Part 5

Gudmund mestarin varhaisimpia lapsuuden muistoja oli erään lyhdyn valo, joka pimeinä iltoina liikkui ovelta ovelle pitkin avaraa talontilaa. Vanhan puurakennuksen pihanpuolisessa päädyssä oli yksi akkunoista lastenkamarin, ja kun poikanen makasi siellä vuoteellaan, oli hänestä hauskaa, ennenkuin uneen uinahti, silmin seurata lyhdyn valon vaellusta, sen katoamista ja näkyviin palaamista. Lyhdynkantaja oli hänen isänsä, joka omalta isältään oli perinyt tavan aina iltaisin ennen makuulle menoa katsoa, että kaikki talossa oli paikallaan. Oli sää mikä hyvänsä, joko myrsky vinkui Vetteriltä ja sataa solisi virtanaan, tai kuutamo valoi hopeitansa lumiselle pihamaalle — harvoin tai ei koskaan lyhdynvalo jäänyt ilmestymättä. Pojan mielikuvitus katsoi tätä hänen iltarukoukseensa kuuluvaksi, näki siinä maallisen merkin, jolla taivaallinen isä ilmaisi valvovansa maailmansa ja lastensa parasta. Ja tähän taas liittyi armaan äidin muisto, jonka kuolo korjasi pojan ollessa kuuden vuoden ijässä, mutta jonka kasvot, vartalon, äänen ja arkipuvun hän oli muistavinaan tai todella muistikin; ja äidin kuvaa, semmoisena kuin se hänen mielessään häämötti, hän ei koskaan jättänyt panematta piirustelmiinsa, johonkin sopivaan kohtaan, viimeiseksi siihen maalaukseen, joka esitti kirkastusta Taborilla. Vuoren juurelle oli hän esittänyt ryhmän polvillaan rukoilevia henkilöitä, joiden kasvojen piirteet olivat hänelle rakkaita: näiden joukossa nähtiin Margareeta rouva, Margit, Svante tohtori harppuineen, pikku Gunnar, Arvi Niilonpoika, kirkkoherra Sven ja esimunkki. Mathias, joka viimeksimainittu oli oivallisin rukoilijanmalli, mitä saattoi haluta. Isällistä oikeudentuntoa noudattaakseen pani hän ryhmän sekaan myös erään ihmisolion, jonka piti oleman Lauri, mutta oli niin kaunistettu ja ihannoitu Lauri, ettei häntä enää tuntenutkaan.

Tietty asia oli, ettei Gudmund mestari luopuisi peritystä talonsa iltatarkastuksen tavasta. Sitä toimitettiin kuitenkin nykyään oloissa, jotka entisiin verraten olivat joinkin määrin muuttuneet; sillä vaikka Lauri pahottelikin sitä, miten mestarin muinaismuistot muka estivät kaikkia korjauksia ja parannuksia, oli asianlaita kuitenkin se, että tämmöisiä tehtiin paljon, jos kohta kaikkea vanhaa mikäli mahdollista säästellen ja hellin käsin muutellen, ja että uusia korjauksia ja parannuksia tuumittiin. Yksi noista talonkorjauksista muutti iltatarkastuksen luonteen. Kaikki huoneet tontin itäpuolella oli näet keskenään yhdistetty, toisin paikoin katetuilla käytävillä, jotka johtivat seinästä seinään tai parvesta parveen, toisin paikoin myöskin pienillä laskusilloilla, niissä mestari pelkäsi valkeanvaaraa syntyvän kiintonaisista liitinlaitteista. Mestari saattoi siis lyhtyineen kävellä melkein kauttaaltaan katosalla aina järviaitalle asti. Viime kuukausina oli Margit tässä toimessa aina seurannut hänen mukanaan. Hän ja Margit toimittivat iltakierron. Margareeta rouva salli sen. Kun hänellä oli Laurinsa, näytti hänestä kohtuulliselta että mestarilla oli Margitinsa, vaikka asialla kyllä Laurin mielestä oli arveluttavat puolensa ja hän oli päättänyt Wittenbergistä palattuaan kieltää Margitia seuraamasta isäänsä noilla iltakiertokävelyillä, jos niitä silloin vielä jatkuisi. Lauri oli saanut päähänsä, että isän vaikutus tyttöön ei ollut terveellistä laatua. Isänsä syyksi luki hän, tietysti välillisesti, että Margit ei osottanut veljelleen, lain ennalta määräämälle holhojalleen ja naittajalleen, velvollista nöyryyttä ja kunnioitusta. Milloin hän ei kohdellut veljeään välinpitämättömästi, saattoi hän kapinoidakin. Saattoipa puraista, kynsiä ja potkia, kun veli käsivoimin koki käyttää valtaansa, ja tätä hän vielä välisti koettikin kun ei isä tai äiti nähnyt. Hän sanoi pirun riivaavan tytön tenavaa, silloin kun hän, Lauri, kasvattaakseen häntä kristilliseen naisellisuuteen nipisteli ja tukisteli ja löi häntä korville.

Kiertokävely alotettiin puukartanosta, tuosta ikäkulusta, jonka kilpimerkkinä loisti Vidrik Valandinpojan kuva. Sen alikerrassa oli iso perhesali huonekaluineen isän ja isoisän ajoilta sekä merkillisille seinämaalauksilleen, joissa oli kuvattuina niitä näitä Tidrik kuninkaan, kääpiöseppä Albrianin ja Vidrik sankarin seikkailuja. Salia — "isien salia", kuten Gudmund sitä nimitti — käytettiin erittäin niihin sukujuhliin, joita mestari vietti kahdesti vuodessa ja joissa puhujanvirkaa toimitti Pietari Maunonpoika, ennenkuin hän siirtyi piispaksi toiseen hiippakuntaan, ja senjälkeen Niilo Arvinpoika, sillä mestari itse ei rohjennut maljapuheita pitää, sen koommin kun hän kerran pyhän Kertun seurassa, jonka kunniajäsen hän oli, juhlaa vietettäissä oli heti puheensa alussa sekaantunut sanoihinsa eikä sen pitemmälle päässyt. Yläkerrassa oli entinen lastenkamari, jääneenä melkein samaan asuun mikä sillä oli mestarin piennä läsnä ollessa; lisää oli sinne vain tullut alttarimainen esine, jonka ääressä mestari aina sunnuntaisin rukoili esi-isäinsä ja vanhempi-vainajainsa sielujen edestä. Oli siellä myös kokoelma kirjoja. Mestarilla oli niitä ruotsin, tanskan ja saksan kielisiä, sisällykseltään historiallisia, taloudellisia, runollisia tai hartaudellisia ja hän oli kaikki kirjansa lukenutkin. Eri vihkoon oli hän kauniisti kirjotettuina koonnut ne runot, jotka Svante tohtori siihen asti oli Margitille laulanut. Tämä käsikirjotus oli hänelle kallis. Hän aikoi koristella sitä pienoismaalauksilla.

Puukartanosta pääsi portaita myöten muurattuun käytävään, joka suoraa tietä pihan alatse yhdisti tämän talon tiilitaloon. Molemmin puolin käytävää oli ovia kellariholveihin, joissa olutta, kotipanoista tai Saksasta saatua, säilytettiin astioissa, jotka tuottivat tynnyrintekijäammatille kunniaa. Oli siellä viinejäkin, noita kaupassa yleisemmin tavattavia lajeja, tarjona juhlatiloja varten tai ystävysten yhtyessä. Tiilitalon vahvoista seinistä aukeni sarja hauskoja ikkuna-aukkoja, järjesteltyinä melkein samaan tapaan, kuin nähdään Hugo van der Goes'in maalauksissa. Tästä kulki vartia ohitse lähemmin katsastamatta. Seurasi sitten silmättäväksi yhtä perää nämä: vaatekamari jykevine kaappeineen ja kirstuineen; huonekalusäiliö, sen vanhat ja uudet hopeiset ja tinaiset pöytäastiat, sen kolpakot, sarkat ja pokaalit, joita oli monenmuotoisia, eri ajoilta ja eri maista; ruoka-aitta, juomanpano-kota, leivintupa, varastohuone, edelleen muuan kurkihirsitupa lakkoineen parvineen, sitten maalarimaja, joka oli mestarin mieluisin olinpaikka, sekä sen vieressä savupirtti, pesä permannossa, repijänä katossa. Vartiain tie kulki ylös ja alas portaita ja tikkaita, milloin maakerrosten läpi, missä ainoastaan lyhdyn valjakka liekki näytti tietä, milloin tilavain ullakkojen läpi, joiden räystäsaukoista hämärtävä valo häämötti sisään ja eri vivahduksin ohenteli pimeätä, milloin silloille ja solaparville, joiden pylvästen välistä paikoittain pilkisti taivasta tähtinensä. Kauniintansa kävely tarjosi kuutamolla. Kamalaa se oli ja kuitenkin se Margitia houkutteli, silloin kun myrsky riehui ja Vetterin aaltojen hurjasti ärjyvä ja samassa kuitenkin tahtimääräinen pauhina sekaantui viimojen vinkunaan ja suhinaan, niiden puhaltaissa tiilipaanujen, katonkaarien ja ruoderistikkojen välitse. Jönköpingissä uskottiin yleisesti, että Gudmundin talon alalla asusteli ja oli jo vuosisatoja asustellut haltioita, jotka toivat taloon rikkautta. Samaa uskoi talon oma väki. Jopa Fabbekin, vaikka hän pohjaltaan oli epäilijä, monasti ja varsinkin raastuvankellarissa tai sällimajatalossa ryypiskeltyään, vakuutti nähneensä tonttuäijän punahiipan ja kumman kurttunaaman kurkistavan jostain nurkasta tai aukosta. Kyllä Margitkin, vieläpä itse mestarikin, luulivat nähneensä jotain sentapaista vilahtavan milloin mistäkin kolosta tai sopesta tai ylhäältä kattomalkojen takaa. Mestari arveli tonttujen olevan ystävällisiä ja Jumalalle mieleisiä olentoja, jotka muuttuvat enkeleiksi sittenkun ovat lakanneet talonpuuhistaan täällä maan päällä, joihin heitä viehättää erinäinen luonteentaipumus. Lauri sitävastoin luuli niitä jonkinlaisiksi piruiksi ja oli kehunut Fabbelle aikovansa manata ne menemään talosta, sittenkun olisi papiksi vihitty ja saanut oikeuden ja vallan toimittaa pahanhengen-manausta. Fabbe arveli ettei Lauri tarvinnut papiksi vihkimystä karkottaakseen lempoja kotoaan; olipa hänessä muka muutenkin miestä niitä kiristämään.

Iltavahtikävelyyn saattoi kulua hyvä puolitunti jopa enempikin, sillä mestari malttoi harvoin olla istahtamatta missä näki mukavan istumasijan. Siinä hän kietoi käsivartensa Margitin vyötärölle ja jutteli kauniin tarinan, ihmeellisen sadun, tai soman seikkailun, taikka jonkun elämänsä kokemuksen, tai mitä oli kirjoista lukenut. Nämä olivat isälle ja tyttärelle onnellisia hetkiä. Jos taivas oli tähdessä, pysähtyivät he lakkaparvelle ja mestari näytti sormellaan tähtisikermiä ja kertoili niistäkin tarinoita. Tänä iltana joutui hän astrologian alalle.

"Tähdet ihmistä ohjaavat, Jumal' tähtiä ohjaa."

Mestari lausui tämän säkeen ja sanoi, että jos tähtien asema lapsen syntyessä vaikuttaa jotain sen kohtaloihin, on se siitä syystä, että kaikki esineet ja asiat tässä maailmassa ovat keskinäissuhteessa ja vaikuttavat toisiinsa. Mutta ihmisen kohtalot eivät suinkaan ole tähtien määrättävissä, vaan ainoastaan ne olosuhteet, joissa hänen on taisteltava, kärsittävä ja pyrittävä Jumalan valtakuntaan evankeliumin ohjeitten mukaan ja käyttämällä sitä määrää tahdon vapautta, minkä hän on saanut. Ihminen on töistään vastuunalainen.

Tämän lausui mestari sivumennen, täytettyään sormellaan erästä kaunista tähteä, jonka hän sanoi olevan kiertotähden, Jupiter nimisen, ja jonka arveltiin olevan lempeimmän ja onnea tuottavimman kaikista kiertotähdistä. Kauvemmin viivyttiin tällä erää vasta tiilimajassa. Tämä oli salvettu tavattoman paksuista hirsistä ja luultiin sen olevan Jönköpingin kaikkein vanhimman rakennuksen. Nyt siinä säilytettiin aseita. Tähtien valossa, joka pilkisti lakeisesta, ja lyhdyn liekissä välähteli himmeästi heijastaen jousipyssyn nuolia kimputtain, ruusunmuotoon asetettuja kannuksia, veitsiä ja tikareita, suoria miekkoja ja lainemaisia flambergi-säiliä, kahvat sveitsiläistä tai saksalaista tekoa, pistimiä ja piilukeihäitä, vanhoja basinetteja, siroja bourgignot-kypäriä, maljamaisia sotalakkeja kummannäköisine silmikkoineen, ryntökypäriä, hevosten kuve-, kaula- ja otsavaruksia, säärisuojuksia, käsivarsivaruksia, rautakäsineitä, nahkasiteisiä rengashaarniskoita, jommoisia vanhemmat miehet vielä käyttivät Gudmund mestarin isän aikana, panssaripaitoja, erilaisia rautalevyhaarniskoja, koko- ja puolirävättejä aina uusimpaan sotisovan muotoon, maksimilianiseen asti, joita kaksi täydellistä kappalta, äsken pajasta lähtenyttä, riippui siellä odottaen tilaajiansa noutamaan itseään. Gudmund mestarin haarniskat olivat maan mainiot Hän oli kolme vuotta ollut työssä Kollmanin luona Augsburgissa.

Mestari istahti isolle kiuvaskivelle, joka luultavasti oli vuosisatoja siinä paikassa ollut, ja otti tyttärensä polvelleen. Lyhdyn oli hän pannut viereensä. Vetäen pesän yli riippuvasta vitjasta, joka oli myöhempänä aikana tuohon pantu, siirsi hän syrjään reppänän luukun, joka sekin oli myöhemmän aikuinen, niin että useampia tähtiä pilkisti aukosta alas heihin.

— Margit, hän lausui, sanotaan että tämä huone on pakanallisten esi-isäimme laatima. Missä he ovat nyt? Eläissään he eivät koskaan kuulleet herrasta Jesuksesta puhuttavan. Olisikohan heitä tästä tahattomasta tietämättömyydestä tuomittu tuskiin, jotka kestävät ijankaikkisesti? Ei suinkaan, Margit! On elänyt pakanoita, jotka, vaikkei heillä ollut lakia ulkonaisessa muodossa, kuitenkin tekivät mitä laki käski, sentähden että Jumala — huomaa se: Jumala itse — oli kirjottanut lakinsa heidän sydämiinsä ja omiintuntoihinsa. Tätä pyhää sydämen ja omantunnon-kirjotusta ei ole helvettiin heitetty siellä palamaan. Ei, tyttäreni, nämä pakanat ovat siellä, missä kaikki ikimenneet sukukunnat, kaikki lapset, vieläpä kastamattomatkin, ovat, ja minne me itsekin vielä kootaan: he ovat tuonelassa, sen paratiisissa tai sen vankilassa, aina kuinka kunkin sieluntila ja ijäinen hyöty vaatii. Autuus tässä paratiisissa ei ole ylintä autuutta, Margit, sillä siihen sekottuu kaihoa ja ikävöimistä, samoinkuin sitä sekaantuu muutamain sielujen, kenties kaikkienkin, mutta ainakin minun sieluni maalliseen onneen. Tuon paratiisin valo ei myöskään ole se ääretön, joka taivaassa loistaa, vaan siihenkin on ikäänkuin kaihoa ja ikävöimistä sekottunut. Sen vertauskuvana on ehkä tähtien kirkkaus tuolla ylhäällä. Tuo ikävöiminen ei ole toivotonta, siitä asti kuin ne, jotka siellä istuivat, saivat nähdä suuren valkeuden. Se valo säteili ihmisen pojan otsalta, joka saapui sinne alas kuolon synkkää polkua ja julisti kaikille siellä olijoille lunastusta. Hän julisti sitä kaikille, Margit kulta, eikä ainoastaan paratiisissa olijoille, vaan vankilankin asukkaille, ja jos oikein tunnen hänen sydämensä laadun, lienee hänellä ollut lohdullisimmat ja suloisimmat sanansa sanottavina juuri niille, jotka näitä kipeimmin kaipasivat, vankilan asujamille. Kun Kristus, elämämme, jälleen ilmestyy, silloin he kaikki hänen kanssansa jälleen ilmestyvät kunnian kirkkaudessa. Hän on itse sanonut, että kristitty väärintekijä on kärsivä kovemman rangaistuksen kuin pakanallinen väärintekijä. "Se palvelija joka tiesi Herransa tahdon, eikä tehnyt sitä, pitää monella lyömällä rangaistaman. Ja se joka ei sitä tiennyt, mutta teki rangaistavia, pitää harvoilla lyömillä rangaistaman." Ylistetty olkoon Jumala, joka on ankaruudessaan oikea, armollinen ja sangen laupias.

Mestari nousi seisaalle ja kävelyä jatkettiin, kunnes oli ehditty järviaittaan. Siellä oli luukku auki laiturille päin. Mestari tahtoi vilkaista järvelle, mutta kuuli ääniä laiturilta ja vetäytyi heti takaisin, koska hänestä oli rumaa asianomaisen tietämättä kuunnella sanoja, jotka ehkä lausuttiin luottamuksen nojassa.

X.

KASTEEN UUDISTAJAT.

Laiturilla puhelijat olivat Gudmundin työnjohtaja Aadam Klase ja eräs Jönköpingiin hiljan tullut saksalainen rihkamoitsija ja kirjakauppias, jonka nimi oli Knipperdolling. Ainoastaan yksinäisiä sanoja oli Gudmund mestari saattanut erottaa. Enimmästään he kuiskasivat istuessaan siinä rahilla järviaitan seinustalla. Knipperdolling oli nuori mies, kaunis ja sorjavartaloinen. Hänellä oli kasvojen sävyssä, jollei piirteissäkään, vähän tuon ruotsalaisen sepänsällin näköä, joka kuitenkin oli keski-ikäinen mies.

— Lienee kai jo aika lähteä liikkeelle? kysyi Knipperdolling.

— Ei vielä, vastasi Klase. Kokouspaikka koivistossa Munkkijärven töyryllä ei ole etäällä täältä; mutta me menemme sinne eri polkuja, välttääksemme ihmisten huomiota. Pari kymmenkunta uskovaisia, kas siinä se piskuinen lauma, joka halajaa kuulla sinulta lohdutuksen ja vahvistuksen sanoja. Sinä puhut ruotsia ihmeen hyvin. Missä sitä olet oppinut?

— Lybekissä ja muissa Itämerensatamissa. Olen tuntenut jonkun voiman vetävän itseäni tänne pohjoismaille teidän tykönne. Teidän maassanne on pienet kaupungit, joissa ei ole suuria tuloksia toivottavissa, ellei Tukholmassa; mutta täällä ovat talonpojat vapaat, tottuneet aseita käyttämään ja halukkaat kuulemaan, mitä sanomia näinä aikoina julistetaan. Olen nähnyt unta että pohjolasta on saapuva kristikunnan suuri pelastaja, eikä se uni ole tyhjä, koska myös Israelin profeetat ovat samaa unta nähneet. Minä uskon, niin, sisällinen ilmestys vielä enemmän kuin ulkonainen varmistuttaa minua siitä, että Ruotsin metsien helmasta on se mies astuva ilmi, joka hävittää Antikristuksen ja perustaa Messiaan valtakunnan. Niinkuin sen sinulle sanoin: siitä aijon tänä iltana puhtia ystävillesi. Apostoleita on lähetettävä ilmottamaan samaa salaisuutta teidän maaväestöllenne ja kastamaan niitä, jotka sydämiinsä suovat sijaa pyhälle tulelle, asiamme marttiiroiksi ja voitonsankareiksi.

— Entäs jos alkaisimme Slattesta! Se mies voi nostaa liikkeelle puolet Smoolantia, jos tahtoo. Mutta hänen uskostaan en tiedä mitään sanoa. Toiset sanovat häntä selväksi pakanaksi. Ehkä sinä, jolla on sujuva kieli vallassasi, etsisit hänet käsille?

— Minun on ensin mentävä Tukholmaan, jossa olemme sopineet yhtyäksemme minä ja Kristuksen hurskain palvelija, turkkuri Melchior Hoffman. Jahka ensin saamme pääkaupungin haltuumme, niin työmme maaseuduilla, joka on tärkeintä, sujunee helpommin. Lieneeköhän Lutherilla paljokin liittolaisia näillä tienoin?

— Puolinaisia on hänellä niitä kyllä koko joukko. Mutta semmoisia, jotka tahtovat panna verensä ja varansa alttiiksi hänen oppinsa eteen, niitä ei varmaankaan monta ole.

— Minä vihaan Martti Lutheria, tuota köyhien ja sorrettujen pyöveliä, sanoi Knipperdolling. Hän nousi seisaalle, puristi nyrkkiään ja hänen silmänsä sälähtivät puoli pimeässä. — Sinä tiedät, Klase, että useimmat talonpojat tuossa pyhän nimellisessä, mutta perin epäpyhässä rooman-valtakunnassa, se on minun isänmaassani, ovat perinnäisen maaorjuuden alaisia; mutta sitä et varmaankaan tiedä, miten heidän isäntänsä ovat heitä kohdelleet ja yhä kohtelevat. Kauhean ilkeästi. En rupea sitä kertomaan, sillä ajatellessani että nämä isäntäherrat kuitenkin itselleen anastavat kristityn nimen, tekee mieleni itkeä raivosta. Ja noita ilkitöitä tehdään munkkien ja pappien nähden, jotka herkuttelevat heidän pöydissään ja juovat heidän maljoistaan, eivätkä nuo siitä välitä että ihmiset evankeliumin opin mukaan ovat veljeksiä ja sisaruksia, että Kristus on meidät kaikki verellään ostanut vapaiksi, että se valtakunta, jossa mahtavat ovat käskijöinä ja suuret väkivallan tekijöinä, on perkeleen valtikan alla; mutta että tuommoinen meno ei kelpaa siinä valtakunnassa, jonka Jumalan poika on meidän keskellemme perustanut ja jossa olemme veljesvelvollisuuksilla toisiimme liittyneet. Alkoi soida sanoja evankeliumin vapaudesta. Ne tulivat Lutherin ja hänen puolellaan olevien suusta; ne kaikuivat orjien kuuluviin, noiden Kristuksen pyhän ruumiin hengellisesti köyhäin ja ruumiillisesti runneltujen jäsenten kuuluviin, ja virittävät toivon heidän sydämiinsä. Tiedätkös, mitä he pyysivät nylkijöiltään ja verensä imijöiltä? Niin peräti vähän siitä mitä heidän kristityn oikeudella oli saatava, että titaanien olisi pitänyt ihmetellä. Luther itse myönsi heidän pyyntönsä oikeaksi ja kohtuulliseksi, ja hän kehotti herroja siihen suostumaan. Kenen olisi ollut helpompi kuin hänen ymmärtää, että moiset kehotukset ovat tuiki turhia, etenkin kun niiden perässä pauhaa nuhdesaarna noille nöyrästi anoville orjille? Ja sittenpä samainen Luther poloisten ihmisparkojen päälle usutti nuo haarniskoidut verikoirat luvaten näille taivaan palkinnoksi verenvuodatuksesta. "Ken teidän puolellanne kaatuu", hän kirjotti, "on oikea marttiira Jumalan silmissä; ken talonpoikien puolella kaatuu, on helvetinkekäle." Niin, sanoipa hän, että ruhtinas voipi vuodattamalla sotivain orjien verta paremmin ansaita autuuden kuin muut voivat sitä rukouksillaan.

— Sepä hirmuista! sanoi Klase. Ehkäpä Luther tahtoi terottaa sorrettujen saksalaisten veljieni mieliin, että pahaa ei pidä vastustaa väkivallalla, vaan voittaa paha hyvällä.

— Sitä hän tahtoi, mutta hän ei tahtonut sortajille samaa oppia saarnata. Näitä hän suojaa esivallan verholla ja vaatii ehdotonta kuuliaisuutta heille, vaikkei hän itse taivu tottelemaan hengellistä esivaltaansa paavia ja maailmallista esivaltaansa keisaria. Kun Reinicke Fuchs saarnaa hanhille, varottaa hän niitä aina pahaa vastustamasta. Klase, pidä ammattiasi arvossa! Sinä olet aseseppä, ja aseita tähän aikaan tarvitaan. Pahaa tulee hyvällä voittaa, missä siitä on vähäkään mahdollisuuden toivoa. Mutta tässä on mahdottomuus ilmi selvänä emmekä siis saa unohtaa että Kristuskin on miekasta ennustanut ja on itse ruoskaa käyttänyt. Elkäämme unohtako, kuinka Herran ja Gideonin miekka helähti. Luemmehan raamatussa, miten Jumala käskee taivaan lintujen syödä pahain ruhtinasten lihaa ja kedon eläimiä juomaan tirannien verta.

Knipperdolling istausi jälleen.

— Oletko ajatellut, jatkoi hän, että meille kasteenuudistajille on ehkä käyvä samoin kuin kävi Saksan maaorjille?

— Minä toivon, että meidän pyrintömme pääsee voitolle.

— Ihan varmaan... mutta koska? Me emme tiedä sitä, mutta meidän tulee olla valmiit kaikkea kohtaamaan mikä tulleekin. Me olemme enimmästä päästä käsityöläisiä ja köyhää väkeä eikä meillä ole monta haarniskaa eikä hevosta asettaa noiden toisten lippukuntia vastaan. Onhan mahdollista, että mekin vielä elävin silmin näemme voiton päivän, mutta mahdollista sekin, että voitto vielä viipyy sata, kaksisataa, ehkä montakin sataa vuotta. Jähtyykö intosi niin pitkää viipymystä ajatellessasi?

— Ei suinkaan, vastasi Klase. Päinvastoin aavistan minä iloiten, että meidänkin seurastamme karttuu monta marttiiraa lisäämään niiden pyhäin laumaa, jotka viidettä sinettiä auki murrettaissa huutavat korkealla äänellä: "Kuinka kauvan sinä, pyhä ja totinen Herra, viivyt tuomitsemasta ja vaatimasta vertamme niiltä, jotka maan päällä asuvat?" Onhan heitä ja meitä käsketty kärsivällisesti odottamaan, kunnes veritodistajain luku tulee täydeksi. Vähemminhän me oikeastaan taistelemme omaksi hyväksemme kuin jälkeentulevaisten hyväksi pyhän kristikunnan helmassa.

— Hyvin puhuttu. Mutta kuinka kauan meidän liekään vielä voiton juhlaa odotettava, sen vain tiedämme, että rankaisu ei enää montakaan aikaa viivy kohtaamasta häntä, joka poloiset veljensä petti. Se tähti, niissä hän olisi saattanut voittaa, oli rasitettujen tähti. Sen hän on sotkenut vereen, polkenut jalkainsa alle. Siitäpä syystä hän ei pääse Rooman kirkosta voitolle. Jos hän onnistuu rakentamaan seurakunnan, kutistuu tämä — sen minä ennustan — kääpiöksi, joka koko elinikänsä on kuolon kammolla katsova Rooman jättiläistä ja alati on kaipaava sen lähteen virvottavaa vettä, jota vartioi se enkeli, jonka nimi on Vanhurskaus, ja se enkeli, jonka nimi on Sääliväisyys sorrettuja kohtaan.

XI.

SEURA "SUORAAN SYDÄMESTÄ".

— Hyvä ystäväni, sanoi kirkkoherra Sven rouva Margareetalle, minun täytyy puhua suuni puhtaaksi. Jos Lauri aikoo tulla siihen iltaseuraan, johon Gudmund mestari tänään on kutsunut pienen akatemiansa, saa hän istua minun paikalleni, sillä kyllä minä sen jätän avoimeksi hänelle.

— Minä en käsitä, vastasi rouva, kuinka Laurin oma opettaja saattaa puhua noin. Mutta kyllä Lauri pysyy erillään teidän seurastanne eikä tunkeudu sinne, missä häntä ei suopein silmin katsota.

— Se on helppo käsittää, vastasi Sven herra; seuran ensi sääntö määrää sille toimeksi keveitä, huolettomasti hyöriviä ajatusleikkilöitä, mutta ei kiistoja. Se on ottanut nimekseen "Suoraan sydämestä", koska ainakin siellä, ellei muualla maailmassa, pitää saaman lausua mielensä vapaasti ja arastelematta, joutumatta kinaan ja toraan. Nyt ymmärrätte, miksi seura lakkaa olemasta, jos Lauri suvaitsee valita itsensä siihen jäseneksi.

— Kyllähän Lauri on kovin vakava mieleltään ja harras ohjaamaan muiden ajatuksia harhateiltä oikeaan. Hetken aikaa sitten lähti hän veneessä soutamaan Kortebohon. Hän otti mukaansa raamatun ja muita kirjoja eikä palaa ennen huomista, niin ettei hänestä ole seurallenne haittaa. Lähden minäkin sinne illalla. Mutta olen huolehtinut kaikki teille entiseen tapaan laitettavaksi.

— Kiitos, Margareeta rouva. Kyllä sitten kaikki on hauskasti laitettuna, sen tiedän.

Gudmund mestari istui kellarissa ja laski juomaa. Mitä tapin takana parasta oli, sitä kumminkin tarjottiin vieraille noina kokousiltoina, jotka olivat hänelle juhlahetkiä. Jäseniä ei seurassa ollut useampia kuin neljä: Svante tohtori, kirkkoherra Sven, esimunkki Mathias ja hän itse. Kokouksia pidettiin harvoin, paitsi niinä aikoina jolloin Svante oli saapuvilla. Silloin niitä oli vuorotellen mestarin kotona ja harpunsoittaja tohtorin luona Talavidissa. Oli sää ja keli kuinka huono tahansa: kun Svante oli pyytänyt seuran luoksensa majataloon, silloin nähtiin kirkkoherran, esimunkin ja asesepän hevosella tai jalkaisin pyrkivän Länsi-ahteita ylös ja suistavan pihaan tuosta Fabbelle niin muistettavasta veräjästä.