Part 14

— Maisteri Lauri, minulla on jotain teille sanomista. Slatte on rauhotetuiksi julistanut kaikki vahingottomat eläimet näillä tienoin. Hän pitää siitä ankarasti kiinni. Varokaa! Hän saa tietää mitä teette. Ettekö kuule? Ettekö näe? Tarkotan tuota ääntä krak, krak kuusen latvasta. Tarkotan kaarnetta, joka istuu siellä ja tähystää teitä silmillään. Se on Slatten kaarneita. Slatte saa tietää mitä teette.

Lauri nosti ruoskaa, mutta hillitsi itsensä. Hän hiipi lammikon rantaan. Nuoli singahti ja tappoi naaraksen.

Matka jatkui. Seutu kääriytyi sumuverhoon, josta sadetta herana tihkuili. Oikealta puolen polkua kuului aina ehtoopuoleen yötä surullinen — Fabben mielestä sydäntävihlova — vaikertelu ikäänkuin nokikanan "niak". Olikohan leskeksi jäänyt lintu lähtenyt lammikolta ja ruvennut heidän suuntaansa lentämään?

Samaa sumua kesti vielä, kun ratsumiehet, saaden siitä kiittää Stigiä, mitään vaarallisempia seikkoja kokematta, pääsivät hyvin asuttuun Slattelan laaksoon. Oli yö, eikä maisteri nähnyt ympärillään juuri mitään. Olisi ollut täysin hiljaa, ellei joku koiran ulvahdus silloin tällöin kuulunut sumun läpi. Kun Fabbe ilmotti: nyt ollaan perillä, kuului huuhkajan ulisevaa huutoa.

Joku mies astui esiin pimeästä ja otti hevoset huostaansa. Fabbe käveli Laurin edellä tuvan ovelle ja avasi sen. Takalta oven vieressä huohotti pesävalkea, puolittain hiiltyneenä, vaisusti valaisten pöytää jolle oli pantu ruokaa ja juomaa, kaappisänkyjä eli laskupenkkejä, joille turkkia oli vuoteiksi levitetty, savipermantoa ja alastomia hirsiseiniä.

— Tässä tulee meidän yötä viettää, sanoi Fabbe. Tämä on yksi vierashuoneista.

— Näyttää siltä, kuin meitä olisi odotettu, muistutti Lauri; vai onko täällä aina vierasten vara valmiina?

— Meitä on kyllä varrottu. Kaarne ehti ennen meitä perille.

— Älä joutavia lörpöttele, sen taikauskoinen elävä!... Aijotko syödä? Minua ei maita ruoka.

— Eikä minua. Olen liian väsynyt syödäkseni. Fabbe heittäysi pitkäkseen toiselle penkkivuoteelle ja oli ääneti. Lauri käveli hetkisen aikaa edes takaisin permannolla, avasi tuvan oven ja astui ulos. Aina vain samaa heratihrua. Sen näki hän tulenhohteesta, joka valahti vastaan oven aukosta ja heikosti punerrutti sumua. Muuten olisi ollut edessä pilkko-pimeä. Aivan tuvanoven ääressä pohjoispuolella kasvoi mänty, ja sen ala-oksalla roikkui jotakin, jota silmä ei helposti selittänyt. Sieltä häämötti esiin miehen muoto, nuori mies rantalakissa ja keihäs kädessä, sama joka otti vastaan heidän hevosensa.

— Slatte, lausui hän Laurille, ilmotuttaa, että sinä huomenna auringon nousun aikaan olet seisova hänen edessään.

— Onko täällä Gudmund Gudmundinpoika, aseseppä Jönköpingistä, ja hänen tyttärensä Margit? kysyi Lauri.

— Jos sinulla on kysyttäviä, jätä ne huomiseksi, vastasi mies.

Mies meni tupaan ja otti Fabbea, joka näytti olevan nukkumaisillaan, käsivarresta. — Tule sinä minun perässäni. Fabbe haukotteli, poistutti itseään ja kömpi verkalleen pystyyn.

Lauri viritti päretikun palamaan ja valaisi ovesta tuota roikkuvaa esinettä. Hän astui askelen takaperin. Hän oli nähnyt nahkakaapuun käärityn kamalan haamun, nurin silmin, väärin suin, nuora kaulassa. — Kuka tuo on? pääsi sana hänen suustaan.

— Sen minä tiedän, sanoi Fabbe. Se on eräs pahantekijä, joka tuomittiin hirteen kun oli hävyttömästi omaa isäänsä rääkännyt.

— Mitä perkelettä! ärjäsi maisteri. Tietäkööt huutia! Pyydetäänkö täällä vierasta majailemaan hirsipuun alla?

— Maassa maan tavalla, tuumi Fabbe. Jos sattuisitte nukkumaan, ennenkuin tulen takaisin, niin hyvää yötä!

Lauri kävi taaskin permannon useampaan kertaan edes takaisin. Hän koetti itsekseen lukea parannussaarnaa, jota aikoi pitää Slattelle. Ei käynyt luku. Hän mietti, millä sanoin hän tarjoisi Slattelle liittoa eräitä hankkeita varten. Ei sekään onnistunut. Hän oikaisihe penkille ja yritti nukkua. Kului aikaa, ennenkuin unta tuli. Fabbe ei ollut silloin vielä palannut eikä häntä myöskään näkynyt aamulla, kun Lauri heräsi levottomasta unestaan. Aamuauringon ensi säteet loistivat tupaan. Hän havaitsi pyhinliinan ja vesi-astian takan ääressä ja oli paraiksi ehtinyt pestä itsensä, kun kaksi aseellista miestä, melkein yhtä hartiakasta ja pitkää kuin hän itse, astui sisään. Toinen ilmotti Slatten odottavan.

* * * * *

Keskellä Slattelan saarta seisoi rinnakkain kaksi melkoisen pitkää hirsirakennusta, joiden matalain seinien päältä korkea pystykatto rohkeasti kohosi. Pihassa näiden edustalla näkyi ryhmittäin paljo miehiä, mitkä jalkaväkeä, mitkä hevosen selässä. Pelkkiä rosvoja, arveli Lauri, kummeksien hiljaisuutta joka sentään vallitsi. Tyystemmin hän ei kuitenkaan joutanut tätä väkeä tarkastella, sillä nuo kaksi saattajaa veivät hänet kiireesti toisen talon päätyovelle, jonka yläpuolella hän näki naulattuna kotkan, siivet levällään. Toinen saatturi avasi oven, ja Lauri astui sisään, muut molemmat takanaan.

Hän seisoi pitkässä salissa ja näki päädyn puolella vastapäätänsä korotetulla laattialla liikkumattoman mieshahmon, jota valaisi kattoikkunasta lankeava aamuvalo. Hahmo istui, keihäs pystyssä vieressään, pöydän takana, jonka vahvat jalantolpat olivat kuvain muotoon vuollut. Toisella kuvalla oli metallikiiltoinen auringonsädekehä, toisella salamista tehty valokehä päänsä ympärillä ja sotatappara kädessä. Olivatko nuo olevinaan pyhimyksiä vai epäjumalia? Kumpina tahansa ne yhtä suuresti iljettivät Lauri Gudmundinpoikaa. Pöydällä oli sotakirves ja sen vieressä jotain, joka näytti kahleilta. Yläistuimen nojassa seisoi miehenmittaa korkeampi harppu.

Oliko hahmo, joka istui yläistuimen tolppain välissä, puukuva hänkin. Yhtä liikkumaton se oli kuin ne. Halvannäköisen rautakypärin alla, vanhanaikuista patalakin muotoa, nähtiin isot, karkeat kasvot, joita vaot ja rypyt ristiin rastiin uurtelivat, joiden kehänä oli harmaa, juovittain lumivalkoinen parta ja tukka, valuen alas punaisen takin turkinkaulukselle. Hänen silmänsäkin näyttivät alussa liikkumattomilta, jäykästi tähystäessään tuuheiden kulmakarvain alta muukalaista.

Lauri herra aikoi alentua kohteliaasti nyökäyttämään päätään, mutta nyökkyystä syntyikin ehdottomasti — ehkäpä ukon silmäin vaikutuksesta — keveä selänkumarrus, jota seurasi tervehdys: "Jumalan rauha!"

Tervehdykseen ei vastattu, ellei se ollut vastausta, että ukko ummisti toisen silmänsä ja katseli Lauria toisella, johon molempain silmäin tuimuus oli yhdistynyt.

Ilkeää äänettömyyttä. Ei viittaustakaan vieraalle istumaan. Lauri tunsi, että tässä oli alkanut hänen ja vanhuksen välillä näkymättömin käsivarsin painiskelit, kumpi ensin saisi päältäpainin ratkaisevan edun. Lauri oikaisi vartalonsa ja kohotti korkealle otsansa, hyvin tietäen olevansa mies, joka oli vallinnut, pelottanut ja kukistanut täysinäisiä kirkkoja ja yliopistonoppisaleja.

— Oletko sinä Slatte? kysyä jyristä hän tuomariäänellä.

Ei sanaakaan vastaukseksi, mutta toinen ovenvartioista kuiskasi: Slatte.

Päivänpaiste-ruudun yli lattialla vilahti varjoja. Siitä kattoikkunasta, joka tämän ruudunkuvan loi, räpytteli siipiä ja kurottihe esiin pari linnunkaulaa. Kohta laskeusi kaksi kaarnetta alas pöydälle Slatten eteen. Ne raksuttivat ja hän silitti niiden mustaa, purppuransiniseen ja viheriään vivahtavaa sulkaverhoa. Ne lensivät istumaan tuolintolppain päihin ja iskivät nekin silmänsä Lauriin. Varsin kummallista! Toinen, katseltuaan häntä, päästi äänen, joka melkein kuului kuin koiranhaukunnalta.

— Minä olen Laurentius Gudm...

— Minä tiedän kuka olet.

Puukuvasta, kun se vihdoinkin puhui, kuului selkeä, vahva, jopa sointuisakin, vaikkei lempeä ääni.

— Laurentius Gudmundi, ja olen tullut tärkeiden asiain takia, joista saamme kahdenkesken päättää. (Lauri osotti viittauksella, että ovenvartiain läsnäoloa ei kaivattu), sittenkin ensin olen kysynyt sinulta, oleskeleeko isäni Gudmund Gudmundinpoika, aseseppä Jönköpingistä, ja hänen tyttärensä täällä luonasi, vai tiedätkö, missä he nykyään ovat olentaa.

Lauri astui, tämän sanottuaan, muutaman askelen eteenpäin.

— Seisahda, käski Slatte.

Laurin otsa punastui vihasta. Äkisti ärjähti hän:

— Kuule sinä! Oletko niin älyä vailla vai onko se tahallista epäkohteliaisuutta, ettet pyydä kunniavierasta istumaan? Minun täytyy näin kysyä, vaikka olen tullut rauhanairuena enkä tahdo kiistaa, vaan sopua itseni ja sinun välillä.

— Kunniavieras!

Omituinen ivaava kaiku yläistuimelta oli toistanut tämän sanan. Lauri kävi taas kolme neljä askelta eteenpäin otsa pystyssä ja lausui, pannen painoa sanoihinsa: Sinä kuulet mitä etupäässä tahdon tietää: onko isäni ja sisareni täällä?

— Takaisin sille paikalle, johon käskin sinun seisahtaa! Minä en koskaan käske samaa asiaa toistamiseen.

— Huuti, äijä! Luuletkos minun olevan sinun renkisi, hävytön moukka? Vai luuletko kenties minun pelkäävän, sentähden, että sinulla on ympärilläsi aseellisia pahantekijöitä? Silloin et tunne minua. Ole siivolla ja puhukaamme järkevästi asioista! Se on meille kummallekin parasta.

Slatte nousi seisaalle istuimeltaan ja astui alas salin lattialle. Hän oli jättiläinen — puolta päätänsä pitempi jättiläistä Lauria. Hän meni tämän luo. Kummankin kädet nousivat ja iskivät toisiinsa, sormet sormien lomahan. Näytti siltä kuin olisivat keskenään päättäneet eräällä tutulla tempulla koetella toistensa voimia. Lauri, joka pystyi taittamaan poikki rautaa, teki pienen ponnistuksen, painaakseen alas ukon käsiä. Ei onnistunut. Hän pusersi kovemmin. Ei onnistunut vieläkään. Hän ponnisti kaikki käsivoimansa. Ei sittenkään. Hänen täytyi supistaa tehtävänsä puolustukseen, ja minuutin tai pari voimat molemmin puolin pysyivät tasapainossa. Miehet ovella katselivat kohtausta, mielenjännitykseltä melkein hengittämättä. Vähitellen maisterin kädet raukeina herposivat, ja tuskissaan purren hampaitaan hän painui itsekin, ensin hiukan erältään, sitte äkkipikaa kerrassaan, polvilleen.

— Noidanjuonta! karjasi hän. — Sinä olet itse perkele.

Slatte piti häntä kiinni siinä asennossa ja viittasi ovenvartioille. He tulivat tuoden kahleet, kytkivät niihin tuon polvilleen painetun kädet ja jalat oikaisivat hänen lattialle pitkäkseen, työnsivät kapulan suuhun, viilsivät veitsellä auki hänen vaatteensa pitkin selkää ja paljastivat sen. Slatte vihelsi ja kävi takaisin istuimelleen.

Sivuovesta tuli mies, vitsakimppu käsissään.

— Lauri Gudmundinpoika, sanoi Slatte; — minä olen tarkoin tutkinut töitäsi, siitä asti kun ulkomailta palasit. Minä tunnen sinun paremmin, paljo paremmin kuin luuletkaan. Sinä olet kauvan ollut syytteenalaisena, juttusi on kauvan ollut esillä. Olen kuulustellut puolueettomia todistajia ja arvoisan isäsi takia toivonut, että ainakin joku niistä olisi kyennyt esiintuomaan lievittäviä asianhaaroja toisellaisia, kuin mitä voidaan mainita minkä pahantekijän tahansa puolusteeksi. Sillä kaikki pahantekijät ovat tyhmiä, silloinkin kun ovat viekkaita kuin ketut, ja heillä on orjistunut tahto silloinkin kun heidän tahtonsa on jättiläisvoimainen. Sinä olet tyly ihminen, ja tylyytesi on etupäässä kohdannut isääsi. Sinua riivaa ylpeyden ja vallanhimon pääperkele ja sinä vihaat rauhamielistäkin, kun et saa häntä kukistaa. Olen sentähden tuominnut sinun hirtettäväksi. Mutta isäsi tähden pääset nyt menemään tämä tuomio taskussasi, saatuasi neljäkolmatta paria raippoja: kaksitoista isänrääkkäyksestä, joka on likeltä lähennyt isänmurhaa; kuusi katalasta eläinten rääkkäyksestä, kuusi siitä että olet hävitellyt muistomerkkejä, joita isät ovat jälkeisilleen jättäneet hoidettaviksi ja opiksi. Säälien sukuasi olen käskenyt rankaisua salassa pidettäväksi. Saat hiljaisuudessa niellä häpeäsi, ellet halua itse julki jutella tästä ateriastasi.

Tuomio pantiin toimeen. Toinen ovenvartioistä laski lyömät. Sitten sanoi Slatte: Kiinnittäkää sen hirtetyn isänrääkkääjän nahkakaapu tuon olkapäille, köyttäkää hänet kiinni hänen hevosensa selkään ja viekää hänet välissänne sellaiseen paikkaan, josta hän osaa mennä valtatielle!

Näin päättyi maisteri Lauri Gudmundinpojan Slattelan retki.

XXII.

ITÄMAILLE.

(_Skyttetorpissa, sittekun harpunsoittaja Svanten ruumis on laskettu sinne hautakappeliin. Gunnar Svantenpoika istuu lavitsalla Margitin jalkain juuressa ja kallistaa päänsä hänen polvelleen. Margit miettii_:)

Mitä kaivannee mun rintain, miks syömmeni sykkii niin? Itämaillepa armahintain näkemään minä rientäisin. Ja jos käy kuten käyvän soisin Itämailta en palaa pois. Ma Saaronin lilja öisin, min armaani taittaa vois. Ja jos käy kuten käyvän soisin, hän kantaa mun rinnallaan. Ja silloin olla voisin hänen silmänlohtunaan. Surun teitä mun vie hän ja riemun luo Latsarin Kaanahan. Valovuorelle Taborin vie mun ja merelle Galilean. Meri käy, sen on hyrskynä pinta, soi pauhina aallokon, mut Davidin pojan rinta kukan valkean turvana on. Mesimarjana soisin olla, ihanaiseni poimia vaan, mesi vuotava nautinnolla hänen armailla huulillaan. Jyvä kypsyvä syötäväksi vain armonnälkäisten, jost' alttaripöydältä läksi elo uus yhä uskollen. Hänen ilmestystään kerran ylähältä ma varron vaan: voi! konsa ma taivaan Herran kanss' yhtenä olla saan. Ikiruumiini, sieluni liittää mun on toivoni ihanimpaan. Hänt' tahdon ma kielin kiittää jolt' autuustoivoni saan.

XXIII.

NUORTA LEMPEÄ.

Dagny Slattentytär, Margit ja Gunnar pyrkivät eteenpäin ruuhessa leppien ja riippakoivujen alatse, joiden varjossa puro polveili järvelle päin heidän uimapaikalleen siellä. Kaikessa viattomuudessa ja ajan tavan mukaan uiskentelivat he yhdessä, uivatpa joka päivä, oli sää mikä tahansa. Gunnar ui kahdesti kolmasti päivässä huvikseen, mutta vielä enemmin harjotellakseen uimataitoansa, jossa hän vielä alussa kesää oli niin takapajulla, että täytyi hävetä Dagnyn rinnalla, joka oli aimo kaukouimari. Vielä ei hän ollut pitkälle arvannut lähteä syvälle vedelle, mutta oli tänään päättänyt koettaa.

Heleä sinitaivas, jolla ui suvihattaroita, kuvastui yhtä sinisenä järvessä. Kaksi maailmanpuoliskoa, ylempi ja alempi, sulatettuina näköpiirin reunasta emaljiraidalla yhdeksi eeteripalloksi, jonka kehästä ylt'ympäriltä ulkoni esiin niemiä ja kärkiä, ilmaa päällänsä ja allansa, puunlatvoja ylöspäin ja alaspäin.

Ruusupensaita kasvoi taajassa tuolla puolen nurmikkoa, jolle päivänkukkia oli sirotettu. Nurmelle nuori väki riisui vaatteensa. Ympäristön lintumaailma näkyi jo hyvin tuntevan heidät. Ei mitään varotushuutoa kuulunut kaakottelevain heinäsorsain parvesta, jotka poikasineen uida pulikoivat ja sukeltelivat ulpukkain keskellä ruovikon reunassa nuolen kantamissa, kun lintujen kuuluville ehti tyttöjen ja Gunnarin pakina ja nauru ja airojen loiske. Suovarpunen, kiikkuen kaislan korrella veden päällä, lauloi lorunsa loppuun, ennenkuin lähti lentoon laskeakseen alas pajupensaaseen rannalla.

Kasvot, niskat ja kädet ruskettuneina, muuten hehkivalkoisina, kahlasi nuorta immen ihanuutta ja pojan soreutta laitoon rantaveteen, joka päivänpaisteessa kimalteli kellervällä hiekkapohjalla. Margit seisahtui, kun vellova vetonen valeli hänen vyötäisiään ja suortuviaan. Dagnyn ja Gunnarin olkapäät peittyivät välkkyvään vihmatyrskyyn, kun he, ripeillä kättenvedoilla halkeillen veden kiiltokalvoa, uivat yhä ulommaksi.

— Mitä? Uskallatkos tulla näin kauvas, Gunnar! Se on oikein, reipas poikani! Vielä vähän edemmäs! Mutta pysy likellä minua. Jos väsyt, pane kätes minun hartioilleni.

He pitkittivät. Dagny näki pojan pystykkäästä asennosta, tyynestä hengityksestä ja vilppaasta katseesta, että uintia vielä voitaisiin jatkaa vähän matkaa.

Mutta Margit, joka jäi seisomaan hietapohjalle, katseli uintia enenevällä levottomuudella ja häntä suututti Dagnyn kehotus, joka selvänä kajahti hänelle ääntäjohtavaa vesikalvoa myöten. Hän huusi: Gunnar, käänny!... Käänny takaisin!... Etkös kuule?... Käänny takaisin! Jollet kohta käänny, niin, totta Maarian, minä annan sinulle selkään... niin, selkään, kuules!

— Ohoh, kuules vaan Margitia! Katso taakses Gunnar! Kas vaan kun se siellä seisoo ja räpyttelee käsivarsillaan, niinkuin kana siivillänsä, kun sen kasvatti, ankanpoika, on karannut siltä vesilätäkköön eikä eukko tohdi mennä perään! Oikein naurettavaa! Mutta käännytäänpäs takaisin, ettei tuo suutu!

Kun heitä alkoi pohjata, sanoi Margit nyreästi: — Dagny, sinä teet rumasti siinä, että houkuttelet lasta niin kauvas syvälle ja niin kauvas minun luotani.

— Lasta! Onko neljäntoista-vuotias poika lapsi?

— Ei hän ole vielä kahtakaantoista täyttänyt

— Sen tiedän, mutt'en välitä, milloin hän on syntynyt Olen nähnyt neljäntoista-vuotisia poikia, jotk'eivät ole niin suuria ja edistyneitä kuin hän. En minä häntä houkutellut; hän tuli itse. Ja kaiketi hänen pitää oppia uimaan.

— Kyllä sitä matalassakin vedessä oppii. Samahan se on, onko jalkain alla vettä kyynärän verran vai sadan.

— Mutta hänen pitää myös oppia jotain jota ei opita matalalla uidessa. Hänen pitää oppia uskaltamaan ja koettelemaan voimaansa vaaran tilassa.

— Sinäkös osaat viisastella! Sen minä vain tiedän, että jos tähän tapaan jatketaan, ei minulla ole mitään iloa uimisista. Onko se kilttiä sinulta jättää minut yksin tänne? Olihan meidän niin hauska ensipäivinä, kun ilakoimme ja loiskimme täällä yhdessä kolmisin. Voiko kauniimpaa permantoa ajatella kuin tämä hietapohja? Niin pehmoinen, vieno ja puhdas, ja katsos päivän valokiemuroita, jotka siinä vilotteievat!

— Hauskaa oli, sanoi Gunnar, mutta nyt tekee kuitenkin mieleni uimaan ulommas. Minä tahdon uida yhtä hyvin kuin Dagny ja paremminkin.

Tänään uimatoverit eivät kirmailleet päälleen pukiessa, niinkuin muulloin tekivät, kun lähtivät juoksemaan siepaten vaatteita toisiltaan tai tekivät milloin mitäkin kujeita. Gunnar kun näki tyttöjen olevan pahalla tuulella ja kina mielessä, heitti verhot ylleen ja kiirehti pois polkua myöten pitkin puron pengertä ja heilimöivän ruispellon reunaa, jossa sinikaunot koreilivat ja Gorm tuli häntä vastaan, häntäänsä hieputellen.

Lähtiessään rannalta, tytöt eivät kävelleet käsikädessä eikä pitäen toistaan vyötäisistä.

— Dagny, kun näin sinut ensikerran, näytit mielestäni jäykältä, ylpeältä poikanulikalta, joka tahtoo muka miehenä uljastella.

— Vai niin! Hyvänpä vaikutuksen teinkin minä mieleesi. Ja kun minä sinut ensikerran näin, näytit sinä minusta tyttömäiseltä, ja koska luonnossani on joku määrä poikaa, pelästyin sitä mahdollisuutta, että ehkä vielä rakastuisin sinuun. Olinkin jo rakastumaisillani, mutta onneksi siitä ei sen enempää tullut.

— Seuraavana yönä uneksin sinusta, Dagny. Olimme seisovinamme järven rannalla. Sinulla oli tuo punalakki päässäsi ja lyhyt hame ylläsi; kasvosi, käsivartesi ja sääresi olivat ruskeat kuin intiaanin. Sinä vedit kaksi piirtoa hietaan ja kysyit, jaksaisinko minä hypätä yli välimaan. En jaksanut, mutta sinä otit kädestäni ja me lentää harppasimme siitä yli kauvas toiselle puolen. Mitä se uni merkinnee, en tiedä, mutta sitten olin rakastua sinuun. Voi kuinka ikävää, ettei siitä mitään tullut. Sanoit sulia olevan kaksi veljeä. Missä ne ovat?

— Varmaan Jumalan luona.

— Ovatko ne kuolleet?

— Isä lähetti ne molemmat pois Saksaan auttamaan talonpoikia näiden sortajia vastaan. Toinen kaatui sotakentälle; sen tiedämme toisen kirjeestä, jonka Knipperdolling niminen saksalainen toi meille. Toista ei ole enää kotia kuulunut, ja isäni on oman tietonsa lähteestä saanut tietää, että hänkin on kaatunut.

— Se oli kauheaa. Surit kai heitä kovasti?

— Surin, mutt'en kauvan. Isäni oli puhumatta ja syömättä kaksi vuorokautta. Sitten ylisti hän Jumalaa poikiensa kauniista kuolosta, söi, joi, lauloi ja soitteli ja ryhtyi jälleen toimiinsa. Kun näin hänen iloitsevan, ilostuin minäkin.

— Olivatko veljesi kauniita?

— En ole niiden vertaisia ikänä nähnyt enkä sentähden luultavasti koskaan olisi voinut mieheen mielistyä, ellen olisi sattunut Gunnaria näkemään.

— Häpee! Onko Gunnar mies? Onko sulla semmoinen rakkaus Gunnariin, kuin mieheen? Olen sitä väliinsä pelännyt, mutta etkös häpee semmoista tunnustaa?

— En vähääkään. Semmoinen minulla on rakkaus häneen. Etkös ole sitä huomannut? Hänestä tulee minun mieheni ja minusta hänen vaimonsa.

— Sinä olet häpeemätön, Dagny, julki jumalaton pakana, se on ilmeinen asia.

— Älä suoruutta rumasti nimittele. Sinä kysyit, minä vastasin vilpistelemättä. Slatten tytär ei valehtele koskaan.

— Hämmästyn tunnustustasi, vaikka olenkin sitä aavistanut ja nähnyt. Sillä et ole saanut salatuksi, että olet häneen hullastunut, ja olet siksi parempaa tuntoa vailla että saatat hänenkin itseesi hullastumaan. Aijotko heti kosia? Ja koska aijot naimisiin mennä? Se tapahtuu kai viivyttelemättä, lisäsi Margit pisteliäästi.

— Naiminen on tietysti tulevaisuuden asia. Kosiminen on tarpeeton.

— Oletko ajatellut, että olet viittä vuotta häntä vanhempi?

— Entäs sitte? Mitäs pahaa siinä on? Näillä paikoin on aivan tavallista, että vaimo on miestään vanhempi, ja isäni sanoo sen poikkeustiloissa käyvän päinsä ja tässä on poikkeustila. Luuletko hänen siitä ehkä onnettomaksi tulevan, että minä vanhenen ennen häntä? Se on mitätöntä luuloviisautta, jolle minä huudan hyi! Hänen ei tarvitse koskaan nähdä minua vanhana. Sitä paitsi pitää miehen ja vaimon tuntea toisensa varhaisesta nuoruudesta asti, niin että tietävät toinen toisensa viat ja siitä huolimatta rakastavat toisiaan. Tällainen tulee väli olemaan Gunnarilla ja minulla, sillä minä en laske häntä käsistäni. Minä olen nyt ja vasta hänen opettajansa ja ohjaan häntä oppimaan hyviä ja kaunistavia taitoja. Minä osaan runoja ja muinaistaruja, osaan kauniita sananlaskuja ja elämänsääntöjä, osaan panna nyrjähtyneitä jäseniä tiloilleen, osaan sitoa aseitten tekemiä haavoja, tiedän satojen yrttien avun sairaille ja terveille, osaan metsästää, hiihtää suksilla ja liukua luistimilla, käytellä miekkaa ja keihästä niin taitavasti että torjun iskuja ja pistoja, osaan ampua nuolilla ja vasamilla, osaan ratsastaa ojain ja aitojen yli, osaan uida ja osaan painia. Kaiken tämän opetan minä hänelle, niin että hän, vetää vertoja minulle, jopa voittaakin minun. Kansalta täällä oppii hän maanmiehen töitä. Heikki Fabbe voi opastaa häntä sepäntöihin, nikkaroimaan ja veistämään puuta. Sinun pitää opettaa häntä kanteloa soittamaan. Ja jos Gudmund mestari tahtoo opettaa häntä piirustamaan ja maalaroimaan, ja jos kaikki koetamme antaa hänelle hyviä esimerkkejä puheissa ja töissä, niin arvaanpa tästä karttuvan yltäkyllin tointa sekä meille että hänelle. Hänen pitää olla alati toimessa — kuitenkin niin että hän joka päivä saa olla vähän aikaa omin päin, voidakseen omin silmin nähdä ja havaita mitä maailmassa hänen ympärillään on merkillistä sekä sen johdosta ajatella ja kääntyä omaan itseensä. Tämän sanoo isäni olevan hyödyllistä.

— Ja osaapa Gunnar, sanoi Margit, latinaakin. Sen on herra Sven hänelle opettanut. Sitä sinä et osaa.

— Osaanpa hiukan. Kuulepas tämäkin pätkä:

Qua nemora, aut qui vos saltus habuere puellae Najades, indigno cum Gallus amore periret?

— Keltä tuon olet oppinut? kysyi Margit.

— Arvaa!

— Isältäskö? Osaako hän latinaa?

— Hän osaa, luulen ma, kaikkia, siis latinaakin, vaikk'en ole sitä häneltä kysynyt. Ei, ei hän sitä mulle opettanut. Etkös arvaa?

— En, mutta osaan minäkin latinaa. Kuules nyt! _Amabo, amabis, amabit, amabimus_. Keltä luulet minun sen oppineen!

— Sen sieppasit korvaasi, kun Gunnar luki läksyjänsä Sven herran kuulusteltaviksi.

— Ja sinä sieppailet latinaasi, istuessasi värttinän ääressä tai kangaspuilla, samalla kun Gunnar makaa lattialla isänsä kirjain ääressä ja lueskelee ääneensä. Kutomakamarissa hän aina lukee, kun sinä vain siellä olet. Sinä olet lumonnut hänen, pakana...

— Ja hän minun. Kun hän on poissa, ikävöin häntä.

— Onko hän lukenut sinulle mitään laulujansa?

— Mitä sanot? Runoileeko hän lauluja? Siitä minä en tiedä mitään. Luulinpa, että hän uskoisi minulle kaikki.