Part 7

Gonzaga innostui. Näytti tosiaankin siltä kuin tämä mies saattaisi olla hänelle hyödyksi. Hän oli ryyppäävinään Lucianon hänelle tuomaa viiniä ja kuunteli ahnaasti rehentelevää tarinaa, josta kävi ilmi, että tämä lurjus oli aikoinaan ollut paremmissa oloissa ja jonkinlainen johtaja. Tarkkaavasti hän kuunteli ja aprikoi, oliko sellaisia miehiä, jollaisia toinen kerskui johtaneensa silloisella sotaretkellä, vielä löydettävissä ja saatettaisiinko niitä koota yhteen.

Kenties noin puolen tunnin kuluttua janoisen jättiläisen molemmat kumppanit nousivat pystyyn ja sanoivat hänelle jäähyväiset. Ohimennen he vilkaisivat Gonzagaan ja olivat, poissa.

Lyhyen hetkisen hän epäröi. Retkale näytti vaipuneen aatoksiinsa tai sitten nukkui silmät auki. Terästäen rohkeuttaan keikari vihdoin nousi ja meni huoneen poikki. Tuiki perehtymätön kapakkatapoihin oli uhkea Gonzaga, ja hän, joka hovissa, tanssisalissa ja vastaanottohuoneessa oli suorastaan hovimiehen kaikkien miellyttävien puolien kuvastin. tunsi täällä olevansa kömpelö ja vaivautunut.

Vihdoin hän pyysi apua älyltään ja lausui hiukan arkaillen:

"Hyvä herra, suvaitsetteko suoda minulle sen kunnian, että juotte pullon viiniä kanssani?"

Hylkiön katse, joka vain tuokio sitten oli näyttänyt ilmeettömältä ja melankoliselta, elostui nyt, niin että näytti liekehtivän. Hän käänsi verestävät silmänsä ylöspäin ja kohtasi rohkeasti Gonzagan levottoman katseen. Hänen huulensa laukesivat erilleen, päästäen odottavan maiskahduksen, hänen selkänsä jäykistyi, ja hänen päänsä kohosi pystyyn, kunnes hänen leukansa oli niin ylväässä asennossa, että Gonzaga pelkäsi tarjoamansa kestiystävyyden olevan saamaisillaan osakseen halveksivan hylkäyksen.

"Tahdonko juoda kanssanne pullon viiniä?" ähkäisi miekkonen, kuten hän sellaisena syntisenä, jollainen hän oli ja tiesi olevansa, olisi ähkäissyt: Tahdonko päästä taivaaseen? "Tahdonko minä — tahdonko minä —?" Hän keskeytti puheensa ja suipisti suutansa. Hänen kulmakarvansa olivat rypyssä, ja hänen ilmeensä kävi perin ovelaksi, kun hän uudelleen tarkasti tätä komeata miekkosta, joka tarjosi viinipulloja hänen kaltaisilleen rappeutuneille seikkailijoille. Hän oli vähällä tiedustaa, mitä häneltä vaadittiin tämän vastapainoksi, mutta äkkiä hän — vastoinkäymisten opettamaan, roistomaisen filosofiseen tapaan — ajatteli, että jos hänelle ilmoitettaisiin, mihin viinin oli tarkoitus lahjoa hänet, ja jos asia ei soveltuisi hänelle, hän menettäisi viinin; kun taas, jos hän vain pysyisi tyynenä, kunnes oli juonut, sen jälkeen olisi hänen vallassaan suostua asiaan, kun se esitettäisiin.

Hän laittoi ryppyiset kasvonsa karkeaan hymyn mukailuun.

"Herttainen nuori herra", jupisi hän, "herttainen, ylevä ja mitä loistavin herra, olisin valmis juomaan tynnyrin sellaisen ylimyksen kanssa kuin te olette".

"Onko minun uskottava, että juotte?" kysyi Gonzaga, joka tuskin tiesi mitä arvella miehen viimeisistä sanoista.

"Helkkari soikoon! Kyllä. Olen valmis juomaan teidän kanssanne, _gentile signorino_, kunnes kukkaronne on tyhjä tai maailma kuivunut." Ja hän virnisti puolittain pilkallisesti, puolittain tyytyväisesti.

Vieläkin hieman epävarmana Gonzaga kutsui kapakoitsijan luoksensa ja käski hänen tuoda pullon parasta viiniään. Sillä aikaa kun Luciano oli sitä noutamassa, vaivasi tätä omituisen epäsointuista paria pingoittunut mieliala.

"Ilta on kolea", huomautti Gonzaga pian, istuutuen vastapäätä kerskailijaansa.

"Nuori herra, havaintokykynne on käynyt tylsäksi. Ilta on lämmin."

"Sanoin", tuiskautti Gonzaga, joka ei ollut tottunut kuulemaan vastaansanomista alemmiltaan ja halusi nyt puolustaa arvoaan, "että ilta on kolea".

"Siis valehtelitte", tokaisi toinen, uudelleen virnistäen, "sillä, kuten teille vastasin, ilta on lämmin. _Piaghe di Cristo!_ Minua vastaan on huono väittää, korea keikari, ja jos sanon, että ilta on lämmin, niin lämmin se on, vaikkapa Vesuviuksen laella olisi lunta."

Nyt hovimies lehahti punaiseksi, ja jollei kapakoitsija olisi saapunut, tuoden viiniä, olisi hän mahdollisesti saattanut tehdä suunnattoman ajattelemattomuuden. Kun öykkäri näki punaisen nesteen, haihtui vimmainen ilme hänen kasvoistaan.

"Pitkää ikää, pitkää janoa, syvää rahapussia ja lyhyttä muistia!" kuului hänen maljatoivotuksensa, jonka salaperäistä merkitystä Gonzaga ei yrittänytkään tutkia. Laskettuaan pöydälle maljansa ja pyyhittyään hihallaan kosteuden ajelemattomilta huuliltaan mies kysyi: "Enkö saisi tietää, kenen kestiystävyyttä minulla on kunnia nauttia?"

"Oletteko koskaan kuullut Romeo Gonzagasta?"

"Gonzagasta kyllä, vaikka Romeo Gonzagasta en milloinkaan. Tekö se olette?"

Gonzaga taivutti päätänsä.

"Olette jaloa sukua", vastasi rehentelijä, ja hänen sävynsä vihjasi, että hän itse oli yhtä hyvää. "Sallikaa minun mainita teille nimeni. Olen Ercole Fortemani", lausui hän niin ylpeän näköisenä kuin olisi ilmoittanut olevansa keisari.

"Peloittava nimi", virkkoi Gonzaga kummastuneesta, "ja sillä on ylhäinen sointu".

Kookas miekkonen pyörähti häneen päin äkillisen raivon vallassa.

"Miksi moinen kummastus?" kivahti hän. "Sanon teille, että nimeni on sekä maineikas että peloittava, ja saatte nähdä, että olen yhtä peloittava kuin jalosukuinen. _Diavolo!_ Näyttääkö se uskomattomalta?"

"Olenko sellaista sanonut?" vastusti Gonzaga.

"Olisitte nyt vainaja, jos olisitte niin tehnyt, herra Gonzaga. Mutta ajattelitte niin, ja minun lienee lupa näyttää, kuinka rohkea miehen pitää olla ajatellakseen siten."

Ärtyneenä kuin kalkkunakukko, kun hänen ylpeyttään ja turhamaisuuttaan oli loukattu, Ercole ehätti selittämään Gonzagalle, mikä mies hän oli.

"Tietäkää, hyvä herra", ilmoitti hän, "että olen _kapteeni_ Ercole Fortemani. Minulla oli se arvo paavin armeijassa. Olen palvellut pisalaisia ja Perugian jaloa Baglionia kunniakkaasti ja kunnostautuen. Olen komentanut sataa keihäsmiestä Giannonin kuuluisassa vapaakomppaniassa. Olen taistellut ranskalaisten puolella espanjalaisia vastaan ja espanjalaisten puolella ranskalaisia vastaan, ja olen palvellut Borgiaa, joka juonittelee niitä kumpiakin vastaan. Olen kantanut keihästä keisarin seurueessa, ja minulla on ollut kapteenin arvo myöskin Napolin kuninkaan armeijassa. Nyt, nuori herra, olette saanut tietää minusta jotakin, ja jos nimeni ei ole tulikirjaimilla kirjoitettu Italian toisesta päästä toiseen, johtuu se Jumalan ruumis! — siitä, että ne kädet, jotka ovat minut pestanneet, ovat koonneet itselleen urotekojeni kunnian."

"Loistava luettelo", kehui Gonzaga, joka oli herkkäuskoisesti niellyt tämän valhesarjan, "sangen loistava luettelo".

"Eikä ole", vastusti toinen vastustushalusta, joka oli osana hänen luonteessaan. "Suurenmoinen luettelo, jos niin haluatte, suosittelemaan minua palkkasoturin tehtäviin. Mutta eihän palkkasoturin alaa sovi nimittää loistavaksi."

"Siitä asiasta emme välitä riidellä", virkkoi Gonzaga tyynnyttävästi. Miehen hurjuus oli kauhistava.

"Kuka väittää, ettemme niin tee?" tiedusti toinen. "Kuka minua estää, jos minua huvittaa siitä riidellä? Vastatkaahan!" ja hän nousi puolittain pystyyn oman äidyttämänsä raivon kannustamana. "Mutta malttia!" äänsi hän sitten, äkkiä rauhoittuen. "Varmastikaan ette ole etsinyt tuttavuuttani ja tilannut tätä viiniä kauniiden silmieni tähden ettekä asuni hienouden houkuttelemana" hän kohotti repaleisen vaippansa lievettä "ettekä myöskään sen vuoksi, että haluaisitte heittää arpanappulaa kanssani. Haluatteko minua palvelukseenne?"

"Arvasitte oikein."

"Ihmeellinen hoksaamiskyky, hemmetti vieköön!" Hänellä näytti olevan aika ikävystyttävä taipumus ironiaan. Sitten hänen kasvonsa kävivät ankariksi, ja hän hiljensi ääntänsä, kunnes se oli vain murahtelevaa kuiskutusta. "Mutta kavahtakaa, herra Gonzaga! Jos haluamanne palvelus on kurkun sivaltaminen poikki tai joku sentapainen ruma työ, johon näennäisen puutteenalaisen tilani nojalla oletatte minun olevan kypsän, niin sallikaa minun neuvoa teitä, jos pidätte omaa nahkaanne arvossa, jättämään tehtävän mainitsematta ja luikkimaan tiehenne."

Gonzaga ojensi käsiään vastalauseeksi hätäisen, suonenvedontapaisen pelokkaasti.

"Hyvä herra, hyvä herra minä minä en olisi voinut ajatella sellaista teistä", sopersi hän lämpimästi, ja hänen lämpönsä oli suureksi osaksi vilpitöntä, sillä hänestä oli riemuista nähdä vielä joitakuita omantunnon pidäkkeitä pilkottavan tämän miehen roistomaisen olemassaolon rumasta kasasta. Sellainen konna, jonka konnuudella ei olisi rajoja, olisi tuskin sopinut hänen tarkoituksiinsa. "Tarvitsen kyllä palvelusta, mutta se ei ole hämärän työtä. Se on aikamoinen yritys, ja luullakseni te olette juuri sellainen mies, jollaista sitä varten tarvitsen."

"Esittäkäähän tarkempia tietoja!" kehoitti Ercole komeapuheisesti.

"Ensin pitää minun saada sananne, että jos yritys osoittautuisi teille sopimattomaksi tai ylivoimaiseksi, pidätte asian salassa hiiskumatta siitä kenellekään."

"Saatanan ruumis! Ei ainoakaan vainaja ole ikinä ollut puolittainkaan niin vaitelias kuin minä olen."

"Mainiota! Osaatteko etsiä minulle parikymmentä sellaista vankkaa miestä turvajoukoksi ja varustuksen miehistöksi, jotka kenties joidenkuiden viikkojen aikana hyvää muonitusta ja tavallisen palkkasoturin palkkaan verrattuna nelinkertaista palkkaa vastaan ovat valmiit jonkun verran antautumaan vaaraan, jopa mahdollisesti kahakoimaan herttuan sotajoukkojen kanssa?"

Ercole puhalsi näppyläiset poskensa pullolleen, niin että Gonzaga pelkäsi niiden halkeavan.

"Se on henkipaton hommaa!" karjui hän saatuaan takaisin puhekykynsä. "Henkipaton hommaa, tai minä olen hullu."

"Niinpä kyllä", myönsi Gonzaga. "Se on laadultaan valtiopetoksellinen puuha. Mutta vaara on vähäinen."

"Ettekö voi kertoa minulle enempää?"

"En uskalla."

Ercole tyhjensi viinipikarinsa yhdellä henkäyksellä ja heilautti sakat lattialle. Pantuaan sitten tyhjän maljan pöydälle hän istui vähän aikaa syventyneenä aatoksiinsa. Gonzaga kävi vihdoin kärsimättömäksi ja huudahti:

"No niin, voitteko auttaa minua? Osaatteko löytää miehet?"

"Jos selittäisitte minulle tarkemmin, minkäluontoinen tarvitsemanne palvelus on, saattaisin helposti löytää sata."

"Kuten sanoin — tarvitsen ainoastaan parikymmentä."

Ercole näytti kovin vakavalta ja hieroi pitkää nenäänsä miettivästi.

"Se saattaa käydä päinsä", virkkoi hän oltuaan hetkisen vaiti. "Mutta meidän täytyy etsiä epätoivoisia roistoja, miehiä, jotka jo ennestään ovat valtiopannassa ja joille ei paljoa merkitse, onko heillä lisää vielä yksi merkintä syntiluettelossaan, jos he joutuisivat lain kynsiin. Kuinka pian tarvitsette tätä epätoivoista joukkoa?"

"Huomisiltaan mennessä."

"Mitenkähän —" aprikoi Ercole. Hän laski sormillaan ja näytti syventyneen harkitsemaan mielessään. "Voisin saada kokoon kymmenkunta tai tusinan parissa tunnissa. Mutta kaksikymmentä —" Taaskin hän vaikeni ja vaipui miettimään. Vihdoin hän entistä ripeämmin tiedusti: "Antakaahan kuulua, millaisen palkan tarjoatte minulle, jos ummessa silmin heittäydyn tähän puuhaan tarvitsemanne joukkueen johtajaksi?"

Gonzagan kasvot menivät pitkiksi. Sitten hän äkkiä jäykistihe ja otti kasvoilleen ylpeän ilmeen.

"Aikomukseni on itse johtaa tätä joukkuetta", ilmoitti hän tappelupukarille ylhäisesti.

"Jumalan ruumis!" ähkäisi Ercole, jonka mieleen tunkeutui eriskummainen kuva tästä sipsuttelevasta salonkiritarista sellaisen joukon johtajana, jollaisen hän keräisi. Sitten hän tyyntyi ja jatkoi: "Jos asianlaita on niin, olisi teidän paras itsenne värvätä se. _Felicissima notte!_" Ja hän heilautti kättänsä jäähyväisiksi pöydän ylitse.

Siinä oli Gonzagalle pulma. Miten hän osaisi hoitaa sellaista asiaa? Siihen ei hänen kykynsä riittänyt. Sen hän tunnusti avoimesti.

"Kuunnelkaa nyt minua tarkoin, nuori herra!" oli toisen vastaus. "Juttu on tällainen: Jos voin kääntyä eräiden ystävieni puoleen ja ilmoittaa heille, että tekeillä on puuha, jonka yksityiskohtia en voi heille ilmaista, mutta jossa itse aion johtaa heitä, antautuen siihen vaaraan, joka siinä saattaa olla, voin epäilemättä tähän samaan aikaan huomisiltaan mennessä saada heitä pestatuksi parikymmentä sellainen on heidän luottamuksensa Ercole Fortemaniin. Mutta jos pyytäisin heitä ryhtymään tuntemattomaan tehtävään yhtä tuntemattoman miehen johdolla, olisi sellaisen joukkueen muodostaminen kovin vaikea asia."

Tällaisen perustelun voimaa ei Gonzaga saattanut olla tajuamatta. Tuokion mietittyään hän tarjosi Ercolelle uskollisuuden käsirahaksi viisikymmentä kultaflorinia ja lupasi senjälkeen maksaa miehelle palkkaa kaksikymmentä kultaflorinia kuukaudessa, niin kauan kuin hän tarvitsisi Ercolea palveluksessaan; ja Ercole, joka koko palkkasoturiaikanaan ei koskaan ollut ansainnut sellaisen summan kymmenettä osaa, oli valmis heittäytymään tämän perin jalon herrasmiehen kaulaan ja itkemään pelkästä ilosta ja veljellisestä rakkaudesta.

Kun asiasta oli sovittu, otti Gonzaga esille raskaan pussin, josta lähtevä kilinä oli perin mieluinen Fortemanin korvista, ja antoi sen helisten pudota pöydälle.

"Tuossa on sata florinia tämän joukkueen varustamista varten. En halua kintereilleni rykmenttiä vieroksuttavia ryysyläisiä." Ja hänen silmänsä lipui epäkohteliaasti pitkin Ercolen asua. "Muistakaa pukea heidät sopiviin tamineihin!"

"Se tapahtuu, teidän ylhäisyytenne", lupasi Ercole, osoittaen sellaista kunnioitusta, jollaista hän ei ollut siihen saakka tuonut näkyviin. "Entä aseet?"

"Antakaa heille keihäät ja nojapyssyt, jos haluatte, mutta ei mitään muuta. Se paikka, johon aiomme, on hyvin varustettu aseilla mutta niitäkään ei ehkä tarvita."

"Ei ehkä tarvita?" kertasi yhä pahemmin hämmästynyt kerskuri. Aiottiinko heille maksaa niin ruhtinaallinen palkka, vaatettaa heidät ja ruokkia heitä sitä varten, että heidät saataisiin taipumaan sellaiseen puuhaan, johon ei kenties liittyisi taistelemista lainkaan? Totisesti hän ei milloinkaan ollut myynyt itseään miellyttävämpään ja lupaavampaan tehtävään, ja sinä yönä hän uneksi, että hän oli päässyt ylimyksen hovimestariksi ja että hänen kintereillään marssi loputon jono loistavaliverisiä lakeijoita. Aamulla hän heräsi siihen ajatukseen, että vihdoin hän oli tosiaankin saavuttanut onnensa ja ettei hänen sodan väsyttämien, vanhojen käsiensä enää tarvitsisi laahata keihästä.

Tunnokkaasti hän ryhtyi pestaamaan joukkuetta, sillä tämä Ercole Fortemani oli tavallaan tunnollinen mies kerskaileva ja hillitön, olkoon menneeksi, tavallaan veijari, joka huonosti kunnioitti omistusoikeutta: hän ei häikäillyt petollista peliä eikä edes kukkaron sieppaamista välttämättömyyden ankarasti pakottaessa siitä huolimatta, että hän oli jalosukuinen ja oli ollut kunnioitettavissa toimissa: hän oli pitkän tottumuksen saanut juomari ja rehentelevä riidanrakentaja vähäisimmästäkin aiheesta. Multa kaikesta siitä huolimatta, niin reuhaava ja epärehellinen kuin hän saattoikin olla elämässään yleensä, hän kuitenkin koetti kenties ei aina menestyksellisesti, mutta joka tapauksessa aina vakavasti — olla uskollinen ja vilpitön sille henkilölle, jonka palkoissa hän oli.

YHDEKSÄS LIKI

"Tratta di corde"

Samalla kun valmisteluhyörinä jatkui ripeästi Urbinossa, selvitteli Gian Maria puolestaan nopeasti asioitaan Babbianossa voidakseen palata häihin, joita hän maltittomasti odotti. Mutta hän oli osunut syvempään sotkukseen kuin oli arvellut, ja hänellä oli enemmän työtä kuin hän oli otaksunut.

Sinä päivänä, jona hän oli lähtenyt Urbinosta, hän oli ratsastanut Cagliin saakka ja pysähtynyt jalon herra Valdicampon taloon. Tämä oli luovutettu hänen käytettäväkseen, ja siellä hän suunnitteli maata yön. He olivat syöneet illallista herttua de' Alveri, Gismondo Santi, herra Valdicampo, hänen vaimonsa ja kaksi tytärtään sekä pari ystäväänsä, Caglin mahtavaa kansalaista, jotka hän oli kutsunut, jotta he näkisivät, minkä kunnian hänen talonsa oli saanut osakseen. Alkoi käydä myöhäiseksi, ja seuruetta alkoi painaa turtumus, joka on ruokahalun runsaan tyydyttämisen seuraus, kun Armstadt — Gian Marian sveitsiläinen kapteeni astui sisälle ja lähestyi isäntäänsä sellaisen miehen näköisenä, joka tuo uutisia. Hän seisahtui askeleen tai parin päähän herttuan korkeaselkäisestä tuolista ja jäi silmäilemään Gian Mariaa tylsän maltillisesti.

"No, tomppeli?" murahti herttua, kääntäen päätänsä,

Sveitsiläinen astui vielä askeleen likemmäksi. "Hänet on tuotu, teidän korkeutenne", ilmoitti hän, salaisesti kuiskaten.

"Olenko minä taikuri, jotta minun pitäisi lukea ajatuksesi?" rähähti Gian Maria. "Kuka on tuonut ja kenet?"

Armstadt silmäili seuruetta empien. Sitten hän astui ihan herttuan viereen ja supatti hänen korvaansa:

"Urbinoon jättämäni miehet ovat tuoneet narrin Peppen."

Katseen äkillinen kirkastuminen osoitti Gian Marian ymmärtäneen. Pyytämättä pöytäseurueelta anteeksi hän kääntyi vuorostaan kuiskaamaan kapteenilleen, että mies oli vietävä hänen huoneeseensa odottamaan siellä häntä.

"Ota pari miestäsi mukaan ja tule itsekin, Martino!"

Martin kumarsi ja poistui, minkä jälkeen Gian Maria suvaitsi pyytää anteeksi isännältään, selittäen miehen tuoneen hänelle odotetun sanoman. Valdicampo, joka sen kunnian vuoksi, että herttua nukkui hänen kattonsa alla, olisi niellyt paljoa räikeämpiäkin sopimattomuuksia, piti asiaa vähäisenä ja syrjäytti sen. Ja pian Gian Maria nousi pöydästä, ilmoittaen, että hänellä oli huomenna edessään pitkä matka, ja niinpä hän isäntänsä suopealla suostumuksella haluaisi paneutua makuulle.

Sitten Valdicampo itse esitti kamaripalvelijan osaa, otti yhden isoista, haaraisista kynttilänjaloista ja valaisi herttualle tietä tämän huoneistoon. Hän olisi suorittanut palvelustaan ja kantanut kynttilät aina Gian Marian makuukamariin asti, mutta etuhuoneessa hänen korkeutensa mahdollisimman kohteliaasti pyysi häntä laskemaan kynttilät pöydälle ja poistumaan.

Herttua seisoi hetkisen, pohtien, ilmaisisiko hän Alvarille ja Santille — jotka olivat seuranneet häntä ja seisoivat odottamassa hänen komennuksiaan — mitä hän aikoi tehdä. Lopulta hän päätti toimia yksin ja kokonaan oman mielensä mukaan. Niinpä hän lähetti saattajansa pois.

Kun he olivat menneet ja hän oli aivan yksin, taputti hän käsiään vastakkain, Tämän kutsun jälkeen hänen makuuhuoneensa ovi avautui, ja Martin Armstadt näkyi kynnyksellä.

"Onko hän siellä?" tiedusti herttua.

"Vartoamassa teidän korkeuttanne", vastasi sveitsiläinen, pitäen ovea auki Gian Marialle.

Herttualle Valdicampon palatsissa varattu makuukamari oli komea ja korkea huone, jonka keskellä kohosi laaja, kaiverruksin koristettu, pystypatsailla ja tekotaivaalla varustettu kunniavuode.

Uuninreunuksella seisoi kaksi viisihaaraista kynttilänjalkaa, joissa vahakynttilät paloivat. Mutta Gian Maria ei näkynyt arvelevan valaistusta riittäväksi hänen aikomiaan tarkoituksia varten, sillä hän käski Martinin noutaa viereiseen huoneeseen jätetyn kynttilänjalan. Sitten hän käänsi huomionsa ikkunan ääressä seisovaan ryhmään, johon uuninreunustalta tulviva valo osui täydellisesti.

Ryhmässä oli kolme miestä, joista kaksi oli Armstadtin kaartin rintahaarniskalla ja kypärillä varustettuja palkkasotilaita ja kolmas, joka seisoi vankina heidän välissään, kovaonninen Peppe. Narrin kasvot, olivat tavallista kalpeammat, samalla kun tavanmukainen veitikkamaisuus oli kadonnut hänen silmistään ja suunsa ympäriltä ja pelko oli vallannut sen sijan. Hän loi herttuan julmiin silmiin levottoman ja surkean rukoilevan katseen.

Valmistuttuaan siitä, ettei Peppellä ollut aseita ja että hänen kätensä olivat sidotut selän taakse, Gian Maria käski vartijoiden poistua, mutta olla valmiina etuhuoneessa Armstadtin luona. Sitten hän kääntyi Peppeen päin matala otsa rypyssä.

"Et ole yhtä hilpeä kuin olit tänä aamuna, narri", pilkkasi hän.

Peppino väänsi vähän ruumistaan, mutta hänen pitkän pilailutottumuksen kouluttama luonteensa valoi hänen vastaukseensa rohkeata leikillisyyttä.

"Olosuhteet ovat tuskin yhtä suotuisat — minulle. Mutta teidän korkeutenne näyttää olevan erittäin hyvällä tuulella."

Gian Maria katseli häntä kiukkuisesti tuokion, Hän oli hidasälyinen mies eikä osannut keksiä sopivaa vastausta, ei sellaista purevaa ivaa. jonka lausuminen olisi ollut hänestä nautinto. Hän siirtyi verkkaisesti takan luokse ja nojasi kyynärpäänsä sen reunukseen.

"Hyvä tuulesi houkutteli sinut lausumaan eräitä sanoja, ja olisin armollinen,jos pieksättäisin sinua niiden tähden.”

"Ja saman järkeilyn mukaan olisitte laupias, jos hirtättäisitte minut", vastasi narri kuivasti, kalpea hymy huulillaan.

"Ahaa! Sinä myönnät sen?" karjaisi Gian Maria lainkaan oivaltamatta tarkoitettua ironiaa. "Mutta minä olen hyvin lempeä ruhtinas, narri."

"Lempeytenne on sananpartena", vastasi pilanlaskija, mutta tällä kertaa hänen ei onnistunut jättää äänestään pois purevan ivan häivettä.

Gian Maria loi häneen raivoisan vilkaisun.

"Pilkkaatko sinä minua, elukka? Pidä myrkyllinen kielesi aisoissa tai minä revitän sen sinulta pois!"

Peppen kasvot kävivät harmaiksi tästä uhkauksesta, kuten ymmärrettävää olikin sillä mitäpä hänen kaltaisensa tekisi maailmassa kielettömänä?

Nähdessään hänen olevan mykkänä kauhusta herttua jatkoi:

"Siitä huolimalta, että ansaitset joutua hirteen hävyttömyytesi tähden, olen taipuvainen päästämään sinut vahingoittumattomana, kun vain vastaat totuudenmukaisesti niihin kysymyksiin, jotka sinulle esitän."

Peppinon eriskummainen hahmo taipui kaksin kerroin kumarrukseen.

"Odotan kysymyksiänne, jalo herra", vastasi hän.

"Puhuit —", herttua empi hetkisen, sisäisesti vääntelehtien muistellessaan narrin sananmukaisia lauseita. "Puhuit tänä aamuna eräästä neiti Valentinan kohtaamasta henkilöstä."

Ilveilijän kasvonilmeet näyttivät käyvän yhä pelokkaammiksi. ‒ "Niin", myönsi hän tukahtuneesti.

"Missä hän kohtasi sen ritarin, josta puhuit ja jota kuvailit minulle niin ihmeen ylistävin sanoin?"

"Aquaspartan metsässä, jossa Metauro-joki on pelkkä puro. Noin kaksi penikulmaa Sant’ Angelon tällä puolella."

"Sant Angelon!" kertasi Gian Maria, hätkähtäen, kun vain mainittiin sen paikan nimi, jossa äskeinen salajuoni häntä vastaan oli punottu. "Entä milloin se tapahtui?"

"Pääsiäisen edellisenä keskiviikkona, monna Valentinan matkustaessa Santa Sofiasta Urbinoon."

Herttua ei virkkanut sanaakaan vastaukseksi. Hän seisoi hiljaa, pää kumarassa, ajatustensa taaskin palatessa salaliittoon. Vuoritaistelu. jossa Masuccio oli saanut surmansa, oli tapahtunut tiistai-iltana, ja hänessä heräsi varmuus niin niukat kuin todistukset olivatkin — että tämä mies oli yksi pakoon päässeitä salaliittolaisia.

"Miten joutui emäntäsi puheisiin tämän miehen kanssa — tunsiko hän hänet?" tiedusti hän vihdoin.

"Ei, teidän korkeutenne: mutta mies oli haavoittunut ja senvuoksi herätti hänen sääliään. Hän koetti hoitaa muukalaisen vammaa."

"Haavoittunut?" kiljaisi Gian Maria täyttä kulkkua. "Jumal' auta, asia on niinkuin epäilin. Olen valmis vannomaan, että hän sai sen haavan edellisenä yönä Sant' Angelossa. Mikä hänen nimensä oli, narri? Kun ilmoitat minulle sen, pääset vapaasti lähtemään."

Vain sekunnin ajan näytti kyssäselkä epäröivän. Hän pelkäsi hirveästi Gian Mariaa, jonka julmuudesta kerrottiin kaameita tarinoita. Mutta vielä enemmän hän pelkäsi ikuista kadotusta, jonka hän saattaisi ansaita, jos hän rikkoisi sen valansa, ettei ilmaisisi, kuka ritari oli.

"Voi!" huokasi hän, "toivoisinpa voivani hankkia vapauteni niin huokealla hinnalla: sitä ei tietämättömyys kuitenkaan salli minun maksaa. En tiedä hänen nimeään." Herttua katsahti häneen tutkivasti ja epäluuloisesti. Vaikka hän olikin luonnostaan tylsä, näytti into nyt antaneen oveluutta ja terävyyttä hänen älylleen, ja epäluulo oli johtanut hänet panemaan merkille narrin hetkellisen empimisen.

"Minkänäköinen hän oli? Kuvaile häntä minulle! Millainen puku hänellä oli? Minkälaatuiset hänen kasvonsa olivat?"

"Taaskaan, herra herttua, en pysty vastaamaan teille. Näin hänestä vain mahdollisimman lyhyen vilahduksen."

Herttuan kellankalpeat kasvot kävivät hyvin ilkeännäköisiksi, ja häijy hymy kaarrutti hänen huuliaan, paljastaen hänen vahvat, valkeat hampaansa.