Part 10

— Niin, mestarin se valta on. Mutta avainoikeus joka antaa vallan avata ja sulkea, on pyhän Pietarin ja papiston hallussa. Lauri maisteri on pappi, erinomainen pappi. Enpä nyt tosin tullutkaan siinä toivossa, että pääsisin jalallani talonpihalle, jota yhdentoista vuoden ikäisestä asti olen tottunut pitämään paratiisinani. Ei, sieltä on minun karkottanut se suuri väkevä keruubi. Nyt tulin tänne sanomaan vain kaksi asiaa: ensimmäinen, että olen tullut tänne likelle ratsain, enkä jalkaisin, ja se tietää salaisuutta, joka on aikanaan selviävä; toinen se, että toistaiseksi saan, siitä sovittuani Birgitin kanssa, majailla Talavidissa, jossa saan nielloida mestarille niin paljo kuin vaan halutaan. Tuleehan Gunnar lauantaina maalle Birgitin luo? Jos mestari ja Margit silloin tulisivat mukana, sopisi siellä kuiskata tuon salaisen seikan mestarin korvaan.

— Onko sulla mitään muuta sanottavaa? kysyi Lauri maisteri.

— Tule sisään, Heikki, sanoi Gudmund.

— Kiitos, mestari, mutta minä en tahdo olla minäkään loukkauskivenä ja pahennuskalliona. Kyllähän kärsivällisesti odotan teitä Talavidissa. Heilahuttaen hattuansa sekä tehtyään ylenmäärin syvän kumarruksen Lauri maisterille, poistui Fabbe.

— Isä, lausui Lauri maisteri, sinä kutsuit tuota hävytöntä miestä sisään. Se oli, minun nähteni, epähienosti tehty, kun tiesit etten minä sitä tahtonut. Edelleen panit painoa siihen sanaan, että sinä olet täällä ainoa, jolla on valta eroja antaa. Se on totta, mutta ei ollut hienotunteista sällin läsnäollessa viskata vasten naamaani tämä tarpeeton ilmotus. Sinä olet näinä päivinä tuon tuostakin osottanut mielenlaatua, jota isän ei sovi osottaa sitä miestä kohtaan, joka on hänen poikansa ja on hoitava häntä sekä vastaava hänestä hänen vanhaksi jouduttuaan. Tämä olkoon sanottu kaikella kunnioituksella. Minä en ole sälliä erottanut. Se on oikeus, joka kaikissa tapauksissa muotopuolisesti kuuluu yksin sinulle. Mutta minä ilmotin hänelle, että jos hän edelleen aikoo täällä oleskella, niin äitini ja minä muutamme täällä pois. Minun kieltämätön oikeuteni oli sanoa tämä hänelle äitini ja omasta puolestani.

Nämä sanat sanottuaan Lauri maisteri meni ylös tiilirakennuksen saliin ja valmisti itseään siihen hartaushetkeen, jonka hän oli päättänyt pitää perheelle.

Mestari oli tuskin ehtinyt uudelleen ryhtyä maalaustyöhönsä, kun kello alkoi soida. Tyytymättömän näköisenä pani hän siveltimen pois.

— Arvi, tuletko mukaan tuonne ylös?

— Enpä tulekaan, jos kuinka kunnioitankin Jumalan sanaa. Uskallanpa muuten erottaa Jumalan sanan ja Laurin sanan toisistaan. Menen nyt Sven herran luo kuulemaan kaunista ja runsasaatteista luentoa _De amicitia_ tai _De senectute_ kirjoista. [_De amicitia_: ystävyydestä. _De senectute_: vanhuudesta. Ciceron teoksia] Tahdonpa kuvitella mielessäni että setäni Gudmund ja minä molemmat olemme vanhoja miehiä ja vanhoja ystäviä. Silloin luento soveltuu meihin. Minä sanon nyt teille jäähyväiset viikon päiviksi tai kauvemmas, sillä aatelkaapas, mestari, isäni ja minä olemme taaskin pyydetyt vieraiksi herra Tuure Jönsinpoika Roosin luo. Mutta älkäämme siitä asiasta puhuko!

* * * * *

— Isä, eihän minun tarvitse mennä tuohon hartaushetkeen, joksi hän sitä nimittää? pyysi Margit astuessaan isänsä kanssa alas maalarimajan portaita; en ole siellä koskaan tuntenut mielenylennystä.

— Enpä minäkään, päinvastoin olen vain tuntenut vastaanväittö-halua ja surumielisyyttä, vastasi Gudmund mestari; mutta olen mennyt sinne säilyttääkseni sopua ja näin aijon tehdä, kunnes mitta on kukkurallaan. Ymmärräthän, Margit, että kotirauhaa sitä mielii jos kalliistakin hinnasta, enkä tässä ajattele ainoastaan Lauria vaan enemmän, tuhannen kertaa enemmän äitiäsi.

— Mahdotonta on, isä, saada kotirauhaa ostetuksi. Myöntyväisyys ei hyödytä mitään. Sen tiedät. Minun tulee äitiäni sääli, mutta, isä kulta, häntä olisi sinun pitänyt käännyttää, sen olisin suonut.

— Häntä käännyttää? Mitä sanot?

— Niin, käännyttää häntä. Nyt on liian myöhäistä. Jos sinä korkeissa asioissa ja sielun tärkeissä kysymyksissä olisit jutellut hänen kanssaan yhtä paljon kuin lapsuudestani asti olet minulle niistä puhunut, olisi ehkä kaikki toisin.

— Taivaan Herra! huudahti Gudmund mestari, seisahtui ja löi otsaansa; Margit, luulenpa että olet oikeassa.

— Hän ei olisi sitten niin joutunut Laurin yksinvallan alle kuin nyt. Sinä olet jaloluontoinen mies. Lauri ei ole. Äiti olisi helpommin tullut sinun vaikutukseksi alaiseksi kuin hänen, sillä äiti on jalo hänkin, mutta hän ei tule toimeen ilman miehen johtavaa arvostelua.

— Taivaan Herra! sanoi mestari, istausi alimmalle porrasistuimelle, ja löi taaskin otsaansa. Margit, Margit, sinä puhut oikein. Mutta mitä nyt on tehtävä?

— Ei minun ymmärtääkseni muuta, kuin että heität menemään kaikki arvelemiset, sanot ja teet minkä tiedät oikeaksi, ja jätät seuraukset Jumalan käteen.

— Kuinka vanha sinä, Margit, olet? Täytithän hiljan seitsemäntoista vuotta?

— Niin, mutta minusta tuntuu kuin olisin melkein yhtä vanha kuin sinä. Olen elänyt sinun ajatuksistasi niin pitkältä kuin muistan, ja sen jälkeen myös tohtori Svanten, herra Svenin ja esimunkin ajatuksista. Olettehan minulle puhuneet, ikäänkuin olisin kuulunut teidän seuraanne; te olette kuka kulloinkin kertoneet minulle haasteluistanne "Suoraan sydämestä" liiton iltahetkinä. Mitä äiti näistä ajatuksista tietää? Ei mitään. Siinä vika on. Entäs ehtoovartiokävelymme, isä!

— Voi minua, voi minua! Oikeassa olet äitiin nähden.

Soittokello kalisi rajusti ja häikäilemättä, ikäänkuin sen käden hermot, joka kiskoili kellon nuoraa, olisivat siirtäneet soittajan sydämensisua kellon vaskeen. Gudmund nousi pystyyn mennäkseen.

— Isä, luuletkos meidän siltä olevan kiirettä, että kello soi? Lauri sitä salinakkunasta kalistelee, eikä minulle soittokellon äänessä, ole enempää isännyyttä kuin hänenkään äänessään. Isä, minulla on jotain muutakin sinulle sanottavaa, kun näin saamme tuttavallisesti jutella eikä minun tarvitse sinun edessäsi hävetä. Etpä tiedä, että Lauri on antanut minulle vitsaa...

— Mitä sanot?

— Niinkuin tiedät, rääkkää hän minua kyllä muutenkin, mutta näin häpäisevästi se ei vielä ole tapahtunut. Hän tuli eilen aamulla, äiti mukanaan, minun makuukammiooni, juuri kun nousin vuoteelta. Hänellä oli raippa kädessä. Hän lausui latinaisen sananparren, jonka hän selitti niin, että ynseitä naisia parannetaan selkälöylyllä; hän sanoi kirkkoisäin neuvoneen naisille selkäsaunaa, ja hän tahtoi kristillistä ja veljellistä rakkautta noudattaen ajaa ulos minusta ynseyden perkeleen. Sitten... minä pyysin turvaa äidiltä, mutta turhaan. Koetin puolustaida, mutta mitäs minä lapsi hänen väkevissä kourissaan mahdoin! Hän pieksi minun..

— Se roisto!... Anna anteeksi minulle, Jumalani! Ken sanoo veljellensä: sinä katala! joutuu velkapääksi suuren neuvoskunnan eteen, ja joka sanoo: sinä konna! on velkapää gehennan tuleen. Sitä enemmin jos isä niin pojallensa sanoo. Margit, luulen havainneeni jotain joka selittää paljon: Lauri on taitava väittelijä ja huomattava saarnaaja ja kuitenkin — hän on yksinkertainen.

— Arvi sanoo että hän on — pöllöpää.

— Se on liikaa sanottu. Tules nyt!

Hartaushetkellä oli saapuvilla mestari, Margareeta rouva, Margit ja Gunnar. Esityksen aineena oli ikuiset helvetinrangaistukset ja se päättyi seuraaviin sanoihin:

— Perkeleen valtakunta ei tule häviämään, silloin kuin maailma tuleen häviää. Se on pysyvä, vaikka uudet taivaat ja uusi maa syntyvät, ja mitä se on saaliikseen saanut, sen pitää se ijäti. Mutta kuinka ikiautuaat saattavat autuuttansa nauttia, nähdessään tuolla alhaalla kadotettujen vaivan ja surkeuden ja alati kuullessaan helvetissä olevain isäinsä, äitiensä, veljiensä, sisartensa, lastensa parkua ja hammastenkiritystä? Aivan hyvästi. Jos lapsia ei hemmotella, voivat he nautinnolla katsella kun elukoita kiusataan. Tämä kyky autuaissa niin varttuu ja täydellistyy, että he riemuun remahdellen katselevat kadotettujen tuskia, muiden kurjuutta nähdessään tuntevat he oman onnellisuutensa monin verroin enenevän...

Gudmund mestari nousi ja sanoi pontevalla äänenkorolla, vaikka kiivaudetta: Poikani, tämä on inhottavan kauhea oppi ja ääreti vahingollinen nuorten sielujen kuulla...

— Mitä uskallat sanoa? keskeytti häntä Lauri maisteri. Rouva Margareeta kohotti kätensä ja loi puolisoonsa peljästyneen katseen.

— Mitä olen sanonut. Margit ja Gunnar kielletään käymästä sinun esitelmiäsi kuulemassa. Itse en aijo tästälähin niitä kuulla.

Hän läksi. Margit otti Gunnarin kädestä ja seurasi perään. He kuulivat takanaan Margareeta rouvan itkua ja Lauri maisterin huudahtavan: tämä on kapinaa Jumalaa vastaan!

Gudmund mestari meni pajoille ja kutsui yhtä sälleistä. — Kuulepas, sanoi hän, ota alas tuo soitinkello! Sälli tuli tuoden tikkaat ja työkalut ja oli juuri alkamaisillaan, kun Lauri maisteri, joka salin ikkunasta näki mitä oli tekeillä, riensi alas ja asettausi hänen tiellensä.

— Takaisin mies!

Sälli väistyi takaperin ja heitti mestariin kysyvän katseen.

— Ylös ja toimita mitä minä olen käskenyt! sanoi Gudmund ja kohotti kumaran selkänsä suoraksi.

Sälli astui askelen eteenpäin. Lauri kourasi häntä niskasta, nosti hänet suoraan käsivartensa päässä ilmaan ja paiskasi hänet maahan niin rajusti, että mies parka pyörähti maassa.

Työ pajoissa oli seisahtunut. Sällit, työnjohtaja Klase etupäässä, seisoivat ovien ääressä katsellen kohtausta.

Jaloilles, koira! ärjähti Lauri ja potkasi kaatunutta. Silloin Klase kohotti äänensä ja huusi: Maisteri Lauri olkaa siivolla ja malttakaa mielenne! Me emme salli että vapaata sälliä näin pidellään.

— Menkää te pajoihin! karjaisi Lauri, muuten...

Hän astui nyrkit ojossa Klasea kohden. Mutta tämä juoksi pajaan ja tuli ulos heiluttaen vasaraa, valmiina lyömään. Silloin kajahti Gudmund mestarin ääni, kaikuvammin kuin milloinkaan ennen hänen eläessään:

— Takaisin, Klase! Takaisin poika! Takaisin sanon sulle, Lauri, ja ellet tottele, niin eipä sua auta maisterin, ei papin nimet. Niin kauvan kuin asut isäsi huoneessa, olet sinä hänen käskynalaisensa, ja sinä tottelet... muuten!

Lauri peräytyi askeleen, kääntyi ja silmäili isäänsä ikäänkuin hän ei olisi konnaan uskonut.

Gudmund mestari otti työkalut ja nousi tikapuita ylös. Muutaman tuokion päästä putosi soittokello maahan. Rautakannatin ja suojuskatto tulivat saman tien perään.

Rouva Margareeta, joka akkunasta katseli tapausta, istui kalmankalpeana tuolissaan, kun Lauri tuli hänen luoksensa.

Isä meni maalarimajaan. Hänen vapisi joka jäsen, ja tuntikausiin hänen oli mahdoton pitää sivellintä kädessään.

XVI.

VIIMEINEN ILTAVAHTIKÄVELY.

Gudmund ja Margit saattoivat seuraavana lauantai-iltana Gunnar Svantenpoikaa Talavidiin, jonne hänen oli määrä jäädä sunnuntaiksi Birgitin luo. Fabbe odotti heitä veräjällä. Hän vei Gudmundin majatalon vähäiseen pajaan, näyttääkseen tälle, kuinka taitavasti hän vähin varoin oli pannut sen kuntoon, ja arveli että mestari voisi muuttaa sinne nielloverstaansa suvikuukausiksi. Silloin tahtoi Fabbe supistaa kulkurielämänsä neljäntoista päivän mittaan. Pajasta vei hän mestarin talliin ja näytti hänelle siellä Smoolannin hevosen, nuoren ja somamuotoisen, mutta muuten samaa näköä kuin sen rodun hevoset. — Mestari, hän sanoi, tämä on se hevonen. Tulin silloin Slatten luota. Ei haluta minua käydä uudestaan siellä. Joka jäseneni tärisi, kun hän iski toisen terävän silmänsä minuun... Vieläkin värisyttää ajatellessani.

— Onkos hän silmäpuoli?

— Väliin silmäpuoli, väliin kaksisilmäinen.

— Kummallista. Mitäs sulia oli hänen luonaan asioitavaa?

— Kuljeskelin korpimaita ja oli multa todella asiaakin hänelle, mutta luullakseni se oikeastaan oli kohtaloni, joka joudutti minut hänen luoksensa. Tahdon vain nyt sanoa, että Slatte lähetti teille hevosen viimeisenä maksueränä siitä asekuormasta, kuin tiedätte.

— Ei se vaihtokauppa ole minulle mieleen.

— Mutta hevonen on teidän pidettävä, vaan älkää sanoko mistä se on saatu. Sillä on kaksi arvokasta ominaisuutta. Se osaa tien Slatten linnaan, jonne minä en osaa, vaikka olen siellä ollut, ja sen on korvissa Slatten merkki — näettehän tuossa ristin, poikkiviiva kummassai sakarassa. Torinmerkiksi hänen väkensä sitä sanoo. Saatte luottaa siihen, että tällä hevosella saa ratsumies turvallisesti ajella Slatten seuduilla. Saankos minä nyt kysyä yhtä asiaa? Vierastavassa kuulin jonkun vapaasukuisen Hjon seuduilta kehuvan hankkineensa kartanonsa eteen ehkä kauniimman rauta-aidan Ruotsissa, sen joka seisoo aseseppä Gudmund Gudmundinpojan talon edessä Jönköpingissä. Onko tosi, että olette sen myynyt?

— En minä ole sitä myynyt enkä aijo myydä.

— Sitten kai Lauri maisteri on sen myynyt.

* * * * *

Ehtoopuoleen palasivat Gudmund ja tyttärensä kaupunkiin. He vaelsivat ääneti Länsi-ahteita alas. Taivas asui raskaana ja synkkäpilvisenä Vetterinlaakson päällä, ja ison järven pinnalla, jolta kevätmyrsky hiljan oli jään murskannut, vivahtivat valontaitteet mustaan ja harmahtavaan, olivat usvaisen ja kalsean näköiset Metsä toisella puolen alannetta näytti mestarin mielestä siltä kuin sen olisi leveällä siveltimellä vetää sivahuttanut joku päiviinsä kyllästynyt maalaaja, suuttuneena muuta väriä vetelemään kuin tummaa tummalle. Kaupunki, jonka nähdessään hän ennen aina riennätteli askeliaan onnellisen kodin suojaan ehtiäkseen, makaili siinä mykkänä ja viehäkettä vailla; solakka kirkontorni häämöttää sojotti aavemaisena hämärtävässä utuilmassa. Junebäckille tultua seisahtui Gudmund ja katsahti tuonnemmas pyhän Pietarin kappelille ja hautausmaalle päin. Hänellä oli siellä sukuhautansa. Vaaleansinervä usma uhuten suoperäisestä alangosta kattoi kalmiston ja häälyi siekaleina jalavain ja vahterien oksista. Maahan tuijotellen asteli mestari raskain askelin Bylidin mäkeä ylös kaupunkiin. Hän piti Margitin kädestä ja haaveksi: tämä käsi oli hänestä ikäänkuin menemäisillään olevan onnen jäännös sekä uskollisuuden lupaus kolkkojen vaiheiden tullessa. Kun hän seisahtui porttinsa eteen, seisoi siinä Gorm koira, kurottaen kuonoansa rautapienojen välistä, ja tervehti isäntäänsä hiljaa uikuttaen. Mestari silitti hyväillen koiran päätä ja katsoi sen silmiin. Mitä murhetta ne lausuivatkaan!

Talonrenki tuli avaamaan. Hänen näytti olevan mielensä kuohuksissa.

— Mikä sinua vaivaa? Onko mitä tapahtunut?

— On, mestari Gudmund. Valkoruusua (se oli tuon valkoisen tamman nimi) ette enää koskaan saa nähdä.

— Mitä sanot?

— Teidän mentyänne tuli koninylkyri ja pyysi saada puhua poikanne kanssa. Lauri maisteri tuli pihalle, meni talliin ja talutti ulos Ruusun. Kyllähän se tepasteli ja koetti tehdä vastarintaa, sillä se on häntä aina pelännyt. Mutta maisteri otti rautahangon tallin oven vierestä ja lyödä huimaisi sillä kerran hevosta poikki selän. Luulen että selkäranka katkesi, sillä tammaa täytyi vetää ulos marhaminnasta askel askelelta, ja joka askelella se parahti niin surkeasti, ett'en voi sitä eläissäni unohtaa. Kun taluttaminen kävi niin hitaasti, juoksi Lauri maisteri pajaan, otti ahjosta tulisen raudan ja poltti sillä tammaa takaapäin.

Margit kirkaisi kauhusta. Gudmund mestari pyysi:

— Vaiti, vaiti! ei enää sanaakaan!

— Näkikö sitä äiti? kysyi Margit.

— Näki ja itki, kun Ruusu parkui, ja hän sanoi Lauri herralle: tiedäthän varmaan että teet oikein?

— Vaiti, vaiti! toisti Gudmund mestari ja pusersi kouraansa suonenvedon-tapaisesti yhtä rauta-aidakkeen pertuskan vartta.

— Margit, kuiskasi renki, Gormi ulvoi hirveästi järviaitan portissa nähdessään tätä. Valkoruusu ja hän olivat aina niin hyvät ystävät. Lauri maisteri uhkasi tappaa Gormin ja hän tekee aina mitä hän uhkaa. Koeta pelastaa Gorm! Kortebohon lähettämisestä ei ole mitään apua.

— Antti, mene sinä nyt heti — viipymättä, kuuletkos! — pormestarille Gormin kanssa ja sano minulta terveisiä Arvi Niilonpojalle. Kerro hänelle mitä on tapahtunut ja pyydä häntä suojelemaan koiraa. Hän sen tekeekin. Hän ei anna sitä suojastaan pois. Minä menen huomenna Gormia katsomaan.

* * * * *

Illallista syötäessä ei Margarccta rouva ollut saapuvilla. Naispalvelija ilmotti hänen aikaisin menneen levolle. Tämä ei ollut mitään uutta; hän teki nyttemmin aina niin, ja hän tarvitsi sen. Hän, niin tottunut onneen, oli jo kauvan elellyt aikojaan, saamatta sielulleen päivänpaistetta. Kesken talonaskareita, jotka muuten tuottivat hänelle huvia saman verran kuin työtäkin, istahti hän usein itkemään ja käsiänsä vääntelemään, kun ei kukaan nähnyt. Mikä vaivasikaan Gudmundia? Sitä hän kyseli. Hän oli toivonut tälle elonsyksyä ihanaa kuin kaunis takasuvi. Hän oli toivonut hänelle uuden kevään elpymistä siinä lämpimässä ja valossa, joka säteili pojan pontevasta toimesta ja Jumalalle altistuneesta innosta. Eikö tämä poika ollut kuin Libanonin seetri määrätty pylväänä Siionin templiä kannattamaan? Eikö kaikki mitä hän tahtoi ollut harkittu kaukaa ennalta näkevällä älyllä ja eikö se tähdännyt ainoastaan hyvään päämäärään? Ja kuitenkin — pojan palattua kotiin vanheni Gudmund silminnähtävästi päivä päivältä, hän ei viihtynyt enää missään, paitsi maalarimajassaan, karttoi mikäli mahdollista pojan läheisyyttä, ei osottanut sitä isällistä leppeyttä, joka on omalle pojalle annettava, ja, vaikka olikin ainoastaan koulua käymätön käsityöläinen, väitteli hän oppinutta vastaan, tämän selittäessä Jumalan sanan oikeaa käsittämistä, olipa äskettäin kohdellut häntä varsin sopimattomastikin. Ja kuitenkin oli Lauri menetellyt niin maltillisesti, jättäen niin kauvan kuin suinkin toimeenpanematta milloin minkin tarkoin mietityn parannuspuuhan, eikä suinkaan väkirynnäköllä ajanut käännytystyötä, vaan koetti pikemmin viittauksilla ohjata isää perikadon tieltä pelastuksen tielle. Mikä vaivasi hänen Gudmundiaan? Sitä rouva ei saanut selville.

Aina soittokello-kohtauksesta asti oli Lauri ottanut tavakseen syödä ateriansa lukukammiossa. Gudmund ja Margit istuivat yksinään pöydässä, ja tämä yksinäisyys oli mestarin mielelle virkistys, vaikka tosin surunsävyinen. Oli taas tullut iltavartiokävelyn hetki. Sitä oli viime aikoina toimitettu konemenoisesti. Äiti oli arvellut sitä suottaiseksi. Lauri oli sanonut sitä epäkäytännölliseksi ja lapselliseksi, jollei pahemmaksi, ja oli vaatinut Margitilta selontekoa siitä mitä hän ja isä näillä retkillä keskenään juttelivat.

Mestari sytytti lyhdyn, ja he kulkivat ääneti tuon pitkän huonejonon läpi, portaita ja tikapuita ylös ja alas, puolipimeiden tai pilkkopimeiden kamarien kautta, ylisiä, parvia, holvia sekä solakujia myöden, joihin ei yhtäkään lempeää tähteä nyt pilkottanut Gudmund asteli entistään raskaammin ja kuitenkin nopeammin. Joskus korotti hän vanhaan tapaan lyhtyä kattomalkoihin päin tai vilotutti sen valoa jonkin sopen perimpään piiloon. Ennen teki hän tuota nauttiakseen valojen ja varjojen leikkisillä-olosta ja nähdäkseen mielikuvituksen silmillä rattoisia kotihaltia-haamuja vilahtavan näkyviin ja lymyilevän jälleen vuolihirsien taa ties mihinkä komeroihin. Nyt ei hän enää nähnyt mitään tämmöistä. Ilmanhönkä Vetteriltä, uhotessaan sisään aukoista ja raoista, tuntui sydäntä kylmäävän ja sen perästä kuului mieltä masentavia huokauksia ja vikinää. Vasta järviaitan ylisillä mestari pysähtyi. Hän istahti lattialaahkolle ja kallisti otsansa käsiinsä.

Margit oli eilisestä asti itsekseen hautonut uutista, joka hänen piti ilmottaa isälleen, jotta tämä aikanaan ehtisi estää aijotun toimenpiteen. Mutta sopivaa tilaisuutta ilmottamiselleen hän ei vielä ollut saanut, ja nykyhetki ei ensinkään siihen sopinut. Lauri oli näet hänen kuullensa lohduttanut äitiään sillä että tuo pakanallinen tulitupa, josta he molemmat välisti olivat kuulleet kummallisia ääniä, ennen pitkää tulisi revittäväksi. Hän ei muka enää aikonut isälle sen enempää asiasta puhua, sillä Jumalan edessä oli hänellä oikeus, mutta jos häneltä puuttui maallista oikeutta, niin voisihan isä haastattaa hänet tuomioistuimen eteen. Lisäksi oli hän päättänyt, isältä lupaa pyytämättä, siirtää kirjansa maalarinmajaan ja sisustaa sen itselleen lukukammioksi. Jos isää sitten haluttaisi istua siellä tuhrimassa, olkoon se hänen vallassaan, kunhan vaan luopuu paavilaisista kuvailuksista. Lauri oli tuonut Saksasta kymmenittäin Martti Lutherin kuvia, tehtyjä karkean, törkeän ja kaikittain onnistumattoman puupiirroksen mukaan, sekä sitä paitse uuden, melkoisesti parannetun puupiirroksen tuosta merkillisestä, Tiberistä saadusta paavikalasta, siitäkin useita kappaleita. Nämä aikoi Lauri antaa isänsä väritettäväksi. Siten tuhrailu ei ainakaan vahingoittaisi hänen sieluansa.

— Margit, virkkoi vihdoin Gudmund mestari, selvästi näen, että se ystävällinen, hauskan salaperäinen henki, joka ennen seurasi meitä näillä iltakävelyillämme, on taloni tiloilta paennut. Olen nyt kuullut sen sanovan alakuloiset jäähyväisensä. Tuntuu mielestäni itselläni olevan oikeus surra sen ikimenoa, jos vaan en suruuni sekota nurinaa ja kiittämättömyyttä. En saa unohtaa enkä olekaan unohtanut, että vaikka eloni ilta laskeekin pilviin, on minulla kuitenkin takanani elonpäivä, jota kirkastaa harvalti suotu rauha ja ihanuus. Ja vielä olet sinä minulla. Se ikävyys, joka nyt on kohdannut minua, on lempeä kuritus siihen verraten mitä moni muu joutuu kärsimään.

Ja nyt mestari tyvenellä, tunteellisella, Margitin mielestä suloisen sointuvalla äänellä, tytön kyynelten viljalti valuessa, lausui Jumalalle kiitosrukouksen kaikesta ilosta mitä hän eläissään oli saanut nauttia ja siitä että Jumala oli luvannut syntisille armoa ja iankaikkisen elämän.

Noustuaan pystyyn hän lausui: Margit, olkaamme huoletta. Minun on valittava kahdesta tiestä jompikumpi: joko yhtenäinen ottelu Laurin kanssa tai erään tuuman toteenpano, jota vasta tänä iltana olen alkanut ajatella. Edellinen tie käy minulle liian tukalaksi, eikä saata muuta kuin viedä tappiolle, sillä mies, jota arveluttaa, ei tämäntapaisessa taistelussa pidä puoliaan sitä vastaan joka ei häikäile. Hauska kotielämämme tässä isieni talossa ei enää ole pelastettavissa; se on jo häviöllä. Heidän ja lapsuuteni muistoja kohtaa häviö. Minun täytyy kestää tämä uhri nurkumatta. Mikä minulle on rakasta ja mihin sydämeni on kiintynyt, oli tuo ihminen, eläin tai kalu, sitä rynnäkkö etupäässä tähtää. Mutta minulla on suunnitelmani. Ole siis huoleti ja kärsivällinen, Margit, mitä tahansa tapahtuneekin.

* * * * *

Työmestari Klase istui tänäkin iltana pankollaan laiturilla, missä hän kerran oli istunut Knipperdollingin kanssa. Veden loiske sekaantui siihen kuiskinaan, jolla hän jutteli pajatoverinsa ja uskotun ystävänsä Jonni Torstinpojan kanssa. — Seitsemän miestä, vähäinen väki... Mutta pelottomia miehiä, jotka tietävät mitä tahtovat... Siionin lippu... On Jumala ennenkin ihmeitä tehnyt... Kirje Knipperdollingilta... Entäs sitte vaikka kaadumme?... Kehnoja liittolaisia... Ne potkaisemme tieltä... Kumma, ettei huhua ole levinnyt... Niilo Arvinpoika sukkela mies ja osaa uskottunsa valita.

* * * * *

Päivänä edellisen perästä, kun Gudmund mestari niellopajasta lähdettyään oli tullut maalitupaansa, tapasi hän siellä Lauri maisterin sijottuneena pöydän ääreen, jolle oli kasattu kirjoja ja kirjotuskaluja. Pöytä oli nostettu siihen, missä päivän valo sopivimpana suosi mestarin sivellintöitä. Maalauspöytä oli siirretty toisen akkunan alle, ja Gudmund näki siinä joukon puupiirroksia kuvaten Martti Lutheria ja paavikalaa, sekä läjän kulta- ja hopearahoja.

— Mistä nämä rahat? kysyi mestari.

— Ne ovat sinun omiasi. Tiedät että rauta-aidake tulee poistettavaksi. Jo aikaa sitten osotin minä asian toivottavaksi, enkä muista että sinä väitit mitään pätevää sitä vastaan. Se otetaan tänään pois ja talletetaan kalustoaitassa, kunnes ilmaantuu sopiva tilaisuus saada se laivalla viedyksi Hjohon. Sen on ostanut ritari Pietari Ulf. Rahat pöydällä ovat siitä maksua. Me panetamme lauta-aidan sen sijaan.

— Mitä tarkotat näillä puupiirroksilla?

— Että sinä ne värität, koska et näy pääsevän voitolle tuosta maalaamisen halustasi. Näitä värittämällä et ainakaan tee syntiä.