

Oltiin talven lopulla. Seura "Suoraan sydämestä" oli viime kuluneina vuosina vasta elänytkin varsinaista kukoistuskauttansa. Useimpina talvikuukausina oli silloin Svante tohtori päässyt sen kokouksiin, mutta nyt hän oli vaellusmatkoillaan. Hän oli Talavidissa itseänsä varten vuokrannut isomman parvihuoneen ja sisustanut sen hauskasti ja mukavasti. Sen salissa seisoi kirjakaappi, hyllyillään monta merkillistä teosta: niissä myös italialaisia, ranskalaisia ja saksalaisia pienoiskuvilla koristeltuja, jotka hän oli hankkinut yhtä paljon Gudmund mestarin kuin omaksi silmänhuvikseen. Tämän taulu "Kirkastus Taborilla" riippui siellä upeissa kehissään, joihin mestari oli koristekuvat piirtänyt ja Fabbe varsin taitoisasti ne perään leikellyt. Kehä oli tehty vanhaan tyyliin käyttäen suippokaaria ja fialeja, joita mestari ei tahtonut jättää, vaikka hän kyllä tajusi uuttakin tyyliä, etenkin sen koristetapaa. Sen, hänen mielestään, luonnottoman lihavia, siivekkäitä poika palleroita hän ei kaunoksunut; hän suosi solakoita vartaloita, viehkeitä kasvoja, kainoa ja samassa notkeaa ryhtiä, ja sellaisiksi oli hän tehnyt ne enkelipojat ja enkelitytöt, joiden kasvot pilkistivät kehyksen syvänteistä ja lehväkkeistä.

Eipä nyt enää ollut mikään salaisuus, ei ainakaan pormestari Niilo Arvinpojalle, mistä lähteestä Svante tohtorille vuoti ainakin suuri osa hänen rahojansa. Säännöllisesti joka kolmas kuukausi lähetti Gösta kuningas hänelle määrätyn erän, joskus pormestarin välityksellä, ja eräästä kirjeestä, johon tämä luvalla tai luvatta oli tullut silmäilleeksi, ilmeni että rahalähetykset olivat alhaalle laskettuja korkoja eräästä pääomasta, jonka kuningas oli tohtorilta lainannut. Herra Niilo Arvinpoika oli vielä saanut tietää että tohtorilla oli Tukholmassa talo ja että hän siellä oli kirjoissa nimellä herra Svante von Reichenbach, saksalainen nimi, vaikka tohtori epäilemättä oli ruotsalaista syntyperää. Mutta hän oli kauvan oleskellut ulkomailla, ja hänen vaimo-vainajansa oli kuulunut erääseen mahtavaan sukuun lounais-Saksassa, joka omisti isoja maatiluksia. Lisättävä on, että pormestarin lukemasta kirjeestä päättäen näkyi lainanantaja kuninkaan rahapulan takia tarjonneen hänelle tilaisuuden jättää korot maksamatta soveliaampaan aikaan tai antaa koron käydä pääoman vähennyksen verosta.

* * * * *

Valtiolliset ja kirkolliset tapaukset näinä vuosina olivat kovasti koskeneet esimunkin ja samoin Sven kirkkoherran mieltä. Esimunkki ei enää todella ollut esimunkki eli gardiani, vaikka häntä vielä tavan vuoksi siksi nimitettiin; hän oli vain veli Mathias, ja esimunkin nimen oli perinyt yksi hänen alaisistaan, veli Johannes. Nimen, vaan ei virkaa, sillä tämä jäi vain nimeksi olemaan. Kruunu oli haltuunsa korjannut luostarikappelin kalleudet, samoin kuin kaikki luostarinkin rahavarat, sitä kovempi kolaus luostarille, koska se oli hiljan myynyt talonsa Stigamossa Linköpingin piispanistuimelle ja tiluksensa Munkkijärven rannalla kaupungille. Eikä esimunkilla enää ollut isäntävaltaa edes luostarin seinäin sisäpuolella. Hän munkkeineen eivät enää muuta olleet kuin kruunun vaivaisia, jotka siellä saivat asunnon ja ruoan. Ja kruunun valtuuttama mies oli jättänyt Lauri maisterille vallan mielin määrin menetellä ja toimia sekä luostarikappelin että pyhän Yrjänän, pyhän Pietarin ja pyhän Kertun pikkupyhäkköjen kanssa. Lauri maisterin ehdotuksesta oli toistaiseksi tehty uusi seurakunta, linnanseurakunta nimeltään, jäseninään kruununkäskyläiset kaupungissa perheineen. Lauri oli suostunut palkattomasti rupeamaan sen sielunpaimeneksi, ja luostarinkappeli, joka nyt sai linnankappelin nimen, oli annettu hänen käytettäväkseen. Hänen hallussaan oli myöskin kapitulisalin avaimet. Hän oli pengastanut siellä vanhat kaapit pohjia myöten ja muun hänestä hävitettävän rojun seasta löytänyt sen maalausjakson, jossa Gudmund mestari oli pyhän Franciskuksen elämän esittänyt. Mestari ei tosin ollut siveltimensä esitettäväksi arvannut ottaa mitään niistä ihmeistä, joita luultiin tuon hurskaan miehen tehneen; semmoiset aineet panivat pikemmin hänen luontoansa vastaan, eikä Laurilla sen puolesta ollut syytä moittia isänsä taidetuotteita. Ne olivat historiallisia, aineeltaan yleisluonteisia ja kuvaannollisia tapahtumia, joita tuo taiteilijakykyänsä tajuamaton pikkukaupunginmaalari oli käsiteltäväkseen ottanut: seikkoja jotka ilmaisivat Franciskuksen hengellistä pelottomuutta, hänen kykyänsä onnellisena ja ilomielin kestää kovimpia kieltäymyksiä; hänen laupeuttansa kurjia, hänen armeliaisuuttansa eläimiä kohtaan. Mutta tämäpä armeliaisuus näyttikin Laurista arveluttavalta. Hän vainusi siinä jotain pakanallista. Hän oli laatinut itselleen oppisäännön, jonka mukaan eläinten sääliminen osottaisi pakanallista mieltä. Pakana-ajanhan saduissa sitä juteltiin kuinka sankarit ja heidän hevosensa olivat toisiinsa suostuneita. Pakanuus-ajalta periytyi tapa antaa ihmisille eläinten nimiä, semmoisia kuin Björn (Karhu, Otso), Ulf (Susi) y.m. Pakanuudesta peräisin oli se usko, että muutamat eläimet olivat pyhiä. Mutta kristinusko opetti, että luonnon kirous oli osaltaan kohdannut eläimiäkin, ja eläimen haamussa perkele petti Eevan. Eläimillä ei ole osaa Jesuksen Kristuksen ansiosta. Tätä viisautta, jota hän vähitellen oli eriseikkoja myöten perustellut, oli hän jo pojasta asti alkanut aprikoida, sittekun isältään tuon tuostakin oli saanut kuritusta eläinten rääkkäyksestä. Tästä oli kovan onnen hedelmiä kasvanut. Poika, joka mielikarvautta tuntematta muisti äidin kädestä saamiansa kurituksia satunnaisista hairahduksista, tunsi vaistomaisesti että, kun isän ruoska rankaisi eläinrääkkäystä, sen iskut löivät itse hänen luonnonlaatuansa ja lausuivat sille tuomion, ja tästä tunnosta kasvoi rankaisijaa kohtaan salaviha, jopa kostonhalukin, jota Lauri ei itsetutkistelun suorimpinakaan hetkinä tahtonut myöntää olevaksi, mutta joka kuitenkin oli hänessä. Mutta siitä oli hän kuitenkin selvillä, että uusi teoriiansa antaisi hänelle hyvitystä oman itsensä edessä sekä takaisi hänelle itsensä-kunnioitusta. Sitä kalliimmaksi se hänelle kävi, eikä hän, ollessaan Sven kirkkoherran oppilaana, saattanut olla sitä hänelle esittämättä, nähdäkseen minkä vaikutuksen se tämän mieleen tekisi. Vaikutus oli peittelemätöntä inhoa, kuitenkin Sven herra voitti halunsa suoraa päätä ajaa oppilaansa ulos, hän toivoi voivansa häneen istuttaa parempaa ajatusta. Hän toi esiin raamatunlauseita, jotka käskevät armeliaasti kohtelemaan eläimiä; mutta nämä olivat kaikki otetut Mooseksen kirjoista, Sananlaskukirjasta ja Siirakista, ja Lauri intti etteivät ne olleet kristityille päteviä. Sven herra mainitsi silloin apostoli Paavalin syvät sanat luontokappalten huokauksesta; mutta Lauri oli niistä juontanut omat johtopäätöksensä: että meillä ei ole oikeutta lieventää Jumalan eläimille panemaa kovaa kohtaloa; että meidän päin vastoin on tehtävä tämä kohtalon kovuus niille niin tuntuvaksi kuin suinkin voimme, mitään muuta rajaa noudattamatta kuin minkä oman etumme katsominen meille määrää, käyttäessämme niiden työvoimia. Kun kirkkoherra vetosi evankeliseen mielenlaatuun, väitti Lauri sen olevan _petitio principii_ [todistettavan käyttämistä todistusperusteena], jonka jälkeen kirkkoherra vihdoin vetosi _argumentum in hominem_ todistukseen [mieskohtainen l. miehenmukainen todistus] ja ajoi Laurin ovesta ulos.

Lauri maisteri heitti maalaukset ja koko joukon kirjotettuja, suurilla sineteillä varustettuja pergamentteja kapitulisalin pesään. Kantoi sinne vielä muutamia rukous- ja messukirjoja, iski tulta, viritti kynttilän ja sytytti siitä ahjonsa palamaan. Seisoessaan siinä tuleen tuijottaen, tuumiskeli hän saarnaa, jossa tahtoi näyttää että maisteri Olaus Petri oli salapaavilainen. Mitä Lauri nyt oli tehnyt, sen hän piti niin kokonaan omana asianaan, ettei hän siitä maininnut kellekään mitään.

Kun Gudmund mestari eräänä päivänä tuli niellopajasta kauniille pihallensa, joka nyt oli talven valkoverhossa, näki hän poikansa ja rengin, joka piti pystyssä pieniä tikkaita, katselevan jotain esinettä puutalon pihapäädyssä. Se oli soitinkello, äsken sinne nostettu suojuksen alle rautakannattimesta riippumaan.

— Kuka sen on sinne pannut? kysyi mestari.

— Minä sen sinne panetin, vastasi Lauri.

— Ja miksi?

— Kutsuakseni kokoon perhettä hartaushetkiin, joita olen päättänyt pitää. Soitinkello tarvitaan sitä varten, koska olemme niin hajalla. Sinä ehkä istut maalarimajassasi, äiti hommaa aitassa ja ruokakammiossa, Margit ehkä laiskottelee laiturilla ja Svanten Gunnar telmii vallatonna ullakoilla jossakin tai häiritsee pajoissa seppäin työtä. Siis: Soitinkello on tarpeen.

— Pitäisipä mielestäni minultakin kysyttämän, ennenkuin tuommoisia puuhataan, muistutti mestari.

Lauri maisterin katse näytti ylhäisen nuhtelevalta ja hän vastasi: Ennenkuin mitään uutta täällä talontilalla pannaan alkuun, ilmotetaan siitä aina sinulle, enkä tiedä jättäneeni sinulle selittämättä syitä, perusteita ja tarkotuksia silloin kun arvaan, ettet, omasta älystäsi niitä tajua. Mutta tässähän asia on selvä. Soitinkello on sitä varten että sillä soitetaan, ja tarkotuksena on, kuten sanoin, perheen kokoominen hartaushetkiin.

Vähän myöhemmin päivällä seisoi Lauri maisteri luostarikappelissa porrastelineitten edessä, joille kiipesi mies kädessään sanko ja liimasuka. Yhdessä kappelin nurkassa istui kyyryksissään pieni laiha ihmishaamu munkinviitta yllään. Hän yski välisti ja yskä kuului kuivan kolahtavalta. Se oli Mathias.

Mies kastoi sukansa maalisankoon ja nosti sen kattoa kohti.

— Varros vähän, kuului munkin murheellinen ääni; ole hyvä ja odota hetkinen! Maisteri hyvä, onko tarkotus silata kattoa valkoisella? pitääkö sen oikein jäädä valkoiseksi? Vai tuleeko se saamaan uusia maalauksia? Jos niin, pyydän saada sanoa että yksi kattosaroista on hiljan uudestaan maalattu — se on teidän oivan, taitavan isänne maalaama — tuo sarka, joka esittää sipillaa. Ja eihän sipilla ole, Lauri maisteri, mikään pyhimys, vaan semmoinen, jota kaikenuskoiset kristityt saattavat kunnioittaa Jumalan pakanamaailmalle lähettämänä sanansaattajana. Älkää suinkaan pahaksuko minun muistutustani! En sillä pahaa tarkota.

Lauri maisteri seisoi selin Mathias veljeen eikä viitsinyt kääntyäkään, kun vastasi: Koko katto on valkoiseksi vedettävä ja jää valkoseksi. Ala, mies!

Maalinpyyhkijä kohotti sukaa uudelleen, kun taaskin kuului tuo heikko ruikuttava ääni: Ei, vartokaa hiukan, vaan hiukan! Kunnon maisteri Laurentius Gudmundi, näettehän kenen näköinen tuo kaunis enkeli on, joka kuiskaa sipillan korvaan. Se on sisarenne Margit, oma sisarenne, jonka teidän taitava isänne on maalannut niin herttaisen kauniisti. Iloitsin ajatellessani, että, sittekuin Margit itse Herran armosta olisi tullut taivaassa enkeliksi, hänen lapsensa ja lastensa lapset täällä voisivat nähdä kuinka hyvältä ja suloiselta hän näytti maallisen lapsuutensa aikana. Ja se pienempi enkeli, hyvin kaunis sekin, on, kuten näette, Gunnar Svantenpoika.

— Minä näen sen. Ala, mies, työtäsi toisti maisteri Lauri, ja siihen katosi kohta sipilla ja enkelit.

Kun Lauri muutamia päiviä perästäpäin katseli työtänsä, iloitsi hän ja lausui esimunkki Johannekselle: Kappeli on nyt kuin morsian hääpuvussansa.

XIV.

„SUORAAN-SYDÄMESTÄ“ SEURAN VIIMEINEN KOKOUS.

Kuinka vilvottavaa mielille, joita kiusaa päivän melu ja humu ja joita sen rettelöt ikäänkuin puukoilla pistelevät, päästä puikahtamaan johonkin salasoppeen, jonne melu ei kuulu, oven taa, jonka läpi puukot eivät pistä! Veli Mathias tunsi taudin ruumiissaan ja vuoteelle hänen olisi pitänyt mennä; mutta hän ei hennonut heittää toivoaan että vielä saisi viettää aaterikasta rauhan hetkeä "Suoraan-sydämestä" seurassa. Kirkkoherra Sven lähti sinne senkin ikävän mahdollisuuden uhalla, että kohtaisi Laurin, ennenkuin ehtisi seuran valkamaan, ja hän tuli kainalossaan iso Virgilius sekä siinä Servion ja Donaton selitykset. Gudmund mestari oli, varjelukseen seuraa lähinnä uhkaavalta vaaralta, karttelevin sanoin pyytänyt rakasta vaimoansa osottamaan Laurille, että seuraan kuului ainoastaan valituita ja kutsutulta jäseniä. Svante tohtori liikkui edelleen matkoilla Länsigöötanmaalla — hän oli viimeksi kirjottanut Skaran puolesta —, mutta kun illan isäntä maalarimajassa lausui kirkkoherran ja munkin tervetulleiksi, seisoi sentään häntäkin varten tuoli, vaikka tyhjänä, seuran pöydän ääressä ja sen edessä oli pöydällä pergamentti, johon mestari kullatun alkukirjaimen perään oli präntännyt: Poissa ollen olet luonamme.

Mitä luostarikappelissa oli tehty, sen Gudmund mestari tiesi, vaikkei veli Mathias siitä ollut mitään puhunut. Ei Laurikaan ollut siihen kajonnut, kun äitinsä oli häntä pyytänyt jättämään sen sikseen. Kun Arvi Niilonpoika toi tiedon perille, lähti vanha aseseppä hakemaan paikkaa, jossa hän saisi olla yksinään. Hän löysi semmoisen järviaitan ullakolla. Siellä hän istui hetken ja itki. Ei se ollut tuon huolekkaasti ja ilomielin tekemänsä maalauskuvan häviö, josta hän itkulle apeutui. Se oli muuta, pahempaa.

Sven herra piteli nytkin esimiehen vasaraa. Edellisessä kokouksessa oli päätetty, että tässä otettaisiin sibylla suullisen keskustelun ja puheen aineeksi. Mutta sillä välin oli tuo katon kalkilla valkaisu luostarissa tapahtunut, ja munkki olisi nyt mielellään ottanut toisen aineen, koska tämä oli omansa saattamaan isännän mieltä murheelliseksi. Hän istui levotonna ja vihjasi kirkkoherralle; mutta tämä ei ollut sitä näkevinään, vaan, avattuaan kokouksen tavallisilla juhlatempuilla, kehotti hän veli Mathiasta kertomaan sibyllan legendoja.

Mathias kertoi ne ja lisäsi: kirkko ei ole auktoriteetillaan vahvistanut taruja tosiksi. Sen ainoan asian se pitää totena, että Jumala perin etäisinä aikoina suvaitsi pakananaisen kautta julistaa monijumaluuteen vaipuneille kansoille ainoan Jumalan palveluksen sekä aikojen täyttymisen lähetessä Vapahtajamme tulon.