Part 13

Saamatta oli vain enää sanoma Länsigöötanmaalta. Siellä olivat raatiherrat ja muut etevimmät aateliston miehet olleet koolla Skarassa, silloin kun tuo Niilo Arvinpojan laatima kirje smoolantilaisilta sinne saapui. He olivat heti vastanneet, että kirjeen sisältö otettaisiin punnittavaksi Larvin nummella 20 p. huhtikuuta pidettävässä kokouksessa, jonne saapuisi Länsigöötanmaan koko aatelisto sekä kaupunkilaisia ja yhteistä kansaa sieltä. Kuinka vastaus tulisi kuulumaan, siitä ei pormestari vähääkään ollut epäilyksissään, kun miehet semmoiset kuin piispa Harald Maunonpoika, valtioneuvokset ja läänitysmiehet Mauno Bryntenpoika Liljehöök, Tuure Erkinpoika Bjelke, Tord Bonde ja Aksel Posse, puhumattakaan herra Tuure Jönsinpojasta, olivat hänelle varmaksi väittäneet että tie oli valmiiksi tasotettuna. Länsigöötan vapaasukuiset, kaupungit ja talolliset vastaisivat yksimielisesti myöntämällä.

Mutta jo kokouksen edellisenä päivänä toi pikalähetti pormestarille lentokirjeen, jossa hän kummeksien näki allekirjotuksen: "Svante von Reichenbach, harpunsoittaja". Siinä oli muun muassa luettavana: "Minä tiedän, mitä Länsigöötan maakansa on vastaava: jyrkästi ei!"

— Kuinka se on mahdollista! huudahti pormestari kelmeten.

— Ehkä Svante tietääkin asiat tarkemmin, kuin korkeat aatelisherrat, sanoi Arvi; onhan hän jo kuukausittain vaeltanut Länsigöötan tiet ja polut ristin rastin, keskustellen talonpoikain kanssa. Jos nyt käy kuten hän ennustaa, on hän itse enemmän kuin kukaan muu ollut siihen syypäänä. Hän on Gösta kuninkaan miehiä ja kiihottelee mieliä tämän eduksi. Olisinpa minä hänet kohdannut, olisi mies, paraiten käyden, saanut lähteä Hoyan kreivinään matkassa Lindholmiin. Mutta mitäs hän muuta kirjottaa?

— Sanoo lähettäneensä Gösta kuninkaalle supliikin, anoen siinä armoa minulle, sinulle ja Jönköpingin asujaimille yhteisesti. Onko minun lukeminen tätä hävyttömyydeksi vai... vai ansaitsemattomaksi armeliaisuudeksi?

Eipä mennyt montakaan päivää, niin Svante tohtorin ennustus kävi toteen, ja tiedon siitä todisti juuri se mies, jota herra Tuure Jönsinpoika oli kuninkaaksi ehdottanut, herra Mauno Bryntenpoika Liljehöök. Yötä päivää yhtäpäätä oli hän ratsastanut tuomaan hirmusanomaa Jönköpingiin. Hän tiesi lisää että herra Tuure Jönsinpoika ja Mauno piispa jo olivat matkalla Tanskaan, siellä saadakseen turvaa.

— Entäs te itse? kysyi pormestari, seisoen salissaan pesävalkean ääressä.

— Kohtaloni on teidän vallassanne, Niilo Arvinpoika. Minun teille kirjottamani kirjeet todistavat osallisuuttani tässä asiassa, mutta ne ovatkin ainoat todisteet. Parasta olisi sekä minulle että teille; jos polttaisitte ne. Kas tässä teidän kirjeenne minulle; jätän ne takaisin vastikkeen verosta. Syöttäkää ne samoille liekeille! Kun se on tehty, ei ole minulla enää paon syytä. Vaadin herrainpäivät kutsuttaviksi ja vetoan niiden päätökseen. Tehkää te samoin!

— Kiitos neuvosta, sanoi Niilo Arvinpoika kuivasti. En aio minä sitä noudattaa. Ja pitäkää te nuo kirjeet! Olkoot kirjeet olemassa tai olematta, rikollisuuteni — jos se sana sopii — on sittekin täydelleen todistettu. Herra Tuure Jönsinpoika ja te olette siitä kyllä huolta pitäneet. Olette lykänneet minut eteenne. Olette valheilla ja olemattomia uskotellen viekotelleet minut asettumaan hurjan hankkeen etupäähän. No niin. Aikeeni ei suinkaan ole purkaa parjauksia teidän silmiinne ja syytää syy kokonaan teidän päällenne. Minä olen mies itse puolestani ja vastaan teoistani.

— Sanoin kohtaloni olevan teidän kädessänne. En voi teiltä vaatia ystäväpalveluksia, muita kysyn kuitenkin toistamiseen, tahdotteko polttaa kirjeeni ja pelastaa minut! Ette tekisi sitä turhaan.

— En arvatenkaan, vastasi Niilo Arvinpoika ivallisesti. Te olette rehellisyydessä herra Tuure Jönsinpojan vertainen. Joka teihin kahteen luottaa, se ei petteeseen joudu. Mutta tahdon kuulla rukouksenne niinkuin semmoista sopinee kuulla.

Pormestari meni viereis-huoneeseen ja tuli hetkisen perästä, kantaen kopallista papereita. Hän tyhjensi kopan takkavalkeaan.

— Teidän kirjotuksenne samoin kuin Niilo Olavinpojan [Vingen] ja Tuure Erkinpojan [Bjelken] ovat nyt hyvässä tallessa.

— Ikuinen kiitos!

— Ei kannata kiittää.

Niin, eipä todella kannattanutkaan. Pormestari polttikin vain vanhoja raastuvan-asiakirjoja ja kirjeitä, jotka eivät rahtuakaan koskeneet puheenalaista juttua. Mutta mainittujen herrain kirjeet säilytti hän tarkassa tallessa ja lähetti ne Gösta kuninkaalle sekä samassa kirjotuksen, jossa hän tunnusti itsensä täysin syylliseksi, anoi armoa ja lupasi omasta sekä Jönköpingin raatimiesten ja väestön puolesta uutta, vilpitöntä uskollisuutta. Vastaukseksi hän ja he saivat kuninkaalta suosiollisuuden ja suojeluksen lupauksen. Mutta Mauno Bryntenpoika sai kuten tiedetään, päällänsä sovittaa syyllisyytensä ja yrityksensä valhettelemalla päästä syyttömäksi.

XX.

HARPUNSOITTAJAN VIIMEINEN RETKI.

Oli kaunis ilta lopulla huhtikuuta. Harpunsoittaja Svante vaelsi, niinkuin alussa kertomustamme, tietä Laga-laakson läpi, mutta nyt eteläänpäin. Hän oli viipynyt muutamia päiviä Talavidissa, jossa tapasi Fabben, sattumalta tulleena, tai liekö tuo tahallaan tulonsa siihen aikaan sovittanut. Fabbella oli hänelle paljo salaista kertomista Gudmund mestarista ja Margitista. Pormestari Niilo Arvinpoika oli käynyt terveisillä Svante tohtorin luona, sydämellisesti kiittänyt häntä oivain palvelusten teosta ja saanut häneltä Arvia varten matkasuunnitelman, sillä päätetty asia oli että Arvi oli lähtevä pitemmälle ulkomaan matkalle. Gunnarin hoitajan ja opettajan, Sven kirkkoherran seurassa oli tohtori viettänyt hauskan, rauhallisen päivän, puhellen kaikkea muuta, paitsi valtioseikoista. He olivat jutelleet klassillisista kirjailijoista ja niiden selittelijöistä, olivat kilvan kiitäneet ihailemaan kauniita kohtia Rooman runouden alalla; luostarin kirkkotarhassa, joka, vaikka Laurin toimesta hautapatsaistaan paljaaksi riistettynä, kuitenkin suloisella salavoimalla viehätti sydäntä, olivat he ääneti istuneet esiveli Mathiaksen haudalla, jonka ystävät olivat keväänkukkasilla somistaneet.

Heidän sieltä lähtiessään, sanoi tohtori: Jos, veli Sven, kohdakkoin saanet kuulla, että neljäs jäsenemme "Suoraan sydämestä" seurasta ja hänen tyttärensä eivät enää ole Veksjössä, niin ole aivan huoleti ja luota minun sanoihini, että he ovat hyvässä turvassa, jossa saavat kylläkseen levätä. Jos tahdot ilahuttaa heitä kirjeellä, niin jätä se osotetta vailla Talavidin Birgitille. Kyllä se sitte saapuu määränsä perille.

— Hyvä! Kylläpä Gudmund veli tosiaan lepopaikkaa kaipasikin.

Svante oli tavannut poikansa terveenä ja iloisena. Gunnar oli nyt kahdentoista vuotinen, mutta näytti neljäätoista lähenevältä. Vaaleanverevä, sorja, solakka, tiedonhaluinen poika. Hän mieli seurata isäänsä matkalle joka oli edessä, ja hän pääsi mukaan sitä kernaammin, koska harpunsoittaja itse halusi hänen seuraansa.

Mikä ihana päivä! Kuukausia oli kulunut Svantelta ankaran, hellittämättömän, vaarallisen työn puuhissa teillä ja poluilla, kirkkomäillä, taloissa ja tuvissa Länsigöötan ja Smoolannin maakunnissa. Mutta niinpä olikin mitä sukkelimmin suunniteltu kapinanjuoni saatu alkuunsa tapetuksi, juoni jota tuki moni valtakunnan mahtavin aatelismies, jota piispain valta julki tai salaa suosi, joka vetosi uskonnollisiin tapoihin ja kiihkoihin. Vaikka harpunsoittaja omaksi ansiokseen tuskin luki muuta kuin hyvän tahtonsa osaltaan toimia kapinan ehkäisemiseksi ja kiitti yksistään Gösta kuninkaan urhoutta ja älyä asian hyvästä päätöksestä, oli hän kuitenkin onnellinen tietäessään velvollisuutensa täyttäneensä. Hän kulki reippaasti, pontevin askelin, ja saattoi, mitä ei ollut aikoihin voinut, taaskin koko sydämellään antautua näköjen viehätyksille, joita silmänsä kohtasi. Hänestä oli toisinaan, ikäänkuin koko sielunsa olisi niihin sulanut: se kevätelämä, joka pyrki, ponnisti, nautti ja iloitsi yläilmoissa, salossa, nurmella, oli ikäänkuin uhkuvinaan hänen povensa pohjasta, ja entäs kun hänellä oli armas, kelpo Gunnarinsa vieressään!

Gunnarilla oli paljo havaittavaa ja kyseltävää. Siinä lensi varis oljenkorsia nokassa. Taisipa pesää laatia. Tuolta ylhäältä kuului mäkätystä, ja samassa nuolen nopsana laskea sujahti jotain vinoon vetiselle luhdalle. Mikä se oli? Taivaanvuohi, liukas lintu, jolle ainoastaan nimeltään oli sukua se vilkas nelijalkainen, takkukarvainen elukka, joka iloisena ja rajunakin hyppelee köyhän mökin ympärillä kivikosta ruokaansa etsien — maa-vuohi. Vuohien ääntä, mäkättäköön yläilmoissa tai määkyköön kivimäellä, sointuisampi oli käen kukunta, joka juuri kuului kuusen latvasta. Nurmella vilkkuu visertäviä keltapallosia: ne ovat keltavästäräkkejä. Leivonen lennähtää ylös ruispellosta ja livertelee ihan matkamiesten päiden kohdalla. Kuinka se iloinneekaan elämästä! Tätyruoho tuikkii tummansinisillä silmillään nuoren nurmi-oraikon keskeltä, joka on nähdä kuin viheriää utua. Lieneekö kukilla vaistoa olemisestaan? Kaukaa ylhäältä torvien ääntä. Monisiipinen lumiaura viiltelee valkoharmaiden utupilvien halki. Siellä tulee parvi muuttolintuja Egyptin maalta — kurkia. Poika laskee niitä kaksiviidettä. "Vilu! vilu!" kuuluu kirkuvan kukkivasta haavasta. Gunnar hiipii puun alle ja näkee kirjavapilkkuisen pikkulinnun vääntelevän kaulaansa joka suunnalle. Se on käenpiika, joka muistuttaa paljo vilua, nälkää ja puutetta kärsittävän, muistuttaa meitä huojentamaan köyhyyden kärsimyksiä, vaatettamaan kerjäläisiä, lohduttamaan murheellisia. Tietäneekö lintu itse tätä sanovansa? Siinä kyllä, että me tiedämme hänen sitä sanovan. Luonto lausuu templistään salaviisauden sanoja, jotka hän jättää pappinsa, ihmisen selitettäviksi.

Gunnar tuntee, ettei pidä alituisilla kysymyksillä isää vaivata. Hän antaa hänen väliin olla itsekseen. Harpunsoittaja käy silloin uneksien valveillaan; tuntee vajonneensa maailmansielun sisään tai itsetajuisena hiukeena heiluvansa auringonvalon tuoksussa, joka asuilee pilvien edustalla, joiden harsossa tuo suuri tähti nyt verkalleen vaipuu näköpiirin taa. Tai hän oleskelee muistelmissaan. Tänään niitä tulee virtanaan ja, ihme! ne tulevat järjestetyin sarjoin puolimuistelon ja unheen salaperäisiltä seuduilta, olottomuuden äärimailta. Ne tulevat juhlakulkueessa, useat säteilevä kirkkaus kehänään, toiset verhottuina harsoon, joka ohenee ja haihtuu. Nuoruuden muistot tulevat, poika-ijän muistot, ja mitä hän vähimmin vartoikaan, saapuu muisto, hahmoltaan lapsi, joka osottaa kehtoa äsken jättämäänsä, ja tuonnempana jotain, joka ei ole valoa eikä pimeää, vaan on näköjään kuin sokean pilkun valaisematon, väritön, eikä siltä tumma pinta.

Auringon laskiessa istuivat levähtämään isä ja poika kalliolle maantien vierelle. Harpunsoittaja kiertää käsivartensa Gunnarin kaulalle, poika panee kätensä isän vyötäisille. Molemmat katselevat kauvas eteensä sitä kulta- ja purppurakaistaa, josta metsä laskee osan loistamaan näkyviin, tuolta missä tie katoo kuusikon rinteeseen. Kultarinta-kerttu visertelee surumielistä virttään, lehtokurpan omituisen miellyttävä ääni kajahtelee puiden väliin kuulumattomiin. Mutta mitäs tuo on? Se soipi syvää säveltä, kajahtelee kaukaa kuin hopeakellon helinä henkimaailman kupukaarrelmista. Se virtaa hiljaa helisten lännen auterista, vilkkaista valonväreistä joita niissä kimaltelee. Onko tuo kuulonharhaa vai tapahtuuko, mitä satu kertoilee, että aurinko joskus laskiessaan soinnahtelee, että sen viime säteet jousina juoksevat edestakaisin näkymättömäin sädekielten poikki, maan päivän ja yön rajaviivalla? Harpunsoittaja sen kuulee; Gunnar kuulee myös, sillä toisen tunne-vaistoilla on sointipohjansa toisen sielussa.

Harpunsoittaja näkee valonheijastusten elelevän poikansa kasvoilla, sillä välin kuin tämän silmä etsii taruja iltaruskosta. Ilmiö ihana nähdä, mutta ihanuuteen sekaantuu murhemieltä. Tämä, kuten kaikki hänen syvällisemmät tunteensa, elävämmät hengen näkönsä, sääntyy säveliksi, huokuu virtenä povesta:

Oi luonto, kärsivällisyytes on, kuin aalto, josta luot sa, pohjaton. Mut eikö kätes vihdoin väsy vain mukailemaan tääll' ajan saarella, mit' ihaillen näit aatteen maailmassa, kun kuolla täytyy luomais kauneimpain? Mitenkä kätes empimättä vois kuvuille kukkain, lapsen kasvoille valella taivaan hohtoa, kun se pois, nopeemmin illan ruskoa, hälvenee? Nuo hennot kaunistit sa enkeliks' — vaan tuoni vei ne, äiti, saalihiks'! Oi näitkö alla kuolon seppeleen otsalla kuihtuneella säilyneen, miehen tai naisen, loistos armaan? Ei! Nuo taivaan taimet tuonen halla vei. Luot taimen taimen viereen yhtenään, ne kuihtuu ehtimättä hedelmään. Sä kudot; yhä pärköö kankahas, vaan juoksemast' ei taukoo sukkulas. Kas, ettei aikaa mieles muuttunut ja julmaan, turhaan leikkiin suuttunut, et toivotonna luomisistas' laannut — ja kuolon tyhjyys vaan ois vallan saanut!

Pian tulevat ne vaaralliset vuodet. Ylevin ja suloisin ihmiskauneus — se jonka vienoissa suonikudelmissa veri soluu puhtaana kuin taivaan mesi, levitellen lämpöä, joka ei ole eläimellisen himon hehkua — se on riutuva pois. Ja sen mukana riutuu sydämen itseään tajuamaton viaton puhtaus. Ne ovat kuihtuvia kevätkukkia. Missä hahmossa on naisenlempi ensinnä kohtaava Gunnaria? Siitä paljo riippuu. Harpunsoittaja muisteli iltaa, jolloin hän, tähtien säkenöivä valo korkealla yllänsä, kanniskeli poikasta käsivarrellaan, ja hän muisti miten laulu silloin itsestään valahti hänen huulilleen:

Kohtalo yökuilustaan monen lähteen luopi': murheen karvas lähde vaan terveyttä tuopi. Siitä siekin, poloinen, juomaan joudut — tiedän sen. Herra, synnin soista varjele pojoista!

He alkoivat astella eteenpäin. Oli vain puolen tunnin matka jätettä majapaikkaan. Kuu, joka auringon laskiessa nosti tuhankarvaisen muotonsa kukkulain takaa idässä, kumotti jo valjusti yli seutujen. Kuusen latvasta vähän matkaa korven sisältä viritti laulurastas virttänsä, siksi sulavaa että täytyi seisahtua kuuntelemaan. — Voiko kukaan noin laulaa, ellei hänellä ole sielu — sielu, jota Jumala rakastaa? — Minä uskon, poikani, että sillä on sielu ja Jumala rakastaa sitä. — Kuolematon sielu? — Kaikki sielut ovat kuolemattomat; kaikki, mikä on, on katoamatonta. Kuolema on muutos, muotojen hajotus, ei olinosien häviö, joista muodot syntyivät. Elementit ovat sieluja.

He jatkoivat kulkuaan. Takaa kuului hevosten nelistystä. Illan valot olivat himmenneet tai harmahtivat hopealle. Esineiden ulkohaamu ei enää näyttänyt pyöreältä, vaan ne seisoivat varjokuvan kaltaisina, milloin reunat revittyinä teräviin särmiin, milloin hiljakseen himmenevin viivoin, ikäänkuin varjonäytelmässä. Tie häämötti paikoin viluisessa valossa, josta se äkkiä hukkui ammottavaan pimeään kuiluun. Kavionkapse läheni lähenemistään; Gunnar kääntyi taaksensa ja nähdessään kuun kuultavan mustan monikärkisen metsänreunan kohdalta, oli tämä hänestä livahtavinaan likemmä ja kuiskivinaan hänelle jotain, saamatta sitä sentään kuuluviin.

Yötuuli viuhui heikosti metsässä, sen huokaus kuului kuin tuskaisen valittavalta. Hevosjuoksu läheni. — Isä, mitähän nuo ratsumiehet lienevät, jotka perässämme ajavat? — Markkinaväkeä, jotka tapansa mukaan kulkevat useampia yhdessä, tai ehkä muutamia Slatten miehiä kiertoajollansa.

Usmasta, joka sankkana uhui rämeestä, kurottelihe pojan mielestä ruumiskääreliinoja, tyhjin hihoin varotellen tai uhaten. Nyt ilmestyivät etummaiset ratsumiehet tienpolvessa heti heidän takanaan. Toisia tuli jälestä. Kuutamo välähteli asepuvuille, miekantupille, keihäänkärjille. Satulat ja aseet kalahtelivat. Harpunsoittaja, pitäen poikaa kädestä, pysähtyi nähdäkseen ratsumiesten ohiajoa.

Jalkamiesten kohdalla pidätti ensimmäinen miehistä, nykäisemällä suitsesta hevostaan ja käännähtihe satulassa: Totta jumaliste! Herra Tuure Jönsinpoika, tässä se mies on!

— Kuka? kysyi toinen ääni.

— Se jonka soisitte syvimpään helvettiin. Harpunsoittaja... Ettekö häntä tunne?

— No taivahan isä! ärjähti roteva, rautapukuinen miehen olio harvinaisen korkean hevosen selästä. Se on hän. Sainhan nyt kumminkin vähäisen virvotusta matkallani.

Herra Tuure Jönsinpoika ajoi ihan Svanteen kiinni, kallistihe satulasta alaspäin ja lausui melkein kuiskien: Tässä olen nyt — maankarkulaisena sinun toimistasi ja oman sääliväisyyteni tähden, sillä montakin kertaa on henkesi ollut minun käsissäni. Etkö luule, että tiedän kuka olet? Etkö luule, että tiedän mitä tahdot? Hiljakseen hiivit kansan suosioon ja leveältä, vankalta pohjalta pyrit halutun vallan perille. Minä seisoin tielläsi ja sinä syöksit minut kumoon. Nyt on lähinnä tielläsi Gösta Erkinpoika, ja hänenkin sinä kumoat — jos vain enää ehdit siihen, mutta siit' en ole varma...

Hän ratsasti taaksepäin pari askelta ja antoi lähinnä oleville sotamiehille merkin. — Seiso takanani, Gunnar! huudahti harpunsoittaja, asettui pojan eteen ja veti miekkansa, kun ratsumiehet tempasivat omansa. Neljä paljastettua kalpaa välkkyi kuutamossa, yksi alempana, kolme ylempänä... yksi hyökkääjistä keikahti satulasta... epätoivon kirkaus kuului pojan suusta... ryhmä, jossa iskuja ja pistoja oli vaihdellut, hajautui, ja tiellä, askelen päässä kaatuneesta soturista, makasi harpunsoittaja, verissä päin ja rinta lävistettynä, kumnoonajetun poikansa päällä, vielä kuolemassa suojellen häntä ruumiillansa.

* * * * *

Tuskin oli tämä tapahtunut, kun talonpoikaispukuinen, vahvasti asestettu mies, ajoi paikalle selkähevosella etelästä päin. Hän tiesi, keitä kohtasi, sillä hän ratsasti suoraan Tuure herraa kohden, mainitsi hänen nimensä, viittasi edelläajajaa, joka tahtoi häneltä tien sulkea, väistymään, ja sanoi pontevalla äänenpainolla, osottaen oikealle päin: poiketkaa tästä syrjäpolulle ja heti! Muuten hukka perii teidät. Neljännespenikulmaa tästä on Slatten väki sulkenut tien, ja toinen, hevosilla ajava joukko on siinä paikassa kintereillänne!

— Kuka sinä olet?

— Metsäläinen, jonka Slatte tänään ajoi luotansa, ja kerran se mies, joka riistää Smoolannin Slatten kynsistä. Taidatpa jo tietää kuka olen nimeltäni ja mikä kyvyltäni. Minulla on vyössäni sinulta kirje.

— Niilo Dacke!

— Sama mies. Seuraa minua!

Dacke ratsasti metsäpolulle. Herra Tuure Jönsinpoika miehineen seurasi hänen jälkiään.

XXI.

LAURI MAISTERI SLATTEN LUONA.

Gudmund mestari ja hänen tyttärensä eivät tulleetkaan Veksjöhön. Se tiedettiin kirjeistä, joita sieltä oli tullut. Näyttipä siis luultavalta, että he olivat joutuneet Slatten haltuun. Stigamon isäntä luuli nähneensä heidän kulkevan siitä sivutse kolmannen matkalaisen seurassa. Sen koommin heistä ei ollut kuulunut ei näkynyt mitään.

Margareeta rouva oli hädissään heidän kohtalostaan, ja vielä suurempi hätä hänelle tuli, kun Lauri lausui velvollisuutensa vaativan häntä lähtemään heitä etsimään.

Arvelu, että Slatte oli heidät vienyt, varttui pian huhuksi, joka varmaan vakuutti näin käyneen. Mutta mistä saataisiin opas osottamaan tietä rosvo-Odenin pesälle? Lauri muisti, että Fabbe, kesäkiertolainen, tarkemmin kuin kukaan tiesi erämaat ja kulmakunnat penikulmain laajalta Jönköpingin ympäristöillä, muistipa hänen kehuneen kerran käyneensä Slattenkin tykönä. Lauri lähti Talavidiin ja kuulosti sepänsälliä. Birgit ilmotti, ettei häntä ollut viime viikoilla näkynyt, mutta arvatenkin hän oli pian takaisin odotettavissa. Kesti jonkun aikaa, ennenkuin hän tuli; mutta tuli hän sentään, jopa ajaen Slatten älykkään Stig hevosen selässä. Ja kun Lauri äänellä semmoisella, ikäänkuin hän osottaisi Fabbelle erityistä armoa, lausui tahtovansa häntä oppaaksensa matkalle tuon kuuluisan rosvopäällikön luo, sanoi Fabbe siihen suostuvansa, mutta lisäsi, etteivät kaikki Slattelassa käytyään kiitelleet kauppojansa.

Kauniina toukokuun aamuna nousivat he hevosten selkään Gudmund mestarin pihalla. — Ohoh! kuinka kaunista tääll' on tehty, sanoi Fabbe ja katseli ihmettelevin silmin ympärilleen. Vanha lehmus on korjattu tuosta pois romustamasta ja kesän virkistävää päivänpolttoa vähentämästä. Poissa on se vanha tulitupa, joka seisoi siinä kerskuen jykevimmillä seinähirsillä mitä milloinkaan olen nähnyt. Kai ne vain pakanain noitaluvut saivatkin muinaisaikana hirttä niin vankaksi kasvamaan. Poissa on myös kopeilemasta se rauta-aitaretkale ja sijalla seisoo yksinkertainen, aistikas lauta-aita. Älkää millään mokomin maalauttako sitä, herra maisteri! Koirat viihtyvät yhtä hyvin maalaamattoman aidan laidalla, eivätkä ihmiset tahraa maaliin vaatteitaan. Neitsyt Maaria, Vidrik Valandinpoika ja luultavasti myöskin kodon tonttuäijät ovat menneet matkoihinsa. Täytyikö teidän kiistää ne luvuilla menemään, vai muuttivatko ilmankin? Vai menivät lukematta! Ja pajatko nyt tyhjinä? Olipa jo aikakin, kun vasarat tääll' ovat jyristelleet pari sataa vuotta... Niin, senpä sanoitte oikein, että sälleistä enimmäkseen oli tullut kelvotonta väkeä, uudestakastajia j.n.e. Ei semmoinen joukko sopinut olemaan teidän kattonne alla. Kiitos, hyvä rouva Margareeta, hyvästä eväskontista, joka mukaan saadaan! Kyllä sen kanssa juttuun tullaan... Kiitos, että teidän siunauksistanne pirahtaa piskanen mullekin kelvottomalle! Älkää olko levoton! Kyllä Lauri maisteri, jos Jumala suo, palaa eheänä ja terveenä ja toimitetuin asioin, joskin vähän matkasta rasittuneena.

* * * * *

Maisterin matkasta Slattelaan kerrottakoon vain että hän lyhenteli sitä niillä näillä ajatuksilla ja pitensi sitä lintuja ammuskelemalla. Niihin kysymyksiin, joilla hän Fabbelta tiedusteli Slattea ja hänen olokohtiaan, sai hän tyydyttämättömiä vastauksia. Rosvopäällikön uskonnosta Fabbe ei tiennyt sen hituistakaan, mutta otaksui hänen aina sunnuntaisin käyvän kirkkoa. Juttu, että kaarneet mielellään laskeusivat istumaan hänen olkapäilleen ja raakkuivat hänen korviinsa, oli arvattavasti totta; ne tahtoivat kai tällä tavalla kiittää häntä kaikesta hyvästä mitä hän niille hirsipuihin ripustaa. Mitäkö ihmisiä hän hirttää? Keitä konnina pitää, vaikka ne tuomarien, lautamiesten ja muitten kunniallisten mielestä näyttävätkin siksi kunniallisilta että ovat rauhaan jätettävät. Kuinkako suuria lunnaita tuo vaatinee Gudmund mestarista ja Margitista, jos ovat hänellä vankeina? Siitä ei voi arvata mitään, saadaan nähdä. Kuinkako vanha hän on? Hän näyttää ikivanhalta, mutta ei vielä saamattomalta. Josko hänen käytöksensä on tavallisen talonpojan ja häntä on semmoisena kohdeltava? Hänellä on talonpojan, mutta harvinaisen talonpojan käytös, ja hän tyytyy kyllä antamaan ja saamaan talonpoikain kesken käypää kohteliaisuutta — siis kohtalaisen karkeaa ja suoraa.

Lauri ajatteli itsekseen: jos minä voin hänen mieleensä vaikuttaa... jos saan hänet taivutetuksi puolelleni... jos saan käytettäviini hänen valtansa vaikuttaa kansaan, mitä kykenenkään vasta toimittamaan kirkon ja pyhän opin hyväksi! Silloin pyhyydenraastaja Gösta Erkinpoika vaviskoon!

Lauri oli taitava ampumaan sekä jousella että pyssyllä. Kolmantena matkapäivänä ajoi hän lammikon reunaa, jonka ruovostossa nokikana kutsueli puolisoaan, ja kohta nähtiin ne uivan riki-rinnoin. — Nuo kaksi ovat kylläkin onnelliset, sanoi Fabbe. Lauri astui satulasta maahan, heitti ohjakset sepänsällille ja koppasi kaarensa. — Maisteri Lauri, lupaatteko minulle opastajaisten verosta säästää nuo aviopuolisot?

— Huuti! Sanotko sinä elukoita aviopuolisoiksi?

— No, olkoot sitte aviottomia puolisoja. Säästäkää ne! Ne tarvitsevat toisensa metsän yksinäisyydessä. Mutta jos teidän välttämättä täytyy ampua, niin tappakaa molemmat ja älkää jättäkö toista eloon toisen jälkeen.

— Huuti, mies! Älä hassutuksias jaarittele! Ei mikään Lauria pahemmin kiukuttanut kuin puhe armeliaisuudesta eläimiä kohtaan. Hän näki siinä kiellettävän oppia luonnon kirouksesta sekä sala-iskulla tähdättävän ijäisiä helvetinrangaistuksia — ja häntä itseään. Yhäti karvasteli hänen mielessään kuritus, jonka hän pienenä poikana oli saanut isänsä kädestä eläinten hätyyttämisestä.