Part 11
— Ne ovat rumia, sangen rumia nähtäviä, sanoi mestari, otti ja pani ne sille pöydälle, jonka Lauri maisteri oli itselleen anastanut; jos ne ovat väritettävät, saat itse tai joku muu sen tehdä.
Lauri ei sanonut mitään, mutta ajatus että _hän_ tuhrisi väreillä tuntui hänestä liian hävyttömältä.
Valkoruususta ei virketty sanaakaan.
Mestari ei ollut siinä mielentilassa, että häneltä olisi maalaustyö sujunut. Hän otti Arvi Niilonpojan piirustuksen ja paranteli sitä minkä taisi, sillä hänen värisi kätensä, ja se sisäänpäin kääntynyt kiivaus, josta hän oli puhunut, kirvelteli sydämen seutua. Puolen tunnin äänettömyys. Lauri maisteri kirjotti. Lakattuaan kirjottamasta sanoi hän: Olen kutsunut entisen suojattisi, ystäväni ja kumppalini Wittenbergistä, maisteri Drysiuksen Rogbergasta, tulemaan meille päivällistä aterioimaan jonakin päivänä. Se on minun mieleisen! mies. Kutsun tarkotus on se että hän näkisi Margitin. Tämä tarvitsee semmoisen aviomiehen. Kuta pikemmin Margit tulee pois talosta, sitä parempi hänelle itselleen.
— Vai niin? Aikooko Drysius pyytää minun suostumustani, vai luuleeko hän ilman sitä tulevansa toimeen?
— Tietysti hän pyytää ja saa sinun suostumuksesi.
— Minä puhun asiasta Margitille.
— Hänellä ei ole, minun ymmärtääkseni, asiaan mitään sanomista.
— Niinkö luulet. — Äänettömyyttä.
Lauri maisteri nousi ja lähti. Hänen piti panna kirje menemään ja hänellä oli paljo puuhattavaa kaupungilla.
* * * * *
Mestarilla ei nyt ollut silmänräpäyksen rauhaa maalarimajassa, eipä Laurin poissakaan ollessa, sillä ihmisiä, jotka tahtoivat puhella tämän kanssa kaupungin, kirkon tai omista asioistaan, haki häntä ehtimiseen sieltä, ja välipäillä istui mestari kuunnellen, eikö poikaa tai niitä, jotka häntä hakivat, kuuluisi portaista. Maalata yritteli vanhus aikansa ratoksi, mutta huomasi etteivät aatokset ja tunteet seuranneet horjuvan käden käyteltävää sivellintä. Hän siirrätti maaluupöytänsä ja värikulhosensa "isien saliin", toivoen työn siellä paremmin menestyvän. Mutta eipä vaan: ei hän sielläkään muuta voinut kuin istua ja puolittain uneksia. Ja tästä tilasta hän muutamana päivänä heräsi asekalinaan. Lauri astui sisään, perässään miehiä, jotka toivat sylyksittäin kypäreitä, rautapaitoja, pertuskoja ja miekkoja.
— Tulitupa joutuu, kuten tiedät, purettavaksi, ilmotti Lauri, ja sinä olet kai samaa mieltä, kuin minäkin, että täällä salissa sopii paraiten tallettaa näitä aseita.
Mestari muutatti maalaripöytänsä ylös vanhaan lastenkamariin. Siellä sai hän toistaiseksi olla rauhassa.
Hänen juolahti mieleensä, että hän kun ei voinut maalata, huoltensa huventamiseksi voisi katsella ja tarkastaa kaikkia mitä hänen siveltimensä oli luonut niinä kolmena vuosikymmenenä, jolloin hän oli tätä jaloa taidetta harjotellut. Kaikkein useimmat pergamentit olivat tallella hänen kaapissaan maalarimajassa. Lauri istui siellä ja kirjotti. Mestari avasi yhden kaapeista eikä löytänyt mitään.
— Etsitkö jotain? kysyi Lauri.
— Maalauksiani.
— Ne minä olen polttanut, Jumalalle kunniaksi. Tässä talossa ei saa piileytyä mitään paavinuskoa.
— Oletko ne kaikki polttanut?
— Kaikki. — Lauri jatkoi kirjottamistaan. Jotain kaatua jysähti laattialle. Lauri katsahti ylös työstään ja näki isänsä makaavan pyörtyneenä. Hän otti vettä ja valeli hänen päätänsä, ja kun mestari loi auki silmänsä, auttoi hän hänet jalkeille.
— Kuinkas jaksat, isä?
— Hyvin. Kiitos! — Gudmund mestari horjahteli ulos. Hän aikoi mennä laiturille ja levätä siellä rahilla, sillä siellä puhalsi raikkaasti ja virkistävästi, arveli hän. Mutta se oli jäätävän kylmä ahava, ja Margit, joka samalla kohtasi hänet, saattoi hänet ylös lastenkamariin.
* * * * *
Kummallista, huomautti mestari Margitille, kun he muutaman päivää jälestäpäin istuivat tuolla ylhäällä ja kuiskien juttelivat, samalla kuin talttuvan hajottamisesta syntyvää kolinaa vähä väliä kuului vasarainpauketten lomasta pajoista — kummallista, oloni alkaa tuntua terveemmältä ja turvallisemmalta samassa määrin kuin vauriot minua kohtaavat. Yksi asia vain vielä huolestuttaa minua.
— Drysiusko? kysyi Margit. Älä hänen tähtensä mieltäsi vaivaa!
— Ei, ei Drysius. Siitä puuhasta ei nyt kumminkaan Jumalan avulla pidä mitään syntymän. Sinä tiedät, etten minä pelkurimaisuudesta näin äänetönnä anna itseäni rääkätä, tiedätpä myös mihin asti olen vetänyt myötäperäisyyteni rajaviivan. Ei, minua huolettaa se seikka että Lauri ehkä hakkuuttaa maahan hoitopuumme, ennenkuin me kaksi olemme tuumamme toteuttaneet. Minä en tahdo nähdä sen kaatuvan. Näin unta siitä viime yönä ja herätessäni ahdisti sydäntäni. Hoitopuu, joka näkyy Länsi-ahteilta ja järveltä nähden kohoo melkein kirkontornin huipun tasalle... jonka iso-isä istutti ja joka niin monta vuotta on levittänyt varjoansa pihallemme ja kukkiessaan täyttänyt sen tuoksulla... Lehmus jonka suhinaa läsnä kuuntelut pikku sängystäni, ja joka urunsävelin säesteli äitini rukouksia! Kuulin unissani hoitopuun vaikeroivan kirveen iskujen alla; kuulin äänen siitä kysäisevän, mitä pahaa se oli tehnyt, ettei saanut linnunlaululla, vilpovarjoila ja kukkaislemulla ilahuttaa myöskin Margitin ja Laurin lapsia, kun he joskus vastedes tänne tulevat. Näin sen jalon latvan vaipuvan maahan ja laululintujen säikähtyneinä lehahtavan lentoon ja kohta laskeuvan katsomaan särkyneitä pesiään ja poikasiaan. Pois minun täältä täytyy pakoon, ennenkuin se häviö tapahtuu. Mutta ehkä sentään olisi parempi, että se tapahtuu niin pian kuin mahdollista, ennenkuin laululinnut tulevat. Kottaraiset saapuvat aikaisin, Margit; luulenpa saavamme ne piankin tänne. Peipposet tulevat jo alussa huhtikuuta, toisinaan varemminkin.
* * * * *
Drysius maisterille päivällistä tarjottaessa palveli Margit pöydässä. Drysius oli kalpea, laiha, säännölliskasvoinen mies. Lauri ja hän olivat monessa erinkaltaiset; mutta sittekun he huomasivat kirkollisissa asioissa vetävänsä yhtä, oli luonteiden erilaisuus vaan omansa vahvistamaan heidän nuoruutensa ystävyyttä. Drysius polveutui vanhasta Jönköpingin porvari-ylimyssuvusta, jossa arvokas kultasepän-ammatti kauvan oli periytynyt isästä poikaan ja jonka keskuudesta usein oli valittu pormestareita. Mutta vähitellen oli suku ränstynyt Hänen isänsä, joka oli työmies, haaveksi suvun kunnian entiselleen kohentamista tämän pojan kautta, joka sentähden määrättiin käymään lukutietä. Gudmund mestari antoi nuorelle Jonaalle vaatteet ja ruoan sekä toimitti hänelle kouluopetuksen, siitä asti kuin tämä muitten poikain etupäässä kerran jouluna oli mestarin portilla, tulisoihtujen loisteessa, laulaa helähytellyt _Quem pastores laudavere_ ja _Puer natus in Betlehem_. Lauri ja Jonas ihailivat jo poikina toisiaan. Jonas ihmetteli Laurin tavatonta ruumiinrotevuutta ja lannistumatonta rohkeutta, hänen häikäilemätöntä, usein hävytöntäkin käytöstään vanhempia ihmisiä kohtaan, hänen kykyänsä nyrkkien, ryhdin, katseen ja äänen voimalla hillitä ja hallita kaupungin koko poikalaumaa. Laurissa oli lisäksi vielä yksi ominaisuus, jota Jonas itse puolestaan ei kenties ihaillut, mutta osasi kuitenkin edukseen käyttää: anteliaisuus. Hän oli jo poikana runsaskätinen ja aulis antamaan, ja nyt miehenä hän ei säästellyt rahoja eikä työtä toisten hyväksi, joita hän syystä tai toisesta oli päättänyt auttaa. Hän oli, samoin kuin kaikessa, hyväntekeväisyydessäkin itsepäinen. Lauri puolestaan ihmetteli Jonaan harvinaisen tarkkaa muistia, joka tuota pikaa voitti pisimmätkin luettavat ja sai senkaltaiset opinnot, joita harjoteltiin, leikin lailla luistamaan päähän. Ja häntä kummastutti ja huvitti Jonaan jo aikaisin ilmaantunut elinkeinokkuus, josta vähitellen varttui ankaran ahne, mutta kauniilta kuuluvilla periaatteilla panssaroitu itaruus. Kun Lauri poikana kouluun tullessaan toi mukanaan leivoksia tai muuta hyvää, jakoi hän tuomisistaan toverille. Mutta kerran kun tällä sattui olemaan kaksi leivosta ja Lauri pyysi häneltä toista, niin Jonas, tehdäkseen sen kerrassaan mahdottomaksi, ammotti suunsa selko selälleen ja työnsi kitaansa molemmat leivokset yhtaikaa. Laurin mielestä se oli sukkelaa ja hän nauroi.
Kulungit Jonaan Wittenbergin matkasta suoritti Gudmund mestari. Siellä nuori herra tuli toimeen mainiosti, toipa vielä palatessaan rahasumman, hankittuaan sen siten että hän hyvin halvasta osti, ellei lahjaksi saanut, pois lähteviltä ylioppilailta huonekaluja ja tarvekapineita, myydäkseen ne sitten vastasaapuneille kokemattomille ylioppilaille niin kalliista hinnasta kuin suinkin sai.
Laurilta oli Jonas oppinut käyttäytymään arvokkaasti. Ehkä tuo osaksi myös lienee ollut sukuperintöä. Jolloinkulloin, harvoin kumminkin useammin kuin kerta vuodessa arvokkaisuus heitettiin männikköön. Silloin Jonasta oikein vaivasi hurjailuhalu, vaikka hän tosin sekä maineensa että taloutensa takia oli siksi tarkka, että kävi ainoastaan anteliasten ja vaiteliasten ystäväin luona. Hurjalle tuulelle tultuaan hän joi suhdattomasti, lauleli rivoja ylioppilaslauluja saksaksi ja latinaksi, nakkeli olutkippoja ja haarikoita akkunasta ulos, jyllästi ja mellasti kumoon pöydät ja lavitsat ja pirstoi mitä särkyvää käsiinsä sai. Tämä ei ollut tähän asti hänen arvoansa vahingoittanut. Saarnamiehenä kuultiin häntä mielellään. Lauri ihmetteli myös hänen oppiansa. Nykytoimikseen Drysius teki tutkimisia ja puuhaili valmistavia esitöitä "Perkeleen historiaan". Lauri vakuutteli että miehen teräväpäisyys oli sillä alalla päässyt tosi-keksintöjen perille.
Margitille ei Drysius ennen päivällistä, sen aikana eikä sen perästä virkkanut sanaakaan. Tiesihän tyttö jo hänen tulevan kosijana, tiesi olevansa hänen vaimokseen määrätty. Sitä enemmän pöytävieras jutteli Margareeta rouvan kanssa. He olivat erinomaiset ystävät. Gudmund mestaria hän kunnioitti "jalon hyväntekijänsä" nimellä, mutta muuten heillä ei ollut mitään toisilleen sanottavaa.
Pöydässä huvitteli Drysius seuraa kertomalla muutamia noita mainituita keksimiään. Kuinka on selitettävä, kysyi hän muun muassa, että perkele niin helposti viekoitteli Eevan syömään kiellettyä hedelmää? Ihan epäilemätöntä on, että hän voitti hänet imarruksilla ja lupauksilla. Naista voipi kahdella tavalla imarrella: kiittelemällä hänen todellista tai luuloteltua kauneuttaan taikka hänen ymmärrystään. Kumpaa tapaa perkele käytti? Tutkijat ovat tähän asti otaksuneet hänen imarrelleen naista kauniiksi ja luvanneen hänelle lisättyä ihanuutta. Drysius lausui olevansa toista mieltä. Sillä mitä iloa Eevalla olisi ollut kauneutensa enenemisestä? Eihän hänellä ollut kilpailijaa pelättävänä, niinkauan kuin hän oli kahden Aadamin kanssa paratiisissa. Eihän siellä toista naista ollut, johon Aadam häntä olisi voinut verrata, ei ketään toista, jonka takia hän olisi voinut Eevan hyljätä. Ja vaikkapa tämä olisikin ollut kaunis kuin enkeli, puuttui häneltä kuitenkin tilaisuutta kauneudellansa sytyttää Aadamissa lemmenkateuden liekkiä, koska tämä oli ainoa saatavissa oleva miehenpuoli. Tästäpä siis jotenkin todenmukaisesti seuraa, että kiusaaja vietteli Eevan uskottelemalla häntä että hän järjeltään oli miehensä vertainen, jopa järkeään kehittämällä voisi päästä miestä korkeammallekin, häntä viisaammaksi, jolloin valta ja hallitus siirtyisi mieheltä vaimolle. Tästä keksinnöstään Drysius sitte johti _sensus moralis_ päätelmänsä tähän tapaan: kun vaimo moittii ja saivartelee miehen tekoja ja siten yrittää asetella ymmärrystänsä hänen ymmärrystään ylemmälle, hairahtuu hän siihen syntiin, joka riisti meiltä paratiisin päivät. Hurskas vaimo alistuu miehensä tai täysikäisen poikansa päätösten alle ja ajattelee hänen aina olevan oikeassa, vaikkapa hän olisi väärässäkin.
Margit älysi Drysiuksen tällä tavoin tahtoneen ajoissa ilmottaa hänelle avioliitto-ohjelmansa.
Oppinut herra osotti senjälkeen, ettei käärme ennen syntiinlankeemusta madellut mahallaan. Se tuomittiin siihen alennustilaan syystä että se vietteli esivanhempamme. Siitä seuraa, että käärme sitä ennen käveli pystyssä, ja koska Eeva katseli sitä mielisuosiolla, on uskottavaa että käärme käyttelihe hovimaisesti ja komeilevasti. Arvattavasti sillä myös tuossa tilaisuudessa oli roimahousut jaloissa...
— Jos osaat sitäkin syillä perustaa, keskeytti Lauri, niin huudanpa _plaudite!_
— Kaikki auktorit ja saamamiehet sanovat yksimielisesti, että roimahousut ovat pirun keksimät ja että hän on itsekin niitä pitänyt. Kysymys laatiutuu siis tähän muotoon: onko ajateltava, että perkele, joka tällä keksimällään eritoten tähtäsi naisten viettelemistä, olisi itse luopunut sitä käyttämästä tuona valtakuntansa maan päälle perustamisen perin tärkeänä hetkenä, jolloin hän vietteli Eevan? Minä vastaan: ei, se ei ole ajateltavissa. Tähän tulee lisäksi yksi todistus. Aadam ja Eeva kulkivat paratiisissa alasti. Miksi? Siksi että alastomuus silloin oli viattomuuden leima, viattomuuden aateliskilpi. Olisikohan asiain näin ollen käärmekin, viattomuuden vihollinen, kulkenut alastonna? Mahdotonta. Hänellä oli yllään puku, mutta ei hameen liepeet, sillä ne ovat Jumalan keksimät, sen tiedämme. Mikäs hänellä sitten oli pukuna? Jos tahdomme ajatella, mitä pukua perkele lienee käyttänyt, on meidän valittavanamme joko hänen oma häjy keksintönsä taikka inhimillisten rättiseppäin toisinaan kevytmieliset, mutta ei koskaan niin hävyttömät keksinnöt. Tästä vaihtopuolisesta päätelmästä on helppo selvitä. _Ergo_: perkeleellä oli yllään roimahousut, kun hän vietteli ensimmäiset vanhempamme.
— Lauri maisteri seurasi toteennäytön johdejonoa ihastuksella, Margareeta rouva kituutteli sitä hurskaalla opinhalulla. Margit epäili Drysiuksen tarkottavan Arvi Niilonpoikaa. Gudmund mestari sanoi itsekseen: inhottaa kuulla tuommoisia selityksiä. Ne tuntuvat mielestäni solvaisevan kaikkein pyhintä. Pyhän raamatun kertomus syntiinlankeemuksesta sisältää pohjattoman syvyyden hengellistä totuutta. Käsittämätöntä, ettei jokainen meistä sitä tajua. Tässä oppinut mies seisoo syvyyden partaalla, ja tuijottaa sinne, mutta ei näe edes pintaakaan semmoisenaan, vaan ainoastaan oman hulluutensa kuvastuksia.
XVII.
AARTEENKAIVAJA.
Mestari Gudmund oli lakannut maalaamasta. Aamulla aikaisin teki hän kiertokäyntinsä pajoissa ja vietti tunnin tai pari niellopajassa; sen tehtyään hän tavallisesti joka päivä lähti ratsastaen Kortebohon ja sieltä Talavidiin, jonka pajassa hän kahden kesken Fabben kanssa jutteli pitkät jutut Olipa hän tämän kanssa niinikään pakinoinut talontilansa kujalla, jolloin Fabbe oli häneltä huostaansa saanut niitä näitä lippaita, jotka hän vei Talavidiin talteen paikkoihin, jonne oudon ei ollut helppo osata.
Sinä päivänä kuin Drysius oli kutsuttu vieraaksi Gudmund mestarin pöytään, istui Talavidin arkituvassa renttumainen mies, joka puhua sokerteli saksanvoittoisesti, pyytäessään ruokaa ja olutta. Hän oli puettu niinkuin kuljeksiva saksalainen _scholaris_ (koululainen) ja miekka oli vyöllä, joka kiersi likaisen, kuluneen, paikatun ylioppilaslevätin. Reppu, jonka hän oli pannut laattialle viereensä, oli suuri ja näytti täyteen sullotulta. Ei hän puhunut mitään kellekään niille matkamiehille, joita tuli ja meni, ja päivän laskiessa hän maksoi ja lähti astumaan Jönköpingiin päin. Ulkopuolella kaupungin itätullia hän istahti ojaan, josta hän nähdessään ratsumiehen tulevan kaupungista päin, nousi ylös. Ratsumies oli Drysius. Tämä astui maahan hevosensa selästä ja talutti sitä ohjista, sillä välin kuin hän keskusteli kuljeksijan kanssa. He olivat nähtävästi sopineet yhtyäkseen.
— Olen nyt kyllästynyt kiertelemään Ruotsin maata, virkkoi kulkijain. Sinä minun tänne pohjan perille viekottelit tulemaan. Sinä minulle Wittenbergissä kehuit Ruotsissa olevan tuhansittain muinaisaikuisia hautakumpuja aarteita sisässään. Sinä kehuit Valandin ja Albrianin ja herelingien aarteiden olevan tänne maahan kaivettuina. Olkoon niinkin; mutta hautakumpuja ja kalmankoloja olen sadottain suurella vaivalla, useinpa hengenkin vaaralla tutkinut, ja paraissa tapauksissa löytänyt jonkun pahanpäiväisen korukapineen miestä, naista tai hevosta varten, niitä näitä vanhoja aseromuja, mutta tuskin enempää kuin mitä olen tarvinnut maksaakseni olveni, leipäni ja jalkineeni matkoillani. Anna nyt minulle rahaa, jotta pääsisin täältä pois!
— Enpä annakaan, sanoi Drysius. Ole kärsivällinen ja pitkitä kaivamisiasi! Joka etsii, hän löytää.
— Vuosi aikaa sitten sain tietää, mistä voisin löytää — jopa löytää äärettömän paljokin. Mutta ensinkin se aarre ei ole saatavissa lapiolla, ellen saa kaivaa vapaasti ja käyttää palvelukseeni sata miestä? Kenties en löydä sitä sittenkään, sillä en tiedä kuinka syvällä se piilee. Mutta kaikki velhojen kirjoissa ja kirjotuksissa sekä kansantarinoissa mainitut merkit ovat siellä minulle ilmestyneet, ja seudun asukkaat ovat monessa miespolvessa perättäin tienneet, että aarre on olemassa. Mutta ilman loihtulukuja on mahdoton saada sitä ilmiin. Täytyy kiristää haltioita kantamaan aarretta luokseni. Ja tiedänkin, miten siinä on meneteltävä. Faustin "_Kolmikertainen hornanväkivipu_" on minulla täällä levättini alla, ja noitapiiriin sekä suitsutuksiin tarvittavat aineet ynnä turvakeinot, mitä loitsija tarvinnee, on minulla osaksi täällä repussani, osaksi kaivettuna sen tien viereen, josta paikalle päästään. Mutta loihtumies ei saa mennä sinne yksin, ja parasta on, jos hän saa apurikseen papin ja paholaisen manaajan, sillä yhtä varmaan kuin tiedän voivani itse kutsua esiin ja pakottaa henkiä, ylitä epätietoinen olen kykenenkö häjyläisiä karkottamaan pois...
— Missä tuo paikka on?
— Noitakedolla.
— Missä Noitaketo on?
— Slatten maalla.
— Sepä ikävää...
— Ja vielä ikävämpi, että kun kävin siellä paikkoja urkkimassa, jouduin Slattelaisten kouriin. Veivät mun Slattelaan, jossa sain kaksinkertaisen tuomion.
— Mitä sillä tarkotat?
— Minut tuomittiin raipoilla piestäväksi ja kamalasti ne minua hosuivatkin. Sitten hirtettäväksi — niin nimittäin, että hirsipuu on varma osani, jos palajan ja minut tavataan töistäni.
— Olet siis Slatten nähnyt?
— Enkä olekaan. Yksi hänen väestään, luultavasti joku alipäällikkö, julisti tuomioni Slatten nimessä ja valvoi rankaisun toimeenpanoa.
— Kovin arveluttava asia. Mutta kaiketi tiedät, että pahain henkien manaukset, oikein toimitettuina, siinä aikeessa että perkeleet saataisiin nöyryytetyiksi sekä aarteet, joita ne kateellisesti vartioivat, kristinuskoisille hyödyllisiksi — että tämmöiset manaukset eivät suinkaan ole syntiä, vaan päinvastoin ovat kiitettäviä?
— Tahtoisin sen mielelläni uskoa...
— Ja kyllä kai myöskin tiedät, ettei Slatte ole kaikkitietävä ja kaikkinäkevä.
Puhetta jatkettiin, kunnes päästiin päätökseen;
XVIII.
GUDMUND MESTARIN MATKA SLATTELAAN.
Jotain kummallista liikkui kaupungin ilmapiirissä. Vaistottiin, arvattiin jotain tulevaksi, mutta mitä? Ne, jotka eivät mitään tienneet, tunsivat kuitenkin ikäänkuin vainuten että heidän ympärillään oli ihmisiä jotka jotain tiesivät. Pormestari Niilo Arvinpojan nähtiin paljo liikkuvan ulkona kaduilla ja tuhka-tiheään poikkeavan parempain porvarien kodeissa. Lieneekö _hän_ jotain tiennyt? Hänen poikaansa Arvia sitä vastoin ei nähty ollenkaan.
Puolenpäivän aikaan 3 p. huhtikuuta levisi huhu, että aseseppä Gudmund Gudmundinpoika oli kadonnut tietämättömiin ja hänen kanssaan tyttärensä Margit. Ehtoopuoleen oli kuitenkin kaupungin asukkaita rauhottanut vakuutus, että tuon katoomisen alla ei piillyt mitään salaperäistä. Pormestaripa itse riensi iimottamaan, että Gudmund mestari Margitin seurassa oli matkustanut Veksjöhön, saatuaan sinne kutsun vanhalta ystävältään, piispa Ingemarilta, joka tahtoi kehottaa häntä koristamaan hiippakuntakaupungin pääalttaria yhtä ihanilla maalauksilla, kuin ne, mitkä piispa viimen Jönköpingissä käydessään oli nähnyt kaupunginkirkon Pyhänruumiin alttarilla. Lauri maisteri vahvisti tätä tietoa ystävilleen, ja Margareeta rouva kaikille niille naisystäville ja juorukaisoille, joita pitkin päivää juoksenteli häneltä utelemassa — edes joinkin määrin huolestuttavia juttuja. Hän näytti heille piispan kirjeen; mutta sekä hän että Lauri maisteri jättivät mainitsematta, että Gudmund mestari ja Margit olivat lähteneet sitä ennen sanaakaan hankitusta matkastaan sanomatta. Siitäpä Lauri aavistikin pahaa, vaikkei hän vielä ollut huomannut isän ottaneen arvopapereita ja melkoisen määrän rahoja mukaansa. Hän päätti kirjottaa piispa Ingemarille ja lähti kaupungille kuulustelemaan tilaisuutta, jolla sopisi saada kirjeensä lähetetyksi.
Samana päivänä istuivat iltahämärissä Gudmund mestari, Margit ja Heikki Fabbe räiskyvän honkavalkean ääressä talonpoikaistalossa Byarumin kylässä. Gorm koira oli mukana. Matkueen kuusi hevosta, joiden joukossa ennenmainittu Slattenhevonen, seisoi katoksen alla pureksien heiniä ja kauroja. Talonisäntä istui vierastensa luona veistellen. Emäntä tyttärineen ja palvelusneitoineen askarteli kehruu- ja ruoanlaittohommissa.
Fabbe meni ulos hevosia katsomaan. Tultuaan takaisin ja ruvettuaan istualle sanoi hän nähneensä jotain merkillistä. Joukko talonpoikia, aseinaan keihäitä ja kirveitä, muutamat myöskin rautalakit päässä ja kilvet kädessä, oli aivan meluttomasti astunut ohitse. Niitä lienee ollut pari sataa miestä. Heidän keskellään ratsasti mies puettuna rautaan kiireestä kantapäihin ja höyhentöyhtö liehuen kypärin harjalta. Fabbe jätti mainitsematta sen mikä olisi ollut Margitille ja Gudmundille tärkeintä: että rautapukuinen ratsumies oli Arvi Niilonpoika. Hän luuli tunteneensa tämän kasvonpiirteet ja oli varmaan tuntenut hänen asepukunsa, joka oli taottu Gudmund mestarin pajassa ja Fabben itsensä koristelema.
Talon isännästä tapaus oli tosin kyllä huomattava, vaan ei niinkään kummastuttava. Ympärisseuduilla vallitsi nykyään levotonta liikettä, ja maantiellä oli kulku kylläkin vaarallista, ainakin etelämpänä, tuonnempana Svenarumin ja Vernamon puolia.
— Ystäväni, virkkoi Gudmund mestari talonpojalle, minusta tuntuu melkein ikäänkuin olisit tietänyt meidän olevan tulossa.
Isäntä nyökäytti päätään ja oli hiukan aikaa vaiti. Sanoi sitte: teidän täytyy heittää mielestänne Veksjön matka, ellette tahdo kulkea kiertoon Slatten oikean kulmakunnan kautta.
— Sehän olisi joutumista tuhasta tuleen.
— Minä en tiedä toista seutua niin turvallista ja rauhallista kuin oikea Slattenmaa. Siellä ovat polut kunnon ihmisille turvallisemmat kuin Jönköpingissä kadut. Sen uskallan vakuuttaa teille, aseseppä Gudmund.
— Samaa Fabbekin sanoo. Ja kuitenkin... Ilkeää olisi joutua vangiksi ja täytyä maksaa lunnaita. Ja immen, Margitin moisen joutua rosvojen käsiin...
Talonpoika pudisti päätänsä ja sanoi toistamiseen: kulkekaa kiertoteitä!
* * * * *
Päivän koitteessa sanottiin jäähyväiset ystävälliselle, mutta hieman umpimieliselle isäntäväelle. Kiertotietä oli päätetty kulkea, ja pikkuinen Slattenhevonen, jolla Margit ratsasti, hirnahti tyytyväisesti, kun sai kääntää päänsä tutulle polulle, joka johti niille niityille, missä se oli varsana tepastellut ja piehtaroinut. Byarumin isäntä oli osottanut tielle päin ja lisännyt: luottakaa tuohon (samalla taputellen Margitin ratsua), kyllä se tien tuntee perille saakka, minä osaan sitä vain kappaleen matkaa erämaihin.
Matka kävi kaiken päivää havumetsässä, johon harvakseltaan sekaantui koivulehdikköjä. Nämä enimmältään vesoivat vanhoilla kaskimailla. Kuuset, jotka olivat kasvaneet ikäänkuin sankoiksi läpitunkeviksi soturiryhmiksi ja harvempaan, ikäänkuin pylvässarjoittain sijottuneet petäjät yhdyttelivät viheryyttänsä harvavaiheisiin vivahdelmiin. Kevätviimojen suhina niiden korkeissa lakoissa viritti Gudmundin sielun juhlamielelle, mutta pianpa korva tottui tuohon metsän virteen niin, että tuskin kuului ääntäkään missä ei puron lorina kuiskinut salon hiljaisuudessa. Vaan äläpäs! — tuolla kuuluu kottarainen. Se on siis jo tullut. Ja tuolla ylhäällä korkean petäjän latvaoksilla leviävässä punervan ruskeassa valossa tikka nakuttelee puun kylkeä. Tuon tuostakin kuvastuu taivas ja auringonsäteitä välähtää esiin taittuen tummaan kivirantaiseen metsälampeen, josta kuuluu kuikan valittava uikutus.