Part 7

— Esiveli veikkoseni, sanoi Svante tohtori, sanoohan pyhä kirja, että Isämme huoneessa on monta asuntoa. Olkoot nämä niin huimaavan etäällä toisistaan, kuin kiertotähdet ovat tuon uuden arvelun mukaan; jos ne huimaavatkin meitä pienuudessamme, niitä ne Jumalan edessä merkitsevät! Voihan kuvitella mielessään silmää, jolle miljoonat aurinkokunnat ovat kuin hiukkanen, ja saattaa kuvitella että tämän silmän omistaja kuitenkin, samoin kuin me, on vain maan mato Jumalan edessä. Mitä merkitsevät suuruus, laajuus, avaruus, etäisyys sille, joka hengellisesti katsoo? Jos ääretön maailma on vapahtajan tarvinnut — että _me_ olemme tarvinneet ja tarvitsemme semmoisen, on varma — miksei hän olisi saanut maapalloa paikaksi siinä suorittaakseen yleistä pelastustyötään, kun se jossain oli suoritettava? Kenties tällä kiertotähdellä elääkin kaikista synnillisin sukukunta ja se on sentakia valittu olemaan kiertotähtien Golgata. Jos meidän maamme olisi pienin, kuten se lienee ollut kelvottomin saamaan maailmanvapahtajan luoksensa, niin muistakaamme, ettei Jesus syntynyt mahtavassa Roomassa eikä tavattomassa Babylonissa, eipä edes Jerusalemissakaan, vaan vähäpätöisessä Betlehemissä. Ja onkohan niin vaikeaa ajatella tietoa pelastustyön suorituksesta levinneeksi kautta kaikkien tähtimaailmojen? Eikö Jumala voi millä tähtipallolla tahansa luoda eloon ennustajia, jotka sielunsa syvyydessä näkevät kaikki pelastustoimen kohdat ilmotuksesta aikain ylösnousemukseen asti selvemmin kuin me ne näemme uuden testamentin kertoelmissa — ennustajia, jotka kukin oman planeettinsa ihmiskunnalle voivat viitata meidän aurinkoa tai aurinkokuntaa kohden, tai siihen suuntaan vaan, jossa tämä liitää, ja sanoa: tuolla etäällä se uhri toimitettiin, joka on saattava sopusointuun keskenänsä Jumalan ja kaikki kuolevaiset sukukunnat? Ystävät, en minä pelkää kopernikolaista hypoteesia. Niitä, jotka tahtovat uskoa, se ei ole estävä uskomasta. Ne, jotka eivät tahdo uskoa, löytävät sen avulla tai avutta epäuskolleen syitä. Arvattavasti tulee näiden seassa olemaan semmoisia, jotka Kopernikuksen mielipiteen vaikutuksen alaisina suosivat sitä oppia, jota eräs joku aika sitten löydetty vanhan roomalaisen runoilijan Lukretiuksen laatima laulu puolustaa, että maailma on saanut alkunsa Kohtalosta, kun ainehiukkaset sikin sokin ajelussaan ovat sattumiltaan yhteen liittyneet. Onhan mielikuvitukselle houkuttelevaa ajatella näitä aurinkoja ja tähtiä satunnaisiksi atoomiyhtymiksi, ainekasoiksi, jotka kiertävät äärettömässä avaruudessa. Niin, tämäpä on kuvitelma, jota on vaikea välttää, mutta se on varmaankin voitettavissa; sentähden se kai onkin ikivanha eikä kuitenkaan pääse juurtumaan. Se hirvittää ihmissydäntä eikä tyydytä järkeä.

Tästä siirryttiin keskustelemaan suurista maanlöydöistä meidän planeettimme pinnalla. Kaikki olivat siinä yhtä mieltä, että ehkä ainoa ihmiskunnan tarjona ollut tilaisuus tehdä suuri koe oli siltä mennyt hukkaan, sittekun valtameren takaisten uusien löytömaiden oli käynyt niin kurjasti, että hurjia seikkailijoita, verenhimoisia kullanetsijöitä oli päässyt niitä polkemaan ja sortamaan. He olivat kaikki kuulleet puhuttavan niistä hirmutöistä, joita oli harjotettu indiaaneja kohtaan, ja siitä lievityskeinosta, jota nyt Las Casas'in neuvosta koeteltiin, siirtämällä sinne neekereitä. "Kuinka surullista", sanoi Gudmund mestari, "ettei uutta maailmanosaa suljettu erilleen vanhan turmeluksesta ja siitä tehty kasvatuslaitos, jossa olisi muodosteltu jalompia sukukuntia, kaukana niistä pahoista esimerkeistä, joita kaikkialla ja yhtenään ryntää meidän lastemme päälle!"

— Ja kaukana niistä säätyetuluuloista, jotka myrkyttävät yhteiskuntaelämää, sanoi esimunkki, ja viivyttävät syntymästä Jesuksen Kristuksen ylhäisöä, hengellisesti köyhäin, kainojen, itsensä alistavain ylimystöä nousemasta! Sen ylimystön on Herra kuitenkin määrännyt versovaksi ja menestyväksi luvatussa jumalanvaltakunnassa maan päällä.

— Minä olisin suonut, sanoi Svante tohtori, että uutisasukkaiksi olisi otettu terveimmät, vahvimmat ja hyvänlaatuisimmat lapset Euroopasta, valittuina perheistä, joiden isistä ja äideistä ei tiedettäisi mitään halpaa, paheellista eikä rikollista, ja että ne olisi pantu parasten opettajaimme ja hurskainten ja ymmärtäväisinten naistemme kaitsennon alaisiksi.

— Tuo ei tosin, sanoi esimunkki, olisi estänyt perisyntiä pääsemästä heidän mukanaan yli tuohon rauhotettuun maahan. Olisi paha sielläkin näkymättömistä siemenistä itänyt ja taiminut, mutta tarkalla hoidolla olisi rikkaruoho pitänyt säätämän harvenemaan ja hyvä siemen ihanasti versomaan.

— Esiveli, mitä kirjallisuutta sinä olisit suonut mukaan vietäväksi? kysyi Sven herra.

— Kirjallisuutta ja taidetta vaille eivät uudet yhteiskunnat olisi jääneet. Mutta kirjallisuus olisi supistettu käsittämään paraita kristillisiä ja käytöllisesti hyödyllisiä kirjoja, joihin luen matematiset ja kielitieteelliset. Maalaajoita olisi seurannut mukana, semmoisia kuin enkelinvertainen Fra Giovanni Fiesolesta ja — miksei niinkin? — semmoisia kuin mestari Gudmund, ja rakennusmestareita olisi mennyt myötä semmoisia, joista minulle on sanottu, että he, rakentaessaan kirkkoja kristikunnalle, aina pitivät silmällä sitä suurta magisteriumia, jota he koettivat kirkkorakennusten muodoissa eduskuvallisesti esittää ja loivat oman elämänsä vaellusretkeksi taivasta-tavottelevain holvikaarrosten alla, joita ikuisuuden ikävöintä ponnisti ylöspäin. Kuvanveistäjiäkin olisin mielelläni sinne lähettänyt semmoisia kuin Kultaisen-portin mestarin Freibergissä.

— Minä jätän herrain harkittavaksi, sanoi Sven herra, eikö sentään saisi jättää jotain saarta likellä rannikkoa siivojen humanistien turvapaikaksi, jossa Cicero ja Horatiuskin kuritettuna, Virgilius, Seneka ja Lukanus, ehkäpä myös nuo oppineet herrat Skaliger ja Reuchlin saisivat asua. Minä tulisin toimeen lukkarin virassa sillä saarella.

Gudmund mestari oli kuullut mainittavan kirjaa Utopian saaresta, ja kysyi, oliko joku hänen oppineista veljistään lukenut sen tai osaisiko siitä selkoa tehdä. Kyllä, Svante tohtori oli lukenut englantilaisen kanslerin Thomas Moruksen kirjan _Paraasta yhteiskuntajärjestyksestä eli siitä uudesta Ei-missälän (Utopian) saaresta_.

— Etupäässä haluaisin tietysti tietää, niille kannalle pappien olo siellä on järjestetty — jos siellä pappia on, virkkoi kirkkoherra.

— Pappia siellä on, tiesi tohtori sanoa, vaikka ei paljo. Ne valitsee kansa semmoisien seasta, jotka elämässään ovat osottaneet erinomaista puhtautta ja omanhyödyn pyytämättömyyttä. He ovat velvolliset opettamaan nuorisoa, auttamaan vanhempia ihmisiä neuvoilla, opastamaan esimerkillään kansaa sekä kodillisten että kansallisten hyveiden tiellä. He elävät toimekasta elämää yhteisen hyvän eteen ja lähtevät sotaankin, jos vihollinen uhkaa isänmaata.

— Saavatko he naida?

— Avioliittoon meno on heidän velvollisuutenaan.

— Onhan sillä hyvä puolensa, sen myönnän suoraan, sanoi Sven herra, mutta on sillä vaaransakin. Kellä on omia lapsia, hän on luonnostaan taipuisa katsomaan etupäässä näiden parasta ja kohtelemaan kirkolta saamiansa lapsia isäpuolen tavalla. Mitä uskontoa nämä papit julistavat?

— Valtion uskontoa, jossa on vain kolme uskonkappalta: 1) on olemassa korkein olento; 2) ihmishenki on kuolematon; 3) ruumiillisen kuoleman jälkeen tulee palkka. Muutoin saa kukin vapaasti tunnustaa omaa uskoansa; saarella on paljo kristityltä. Yrityksiä pakottamaan toisen omaatuntoa rangaistaan rikoksina.

— Entäs yhteiskuntarakennus?

— Se on kansanvaltainen, vaikka yläkerran muodostaa oppi-ylimystö. Virkamiehet ovat kansan valittavat, mitkä vuodeksi, mitkä elinijäksi. Hallitsija valitaan elinijäksi. Hän sekä ylimmät virkamiehet, niinkuin myöskin papit, valitaan kuitenkin eri luokasta: oppineitten. Tähän säätyluokkaan on vapaa pääsy lahjakkaimmilla nuorukaisilla, syntyperästä huolimatta. Useimmat kansalaiset ovat maanviljelijöitä ja ovat sen ohessa tavallisesti myös oppineet jotain käsityötä. Työ on järjestelmän mukaan säänneltyä, ja virkamiesten on valvottava, että kukin suorittaa määräosansa ja saa nauttia leponsa. Työn tuote on yhteistä omaisuutta. On orjaluokkakin, joka toimittaa alhaisimmat tehtävät: se on harvalukuinen ja siihen otetaan väki pahantekijöistä. Lakeja on vähä ja ne ovat yleistajuisia.

— Sanokaa nyt Svante tohtori, mitä te tämmöisestä yhteiskuntalaitoksesta arvelette?

— Sillä näyttää mielestäni olevan se ansio, ettei sitä haittaa nykyisten yhteiskuntien pahimmat virheet. Näinhän siinä tunnustan paljon hyvää. Mutta minua haluttaisi tietää, tokkohan vapautta rakastava mies siinä viihtyisi ja voisi elää. En minä ainakaan tahtoisi olla virkamiehen ajettavana työhön ja levolle määrähetkinä, ja epäilen tokko ruotsalaiset miehet semmoiseen suostuisivat. Epäilen lisäksi, voisiko tuo yhteiskuntajärjestys säilyä muuttumatta. Ja muuttuessaan se ei pyrkisi paranemaan, vaan pahenemaan. Sillä ihmeellistä olisi, jos ei sen oppinut ylimystö saisi samaa halua kuin muutkin ylimystöt: anastaa itselleen kaiken vallan yhteiskunnassa, enentää entisiä etujansa yhä suuremmiksi ja jättää ne lastensa perittäviksi. Ennemmin tai myöhemmin nähdään tämmöisillä työnjohtajilla egyptiläisen työvoudin naama, ja kuta lujemmaksi virkamieslaitos varttuu ja kuta enemmän se yhteyteensä liittää väestön taitavimpia ja kunnianhimoisimpia jäseniä, sitä ankarampaan orjuuteen he tulevat painamaan työtätekeviä. Vaikeita yhteiskuntaongelmia minä en pysty selvittämään, ja pidän siis toistaiseksi parempana yhteiskuntakoneistoa, joka ei ole niin säntilleen rakennettu. Tämmöinen käyköön kyllä epätasaisesti ja tuhlatkoon voimia, mutta se antaa korvaukseksi persoonallista vapautta. Minä soisin että joka miehellä olisi oma kontunsa, jolla hän itsenäisenä eläisi omissa oloissaan, hoitaen talouttaan omaa mieltänsä myöten; soisin älyn viljelyksen siksi leviävän, että vapaat miehet ymmärtävät kuinka tärkeää monesti on rauhassa ja sodassa suunnitella toimet ja tuumat yhteisen tarkotuksen mukaan; soisin että joka miehellä olisi aseet suojellakseen itseään, sillä aseen suojatta oltaissa oikeutta aina poljetaan. Sanalla sanoen: minä tahdon yhä täydellisempää valtiolaitosta sillä pohjalla, jolle Ruotsin kuningas ja kansa nyt ovat alkaneet rakentaa.

Valtiolliselle alalle jouduttua ruvettiin nyt puhumaan valtiopäivistä ja valtiopäiväoikeudesta. Olihan hiljan pidetty tärkeitä valtiopäiviä Strängnäsissä ja Vadstenassa ja neuvoskunta oli ollut koossa Jönköpingissä. Esimunkki lausui mielipiteen, joka näyttänee kummalliselta: että jos joku osa kansaa oli valtiopäiviltä suljettava, pitäisi sen olla mahtavimman ja rikkaimman osan, koska rikkaus yksistäänkin tuottaa omistajalleen kohtuullista suuremman vaikutusvallan yhteiskunnassa, ja koska rikkaat ja mahtavat, ilmankin valtiopäiväoikeutta, saavat sanansa kuuluviin ja etunsa huomioon otetuiksi valtaistuimen edessä; mutta köyhimmillä ja enin rasitetuilta luokilta puuttuu voimaa suojella itseään, ell'eivät yhdistynein voimin nouse kapinaan, josta Jumala varjelkoon, ja edustusoikeutta vaille jätettyinä he yleensä eivät voi valittaa hätäänsä, ilmottaa tarpeitansa tai saada puutteitaan poistetuksi. Euroopan valtakunnissa yhteiskunta ei vielä likimainkaan seiso oikeuden, saatikka kristillisyyden perustuksella. Mutta, lisäsi esimunkki, emme ainoastaan ole oikeutetut, vaan vieläpä velvollisetkin säilyttämään toivon parempiin aikoihin, sillä Jumala on ne meille luvannut.

Veniant modo tempora justa, Cum spem Deus impleat omnem.

[Kunhan vaan ajat tulevat, jolloin oikeus saapi vallan ja Jumala täyttää kaiken toivomme. — Hymnistä jonka on tehnyt Aurelius Prudentius.]

Svante tohtori lausui: Esiveljen mielipiteeseen yhdyn minä siinä, että epäkristillinen ja hyljättävä on yhteiskuntalaitos semmoinen, jossa köyhän ääni ei kuulu yhtä korkealle kansankäräjissä ja valtaistuimen edessä kuin rikkaankin. Tämä olisikin kaiketi selvä kaikille oikeinajatteleville ja kristillismielisille, ellei eräs omituinen este olisi tiellä. Köyhäthän ne tavallisesti ovat, joilla on vähin määrä oppia ja tietoa, vaikka, totta pannakseni, hirveä tietämättömyys tavataan aatelissakin Euroopan kaikissa maissa, niin että melkein tekee mieli kysyä, eiköhän tietämättömyys ylpeyden liitossa ole yhteiskunnalle turmiollisempi kuin tietämättömyys, johon yhtyy oman pienuuden tunto. Este, jota karkotan, on se eräältä Kreikan filosofilta [Platonilta] peritty oppi, jonka Thomas Morus myös jossain määrin on omaksunut, että viisaimmat hallitkoot ja kaikki yhteiset asiat päättäkööt. Tämä kuuluu hyvältä. Mutta viisainten tulisi, nähdäkseni, olla siksi viisaita että ymmärtävät, että mitä nuo vähemmän viisaat, vieläpä nekin yhteiskuntalaiset, jotka eivät millään viisaudella kerskaile, tuntevat, kärsivät ja tahtovat, että kaikki se on jotain hyvin tärkeää, josta viisaimmilla tarvitsee olla selvä tieto, etteivät joutuisi umpimähkään ottelemaan salaperäisen voiman kanssa. Ja vielä: kutka ovat nuo viisaimmat? Nekö jotka itsensä niiksi luulevat? Silloin saamme niitä hakea kaikkein pöyhkeimpäin ja tyhmänylpeimpäin ihmisten seasta. Tosi viisaissa on luullakseni joku määrä kainoutta, joka estää heitä lukeutumasta siihen laumaan, joka huutaa: _meillä_ on tiedot, _meidän_ tulee hallita. Tosiviisaat eivät koskaan näin tuo näytteille itseään. Sentähden on etsitty ja luultu löytäneensä ulkonainen viisauden tunnusmerkki. Viisaus pitäisi etupäässä löytymän tietorikkaitten hallussa. Ovathan nyt tosin runsaat tiedot ja viisaus eri asioita, mutta jälkimmäinen edellyttää halusti edellisiä. Siihen seikkaan perustuu se ajatus, että oppineitten ja sivistyneiden tulee hallita, heidän mieltään tulee hallitsevain kuulla ja noudattaa. Tässä unohdetaan se mitä kristinusko kutsuu perisynniksi, joka juureltaan on itsekkäisyyttä. Sitä ei saa suljetuksi kouluseinäin ulkopuolelle eikä valtameren taa, ja epäilenpä onko runsailla tiedoilla varustettu itsekkäisyys menettelevä kohtuullisemmin ja kristillisemmin alempia luokkia kohtaan kuin rautapukuisten ja kultakannuksisten herrain köyhätietoinen itsekkäisyys, ellei omat selvemmin älytyt edut vaadi tuota kohtuullisuutta. Olen erittäin Italiassa, jossa todella löytyy monitieteinen ja monipuolisesti sivistynyt kansanluokka, tämän saman keskellä tavannut niin häikäilemätöntä häjyyttä, semmoista riettautta ja kataluutta, että kysymys tiedollisuuden suhteesta siveellisyyteen on minulle käynyt probleemiksi, yhdeksi niitä joita ajatukseni yrittää selvittää, astellessani harppu kädessä teitä ja polkuja. Voidakseen jalosti elää, tarvitsee tuntea sisässään jotain, jota ei saa tahrata likaan. Muutama sivu Tuomas Kempiläisen kirjasta luettuna saattaa köyhimmässäkin herättää tämän tunteen eleille, yliopiston-oppi ei tee sitä yhtä varmasti. Kun tiedot astuvat sen tunteen palvelukseen, silloin älyn viljelys kasvattaa terveitä, yhteiskunnalle hyödyllisiä hedelmiä; muutoin siitä kai pikemmin kasvaa ja kypsyy Sodomanomenoita.

Ilmotettiin illallis-aterian olevan valmiina.

Sittenkun puheenjohtaja oli kiittänyt isäntää ja isäntä vieraita, päätettiin kokous vanhaan tapaan siten, että jäsenet seisaalta lauloivat latinaisen virrenvärssyn, joka ylistää Isää, Poikaa ja Pyhää henkeä, toivottaa ijäistä autuutta kaikille vainajille ja rukoilee rauhaa Ruotsille. Jos Lauri olisi ollut läsnä, olisi hän keskeyttänyt laulun ja tuominnut tämän värssyn perkeleelliseksi sen toivotuksen johdosta, jolla siinä kuolleita muistetaan.

Sit laus, honor Deo patri, laus perennis ejus Nato, iubilus Spiritui sancto, salus aeterna defunctis; Pax sit regno Suetie.

[Ylistys olkoon Isälle, ijäinen kiitos Pojalle, ylistys soikoon Hengelle; ikuinen autuus vainaille, ja rauha Ruotsin vallalle!]

Sitten syötiin illallinen tiilikartanon salissa. Svante tohtori ilmotti, että hänen täytyi jo seuraavana päivänä lähteä matkalle, jolla hän oli viipyvä kuukauden tai päällekin. Tämä oli pettymys läsnäolijoille, jotka olivat toivoneet että "Suoraan sydämestä" yhtyisi ensi kokoukseensa Talavidiin. Juotiin mestarin paraasta viinistä sydämellinen malja onneksi matkalle ja onneksi harpulle, josta soi vain ylentäviä, johduttavia ja suloisia säveliä seutujen asukkaille. Vieläpä maljalla toivottiin talon omalle pojallekin menestystä hänen kohta tehtävälle matkalleen saksalaisiin yliopistoihin, sekä vihdoin Margareeta emännälle.

XII.

MARGIT JA ARVI NIILONPOIKA. VELKA LYBECKIIN.

Sill'aikaa kuin "Suoraan sydämestä" jutteli maalarimajassa, astui Arvi Niilonpoika sisään Gudmund mestarin ristikkoportista, huomattuaan sen säleitten välistä kauniin kolmetoistavuotiaan sukulaisensa Margitin istuvan Fabben penkillä lehmuksen alla, jossa tyttö lepäsi seuran aterian valmistuspuuhista, joissa hänkin osaltaan oli ollut apuna, sillä äiti oli aikaisin totuttanut tytärtään ottamaan osaa taloustoimiin, mikäli tämä sitä tarvitsi voidakseen vuorostaan hänkin tulla taitavaksi, kunnon emännäksi.

Se arvo ja kunnia, minkä herra Ture Jönsinpoika Roosin pitoihin kutsu oli tuottanut Arville, ei estänyt tätä useiden sepänsällien nähden juoksemasta kilpaa Margitin kanssa ristikkoportilta pitkää pihaa myöten alas laiturille, jossa hän nosti tytön purteen ja istui airojen ääreen.

— Missä Lauri on? kysyi hän. — Kortebossa. — Se on hyvä. Minun silmissäni hän näyttää kauniilta niin pitkän matkan päästä, ettei häntä näe. Milloin hän lähtee Saksaan?

— Muutaman päivän päästä erään kuormueen mukana, jonka on määrä mennä Skooneen.

— Entä jos hän ja tuo kuomillekin joutuisi Slatten käsiin! Se olisi ikävä asia tavarain tähden. Anna anteeksi minulle, orpana, että puhun näin sinun veljestäsi ja minun koulukumppanistani! Mutta eihän meillä, sinulla ja minulla, koskaan ole ollut toisiltamme salattavia asioita. Hän on minulle yhtä epämieluinen kuin sinä olet mieluinen, ja näitä makujani en saa mitenkään muutettua.

— Oliko sinun hauskaa herra Ture Jönsinpoika Roosin luona?

— Oli ja ei ollut. Onhan siitä nuorukaiselle oppimista ja kunniaa päästä semmoiseen seuraan. Mutta ei siellä erittäin hupaista ollut. Isäntä ja ylhäiset vieraat kohtelivat minua hyvin ystävällisesti ja antoivat minun varsin varovasti ymmärtää, että olin viidentenä vaununpyöränä ja kutsuttuna isäni enkä itseni takia, jonka tiesin ennestään. Skaran piispa, joka oli siellä, kyseli minulta niitä näitä latinaksi. Minä epäilen, saisiko hänen latinansa parasta arvolausetta Sven kirkkoherralta, ja minä vastasin hienotunteisesti latinalla, jota koetin puhua yhtä huonosti kuin hän. Piispa painoi mieleeni, että Ruotsin aatelisnuorison tulee kaunistaa itseään tiedoilla ja taidoilla, ettei kanslereita ja muita arvonmiehiä tarvitsisi laivoilla tuoda tänne ulkomailta. Sitä on isänikin minulle sanonut, ja sen johdosta olen päättänyt uudestaan ruveta koulupojaksi, ja käydä Sven herran ja, jos hyvä isäsi sen sallii, hänenkin kouluaan. Sven herra opettakoon minulle latinaa joka kelpaa diplomaattien, kanslerien ja ruhtinasten edessä. Gudmund mestarilta tahdon oppia maalaamaan, joka on samalla kaunis ja huvittava taito, mutta etupäässä tahdon häneltä oppia piirtämään linnoja ja sotavarustuksia, sillä surkeaa on mielestäni, että täytyy turvata ulkomaalaisten apuun milloin isompia rakennuksia meillä on tehtävä. Kyllä meissä on siinä älyä ja kykyä kuin heissäkin.

— Arvi, sitte tulet taaskin istuneeksi tuntikausia isän luona maalarimajassa! Sepä hauskaa! Sekös vasta ilahuttaa isää, joka pitää niin paljon sinusta!

— Kun vain Lauri on poissa, ei minun puolestani mikään estä. Mutta mennä sinne hänen kanssaan riitelemään, sitä en tahdo. Tulet kai sitten, kuten ennenkin, aina vähä väliä maalarimajaan katsomaan isääsi ja minua? Tee niin Margit!

— Mielelläni.

— Ollaan kuin lapset taas, sinä ja minä. Lapsihan todella vielä oletkin — ainoastaan kolmentoista vuoden ikäinen. Vielä on sinulla täysi oikeus suudella minua kainostelematta, ihan kuin ennen.

— Sinähän minua suutelit.

— Me tavattiin toisemme puolivälissä, jos oikein muistan. Niinpä me tuolla rahilla järviaitan seinustalla tapasimme toisemme viisi kertaa peräkkäin, toisinaan kymmenen, kaksikymmentä kertaa luulen ma. Ei mikään estä hyvää jatkoa.

— Estääpä.

— Mikäs niin? kysyi Arvi, käsi airon varassa.

— Olen kyllä vain kolmentoista ikäinen, mutta olen saanut arvon.

— Arvon! Mitä tarkotat Margit?

— Vakuutan sinulle, että olen saanut arvon, hengellisen arvon.

— Sepä hassua. _Sinä_ saanut hengellisen arvon? Oletko jossain luostarissa apetissana.

— En, ei semmoista arvoa. En minä nunnaksi rupea. En suinkaan. Ei, toisen arvon.

— Minkä?

— Se on salaisuus.

— Se oli hyvä. Sitten sun tulee se sanoa minulle. Sillä sinulla ja minulla on kaikki salaisuutemme yhteisinä.

— Mutt'ei tämä.

— Sitten minäkin laitan itselleni salaisuuden, jota sinä et saa tietää. Sitte tulee loppu tuosta ihanasta tuttavallisuudestamme, jolloin saatoin sanoa itselleni kaikesta, mitä muuten pidin kaikkein salaisimpana: tämän tietää yksin Margit ja minä. Enpä sentään tahdo olla utelias. Sinä olet itsepintainen, kun on jotain päähäsi pistänyt, eikä auta ruveta sinulta salaisuuttasi urkkimaan. Se on minun mieleeni, sillä juoruttelevia naisia meillä on kylliksi. Ah Margit, iloitsen ajatellessani että taaskin saan istua koulunpenkillä. Saada jotain ajateltavaa ja päätä ponnistavaa, siitä syntyy toivoakseni hyvä vastapaino halulleni hullutella, ilveillä ja kujeilla. Sanos nyt minulle, orpana, kuka on sinulle mieleisin maan päällä?

— Isäni.

— Ja sitten?

— Äitini.

— Ja sitten?

— Gunnar Svantenpoika.

— En ole mustankipeä. Entäs sitten?

— Svante tohtori.

— Ai! Sitte?

— Fabbe.

— Sitte?

— Herra Sven ja taatto Mathias.

— Sitte?

— Sinä.

— Kiitos! Toiste kun kysyn tätä, alan alapäästä. Silloin pääsen minä ensisijaan.

* * * * *

Ruotsin velka Lybeckiin oli maksettava, ja kun valtiolta puuttui varoja tähän, täytyi Gösta kuninkaan ryhtyä kirkkojen ja luostarien kalliisiin kaluihin ja tavaroihin. Se oli vaarallinen hanke, mutta ei hätä lakia lue. Vaara oli selvänä jokaiselle ken joutui kuulemaan rahvaan sanoja, näkemään sen silmäyksiä ja eleitä, kun se, kirkkojensa juurille kokoontuneena katseli, kuinka kalkkeja ja öylättilautasia vietiin pois. Sama kansa, joka alttiisti kantoi päivän kuormaa ja hellettä, joka nöyrästi kesti nälkää ja kaikkia litaniassa mainittuja maanvaivoja, nurkui ja puristi nyrkkiään peitsen ja kirveen varren ympäri, kun inhimillinen käskyvalta näkyi sen oikeutta sortavan, ja se halusi heti käyttää aseitaan, kun tuo oikeudensorto lisäksi samalla oli pyhyydensolvausta. Näissä tilaisuuksissa nähtiin milloin milläkin kirkonmäellä Smoolannin, Länsi- ja Itägöötanmaan kihlakunnissa mies jota kansa kummeksien katseli ja kuitenkin melkein kaikkialla ihmeellisellä luottamuksella kohteli, harpunsoittaja Svante. Nekin vanhemmat ja vaikuttavammat maalaisisännät, jotka muuten olivat luonteeltaan epäluuloisia, tahtoivat taata, että hän oli kansanystävä. Liikkui huhuja, että hän oli syntyisin jostakin suvusta, joka ennen oli Ruotsissa pätenyt paljon ja suojellut kansan oikeutta ja maan parasta. Ekesjön seuduilla moniaat luulivat tuntevansa hänet ennestään, nähneensä hänet siellä poikasena linnanpihalla, jolloin häntä muka pidettiin jonakin Sturen suvun jälkivesana. Toiset juttelivat toisin. Samoin kerrottiin, että Jouif Slatte, "Rosvo-Oden", jota moni myös luuli kansanystäväksi, vaikka aivan omituisen, epäkristillisen ja hirveän laatuiseksi, oli henkipatoksi julistanut sen miehen, joka uskaltaisi harpunsoittajan päästä hiuskarvaakaan katkaista.