Part 12

Pidetään hetkinen lepoa ja syödään päivällinen silmikoillaan olevien orapihlaitten katveessa nurmella, jonka kevätruohikossa komeilee sini- ja keltavuokkoja. Hevoset talutetaan juotolle ja syötetään heinillä ja kaurakakuilla satulasäkeistä. Siitä taas matkaan. Ei ole monta matkustajaa vastaan tullut. "Hyvän päivän!" tervehdykseen vastasivat "Jumal' antakoon", ja vaikka heillä ratsastaessaan riippui jousipyssy tai tappara satulansakarasta, ei kukaan heistä näy rosvoretkillä liikkuneen tai varoneen joutuvansa rosvojen kanssa tekemisiin. Harvoin on ihmisasumus tai pellontilkku vilahtanut puiden välistä näkyviin; useammin ammunnat ja määkynät sekä niiden seassa karjakellojen kilinä peremmältä metsää ilmaisivat takamailla karjoja käyvän ja ihmisiäkin asuvan. Illemmällä helähtelee kultarintakertun alakuloisen suloinen viserrys honkasalojen helmasta, yökehrääjä kehrää hyrryttelee, ja — tuolla välkkyy valkeaa pirtistä. Fabbe tietää välkkeen toivottavan heitä tervetulleiksi. Siellä on toinen yömaja.

Kolmas päivämatka oli väsyttävä. Nousua ja laskua, ylös ja alas hietaharjuja tai vuoria myöten, joiden syrjiä hujan hajan reunusti kalliolouhet, ikäänkuin hiidet huvikseen olisivat niitä paiskineet tai niistä latoneet luolia ja sokkeloita. Slatten antama hepo tiesi tiensä näiden ja orjantappura-pensasten läpi; se sekä toverinsa askeloivat vakavin jaloin, kavioiden luiskahtamatta, kosteita, liukkaita, luisuja jyrkkämiä, jotka juovittain välkkyivät lasin lailla päivänpaisteessa, ja hepo löysi polun siinäkin missä se katosi hakoihin, kanerviin, puolan- ja mustikan varsien sekaan. Notkojen pohjilla norui puroja ja vesiluomia. Slatten hepo tiesi kahlauspaikat. Muutamissa alhoissa oli kallioseinäin väli heteikköä, petollista hyllyvää lettoa peittonaan. Näissä se käveli pää painuksissa koperoiden kavioilla tietä edessään, sen jäljissä askelsivat toiset perässä. Tunturikurmitsa ruikutteli soilla, harmaanvalkoista sumua vierieli vitkaan norojen yli. Iltapuoleen kuljettiin pitkin kangaspolkuja ylöspäin ja kun päästiin harjanteen huipulle, levisi, juuri auringon laskiessa, heidän allansa ja edessään myhäilevä maisema, jota lännestä päin penikulman pitkältä rajotti järvi saarineen, salmilleen haimeten heleän sinitaivaan ja ilta-auteren sekahäiveihin.

— Tuolla on Slattenlinna, sanoi Fabbe ja viittasi kädellään saareen päin, joka sillalla yhdistyi rantatöyrämään ja valliensa takaa näytti haamulleen muutamia kattoja; tämä on nyt Slatten oikea maakunta. Viisikolmatta vuotta sitten oli tämä, niin olen kuullut, asumatonta erämaata. Täällä oli silloin yksi ainoa talo, Skyttetorp'iksi ["Joutsila"] sitä sanottiin, ja sekin on ränstynyt Mutta katsokaas nyt! Täällä asuu väkeä yhtä paljo kuin kokonaisessa kihlakunnassa.

Taloja sijaitsi pienten lehdikköjen keskellä hajallaan pitkin tasankoa, kahdella kohtaa yhtyen kyliksi. Savua kohoili tulisijoista. Niittyjä ja vainioita vuorotteli keskenään ja pelloilla tehtiin jo kevättöitä. Lehmiä oli joukottain ajettu koolle majojen lähelle ja kaukaa kiilteli kirjavia naisten pukuja. Vuorten rinteiltä, pohjoispuolelta, ajettiin kotia lammaslaumoja koirain vartioimina. Satojen karjankellojen kilinä, karjan äänet, koirain haukunta, tyttöjen huutelut eläimille ja huikkaukset toisilleen, paimenpoikain vihellykset ja hoilotukset kohoilivat harjua kohden ja sulivat Gudmund mestarin korvissa somaksi iltasoitoksi. Kedolla Slattenlinnan edessä seisoi muutamia mustervia ryhmiä, joista väliin auringonsäteissä välähteli jotain.

— Siellä välähtelee aseita, sanoi Fabbe! Slattenlinnan luona on aina isompi tai vähempi luku aseellisia miehiä; muutamat torventoitotukset, jatkaen toinen toisensa kajahdusta halki seutujen ja metsien, tuovat pian tähän joukkoon monia satoja lisää.

Fabbe lausui lisäksi: Skyttetorpissa, jonka Slattelan ääressä oleva koivikko kaihtaa näkyvistämme, saamme kolmannen yömajamme, Gudmund mestari, ja jos siellä viihdytte, sopii teidän luullakseni viipyä siellä jonkun aikaa ja levätä vaivoistanne. Tiedättekö kuka Skyttetorpin omistaja on? Ette saata sitä tietää ettekä arvata. Sen on jo pari vuotta omistanut tohtori Svante...

— Ohoh! mitä sanot?

— Joka osti sen Gösta kuninkaalta, sittenkun Gösta kuningas käräjöityään perinnöstä herra Tuure Jönsinpojan kanssa oli Tuure herralta vaihtokaupassa saanut tämän talon ja antanut hänelle sijaan erään talon Länsi-Göötanmaalla, joka, oltuaan Tuuren hallussa, oikeudessa oli tuomittu tältä pois. Kuningasta ei juuri helposti petkuteta, mutta sillä kertaa viekas Roos hänet kumminkin peijasi. Skyttetorpin talo oli rappiolla eikä muuta voinutkaan olla, sillä Slatte oli hirtättänyt isännöitsijän, se kun oli rahvaankiusaaja ja väkivaras, ja kaiken talonväen hän ajoi mäelle, koska se hänen luultensa oli pilaantunutta eikä hän tahtonut että se jäisi hänen omaa väkeänsä turmelemaan. Nyt talo pannaan uudestaan hyvään kuntoon, ja väentupa on sellainen, että siellä voisitte asua jos kuinka kauvan tahansa.

— Ellen väärin ymmärrä, ovat kai sitten Svante tohtori ja Slatte ystävyksiä taikka ainakin on heillä välttävä naapurusten sopu.

— He sopivat hyvin keskenään.

— Mutta onhan Svante Gösta kuninkaan ystävä ja Slatte kapinoitsija.

— Mestari, minulle on eräs asia selvinnyt. Slatte on Gösta kuninkaan päällysmies, vaikkei olekaan nimitetty ja tekee muuten mitä tahtoo. Mutta tähän asti ovat hän ja kuningas olleet melkein yhtä mieltä ja sentähden on kuningas kiitollinen siitä, että Slatte pitää varresta kiinni, kun kirveestä iskuja lyödään. Slatte se on joka tällä puolen Smoolantia pitää vouteja silmällä, sekä kuninkaan että yhteisen kansan parasta valvoen. Slatte tarkastaa voutien tilit ja lähettää keräytyneet verot kuninkaalle. Ketkä kuninkaalta ja kansalta varastavat, ne hän hirttää; hirsipuu on hänen parannuskeinonsa kaikkeen pahaan.

— Ankara mies, virkkoi mestari, mutta tästä päättäen, oikeutta harrastava. Merkillinen rosvo!

— Ankara muutamille ja kauhea toisille... Otanpa nyt, Gudmund mestari, Gormia nuorasta kiinni, ettei meidän tarvitse alottaa elämäämme Slatten maassa koirain tappelulla.

Kun matkustajat olivat päässeet alas polun päähän, ratsasti heitä vastaan nuori nainen. — Se on Slatten tytär, sanoi Fabbe Margitille, se on Smoolannin herttuatar.

Hän oli Margitin ikäinen neitonen, vaaleaverinen, hieman kalpea; somatekoisen suun seuduilla eleli lujatahtoinen, melkein kova mielenilme. Hän istui miehensatulassa, ja punahousuihin puettuja norjia, notkeita sääriä näkyi polviin asti. Punaisen kultakirjatulla nauhalla reunustetun lakin alta joka töin tuskin peitti päälaen, vaaleanruskea tukka kimaltain aaltoili olkapäille ja selälle. Vaikkei vuodenaika vielä liikaa lämmintä suonut, ei hänellä sen enempää pukua ollut kuin valkoinen liinapaita, kaulus sirosti neuloksittuna, kaitainen punaliivi, tumma hame ja vyötäröllään metallihelainen vyö, josta riippui kukkaro ja veitsi, tämä lähinnä lyhyen miekan näköinen, jonka kahvan Gudmund mestarin silmä heti äkkäsi omituisen kauniiksi taostyöksi.

Ensi silmäykseltä neitonen Margitista näytti siltä, että tuo yhtä hyvin olisi saattanut olla seitsentoistavuotias sorjakasvuinen poika, kovaluontoinen junkkari, lapsesta asti tottunut käskemään. Sillä eipä sen kasvoissa näkynyt kainoutta, hempeyttä, arastelua merkiksikään. Puku ei eronnut kuin hyvin vähän tai ei ensinkään senpuolen talontytärten tavallisesta kesäpuvusta; mutta puvunpitäjä liikkui siinä, Margitin mielestä, ikäänkuin jos uljas junkkari olisi sen ylleen ottanut; ryhdissä ja eleissä ilmeni sama varmuus kuin kasvoissakin. Samaa soi äänikin, vaikka kyllä naisen sointisävyllä.

Hänen ensi silmäyksensä, pikainen ja tutkiva, tarkotti Margitia. Mahdotonta arvata, mihin päätökseen tutkimus tuli. Sen jälkeen ojensi hän Fabbelle kättä ja puhutteli häntä nimeltä. Kääntyessään sitten Gudmund mestarin puoleen, paljasti hän päänsä, kumarsihe kunnioittavasti hänelle ja sanoi:

— Mestari Gudmund Gudmundinpoika aseseppä! Isäni, Joulf Slatte, olisi ollut teitä vastassa, jos olisi ollut kotona; mutta minä, Dagny Joulfintytär, olen saanut käskyn lausua teille hänen tervehdyksensä. Hän on pahoillaan, että teillä ja hänellä on välillänne ratkaisematta jäänyt juttu, vaan ehkä vielä ehditte siitä suullisesti sopia; hänen asiansa lievenee kumminkin varmaan siitä, että hänen väkensä tarvitsee paljon aseita, ja että ne aseet, jotka hän vei teiltä väkikaupoilla, muuten olisivat joutuneet petturin Bernt von Mählen'in käsiin. Yömajanne on teille kuntoon-laadittuna Skyttetorpin talossa; ja isäni, saatuaan kirjeen talon omistajalta, ilmottaa että tämä mitä sydämmellisimmin ja pareilla onnentoivotuksilla lausuu teitä tervetulleiksi majansa suojiin. Minua on käsketty antamaan teille apua, mitä sattunette tarvitsemaan, ja huomenaamulla esiytymään eteenne. Lopuksi täytyy minun mainita, että näinä päivinä on Smoolannissa ilmaantunut levottomuutta, että ulompana isäni valvottavissa olevaa aluetta maanteillä on vaarallisempi liikkua kuin muuten, ja että te olette Joulf Slatten vankeina niinkauvan kuin tätä tilaa kestää. Teillä on Skyttetorpissa mies- ja naispalvelijoita varallenne hankittuina. Talo on tuolla lehdikön takana. Jumalan haltuun!

Hän heitti hyvästit ja heilahtihe polulle kankaan harjua ajelemaan. Matkustajat pääsivät muutaman minuutin päästä Skyttetorpiin. — Me ollaan Joulf Slatten vankeja — huomatkaa se, mestari! sanoi Fabbe. — Niin, sitähän minä aavistin, huokaili vanhus. Mutta lohdullista ja turvallista on tietää, että talonomistaja on tohtori Svante.

Margit oli, niin pitkälle kuin voi, silmin seurannut Dagny Joulfintytärtä. Margit tunsi itsensä melkein loukatuksi. Dagnyn silmä oli pikimmältään vilaissut häneen... siinä kaikki! Oliko Dagny kaunis? Toisen kaunis, toisen ruma, kuinka kunkin aisti vaatii; mutta kieltämättä hän viettelee silmän puoleensa. Minnäköinen hänellä oli nenä? Sitä ei Margit ollut havainnut, vaikka siirolla silmin katseli tyttöä kaiken aikaa. Hänen nenänsä lienee ollut sitä laatua, joka ei tee melua kasvoissa. Mimmoiset silmät? Margit ei tiennyt, olivatko ne ruskeat vai siniset, mutta hänestä ne näyttivät semmoisilta, että äkäinen koira heti paikalla olisi niiden edessä nöyränä köyristynyt.

XIX.

KAPINA JÖNKÖPINGISSÄ.

— Mitä kummia?... Haloo! Vahti ulos!

Näin huusi sotamies, joka ohjesäännönmukaisesti kävi vartioiden Jönköpingin linnan vallikehällä, milloin hän ei, yhtä ohjesäännönmukaisesti, poikennut tyhjään vankityrmään. Huuto oli karjahdus, joka kerrassaan ajoi unen vartiopäällikön ja noiden kolmen muun vallisankarin silmistä. He karkasivat ylös vallille jousipyssyt ja miekat käsissään ja näkivät aamunkoitteessa aseellisen joukon samoovan kangasta eteenpäin. Mitä joukkoa tuo olikaan? Eipä suotta surtavia! Näkyyhän siellä joukossa monta tuiki tuttua naamaa. Jönköpingiläisiähän ne ovat ja etupäässä käy Aadam Klase, vaikkei häntä ennen ole nähty näin ylellisissä asetamineissa. Seppiähän ne ovat kaupungista. Ja siinä astelee tynnyrinvannehtija sälleineen. Mutta tuommoinen liuta talonpoikia keihäineen, kirveineen! Kai tässä sentään piru on irralla. Nostosilta ylös! — Ei se olekaan tänä yönä ollut laskettuna. — Onko portti lukossa? — On, mutta lukko on huono. — Jousipyssy vireille, vasama varalle! Tähtää Aadam Klasea, mutta älä ammu ennenkuin minä annan merkin!

Vartiopäällikkö juoksi vallipyssylle, joka lataamatta ulkoni portin päältä. Hän karjaisi jyrisevällä äänellä:

Ystävät tai viholliset, kumpia lienettekään, tutut ja oudot, mitä te tahdotte?

Aadam Klase vastaa hänkin jyryäänellä: Avaja portti!

— Vai vielä! ärjäisi vartiopäällikkö; onko kuninkaan portti sun käskyvaltasi alla? Sano selvään, mitä tahdotte, sinä ja te muut, tai lähtekää tiehenne täältä!

Jonni Torstinpoika, sepänsälli, levitti liehumaan lipun, jonka valkopohjalla oli sinikirjaimissa luettavana sana „Sion“. Tämä oli rynnäkön merkkinä uudestikastajain, pikkuparvelle, joka kulki kapinajoukon etuväkenä. Aadam Klase, perässään muut, riensi esiin, hyppäsi alas valliojaan, kiipesi ylös toiselta puolen ja nosti juuri päätänsä ja rintaansa maapenkereen takaa, kun vasama singahti hänen kaulansa läpi, ja mies kuolemaisillaan vierähti ojaan. Sinne myös valkoinen lippu pysähtyi, kun sen kantaja vaipui polvilleen kaatuneen ystävänsä viereen ja huudahti: Aadam, Aadam, Jumalan pyhä marttiira! — Aadamin kuolemaan sammui se hurja toivo, että seitsenkunta anabaptistia jumalallisen ihmeen kautta saisi aseman haltuunsa.

Mutta eipä aikaakaan, kun jo muita kapinamiehiä ilmaantui paikalle paljo, ja niiden tieltä sulut särkyi, esteet murtui. Gudmundin ja muiden seppien pajoista saatiin, moukareita porttia jyskyttämään. Se lentää särähti auki. Linnanpihalle ja vallille ja ylös linnantorniin syöksähti tulvanaan pari satakuntaa käsityöläisiä ja talonpoikia.

* * * * *

Jönköpingin tori täyteen ahdettuna ihmisiä. Lähinnä raatihuoneen portaita viisi kuusi haarniskoitua ratsumiestä, kypäreillään sulkatöyhdöt tai muita merkkejä. Ne ovat vapaasukuisia Länsigöötanmaalta, valtiohovimestarin Tuure Jönsinpojan ystäviä. Ja heidän seurassaan on nuori herra Arvi Niilonpoika, joka aamunkoitossa oli ratsain ajanut kaupunkiin niiden talonpoikain etupäässä, jotka olivat linnaa rynnäköimässä.

Raatihuoneen seinäparvelle astuu samoin haarniskoitu mies, läänitetty herra pormestari Niilo Arvinpoika, iso paperikääry kädessä. Tuota tuttua, iloista, ovelaa naamaa tervehdittiin suosiohuudoilla. Hän lausuu muutaman sanan ja lukee sitte selvällä äänellä. Mitä hän luki, sen voipi uudestaan lukea sen ajan historiasta. Se oli kirje, hänen oma kirjottamansa, mutta Smoolannin rahvaan nimessä. Tämä valitti niitä raskaita veroja, joita ehtimiseen oli täytynyt suorittaa kuninkaan voudeille sillä tekosyyllä että muka valtion velka oli maksettava; mutta velka jäi kun jäikin maksamatta. Edelleen valitti rahvas että väärää oppia oli maahan tuotu ja levitetty, pyhiä tapoja oli lakkautettu, luostareita autioksi heitetty, kirkkoja ryöstetty, piispoja ja esipappeja, joiden piti jumalanpalvelusta ylläpitää, maasta karkotettu. Annapa tätä menoa kestää, pian kansa nääntyy nälkään ja surkeuteen ja, mikä pahempi, joutuu pakanuuteen, kirouksen alle ja kadotukseen. Ja kun ei muu ole näyttänyt tehoovan, on yhteinen kansa Smoolannissa päättänyt tehdä samaa mitä Ruotsin kansa ennenkin on tehnyt: vastata väkivaltaan väkivallalla. Gösta kuningas on häijynilkeän Kristian kuninkaan vertainen ja kohdeltakoon häntä samoin tuin tuotakin. Ja kehottipa siis Smoolannin talonpoikaiskansa Jönköpingin oivia asukkaita, sekä Länsi- ja Itägöötanmaan aatelia ja rahvasta yhtymään sen puolelle samaa asiaa ajamaan. Epäilemättä ylämaidenkin kihlakunnat sen tekisivät, joten hyvällä toivolla voisi odottaa sortovaltiaan karkotusta. Luettuaan kirjotuksensa loppuun lisäsi pormestari, että kehotuskirjeet jo oli pantu menemään molempiin Göötanmaihin, joissa aateli ja talollisväestö jo oli valmiina kapinantekoon. Hän kiitti Jönköpingin hyvää porvaristoa siitä että se oli kuultaviinsa ottanut sorrettujen maanmiestensä valitushuudot ja sanoi varmaan uskovansa että päättäväisyys ja sopumieli toisi turvallisen ja joutuisan voiton.

* * * * *

Jönköpingissä kävikin kapinan-nosto helpommin kuin mitä Niilo Arvinpoika itsekään oli arvannut. Hän oli odottanut Laurilta ja hänen puolueeltaan vastarintaa sekä siltävaraa ryhtynyt toimiin sen kukistamiseksi. Mutta Lauri maisteri olikin seisonut torilla kuulijain joukossa ja näyttänyt sangen tyytyväiseltä. Ja kun pormestari päivemmällä pyysi päästä keskusteluun hänen kanssaan, lausui hän ei aikovansa nostaa sormeakaan Gösta kuninkaan hyväksi, joka hänenkin mielestään oli sortovaltias ihan yhtä paha kuin Kristian kuningas, ellei pahempi. Mutta hän, Lauri, ei myöskään tahtonut olla missään tekemisissä vasta alkaneen kapinan kanssa, koska hän ei aikonut vetää iestä yhdessä paavilaisten kanssa eikä istua niillä lavitsoilla, joilla pilkkaajat istuvat.

Tämän lausui Lauri vilpittömässä mielessä, niinkuin hän muutenkin harvoin povitaskuun piilotti todellista mieltänsä. Hän tiesi tunnossaan että hän tahtoessaan kykeni pontevasti esiintymään, sillä hänellä oli kaunopuheisuus sitä laatua, joka on omansa suureen joukkoon tepsimään, ja kova ääni, joka saattoi puheen samalla tuhansien kuultaviin, eikä hän voinut olla mielihyvällä näkemättä sitä ihailevaa ihmetystä, jonka pitkä roteva vartalonsa, varma ryhtinsä ja tavaton ruumiinvoimansa oli hänelle suurelta joukolta tuottanut. Mutta Gösta kuningas ja tämän hallitustoimet alkoivat päivä päivältä häntä yhä enemmin suututtaa. Laurin silmissä kuningas oli salainen jumalankieltäjä ja materialisti, joka ryösti pyhältä kirkolta sen tavarat ja oikeastaan tähän tarkotukseen käytti uskonpuhdistuksen liikettä.

Lauri Gudmundinpoika oli vuosien kuluessa suunnitellut itselleen valmiiksi valtiollisen ja kirkollisen rakennelman, joka, vaikka hänen mielestään lutherilainen, ainakin perusteeltaan, oli kokonaan uskonpuhdistuksen johtajain aatteista eriävä. Tuota hän ei tehnyt ainoastaan tyydyttääkseen mieltänsä, vaan hänen aikeensa oli todella panna se toimeen. Minkä kerran oikeana pitää, onhan se pelkäämättä ja omaa tai muiden mukavuutta katsomatta toteen pantava, ja jos nyt siksi kävisi, että paavin ystävät ja Gösta kuninkaan puoluelaiset keskenään sotisivat ja toisiaan raatelisivat, pitäisihän erään kolmannen miehen sitä helpommin voida tuumansa toteuttaa. Lauri ei suinkaan tahtonut, että kirkko mitään menettäisi aineellisesta voimastaan. Päinvastoin tahtoi hän että sen hallussa olisi kultaa ja tavaraa enemmän kuin kaikilla kuninkailla, aatelismiehillä ja kaupungeilla yhteensä. Sellaiseksi kuin Gregoriukset ja Innocentiukset olivat käsittäneet roomalais-katolista kirkkoa, valta-asemaan nähden, sellaista kirkkoa hänkin tahtoi, vaikka enemmän kansanvaltaiseen suuntaan kallistuvaa. Kirkko oli Laurin mielestä itse pyhä kristikunta, jäsenneltynä kansaksi ja papistoksi: papiston tehtävänä olisi asiain hoito ja kansan opetus, kansan tulisi noudattaa papiston johtoa, mutta valveillaan ja tarkistellen, voidakseen — sillä siihen sillä pitäisi oleman oikeus — moittia paimenten elämää ja osottaa julki kelvottomat. Yleisen kirkon pitäisi oleman eri kansankirkoista yhdistynyt ruumis ja jokaisella kansankirkolla pitäisi hallitsijanaan oleman, ei kuningas tai ruhtinas, vaan ylimmäinen pappi, jonka palvelijana kuninkaan tulisi olla kaikissa uskonnollisissa ja siveydellisissä asioissa, ja koska nämä usein likeltä liittyvät valtiollisiin asioihin, jopa usein niin läheltä, että ovat niistä erottamattomat, niin älköön kuningas, mitä valtio-oloihinkaan tulee, mitään päätöstä toimeen panko, neuvoston ja valtiosäätyjen sitä ennen siihen suostumatta; ja neuvostoon kuulukoon papiston paraimmat, säätyjen kokouksiin lähettäköön kristillinen kansa edustajiansa. Opin tulisi olla lutherilaisella pohjalla pienimpiin eriseikkoihin asti mitä tarkimmin kaavailtu ja säännöstelty dogmatiikka, ankara uskonopinohjelma, josta jokainen poikkeus olisi samalla rangaistava harhaoppina ja isänmaan petoksena. Gösta kuningas mahtoi jättää kirkon omaisuuden rauhaan ja sen sijaan kruunun haltuun korjata aateliston maatilukset. Aateli oli menettänyt olemisensa oikeuden. Tämä oikeus perustui ratsupalvelukseen, mutta tämän suorittamisessa oli sekä herra Tuure Jönsinpoika Roos että aatelisto yleensä velvollisuutensa rikkonut. Jos ratsuväkeä tarvitaan, ei olisi ensinkään vaikea saada jalkeille semmoista, jopa kurinollistakin, joka saaden palkkansa kruunulta aina olisi valmiina kruunua palvelemaan. Mutta Ruotsin sotavoima on aina ollut talonpoikain tarmossa ja käsissä, ja jos talonpoikainen jalkaväki joskus väistyy hevosten ja peitsien edestä, todistaa se vain jalkaväeltä vielä puuttuvan tarpeellista hajautumista. Miksei Ruotsin talonpoikaisjoukot kelpaisi siinä kuin sveitsiläisetkin, jotka kaasivat Euroopan uljaimmat ritariparvikunnat?

Semmoisia tuumia Lauri maisteri itsekseen hauteli, ja hän toivoi päivän tuloa jolloin ne julistettaisiin kaikelle kansalle sillä hengenvoimalla, jota hän oli näyttänyt oppi-istuimilla ja saarnastuoleissa, ja sillä ruumiinvoimalla, jolla hänen kaltaisensa koura sotanuijaa heiluttaa. Lauria miellytti jollain myötätunnon viehäkkeellä se mellastusraivo, jonka valtoihin hänen ystävänsä Drysius toisinaan joutui. Haluttipa häntäkin huimia ympärilleen ja murskata eteensä sattuvia esteitä, eipä sentään pöytiä ja lavitsoita, olutsarkkoja ja akkunoita, vaan muita, hänen arvonsa mukaisempia esineitä. Hän iloitsi ajatellessaan, että hän jonakin päivänä, puettuna vankimpiin varusteihin, mitä vanhoissa Gudmundinpojan pajoissa oli taottu, karkaisi paavilaisten tai kustavilaisten vihollisjoukkojen kimppuun, perässään talonpoikia, joiden parvivaajat kahden sylen pituisilla keihäillään, jommoisia hän oli Sveitsissä nähnyt, kaataisivat kaikki allensa.

Hänen ei tarvinnut käydä jouten tuota päivää odotellessaan. Hänellä oli kädet täynnä tehtäviä. Enimmin kuitenkin häntä huolestutti ja ajattelutti Gudmund mestarin käännytys. Hän oli kovin pahoillaan ukon itsepäisyydestä. Häntä vaivasi se ajatus, että hän, joka tahtoi käännyttää koko maailman, ei vielä ollut saanut omaa isäänsä kääntymykseen. Pitäisihän ensin lakaista oman kynnyksensä alusta puhtaaksi, ennenkuin lähtee muiden laattioita luutimaan. Hän kirjotteli nyt paraikaa erästä uskontunnustusta, _Confessio Innecopensis_, jossa oli viisikymmentä eri pykälää, ja hän oli vahvasti päättänyt, ottakoon jos kuinka kovalle, pakottaa Gudmund mestarin koulunsa penkille istumaan, siellä kuulemaan, perästä hokemaan, kertomaan ja tunnustamaan näitä. Läksyjen luku oli alettava heti mestarin palattua Veksjöstä, ja Lauri sanoi sen takaavansa, ettei isä ja sisar saisi siellä monta aikaa viipyä, eikä mitään tuhrustuksia saataisi sinne tuomiokirkkoon hommata.

* * * * *

Ensi päivinä siitä kun Jönköpingissä kapina syntyi, näytti pormestari huolettomalta ja voiton toivossa iloitsevalta. Tuli kirje hänen Arvi pojaltaan, että tälle oli onnistunut eräs kapinallisten virittämä juoni: Gösta kuninkaan sisaren, Hoyan kreivinnan, joka oli paluumatkalla Lauenburgista Tukholmaan, oli hän siepannut vangiksi seurueineen sekä kuninkaan sihteerin Wolf Gylerin. Vartioväen saatteissa oli tuo nyt matkalla Tuure Jönsinpojan taloon Lindholmiin. Olipa siis saatu arvokas panttivanki, jos vasta sellaista tarvittaisiin, vaikkei se ensinkään luultavalta näyttänyt. Kirje kertoi edelleen, että talonpojat tahtoivat surmata tuon vihatun vallasnaisen ja että Arvi hädin tuskin sai hänet heidän raivoltaan suojatuksi. Hän oli kaikittain koettanut ritarillisesti kohdella ylhäistä vankiansa, oli koettanut häntä rauhottaa, vieläpä huvitellakin, ja hän tunsi mielestään siinä joinkin määrin onnistuneensakin. Erottaissa oli kreivinna kiittänyt ja vakuuttanut hänelle suosiollisuuttansa.

Kahdentenatoista päivänä kapinan alusta lukien tuli Arvi itse Jönköpingiin. Hän toi hämmästyttäviä ja masentavia tietoja. Hänen olisi pitänyt tulla parintuhannen talonpojan etupäässä, samotakseen, herra Tuure Jönsinpojan sotatuuman mukaan, näiden kanssa Itägöötanmaahan kapinan lieskaa laajemmalle lietsomaan. Miehiä olikin jo lähtenyt liikkeelle Tvetan, Vistan, Östbon, Sunnerbon, Vestbon, Vestran sekä pohjois- ja etelä-Vedbon kihlakunnista yhtyäkseen sovitulla paikalla; mutta useimmat olivat palanneet puolitiestä ja hajonneet kotipuolilleen. Syynä tähän käänteeseen oli Slatte — Slatte, josta herra Tuure Jönsinpoika vakuutti, että hän oli saatu kapinan puolelle ja että hän tulisi kaikella voimallaan sitä tukemaan! Slatte ja hänen alipäälliköltään oli nähty liikkuvan kihlakunnissa, mukanaan vahvasti asestettuja metsänkävijäjoukkoja, ja selvin sanoin oli hän ilmottanut aikovansa sammuttaa kapinan, ellei se itsestään sammuisi. Taikauskoinen kunnioitus tai kammo Slattea kohtaan ja järjettömät luulot hänen mahtavuudestaan olivat yleisesti juurtuneet Smoolannin rahvaan mieliin.