Part 15

— Eipä uskokaan. Hän ei uskalla lukea niitä sinulle, sillä hän käsittää kyllä laulunsa olevan lapsellisia ja vajavaisia jäljennöksiä isänsä lauluista. Minä en niitä ihaile eikä hän siitä välitäkään. Hän on minua kohtaan avonaisempi kuin sinua. Minulle näyttää hän itsensä virheineenkin. Saattaapa hän hyvinkin herkästi närkästyä moitteista. Sinun silmissäsi tahtoo hän näyttää täydelliseltä.

— Sehän oivallista onkin, päätti Dagny. Minä ulkokultailen samoin hänen edessään. Valvon itseäni ajattelemasta mitään pahaa ollessani hänen lähellään. Hiljaisetkin ajatukset saattavat toiseen tarttua, sanoo isäni. Isäni itse kykenee johtamaan hiljaisia ajatuksiaan toisten sieluihin, jopa pitkänkin matkan takaa, kun niin tahtoo. Täällä meidän luonamme Gunnar paremmin kuin muualla säilyy tahrautumasta likaan. Tiedätkös mitä? Isäni on niinä vuosina kuin minä muistan, hirtättänyt kolme miestä siitä että lauloivat siivottomia lauluja...

— Herra varjele! Ainoastaan siitä?

— Onko se sinusta "ainoastaan"? Yksi ainoa semmoinen laulu riittää todistamaan mädännyttä sisua. Seurustelu ihmisen parissa, jota rivous hauskuttaa on ikäänkuin söisi ruttotautisen raatoa. Ken Gunnarin aikana päästää rivon sanan suustansa, sen minä muitta mutkitta kuristan kuoliaaksi. Mitä rivous tekee? Se pilkkaa, tallaa naurun-alaiseksi ja tahraa mitä maan päällä on pyhintä: rakkauden. Minä tahdon omakseni puolison, joka tahtoo olla sielultaan puhdas, tahdon jaloja syleilyksiä.

Margit tunsi hehkuvan halun suudella Dagnyä ja suudella toistamiseen. Mutta hän hillitsi mielensä ja sanoi salaperäisesti:

— Sinä et tiedä, missä suhteessa minä olen Gunnariin. Jos sen olisit tiennyt, et olisi koskaan lemmenkateudella minua karsastellut.

— Minä sinua lemmenkateudella karsastellut? Sitä en ole koskaan tehnyt. Mutta totta on, että Gunnar on tahtonut herätellä minussa lemmenkateutta sinua kohtaan. Milloin hän vaan tahtoo panna minua koetukselle, näyttää hän minulle kylmäkiskoisuutta ja etsii sinun seuraasi. Tuon oivallan aivan hyvin, ja samalla nautin ja kärsin siitä. Voi kuinka tuommoinen rakkauden kangas, kun siihen on sinne tänne kuteiksi pistelty pientä lemmenkateuden itsensäkiusaamista, on somaa! Isäni, ihmeellinen mies ja paljo kokenut, sanoo että rakkaus hennoimmillaan, kun se ei vielä ole tulta suoniinsa saanut, on suloisinta kaikista, ja että siitä jää vielä vanhuuden ikää ihastuttava muisto. Hän sanoo sen olleen ennen tavallisempaa kuin nyt, ja hän on laulanut erään muinoin siitä sepitetyn runon. Mutta mistä suhteesta sinä puhuitkaan?

— Minä olen Gunnarin hengellinen äiti.

— Olitko hänen kumminansa?

— En... Margit kertoi niitä Svante harpunsoittaja kerran sanoi, kun pyysi häntä, jos hän, isä, sattuisi ennen aikaansa kuolemaan, äidin sijasta holhomaan Gunnaria, ja otsaa suudellen vihki hänet hengelliseen äidinvirkaan...

— Sinä minun anoppini! sanoi Dagny ja pani käsivartensa tytön vyötäisille. — Sanopas, etkös myös olisi tahtonut olla harpunsoittajan hengellinen puoliso.

— Minä olinkin, sanoi Margit.

— Rakastitko häntä?

— Kyllä, niinkuin lapsi rakastaa ja ihantelee ystäväänsä.

— Kuinka kaunis hän oli kuolleena! Hänen kasvonsa näyttivät minusta säteilevän, kun olin pessyt ne veristä puhtaiksi.

Margit hyrskähti itkuun. Dagny sanoi: Isäni on laulanut minulle muinaisrunon, joka varottaa liian katkerasti kuolleita suremasta. Murehtijan kyyneleet tuntuvat jääkylmältä yökasteelta vainajan rinnalla, ja hän kärsii rakastavan sydämelle tuottamastaan kärsimyksestä. Toinen muinaisruno kehottaa meitä olemaan iloisia ja hyviä kuolemata odotellessamme. Miten tämä on mahdollista, jos liiaksi murehdimme poismenneitä tai kammomme omaa kuoloamme?

Margit pyyhkäisi pois kyynelensä ja virkkoi: Dagny, minä rakastan sinua ja annan sinulle siunaukseni kerran solmittavaan liittoosi Gunnar Svantenpojan kanssa. Mutta minun on sanottava sinulle jotakin, joka nyt huolestuttaa minua sinun onnesi tähden. Gösta kuningas on Niilo Arvinpojan neuvosta määrännyt minun isäni Gunnarin holhojaksi — sen tiedät — mutta käski samalla että Gunnar, tultuaan 21 vuoden ikään, on lähetettävä hoviin.

— Siihen on vielä yhdeksän vuotta, ja kun se päivä tulee, olen minä kuollut — ja Gunnar myös.

— Taivaan Jumala! Mitä sanotkaan!

— Minä tiedän sen. Olen nähnyt sen näyissä. Olen nähnyt sen Noitakedolla. Minä olen kaukosilmäinen, se on sukuperintöä pakanuuden ajoilta. Minun suvussani on ollut suuria tietäjä-naisia. Isäni tietää sen myös. En minä ollenkaan sure, että täytyy kuoltani nuoruuden ijässä. Mutta ennen kuolemaani tahdon äitinä saada pojan, jossa on yhtynyt minun esi-isäini ja Gunnarin esi-isäin jalo veri. Sitä tahtoo isänikin. Margit, Margit, miksi itket? Iloisena ja hyvänä ihminen kuolemaa odottakoon!

XXIV.

LAURI MAISTERI MATKUSTAA ULKOMAILLE

Oli tuskin kuutta viikkoa kulunut Lauri maisterin seikkailusta Slattelassa, kun hän ja äitinsä olivat matkalla ulkomaille.

Slattelasta palattuaan ei Lauri näyttänyt silmiään Jönköpingin asukkaille. Hän oleskeli Kortebossa Margareeta rouvan kanssa. Saarnaajatoimistaan hän luopui. Ainoat henkilöt, joiden seurassa hän nyt liikkui, olivat pormestari Niilo Arvinpoika ja kirkkoherra Sven, ja näidenkin luona kävi hän iltahämärissä, kartellen kohtaamisia kadulla.

Hän aavisti, että Sven herra ylläpiti yhdyssuhteita Gudmund mestarin kanssa. Kirkkoherra kirjotti paraillaan saarnaa maisterin tullessa sisään, eikä näyttänyt juuri tulosta ihastuvan.

— Te tiedätte, herra Sven, missä isä ja sisareni oleskelevat, ja teidän tulee sanoa se minulle.

— Enpä varmaan tiedä, lieneekö se minun velvollisuuteni. Hän matkusti pois, saadakseen jonkun aikaa nauttia lepoa.

— En minä tahdo hänen lepoansa häiritä. Olen lakannut toivomasta voivani pelastaa häntä ja heitän hänen sielunsa Jumalan käteen. Jos aikeenne on salata minulta hänen olopaikkansa, niin suottehan kumminkin minulle sen avun, että toimitatte meidän välillämme kulkevia kirjeitä perille. Tässä on äidiltäni hänelle kirje, jossa äiti pyytää lupaa saada seurata minua matkalla ulkomaille. Tämä on välttämätöntä, sillä äiti ei saata elää minusta erillään, enkä minä tahdo häntä jättää. Ei kirjeessä muuten ole mitään, josta isän rauha voisi häiriytyä. Se on täynnä kiitoksia ja rakkaudenvakuutuksia. Itse kielsin häntä ollenkaan moittimasta isän itsepäisyyttä, koska siitä ei kuitenkaan hyötyä olisi. Ja tässä on kirje minulta, joka ei sisällä muuta kuin ehdotuksia taloudellisten asiain järjestämiseksi. Ei sanaakaan muuta. Ne asiat on muuten Niilo Arvinpoika ottanut hoitaakseen yksissä neuvoin isän kanssa. Tahdon pois täältä suurten tapausten näkymöille.

Kirkkoherraa ihmetytti maisterin sanat ja lyhyen juttelun jatkuessa säyseni hänen puhetapansa ystävällisemmäksi. Laurissa näkyi hänestä tapahtuneen äkillinen muutos. Hän ei enää niin kovin rehennellyt, ja ääni oli jo alennut melkein muitten tasalle. Oli katsekin muuttunut — eipä kuitenkaan kauniimmaksi. Entistä kylmää, röyhkeää ylpeyttä ei näkynyt, mutta sen sijaan silmässä paloi synkkä hehku, joka Sven herrasta näytti kamalalta.

Sven herra vei kirjeet Talavidiin, ja noin kymmenen päivän perästä tuli Birgit tuoden kirjeitä Gudmund mestarilta ja Margitilta — sydämellisiä, herttaisia kirjeitä Margareeta rouvalle, ystävällisiä Lauri herralle, jonka taloudelliset tuumat hyväksyttiin samalla kuin hän sai isältä ja siskolta onnentoivotuksia matkallensa.

XXV.

SLATTE.

Lokakuu oli käsissä. Oli ehtoo pimeä ja tuuli kävi. Iso valkea palaa loimotti takalla Skyttetorpin maalarimajassa. Pöydän ympärillä istuivat Gudmund mestari, Margit, Joulf Slatte, Dagny ja Fabbe. Gunnar oli Dagnyn käskystä äsken vastahakoisesti käynyt vuoteelle, istuttuaan kauvan tarkasti kuunnellen Joulfin juttuja. Vanhat kaapit olivat entisestä maalarimajasta siirtyneet uuden seiniä koristamaan. Ne oli mestari itselleen pidättänyt sekä myös entisen lastenkamarin huonekalut. Kaikki muu irtain tavara hänen talontilallaan oli myyty tai piti kohta myytämän. Seinällä riippui "Kirkastus Taborilla" komeissa kehyksissään — Gunnar oli saanut sen omakseen — ja alla oli hyllyllä pienoiskuvilla sievistetty kokoelma harpunsoittajan lauluja.

Gudmund oli muutamia päiviä sitten uudestaan ryhtynyt maalaustoimiinsa. Arvi Niilonpojalta oli tullut — kirje, kokonaisen kirjan mittainen, virkeä, iloinen ja juuri semmoisia tietoja täynnä, jotka olivat omansa mestaria ilahuttamaan, ne kun koskivat rakennuksia, maalauksia ja kuvateoksia. Yksi uutinen oli siinä odottamaton, ja mestari tahtoi tuskin uskoa sitä. Arvi oli Venedigissä ollessaan sattunut näkemään breviarion, jonka kardinali Grimani 500 kultaguldenista oli ostanut matkustavalta kauppiaalta ja testamentannut tasavallalle. Siinä oli paljo pienoiskuvia ja niiden tekijöiksi mainittiin kuuluisat taideniekat Hannu Memling ja Gerhard Gentistä ja Livin Antverpistä. "Mutta arvaapas kummastukseni", kirjotti Arvi, "kun breviarion kahdella loppulehdellä, joiden piti oleman Memlingin tekoa, tapasin vanhoja rakkaita tuttuja sinun maalarituvastasi, setä Gudmund. Sinähän ne oletkin maalannut, tuon jalon pyhän neitsyen, tuon suloisen Kristuslapsen, tuon kauniin maiseman, jossa väritunnelma on omalta kotiseudultamme." Lopussa kirjettä sanoi Arvi kovin kärsivänsä kotikaipuuta ja ikävöivänsä mestarin lempipuuta ja venelaituria, maalarimajaa ja Margitia.

— Lempipuuta hän ei koskaan enää saa nähdä, eikä vanhaa maalarimajaa, huokaili Gudmund mestari ja lisäsi: minua pelottaa pelkkä ajatuskin nähdä vielä vanhaa talontilaani. En milloinkaan enää minä sinne jalallani astu. En tahdo sen häviötä näkemällä samentaa sen entisen olon muistoa.

Se taulu, jonka maalaamisessa mestari paraikaa työskenteli, saatuaan siihen aatteen Margitilta, kuvasi juuri tuota vanhaa taloa pihoineen, kadun puolelta päin, siinä kun lempipuu levitteli lehviänsä kevään vihannuudessa. Aidakkeen eteen aikoi hän ryhmäksi yhdistää "Suoraan sydämestä" liiton jäsenet: Svante tohtorin, Sven herran ja esimunkki Mathiaksen. Ristikkoportilla tulisi seisomaan Gorm hieputellen häntää tervetuloksi. Avoimesta päätyakkunasta piti Margitin päällään nyökyttää jäähyväisiä matkapuvussa olevalle Fabbelle. Mestari iloitsi kuin lapsi sommitelmastaan, ja suurella innolla hän työskenteli maalauspöytänsä ääressä.

Slattelle oli Gudmund mestari kertonut, millaiseksi hän, ennenkuin he tutustuivat, ajatteli tätä. Kummallinen jättiläismäinen ukko naurahti joskus tuolle haavekuvalle, jonka mestari samoin kuin Jönköpingiläiset yleensä ja monet muutkin olivat luoneet itselleen hänestä. Senjälkeen Slatte, viittaamatta milloinkaan itseensä, kertoi, mitenkä sille seudulle oli väestöä kokoontunut asumaan, millaisia ihmisiä siinä oli, millä ehdoilla se siellä oli ruvennut toimeentulemaan ja viihtymään. Tässäpä usein ilmeni omituisia mielipiteitä. Vallanpitäjät, sanoi hän, unohtavat liian usein sen säännön, että kaalinkanta on karsittava kasvaakseen kuvulle. Häjynilkiset voudit ja rälssimiehet ovat pakottaneet ahkerimpia talonpoikia jättämään talonsa ja karkaamaan erämaihin. Niistä, jotka olivat tuomitut tai itsensä tuominneet kolkkoon korpeen, oli lähes kolmasosa roistoja, muut jotenkin siivoja ja säädyllisiä ihmisiä. Roistoista ei ollut enää elossa ketään Slatten läänissä; hamppunuoran sanoi hän siirtäneen heidät siihen maahan, josta heidän sieluillaan on odotettavana uudestaan pääsö tänne maan päälle toisten olojen ollessa ja ehkä paremmilla menestyksen toiveilla kuin edellisellä kerralla. Mitä pikemmin ihminen, rikoksiin mielistyttyään, saapuu elämänsä päähän, sitä parempi hänelle itselleen. Pahuus juurtuu sitä syvemmälle sieluun, kuta kauvemmin se saa vallita. Eikä Slattenmailla ole lapsiakaan monta semmoisista vanhemmista. Turmeltunutta verta ei pitäisi saada sekaantua nuoren vasta-syntyneen yhteiskunnan suoniin. Pahantekijäin idut ovat rikkaruohoa. Huonoista seipäistä syntyy huonoa aitaa. Kuitenkin on tässä meneteltävä varovasti ja katsottava eräitä merkkejä lapsessa, sillä toisinaan tapahtuu, että turmeltuneeseen sukuun ilmaantuu lapsensielu, joka on määrätty luomaan sukuun uutta, virkeää elinvoimaa. Samoin on yhteiskunta suojeltava perinnäisten tautien leviämiseltä sekä perinnäiseltä halulta laiskuuteen ja maankuljeskeluun. Hän sanoi tietävänsä varjeluskeinot ja käyttävänsä niitä; mutta mitä ne olivat, ei hän maininnut, ne, joille niitä oli käytetty, eivät olleet huolineet niistä kielitellä. Kaikesta tästä haasteli hän niin tyvenesti ja kylmäverisesti, että Gudmund mestaria värisytti ja hän oli kuulevinaan leppymättömän kohtalon puhuvan. Eräs epäluulo nousi hänen mieleensä, ja hän kysäisi: Joulf Slatte, ettehän tahdo että semmoiset sikiöt, jotka syntyvät maailmaan rujotilassa tai viallisina, pitää pantaman surmille, kuten pakanallisten esi-isäimme oli tapana tehdä?

Joulfin mahtavista silmistä leimahti. — Pakanallisten esi-isäimme syyksi pannaan valheita. Uskotaan heistä munkkien hävyttömiä ja typeriä tarinoita. Meidän aateliskartanoissa, talonpoikaistuvissa ja nunnaluostareissa surmataan useampia, maailmaan terveinä ja kauniina tulleita lapsia, kuin mitä esi-isämme heittivät korpeen kuolemaan viallisia ja sairaita. Koska isänvalta oli rajaton, pidettiin sikiön surmille heittoa laillisena, mutta myös häpeällisenä, vaikkapa kovinkin hätä olisi sitä vaatinut. Ja jäihän heitetyille vielä pelastuksen toivoa. Olen lukenut jotain sotilasvaltiosta, jossa heikot ja kivulloiset lapset heitettiin korpeen, jotta väestö säilyisi terveenä ja sotakelpoisena. Tämän kohtalon vältti eräs ontuva poika, josta sitten tuli kansansa etevin sotapäällikkö. Mitä ihanimmat sielut saattavat, tajuamatonten voimain leikkiessä tai korkeamman tahdon koetellessa, joutua asumaan rujoihin ruumiisiin. Ja sen yhteiskunnan sanon minä kelpaamattomaksi elämään, missä ei laupeus heikkoja kohtaan ole koko rakennuksen perusteena. Mutta laupius senkin toimia ohjaa, joka polttaa pois paiseita ja leikkaa pois mätäisiä jäseniä.

Slatte sai siitä aihetta puhumaan lainkäytöstä. Hän harrasti, mikäli silloiset olot vaativat, perin innokkaasti sitä mitä myöhempinä aikoina on lynch-laiksi kutsuttu; mutta ei sanallakaan maininnut että hän itse oli maanmainio käyttämään ja täyttämään lynch-lakia sen koko avaruudessa. Ja eihän sitä tarvinnutkaan huomauttaa. Mutta ei kukaan tiennyt, kuinka suurta arvoa Gösta kuningas antoi tälle Smoolannin hovioikeustolle, jonka Slatte omalla uhallaan oli asettanut ja jonka ainoana jäsenenä hän itse oli. Sen oikeusten päätökset olivat nerokkaita ja tarkoin harkittuja. Se kansa, sanoi Slatte, on varmaan menettänyt urhoutensa ja oikeudentajuntansa, joka veltostuneen tai väärinkäytetyn tuomarivallan nojassa sallii konnien polkea kirjotettua ja omantunnon lakia.

Mahtava ukko nousi pystyyn ja toivotti hyvää yötä. Häntä nähtiin harvoin Skyttetorpissa, sillä hänellä oli paljo toimia ja katsottavia. Mutta tulipa niitäkin iltoja, jolloin hän Gudmund mestarin lieden ääressä puhui korkeimmista asioista, synnyistä syvistä ja hämäristä ongelmista, jopa niin että mestari istui ihmeissään, ikäänkuin lumottuna, kun hänen editsensä liikkui valtavan suuria kuvia, maisemia ja tapauksia senlaatuisia, joita Dante loihti ilmiin longobardein sumentuneista satuilmoista, kertoellessaan vaellustansa helvetin ja kiirastulten lävitse.

Kummallinen oli vaan yksi seikka. Slatte ei koskaan puhunut omasta itsestään, mutta se kyllä tapahtui, että hän ikäänkuin sekotti itsensä ja jonkun esi-isistään toisiinsa. Muistomerkeistä puhuttaissa, joita hän tiesi heidän pystyttäneen, lausui hän kerran: "Se riimukivi jonka minä pystytin Kortebossa", ja toisen kerran: "se riimukivi jonka pystytin Rökissä".

XXVI.

NOITAKETO.

Dagny ja Margit seisoivat Skyttetorpin vähäisellä venelaiturilla. Kauniin syyspäivän aurinko oli laskenut rusopilviin. Kaiken päivää oli taivas sinisenä helottanut, sen laella leijaili vain siellä täällä pehmeämuotoisia pilvenhattaroita. Nyt tuikki tähdet pieninä ja säkenöiden. Tästä Dagny, joka tiesi ilmat, ennusti kaunista syysyötä; ja Margitin ehdotukseen, että lähdettäisiin soutelemaan järvelle, suostui hän sitä mieluummin, koska kuun piti kohta nouseman taivaanrannalle. He istuivat vieretysten kumpikin aironsa ääreen.

— Nyt ehdottaisin sinulle jotakin, sanoi Margit

— Mitä niin?

— Onhan Noitaketo tuollapäin. Soudetaan sinne. Eihän sinne pitkä ole.

— Vaikkapa, jos niin tahdot. Mutta muuten se on paikka, missä ei kukaan mielellään käy yöllä. Kaikki sitä pelkäävät, vaikk'ei oikeastaan kukaan paitsi isäni tiedä miksi. Lehmiä ei sinne koskaan päästetä laitumelle.

— Kai sinäkin siis tiedät tuon pelon syyn?

— Tiedän. Keto oli pakanain aikana pyhä. Ainoastaan vihityt tietäjänaiset saivat käydä siellä. Sieltä nousee toisinaan maasta höyryjä, joiden luultiin herättävän ennustusvoimaa. Tuolta vuorelta näkee Noitakedon yliyltänsä. Olen itse useasti nähnyt keveän vaaleansinisen usvan peittävän sitä, vaikk'ei sumun jälkeäkään ole muualla näkynyt. Eikä kuitenkaan maa siinä ole vesiperäistä.

— Olethan enemmänkin tehnyt. Olet sumun voimaa koetellut.

— Niin, muistan sanoneeni sen sulle.

— Minä vihaan tuota ketoa. Sieltä se on kotoisin tuo kauhean surullinen luulosi, että sinun täytyy kuolla nuorena ja Gunnarin samoin. Onko sinulla oikeutta semmoista puhua? Sehän on pakanallista.

— Joutavia! Eihän Noitaketo tuota minulle sanonut. Siellä minulle vain tarpeettomasti vakuutettiin mitä ennestäänkin tiesin. Niin, sainhan sieltä sentään vähän lisääkin siihen mitä jo ennestäni tiesin: minulle ilmotettiin että Gunnar ja minä kuolemme samalla hetkellä ja toistemme seurassa — hän ehkä muutamaa silmänräpäystä ennen minua. Saattaako sitä sanoa surulliseksi? Minulle se on ilahduttavaa. Kahdeksan rikkaasti elettyä vuotta on kauniimpi ajanjakso kuin kahdeksankymmentä köyhästi kitkutettua.

— Minä en usko noita ennustuksia. Isäni on suorastaan kieltänyt minun niitä uskomasta, ja siitä asti olen taas alkanut iloita. Isäni ei usko muita ennustuksia kuin raamatullisia, ja raamatun sanoo hän todistavan, etteivät edes jumalanmiestenkään, pyhäin profeettain ennustukset, aina ole toteen käyneet. Sen sai Joonas kokea. Olihan itse herramme Jesuksenkin silmiltä viimeisen tuomion tulon aika verholla peitetty. Sitä aikaa ja hetkeä ei tiedä kenkään, eipä Poikakaan, vaan Isä yksinänsä. Mahdotontahan on ihmisymmärryksen yksinään nähdä sitä, mikä ei ole olemassa. Tulevaisuus ei ole olemassa, se syntyy syntymistään hetki hetkeltä.

— Ei menneisyyttäkään arvella olevan. Ja kuitenkin katsoo silmämme siihen likemmäs tai edemmäs.

— Se on helposti selitettävissä. Onhan meillä muisti. Mutta tulevaisuutta ei muisteta.

— Ehkä tulee joku iltahetki, jolloin meidän molempain isät takkavalkean loistossa sattuvat juttelemaan siitä seikasta, ja silloin saanet parempaa selkoa, kuin mitä minä voin antaa, näistä salaperäisistä asioista. Sellainen sana kuin _muisti_ on silta, joka vie tutkimattoman syvänteen yli. Kuljet siltaa, ajattelematta alla olevaa syvännettä. Mennyt tapaus on hävinnyt olemattomiin, sitä ei ole... olet jo unohtanutkin sen olleen... ja jonain päivänä ilmaantuukin tuo taas arvaamatta muistiisi. Mistä? Sitä et sinä osaa sanoa, mutta isäni osaa. Sen verran vaan ilmotan sinulle, että entisyys ei ole tyhjiin mennyttä, vaan on olemassa ijankaikkisuudesta; että tuleva aika ei ole mitään olematonta, vaan on ijankaikkisuudesta asti. Muuten nykyinen silmänräpäys olisi ainoa mikä on todellista. Mutta nykyinen silmänräpäys onkin juuri jotain olematonta, paitsi jonakin viivana menneen ja tulevan välirajalla. Ja se viiva on leveydetön, sillä jos sillä leveyttä olisi, niin toinen puoli siitä olisi menneessä, toinen tulevassa ajassa. Nykyinen silmänräpäys ei siis olisi mitään, ellei tulevaa, samoinkuin mennyttäkin todella olisi olemassa. Isäni vertaa aikaa kaikkine oloilleen nauhaan tai pergamenttikääröön, joka kieritetään auki. Kierretty puoli painuu pimeään, emmekä näe sitä, vaan ei se siltä lakkaa olemasta. Se on menneisyys. Kierittämättä oleva puoli on tulevaisuus. Sitä ei vielä näy, mutta se on olemassa. Auki kierretty puoli saattaa pitemmältä tai lyhemmältä osalta kajastaa sielulle, ja tätä nimitämme muistiksi; kierittämättä oleva puoli saattaa niinikään pitemmältä tai lyhemmältä osalta kajastaa sielulle ja tätä sanomme ennustuskyvyksi. Muisti on alinomaa toimessa, koska tämä on maallista oloamme varten tarpeellista. Ennustuskyky ei ole tarpeen vaatima ja toimii sentähden ainoastaan muutamissa harvoissa. Tämän puolella rajaviivaa olen nähnyt, milloin Gunnar ja minä tulemme kuolemaan. Ja tämän olen nähnyt, koska minussa on säilynyt vähän isieni ennustajakykyä. Noitakedon usvat eivät sitä anna, mutta missä sitä ennestään löytyy, saa se niistä yllykettä. Isäni ei hyväksy yllykettä. Se päihdyttää, ja perästä särkee päätä ja ellostaa; se on halpa maallinen keino. Tosi ennustus tulee sinitaivaasta selkeällä ilmalla... Mutta tuollapa nouseekin kuu. Kas, kuinka järvi, äsken uinuttuaan pimeän helmassa unia näkemättä, alkaa uneksia. Ja näetkös tuonnempana? Siellä on Noitaketo. Näetkö usvan, hopeahohdossaankin vaaleansinervänä, viruvan niityllä niin matalalla, että matalat katajatkin pistävät päänsä siitä ylös?

— Mutta etkös nyt kerrankin sano minulle, mitä siellä näit unissasi? Ethän koskaan usko minulle mitään.

— Olenhan uskonut sinulle kaikkein kalliimman salaisuuteni: että olen semmoisen rakkauden orjana, jota harvat naiset oivaltavat eikä kukaan heistä hyväksy. Olisin aikaa sitten kertonut unennäköni sinulle, mutta en tahtonut, kun aina rupesit itkemään, jos vähänkin viittasin Gunnarin kuolemiseen nuoruuden-ijässä. Nyt näyt jo paremmin kestävän. No kuulepas siis uneni. Kuljin polkua, joka kaltaalta kaltaalle jyrkästi vietti korkean vuoren juurelle. Vuori sulki kokonaan näköalan lännen puolelta ja sen harjuilla asui lunta ja pilviä. Poveni oli keihään pistämissä ja valui verta. En ollut yksin. Samaa tietä kulki parvittain miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria, kaikki kalman kalpeina ja ääneti. Silmäilin ympärilleni ja hain ikävöiden erästä heidän joukostaan, kun näinkin hänen astuvan aivan edessäni. Tahdoin saavuttaa hänet, mutta en saanut askeliani nopeammin liikkumaan; puhutella häntä, mutta sain tuskin kuiskeen huuliltani esiin. Vuoresta aukeni tavaton, selki selällään ammottava portti, josta kuljimme kaikki sisään, hän, minä ja muut. Vaelsin kauvan vuoren sysimustassa sisustassa, kunnes näin himmeää sarastusta ja tulin maahan, jonka verhosi sankka usva. En nähnyt ympärilläni mitään, en kuullut yhtäkään ääntä. Näin kuljin kauvan, haparoiden, kunnes käteni koskivat kosteaan kallioon. Väsyneenä ja suruisena istuin sen juurelle. Silloin tuli äkkiä mieleeni aavistus, että joku oli likelläni. Hapuilin ja tapasin käden, joka sulkeutui minun käteeni ja jonka kosketellessa sanomaton tunne värähti lävitseni. Pidin kauvan kättä käsieni välissä, likistin sitä otsaani ja rintaani. Synkeä sumu oheni ja vaikeni vähitellen, ikäänkuin valonsäteitä olisi vihmoillut sen lävitse. Ensin oheni se maasta päin. Siellä näin kummallisia kukkia: valkoisia unikukkia, mustia liljoja. Sitte ylempää. Ja lumivalkeassa valossa istui kalman-kalpeana edessäni hän, jonka tiedät. Aijoin puhua; hän nosti sormensa huulilleen ja katsahti ylös kuuhun. Hänen rintansa oli keihäin pistetty ja verinen niinkuin minunkin. Milloin? missä? kuiskasin. Hän ei vastannut; kaiketi hän ei tiennyt sitä enemmän kuin minäkään; mutta tajusin, en tiedä mistä, selvän vastauksen meitä kumpaakin varten. Me tulemme kuolemaan yhdessä. Se oli uneni... Pelkäätkö mennä Noitakedolle? Saan siellä näyttää sinulle sen paikan jossa näkyni minulle ilmestyi. Et pelkää, olethan reipas tyttö, sen tiedän...

Äkkiä Dagny hiljensi äänensä:

— Margit, näen kaksi ihmistä häämöttävän tuolla niityn perällä. Nyt ne katosivat tuonne mutkaan kallioitten taakse vasemmalle. Älä loiskuta airoilla! Taivutellaanpas ruokoja veneen tieltä ja hiivitään hiljaa rantaan. Minun täytyy saada nähdä, mitä tuo on, sillä tähän asti en ole nähnyt siellä ketään elävää olentoa muita kuin itseni ja isäni kesyjä kaarneita. Sinun on parasta jäädä veneeseen...

— Ei, joko käännymme tästä molemmin takaisin — se olisi minulle mieluisinta — tai seuraan minä sinua.