Part 6

Gudmund mestari istui nyt yksin aamiensa keskellä kellarissa ja hyräili hilpeästi jotain sanatonta säveltä. Muuten Fabbe tavallisesti oli hänen apunansa juomaa laskemassa ja silloin apuri lauleli tilaisuuteen sopivia loiluja, tämmöisiä kuin

On pakanan pesä tää kellari, tuon nimi on Muskatelli; hän on mehevä, rehevä, pullollaan, ja loikoo, tynnyri takkinaan. Muut hyvät saakoon pakana tuo, vesikastetta vain en hälle suo. Sen munkkikin Muskatellista ties: se kastamatta on kelpo mies; ei kristityksi hän kelvata vois, ihan kelvoton anabaptistina[2] ois.

[2] Kasteentoistaja.

Svante tohtori saapui vähän aikaisemmin kuin kokous oli aljettava, kohta sen perästä kuin Margareeta emäntä oli lähtenyt Kortebohon. Hänellä oli ollut monellaista puuhattavaa kaupungissa, ennenkuin asesepälle lähti. Olipa hän muun muassa käväissyt linnassakin ja jättänyt linnanvahtimestarille kirjeen toimitettavaksi Tukholmaan, sittekun vahtimestari itse edellisenä päivänä oli ratsain käynyt Talavidissa, tuomassa tohtorille kirjeen pääkaupungista, jonka luettuaan Svante oli Birgitille ilmottanut, että hänen taas pian oli lähdettävä harpunsoittomatkoilleen.

Nyt istui Svante tiilirakennuksen hauskassa yläsalissa laskien pilapuheita Margitin kanssa.

Tyttö istui häntä vastapäätä ja katseli häntä silmiin. Hänen mielestään tohtori oli kaunis.

— Miksei sinulla ole äitiä Gunnarille? hän kysyi.

— Hänen äitinsä on kuollut, tiedäthän sen.

— Miksei hän saa toista äitiä?

— Siksi että se äiti, kuoltuaankin, on hänen ja minun luonani. Niinkauvan kuin tunnen hänen läsnäolonsa, en voi antaa Gunnarille toista äitiä.

— Mutta Gunnar ei näe häntä, ei voi hänen kanssaan leikitellä, eikä se äiti voi häntä hoitaa.

— Sen saan minä tehdä, ja sinä ja Talavidin Birgit.

— Jos minä saisin olla hänen äitinsä?

— Taikka hänen sisarensa, tahdotko sitä?

— Kyllä, mutta mieluimmin hänen äitinsä. Veli ja sisar eivät aina ole ystäviä keskenään. Laulaisitko nyt jotain minulle?

— Mistä?

— Jotain enemmän ilotarhasta, jonne Betlehemin tähti osottaa.

— Minä en osaa sepittää semmoista laulua, jota luulen sinun haluavan, Edenin ilotarhasta. Saanen sen tehdä toiste. Mutta tahdon kuitenkin laulaa jotain siitä tai sen kajastuksesta — siitä kuinka itse erkanin sieltä.

Svante otti harpun.

Viel' Eden vihannoi — ma muistan vielä, ett' itse kerran olen ollut siellä.

— Milloin? Margit kysyi.

— Lapsena. Sattuu joskus niin että

Kun äidilleen tuo haikara pienokaisen, keruubin miekan sivuu lieskaavaisen se riemutarhan vartian ohi entää, laps' siivellään, elon aamumaille lentää.

— Haikaraa minä en enää usko, sanoi Margit.

— Mutta minä uskon ja isäsi uskoo. Eikö Gudmund mestari ole puhunut sinulle vertauskuvallisista totuuksista?

— On, siitä asti kuin olin tuon pituinen, sanoi Margit ja piti kättään jonkun verran lattiaa ylempänä.

— Eikös hän myös ole sanonut sinulle, että useimpia totuuksia voidaan käsittää ainoastaan vertauskuvain muodossa? Lapsi syntyy tänne maan päälle elämään, joka ei ole Edeniä. Mutta tapahtuu hänen täällä hengitellessään ja kasvaessaan, että hän näkee paratiisin kajastavan maallisten näkemysten verhon takaa ja hän tuntee olevansa Edenissä, vaikka hän ei sitä ajattele. Lapsia on, jotka ovat sen etuoikeuden saaneet. Gudmund mestari oli varmaan niitä. Onpa hän sitä vieläkin. Gunnar on niitä, ja jos sinusta tulee hänen äitinsä, olet pitävä häntä siellä, niinkauvan kuin se hänelle on hyödyllistä. Kuinka siellä on ihanaa!

Oi riemumaa! sen seudut ihmeen kummat! Vesien kalvoon päilyy lehdot tummat, puun oksat hehkuu kultaomenoita, ahoilla loistaa mesimansikoita.

— Sen vaan tahdon sanoa, että kun Gunnar on noilla ahoilla jonkun aikaa astellut, käy hänen samoin kuin minun kävi, että hänen tultuansa portille, vartioiva enkeli tarttuu hänen käsivarteensa sanoen:

Nyt poikani, sua kovin koitellaan, kun paratiisi sulta suljetaan; merillä myrskysäällä keinuu laivas — vaan merten takaa loistaa toinen taivas. Kai monta kovaa sattuu etehesi; jos sivaltaa sua joku korvallesi, niin käännä toinen korvas ainoastaan, tai — ellet voi — niin sivalla sa vastaan! Ma rauhaa suosin, mutt' en siltä soimaa, jos kelpo poika näyttää nyrkin voimaa. Nyt, virpi, riennä tielles iloiten! Unohda itses, kuole taistellen!

— Ah Margit!

Tään neuvon sain, kun jätin riemutarhan; taas sinne mielin, mutta kuljen harhaan; Kopernikuksen maailman unhottaisin, jos Edenissä vielä olla saisin. Mut eespäin mennään, ei oo elo unta: käy eespäin ihminen ja luomakunta! Sä aattein, miekoin esteet tieltäs poista! Perillä Eden korkeampi loistaa. Unohda itses, kuole iloiten! On maailma oiva urhollisillen.

— Niin, kuten sanoin, tätä laulua en tehnyt sinua varten, Margit, ja kuitenkin sinä siihen aiheen annoit, kun sanoit tahtovasi olla Gunnarin äiti. Gunnar oleskelee vielä paratiisin valonkajastuksessa ja soisin että hän saisi siellä viipyä, niinkauvan kuin hänelle on siitä hyötyä. Mutta jos minun pian on lähdettävä matkalle — siihen maahan, josta ei enää palata — kuinkas silloin Gunnarin käy? Silloin tarvitsee hän, Margit, äidin, ja sinä, joka olet isäsi tytär ja sielultasi jotenkin tuon jalon ystäväni kaltainen, olisit ehkä paras maallinen ystävä, minkä poikani voisi saada. Sen takia minä nyt, suutelemalla sinua näin otsalle, teen sinut hengelliseksi vaimokseni ja Gunnarin hengelliseksi äidiksi, joka asia — huomaa se, Margit — ei estä sinua koko sydämelläsi antaumasta sen maallisen yljän omaksi jonka Jumala lie sinulle katsonut.

Margitin silmät säteilivät vakaamielistä onnellisuutta. Hän tarjosi Svantelle huulensa. Harpunsoittaja ei ollut sitä näkevillään, vaan painoi tytön pään poveansa vastaan. Ajatellen mihin kieltäymykseen hän oli sydämensä pakottanut, hän ei voinut olla huoahtamatta.

* * * * *

"Suoraan sydämestä" seura oli koossa. Istuntoa pidettiin nyt niinkuin ennen Gudmund mestarin tilavassa, somasti sisustetussa maalarimajassa. Maalikupposet, siveltimet ja muut maalarinkalut oli korjattu pois omaan kaappiinsa, jonka ovilautaan joku tuntematon taiteilija edelliseltä vuosisadalta oli kuvannut Luukas evankelistan paraillaan tekemässä pyhän neitsyen muotokuvaa. Toiseen isoon, runsailla veistokuvilla koristettuun kaappiin oli mestari pannut ne pergamentit, jotka hän viimeksi oli maalannut siellä ennestään säilytettyjen lisäksi. Hän oli aina ollut ujo näyttämään teoksiaan; nyt oli Lauri puheellansa "tuhrimisesta" saanut hänet kauhistumaan sitä.

Ison tammipöydän ympäri oli asetettu neljä mukavaa tuolia ja joka tuolin viereen vähäläntä pöytä, joka pöydälle komeat täysinäiset juoma-astiat ja herkullisia leivoksia, leimattuina perheen puumerkillä ja muilla korukuvioilla. Isolla pöydällä oli muutamia lehtiä, jotka Svante tohtori oli äsken tuonut ja antanut isännälle pienen palkinnon verosta, kuten hän sanoi, siitä että hän muutamia vuosia sitte, ulkomaille lähtiessään, oli puolittain kiristämällä saanut Gudmund mestarilta viisi miniatyyrikuvaa. Augsburgissa oli hän tehden vaihtokauppoja venetialaisen rihkamoitsijan kanssa saanut kuvien sijaan, kertoi hän, eräitä arvokkaita kirjoja sekä sen soman kaulakoristeen, jota Margit nyt juhlina ja sunnuntaisin piti kirkossa käydessään.

Lehtien joukossa oli puupiirros "Ilmestysraamatun neljä ratsumiestä" Albrekt Dürer'in Nürnbergissä tekemä, kaksi saman taiteilijan tekemää vaskipiirrosta "Ritari, kuolema ja perkele", sekä "Synkkämielisyys" (Melancholia), jopa vielä Gudmund mestarin ihastukseksi kolme vesimaalilla oivasti jäljennettyä kohtausta van Eyck veljesten alttarista Gentissä.

Seinillä sekä jykevän tulisijan hyllyillä ja komeroissa seisoi aseita, kaluja ja jos jonkinmoisia haavekapineita, jommoisia Gudmund mestari ilokseen katseli ja saattoi käytellä kuvaesityksiinsä, hän kun niihin huolellisesti ja vähimpiä erikoiskohtia myöten kuvaili ne esineet, joita näkyi etualalla.

Nyt oli yksi seinistä täynnä hiilipiirroksia, joissa ei näkynyt muuta kuin ympyröitä ja kiertotähden merkkejä. Ne oli Svante tohtori siihen vedellyt, saatuansa tietää että "Suoraan-sydämestä" seura halusi häneltä kuulla mihin tosisyihin Kopernikus perusti oppinsa maailmanrakennuksesta, josta maine oli tännekin levinnyt.

Täksi iltaa oli puheenjohtajaksi määrätty kirkkoherra Sven. Hän oli luonteensa ja tapansa mukaan istunut tuoliin mitä suinkin mukavimpaan asentoon, joka ei kuitenkaan estänyt hänen isokokoista, lihavahkoa tomumajaansa muhkealta näyttämästä; hänen kasvoillaan paistoi juhlallinen viihtymys, ja hilpeä iloisuus vilkkui hänen sinisistä silmistään, kun sai näin istua hyväin ystävien kesken ja olo tuntui niin hauskalta ja kodikkaalta. Papin vieressä nähtiin hänen vastakohtansa, pieni kalpea laiha esiveli Mathias harmaassa kaapussaan ja nuora vyöllä. Hän nojasi tavallisesti toista kyynäspäätänsä pöytään ja painoi toisinaan otsansa käteen. Ei hän siltä suinkaan jöröltä näyttänyt. Usein hymyili hän näissä kokouksissa, ja hänen hymynsä oli henkevää. Vastapäätä häntä istui Svante tohtori, keskikasvuinen mies, valkoverinen, ylimyksellisen hieno kasvonpiirteiltään, vartaloltaan ja ryhdiltään, ja vastapäätä puheenjohtajaa istui talon isäntä. Hän istui kumartuneena "synkkämielisyyden" kuvan ylitse ja näytti miettivältä.

Lauri oli, ennenkuin lähti soutamaan Kortebohon, pistäynyt maalarimajassa ilmottaakseen isälleen matkastansa. Hänen silmänsä oli osunut "Melancholiaan". Kuules, isä, oli hän sanonut, mikä tietämätön moukka tuon on tehdä hötöstänyt? — "Ei se ole mikään tietämätön moukka, vaan kuuluisa mestari Albrekt Dürer", — "Se on tietämätön moukka, olkoon nimensä mikä hyvänsä. Kirjottaahan se _Melencolia_. Tuommoisesta annetaan koulussa patukkaa." Sitten oli Lauri mennyt ja isä jäänyt vaskipiirrosta mietiskelemään.

Sven herra napautti nuijalla pöytään ja lausui ne tavanmukaiset lauseparret, joilla istunnot avattiin: "Ylistys ja kunnia pyhälle Kolminaisuudelle! Kunnioitus meidän suojeluspyhillemme Thomas Aqvinolaiselle ja Johannes Skotukselle, jotka ovat saaneet eriäville mielipiteilleen sovinnon siinä taivaassa, jossa meikäläistenkin riidat Jumalan armosta kerran sovitaan. Minä julistan sopua ja iloa tälle kokoukselle, jossa mielipiteet saakoot kirmailla keskenänsä aivan irroillansa, kuitenkaan tappelematta. Juomme pyhän kolmiyhteyden maljan!"

Sven herra jatkoi: Tässä on pöydällä maalauksia. Minä pyydän taidetajuista jäsentämme Gudmund Gudmundinpoikaa selittämään niitä meille, ennenkuin siirrymme siihen tärkeään kysymykseen, joka sopimuksen mukaan tänään on valaistava ja näyttää minusta olevan vakavinta laatua. Hän on, ajatuksiin vaipuneena, istunut siinä kumarassa kuvien ääressä. Ilmaiskoon nyt meille ajatuksensa.

— Varjelkoon minua! sanoi Gudmund mestari; siihen en ole valmistaunut enkä pysty. Minä turvaudun luonnolliseen oikeuteeni saada tämäntapaisessa seurassa olla kyselevänä ja kuuntelevana jäsenenä, vaan ei minään muuna.

Sven herra loi toiseen kujeellisen katseen ja lausui:

— Minä arvaan että veli Gudmund pitää kuvauksia symbolisina ja on harkinnut niiden selitystä. Nyt tahdon esittää sen väitteen, että me meluamme ja rehjimme liikaa allegorioilla ja symboliikalla. Me papit teemme epäilemättä niin, kun juurtuneen tavan orjina usein etsimme selityksiä jos kuinka kaukaa jopa aivan hullunkurisiakin, ymmärtääksemme pyhää raamattua allegorisesti ja symbolisesti. Sentähden minä olen alkanut yleensä epäillä allegorisia selityksiä, josta syystä olenkin taipuva uskomaan ettei näitä maalauksia myöskään saa siten selittää.

— Mutta velikultaseni, virkkoi Gudmund mestari, katselehan toki tätä kaunista taulua! Siinä on jäljennettynä Gentin alttarin keskimmäinen kuva. Tuossa näet etualalla suihkulähteen ja miehiä itä- ja länsimailta polvillaan sen vieressä. Keskialalla näet alttarin, sillä karitsan, jonka rinnasta verta ruiskahtaa ehtoolliskalkkiin; ympärillä on polvillaan enkeleitä, pyhiä miehiä ja naisia, ylinnä on kyyhkynen pilvissä, joista taivaallinen valo säteillen virtailee alttarin ylitse. Minusta näyttää varsin välttämättömältä tulkita tätä kaikkea symbolisesti, ja kuvien ajatus on mielestäni niin selvä, etten saata sitä väärin ymmärtää. Vaikeampi selitettävä on tämä vaskipiirros, yksi kaivertimen jaloimpia tuotteita, mutta aatteeltaan hämärä; ja suokoon minulle Albrekt mestari anteeksi, jos nyt selitän häntä erheellisesti...

Gudmund mestari osotti "Melancholiaa". Hän tahtoi todistaa, että tämä taideteos on kauttaaltaan symbolinen, ja innostui siitä pitämään pitkän esitelmän, jossa selitteli kuvan eri osia mitä ne mikin merkinnevät, tuo sadekaari ja pyrstötähti, jotka näkyvät peräalan vetten ja maitten yläpuolella, nuo tikapuut, enkeli, vaaka, kello, nukkuva eläin ja muut esineet tuon synkkiin tuumiin vaipuneen Melancholia-naisen ympärillä; uskalsipa vihdoin selittää tiimalasin vieressä riippuvaa nelikulmatauluakin ("tabula magica") sekä sen kuuttatoista numeroruutua

16. 3. 2. 13. 5. 10. 11. 8. 9. 6. 7. 12. 4. 15. 14. 1.

Mestari huomautti, että nämä numerorivit tekevät summan 34, luettakoon ne yhteen mihinpäin tahansa, vaakasuoraan, pystysuoraan, tai kulmittain. Ei tämä ole sattumusta. Ja tämän erinomaisen numeroryhmityksen perustana on tuo merkillinen neliluku. Minä en ole oppinut mies, sanoi hän, mutta ammattimiesten, semmoisten kuin kirkonrakentajain, maalarien ja taideseppäin kesken liikkuu luvuista ja suhteista tarinoita, jotka alkuaan epäilemättä ovat syntyisin siitä oppineesta maailmasta, jonka jäseniä te, arvoisat veljeni, olette, joita tarinoita me käsityöläiset, monessa sukupolvessa peräkkäin, olemme uskoneet. Me pidämme nelilukua syvämielisenä peruslukuna. Neljällä kirjaimella sanotaan pyhän kolminaisuuden nimeä merkittävän hebreankielellä, jonka Aadam ja Eeva saivat oppia paratiisissa Jumalalta. Neljä on liikuntoa luonnossa: nouseva, laskeva, etenevä, kiertävä. Neljä on ilmansuuntaa, neljä alkuainetta, neljä vuoden aikaa, neljä luonteenlaatua, neljä päähyvettä, neljä paratiisinvirtaa, neljä evankelistaa, neljä suurta profeettaa; neljä eläintä Hesekiel näki Kobar-virralla ja neljä eläintä Daniel näki nousevan merestä. Tämä taulu on muodoltaan nelikulmio; neljä kertaa neljä on siinä ruutuja; nämä numerot tekevät ylisummaan 136, joka 4:llä jaettuna antaa äskenmainitun luvun 34. Kyllä Albrekt mestari siinä on lukujen verhoon kätkenyt syvemmän ajatuksen. Ehkäpä tässä numeroryhmässä piilee sen suuren salaisuuden tieto, kuinka kauvan meidän neliluvun pohjalle perustettu maailmamme on seisova. Samalle neliluvun perustalle on kristikunta, sovitellen siihen pyhää kolmilukua rakentanut ihmeteltävät katedraalinsa. Taivaankaari merkitsee maailman ensimmäistä häviötä, hukkumista veteen, pyrstötähti sen toista perinpohjaista häviötä, palamista tulessa. Tätä salaisuutta Melancholia miettii; sitä tiimalasi ja soitinkello tarkottavat. Oi, kun kerran taivaan isokello kumahtaa ja soittaa katoovaisuuden viime näytöksen alkamaan, olkoon ihmiskunta silloin valveilla ja valmiina, olkoon morsian kaunistettuna kohtaamaan tulevaa ylkäänsä!

Tähän hurskaaseen toivomukseen Gudmund mestari päätti puheensa, josta Sven herra seuran puolesta kiitti. Sitte juotiin seuran suojeluspyhäin malja, ja senjälkeen malja isänmaalle, vapautetulle.

Esimunkki pyysi nyt puheenvuoroa lausuakseen toivomuksensa, että pöydällä olevain maalausten ja piirustusten lisäksi tuotaisiin se Gudmund mestarin viimeksi maalaama taulu, jossa oli esitettynä pyhä Franciskus, hänen veljeskuntansa perustaja. Sven herran ja Svante tohtorin mielestä tämä oli toteutettava toivomus, ja Gudmund mestari toteutti sen, vaikka sydän peloissaan ja posket punastuen ujoudesta.

Maalaus esitti nuorta Franciskusta, kun hän vihastuneen isänsä, rikkaan kauppiaan edessä, on riisunut vaatteensa ja lausunut olevansa vapaa käymään sitä uraa, jonka isä tahtoi häneltä sulkea. Tämä tapahtuu piispan läsnäollessa hänen palatsissaan. Sen avonaisista akkunoista näkyy maisema vesineen, vuorineen, lehtoineen, näkyy huoneryhmiä taivaan alla, jonka ilmanrannalta sekä pilvien syrjiltä kiillähtelee sitä kultausta, jota Gudmund mestari oli pergamentilleen kipsipohjalle sirotellut. Taulu loisteli selkeissä, pastamaisissa väreissään, jommoisia hän halusta viljeli. Kultavärin rinnalla ei puuttunut taivaansinistä ja purppuraa. Ihmis-olioissa oli enemmän yksinkertaisen luonnollista ja jaloa ryhtiä, kuin sitä kiihkeää elävyyttä, jota esitetty kohtaus näytti vaativan; kasvoissa tunnevireet ilmaantuivat kauniin kohtuullisina. Edemmyyttä ja likemmyyttä viivat eivät virheettömästi mukailleet, mutta katsojain mielestä niissä oli kuitenkin silmää pettävää luonnollisuutta. Ilmain eri etäisyyksien askelointa oli vain heikosti hahmoiltu; näkipä siitä kuitenkin että mestari usein oli silmännyt Vetterillä väikkyviä värivivahduksia ja niitä jäljennellyt Puut, huoneet ja nuo haavemaisiin muotoihin luodut kalliot erosivat jyrkästi taivaan taustalta, kuitenkin kauvempana sameten sakenevaan sini-ilmaan. Kokonaisenaan teos henkäili ehyttä, nuorekasta ja suloista kauneutta.

Väriloisto viehätti kolmen katselijan silmiä. Aine miellytti heitä ja kasvojen ilmeet he oivalsivat. Mutta ainoastaan yksi heistä, Svante tohtori, täydelleen ymmärsi mitä tuntematon pikkukaupungin maalari tässä oli eloon luonut. Svante ei ollut tällä puolen Alppeja vielä missään nähnyt alastonta ihmisruumista niin kaikilta puolin todellisesti ja samalla kauniisti käsitettynä. Mutta hän lausui ihmettelynsä tyynesti punnituin sanoin, koska tämmöiset arvatenkin paremmin rohkaisisivat Gudmund mestarin mieltä kuin intopuheinen ylistys.

Esimunkki sanoi: Veli Gudmund, sinun värisi voivat ilahuttaa murheellistakin, ja sinä osaat siveltimelläsi kertoella niin, että jokainen sen ymmärtää. Minä soisin, että Herra antaisi sinulle aikaa ja halua tehdä kokonaisen _biblia pauperum'in_, kuvaraamatun niille, jotka eivät ole oppineet lukemaan, sillä helposti ja halukkaasti he tajuaisivat sinun kuvakirjotustesi aatokset ja tarkotukset. Yhdessä seikassa olet sentään erehtynyt. Olet esittänyt Franciskuksen pojaksi. Hän oli kuitenkin tuon tapahtuessa jo nuorukainen. Mutta se erehdys ei ole sattunut yksin sinulle, sillä samoin erehtyi myöskin eräs Giottus eli Jottus niminen maalari, joka on koristanut Assisin, Paduan ja Florensin kirkkoja kuvailuksilla tämän pyhimyksen elämästä. Se nähdään viimeksi mainitun kaupungin Ristin-kirkossa. Pyhiinvaellusmatkallani kävin minä kaikkialla, missä Franciskus on toiminut, ja etsein nähtäviini kaikki kirjat ja maalaukset, joissa hänen elämänsä tapauksia oli esitettyinä. Mutta ihmeen kauniiksi olet sinä pojan kuvannut, ja siinä oikein tehnytkin, sillä aivan erinomainen kuuluu se ruumiin ihanuus olleen, jonka Franciskus laski uhriksi Herran alttarille. Minä pyydän sinua, veli, lainaamaan minulle tämän pergamentin, kun provinsiaalimme tulee luostaria tarkastamaan. Hän tajuaa taidetta ja hänen tarvitsee saada nähdä tämä.

— Veli, sanoi Gudmund mestari, minulle tapahtuu kunnia, jos luostarisi tahtoo ottaa tämän lahjaksi minulta.

— Siitä kiitän sinua. Luostarin varat ovat vähissä. Muuten olisin pyytänyt sinua parantamaan yhtä kappelimme kattomaalausta, jonka Sipillaa ja enkeleitä aika ja kosteus ovat pahoin pidelleet.

— Kai minä sen työn palkattakin teen.

— No sitte ehdottaisin jotakin, sanoi esimunkki. Ehkä antaisit tyttäresi kasvonpiirteet sille enkelille, joka kuiskaa Sipillan korvaan? Ja pikku Gunnar Svantenpojan muodon sille enkelilapselle, joka nostaa tulevaisuuden verhon hänen silmäinsä edestä.

Sven herra otti nuijan ja lausui: Seura todistaa veli Gudmundin lupauksen harmaaveljistön-kodille ja on, toivon ma, vasta todistava samallaisen lupauksen antamista kaupunginkirkollemme, neitsyt Maarian ja pyhän Nikolain kirkolle, jossa pyhän-ruumiin alttari seisoo odottaen hänen moistansa sivellintä. Ja nyt juomme maljan maalarien suojeluspyhän, Luukas evankelistan sekä seppäin suojelushaltian Vidrik Valandinpojan kunniaksi, vaikka tämän kristilliset ansiot näyttävätkin epäiltäviltä; arvattavasti oli hän sentään kunnon mies.

Malja juotiin. Svante tohtori astui nyt hiilipiirustelmiensa ääreen ja piti lupaamansa esitelmän kopernikolaisen oppijärjestelmän perusteista, jotka vielä olivat epäselviä sangen oppineillekin miehille, kosk'ei niistä mikään kirja puhunut, vaan liikkui ainoastaan — suusanallisia juttuja, levinneinä yliopistoluentojen kautta, niissä niitä kiistakannalta esitettiin.

Esitelmää kuunneltiin jännitetyllä tarkkuudella; ja Sven herra kiitteli sen selvää ajatusjohtoa. Mutta se jätti mielet alakuloisiksi ja huolestuneiksi.

— Minä en tiennyt, sanoi esimunkki, että syyt ovat niin tukevia tai — olkoon minun kannaltani sanottuna — niin vietteleviä. Kuinka niiden laita nyt lieneekään, niin en voi pelkäämättä odottaa sitä aikaa, jolloin moni ja ehkäpä selvimmät päät juuri tuon selvyyden takia tulevat suosimaan ja julistamaan tätä maailmankäsitystä ja siten syntyy sota raamatun käsitystapaa vastaan. Ja tuo sota tulee nähdäkseni käymään syviin syihin asti ja koskemaan korkeimpia uskonnon kysymyksiä, semmoisia kuin kuolevaisten pelastusta ja kuoleman kukistamista Herramme Jesuksen kautta. Tämä pelastustyö on, sanoo Paavali, yliyltäinen merkitykseltään ja käsittää itseensä sekä maanyliset että maanalaiset. Mutta jos nyt maa on kiertotähti kiertotähtien joukossa, ja jos lienee olemassa, kuten Svante veli äsken viittasi, lukemattomia aurinkokuntia, joilla myöskin on kullakin omat kiertotähtensä, niin tästäpä liiankin usea meistä johtanee sen päätelmän, että ihmisen Jesuksen kuolema tällä tähtipallolla ei saata koskea noita monia äärettömässä maailman avaruudessa asuvia kuolonalaisia sukukuntia, eipä olla niille tunnettunakaan. Minua hirvittää tämmöinen mahdollisuus, mutta lohdutan itseäni sillä tiedolla, että meidän kohtalomme on Sen käsissä, joka johtaa meitä totuuteen ja on tienä siihen.

— Tuo kopernikolainen systeemi, sanoi Sven herra, tahtoo päätäni pyörryttää. Vai ettäkö minun pitäjänkirkkoni, seurakuntani ja rakas lukukammioni ovat erään tomurakeen päällä, joka kiitää kiertelee kuin pyryssä äärettömän avaruuden keskellä! Vähemmästäkin sitä ihmisen päätä huimaa. Tähän asti istua loikoilin niin hauskasti ja mukavasti maailman keskustassa ja annoin tähtisfeerein heilua ympärilläni. Kellä on erikois-oikeus, ei mielellään anna sitä pois, enkä minä näin kalliista edusta luovu, ellei minua siihen pakoteta.

— Niin, meidän vanha maailmankäsityksemme on niin kaunis, sanoi Gudmund mestari. Se on ikäänkuin koristettu lastenkamari, jossa mielestämme olemme niin perehtyneet ja turvalliset isämme armosilmän alaisina ja hänen kaidessaan meitä välittömästi siitä empyreiasta, jonka kaarros kohoo korkealle ylitsemme ja on enkelien ja pyhien taivas. Minä en voi ajatella Herrani Jesuksen taivaaseen nousua muullaiseksi kuin nousemiseksi tästä syntisestä maastamme kunnian valtakuntaan.