Part 8
"Niinkö lyhyen, ettei hänestä jäänyt sinulle minkäänlaista muistoa?" kysyi hän.
"Aivan niin, teidän korkeutenne."
"Sinä valehtelet, epäsikiö", jyräytti Gian Maria vihan vimmoissaan. "Vasta tänä aamuna väitit, että hänen vartalonsa oli oivallinen, hänen kasvonpiirteensä ylevät, hänen esiintymisensä ruhtinaallinen, hänen puhetapansa hienon kohtelias ja — en muista, mitä kaikkea. Nyt kuitenkin vakuutat minulle vakuutat _minulle_ — että näit hänestä niin lyhyen vilahduksen, ettet osaa häntä kuvailla. Sinä tiedät hänen nimensä, veijari, ja sinun pitää ilmaista se minulle tai muutoin —"
"Totisesti, totisesti, jalo herra, älkää tulistuko —" alkoi narri pelokkaan torjuvasti. Mutta herttua keskeytti hänet.
"Tulistuko?" kertasi hän silmiensä laajentuessa tämän vihjauksen herättämästä jonkinlaisesta kauhusta. "Uskallatko syyttää minua kuolevaisten kiivaussynnistä? Minä en ole tulistunut; minussa ei ole kiukkua." Hän teki ristinmerkin, ikäänkuin karkoittaakseen pahan mielialan, jos sitä todellakin olisi, kumarsi päätänsä hartaasti, pani kätensä ristiin ja jupisi kuuluvasti: "_Libera me a malo Domine!_" Sitten hän entistä rajummin tiedusti: "Suostutko nyt ilmaisemaan minulle hänen nimensä?"
"Toivoisin voivani", aloitti kauhistunut kyssäselkä. Mutta silloin herttua kääntyi poispäin hänestä vihaisen kärsimättömästi, taputti käsiään ja huusi:
"Hei, Martino!" Ovi avautui heti, ja sveitsiläinen näyttäytyi. "Tuo sisälle miehesi ja köytesi!"
Kapteeni pyörähti kantapäällänsä, ja samalla narri heittäytyi Gian Marian jalkojen juureen.
"Armoa, teidän korkeutenne!" ulisi hän. "Älkää hirtättäkö minua! Olen —"
"Me emme aio hirttää sinua", keskeytti herttua kylmästi. "Kuolleena olisit tosiaankin mykkä, eikä sinusta olisi meille vähääkään hyötyä. Me tarvitsemme sinua elävänä, herra Peppino — elävänä ja puheliaana; huomaamme sinut sangen harvapuheiseksi ollaksesi narri. Mutta toivomme saavamme pakotetuksi sinut puhumaan."
Polvillaan oleva Peppe käänsi hurjistuneet silmänsä taivasta kohti.
"Vaivattujen äiti", rukoili hän, minkä jälkeen herttua purskahti ylenkatseelliseen nauruun.
"Mitä tekemistä on taivaallisella äidillä tuollaisen törkykasan kanssa kuin sinä olet? Osoita vetoomuksesi minulle! Minä olen kohtalosi välittömämpi määrääjä. Ilmaise minulle metsässä kohtaamanne miehen nimi, ja asiasi saattavat vielä käydä hyvin."
Peppino oli polvillaan ja pysyi vaiti; kylmä hiki kihosi hänen kalpealle otsalleen, ja kauhea pelko kouristi hänen sydäntään ja kaulaansa. Mutta vieläkin voimakkaampi kuin se kauhu, jota hänelle valmisteltiin, oli kauhu sitä kohtaan, että hän menettäisi kuolemattoman sielunsa rikkomalla vannomansa juhlallisen valan. Vihdoin Gian Maria kääntyi hänestä kätyriensä puoleen, jotka nyt astuivat hiljaa sisälle ja näöstä päättäen tiesivät, minkälainen työ heitä odotti. Martino nousi vuoteelle ja riippui vähän aikaa tekotaivaan puitteessa.
"Se kestää, teidän korkeutenne", ilmoitti hän.
Gian Maria käski hänen siinä tapauksessa irroittaa samettikaihtimet, samalla kun hän lähetti toisen miehistä katsomaan, oliko etuhuoneen ovi suljettu, jotta huuto ei tunkeutuisi Valdicampon väen huoneisiin.
Muutamissa sekunnissa oli kaikki valmista, ja karkeasti Peppino nostettiin polviltaan jupisemasta rukouksiaan, että pyhä neitsyt soisi hänelle voimia tällä hädän hetkellä.
"Viimeisen kerran, herra narri", lausui herttua, "suostutko ilmaisemaan meille hänen nimensä?"
"Teidän korkeutenne, en voi", vastasi Peppe siitä huolimatta, että kauhu ihan hyyti hänen vertansa.
Tyydytyksen välke kiilui nyt Gian Marian silmissä.
"Sinä siis tiedät sen", huudahti hän. "Enää et väitäkään, ettet tiedä, vaan ainoastaan, ettet voi sitä ilmaista. Riippumaan hänet, Martino!"
Viimeisen kerran surkeasti yrittäen ponnistaa välttämätöntä vastaan narri kiskaisihe irti vartijoiltaan ja heittäytyi ovea kohti. Toinen vanttera sveitsiläinen kouraisi häntä niskasta sellaisella otteella, että hän parahti kivusta. Gian Maria silmäili häntä synkän uhkaavasti, ja Martin ryhtyi kiinnittämään köyden toista päätä hänen yhteensidottuihin ranteisiinsa. Sitten hänet vapisevana vietiin upean vuoteen ääreen. Nuoran toinen pää viskattiin katospuitteen paljastetun tangon ylitse. Tähän päähän tarttuivat molemmat sotilaat. Martin seisoi vangin vieressä. Herttua heittäytyi isoon, kaiverruksin koristettuun tuoliin, ja hänen pyöreille, kalpeille kasvoilleen levisi nyt nautinnon ilme.
"Tiedät, mitä sinulle aiotaan tehdä", virkkoi hän jäätävän välinpitämättömästi. "Tahdotko puhua, ennenkuin aloitamme?"
"Teidän korkeutenne", sanoi narri pelon tukahduttamalla äänellä, "te olette hyvä kristitty, kirkko-äidin uskollinen poika ja uskotte helvetin iankaikkiseen tuleen?"
Gian Marian otsa meni ryppyyn. Mielikö narri peloitella häntä haastelemalla yliluonnollisesta kostosta?
"Niinpä", jatkoi Peppe, "olette ehkä armollinen, kun tunnustan asemani. Vannoin Aequaspartassa tuona onnettomana päivänä kohtaamalleni miehelle mitä juhlallisimmin, etten ikinä paljastaisi, kuka hän oli. Mitä minun pitää tehdä? Jos pidän valani, rääkkäätte te minut kenties kuoliaaksi. Jos rikon sen, olen iankaikkisesti kadotettu. Olkaa sääliväinen, jalo herra, sillä nyt tiedätte, millaisessa asemassa olen!"
Hymy Gian Marian kasvoilla leveni, ja se näytti tekevän hänen suunsa ja silmiensä julman ilmeen entistä selvemmäksi. Narri oli ilmoittanut hänelle sellaisen seikan, jonka tietämisestä hän olisi ollut valmis maksamaan paljon. Peppe oli kertonut, että se mies, jonka nimen hän tahtoi tietää, oli niin kovasti pelännyt muiden saavan tietää hänen sinä päivänä olleen Aequaspartassa, että hän oli valalla velvoittanut narrin pitämään sen salassa. Siitä, mitä hän aikaisemmin oli epäillyt, hän oli nyt varma. Kysymyksessä oleva mies oli salaliiton jäsen; otaksuttavasti itse sen päällikkö. Ei mikään muu kuin se, että narri kuolisi kidutettaessa, voisi nyt estää häntä saamasta tietää sen tuntemattoman nimeä, joka oli tehnyt hänelle kaksin kerroin vääryyttä, vehkeillyt häntä vastaan ja — jos narriin oli luottamista vallannut Valentinan sydämen.
"Sielusi kadotuksesta ei minua vaadita vastaamaan", virkkoi hän vihdoin. "Minulla on kylliksi huolta pelastaakseni omani — sillä kiusaukset ovat monet, ja tämä liha-parka on heikko. Mutta minä tarvitsen juuri tämän miehen nimeä ja — kautta Viterbon Lucian viiden haavan! — minä saan sen tietää. Suostutko puhumaan?"
Nyyhkytyksen kaltainen puistatti narri-poloisen rujomuotoista ruhoa. Mutta siinä kaikki. Pää kumarassa hän itsepintaisesti pysyi ääneti. Herttua antoi merkin miehille, ja heti he molemmat heittäytyivät, koko painollaan köyden varaan, hinaten Peppeä ranteista, kunnes hän oli sänkykatoksen tasalla. Sen tehtyään he pysähtyivät ja käänsivät silmänsä herttuaan päin, odottaen lisää määräyksiä. Taaskin Gian Maria kehoitti narria vastaamaan hänen kysymyksiinsä; mutta Peppe, vääntelehtivä, muodoton rykelmä, josta roikkui kaksi jalkaa, pysyi itsepintaisesti vaiti.
"Antakaa mennä!" ärähti Gian Maria kärsimättömänä. Miehet hellittivät irti köyden ja antoivat sen lipua noin metrin verran käsissään. Sitten he puristivat sitä uudelleen, joten Peppen äkillinen putoaminen keskeytyi yhtä äkilliseen nykäykseen, joka oli vähällä kiskaista hänen kätensä irti nivelkuopistaan. Tämä taidokas kidutus puristi parkaisun hänen huuliltaan, ja taaskin hänet hinattiin ihan sänkykatoksen tasalle.
"Suostutko nyt puhumaan?" tiedusti Gian Maria kylmästi, miltei huvitetusti. Mutta yhäti narri pysyi ääneti, ja hänen alahuulensa oli niin tiukasti puristettu hampaiden väliin, että siitä valui verta hänen leualleen. Taaskin herttua antoi merkin, ja taaskin hänet pudotettiin. Tällä kertaa järjestettiin putous pitemmäksi, joten kiskaisu, jolla se keskeytettiin, oli ankarampi kuin ensimmäinen oli ollut.
Pepestä tuntui kuin hänen luunsa olisivat irronneet nivelistään ja kuin hänen olkapäitänsä, kyynärpäitänsä ja ranteitaan olisi kärvennetty hehkuvalla raudalla.
"Laupias Jumala!" kirkaisi hän. "Voi, sääliä, jalo herra!"
Mutta jalo herra hinautti hänet uudelleen sängynkatoksen tasalle. Kiemurrellen siellä äärimmäisessä tuskassaan kyssäselkä-raukka syyti vaahtoisilta huuliltaan tulvan kirouksia ja sadatuksia, vaatien taivasta ja helvettiä iskemään hänen kiduttajansa hengettömiksi.
Mutta herttua, jonka käytöksestä saattoi päättää, että hän oli karaistunut näkemään tällaisen kidutusmuodon vaikutuksia, katseli häntä julmasti hymyillen sellaisen miehen tapaan, joka tarkkailee tapahtumien kehittymistä hänen haluamaansa ja suunnittelemaansa lopputulokseen. Hän oli malttamattomampi, ja nyt hänen merkkinsä tuli nopeammin. Kolmannen kerran narri pudotettiin ja pysäytettiin nyt vajaan metrin päässä lattiasta.
Tällä kertaa hän ei edes kirkaissut. Hän riippui hervottomana nuoran päässä, suu yltyleensä veressä, kasvot kammottavan, välkkyvän kalpeina, eikä hänen silmistään näkynyt mitään muuta kuin valkuaiset. Hän roikkui ja valitti surkeasti ja lakkaamatta. Martin katsahti kysyvästi Gian Mariaan, ja hänen silmänsä tiedustivat hyvin selvästi, eikö heidän olisi paras tauota. Mutta Gian Maria oi kiinnittänyt lainkaan huomiota häneen.
"Riittääkö tämä sinulle?" kysyi hän narrilta. "Suostutko nyt puhumaan?"
Mutta narrin ainoa vastaus oli ähkäisy, minkä jälkeen hänet taaskin heltymättömän herttuan merkistä kiskottiin ylös. Mutta peläten neljättä putousta, edellisiä hirvittävämpää, Peppe ihan äkkiä heräsi tajuamaan mahdottoman kauhean tilansa. Että tätä tuskaa kestäisi, kunnes hän kuolisi tai pyörtyisi, siitä hän oli varma. Ja koska hän ei tuntunut voivan pyörtyä eikä kuolla, ei hän enää jaksanut kärsiä. Mitä merkitsi hänelle taivas tai helvetti silloin, koska kummankaan ajatteleminen ei kyennyt poistamaan tämän rääkkäyksen kauhua eikä vahvistamaan häntä kestämään sen tuskia? Hän ei jaksanut enää kestää — ei, ei edes pelastaakseen kahtatoista sielua, jos hänellä olisi niitä niin monta ollut.
"Minä puhun", kirkaisi hän. "Laskekaa minut alas, niin saatte tietää hänen nimensä, herra herttua."
"Lausu se ensin, tai laskeutumisesi käy samaan tapaan kuin ennenkin."
Peppe lipaisi kielellään verisiä huuliaan, riippui hiljaa ja puhkesi puhumaan.
"Hän oli serkkunne", huohotti hän, "Francesco de Falco, Aquilan kreivi".
Herttua tuijotti häneen hetkisen pelästyneen näköisenä ja suu auki.
"Puhutko totta, elukka?" tiedusti hän värisevällä äänellä. "Aquilan kreivikö oli se haavoittunut, jota neiti Valentina hoiti?"
"Vannon sen", vakuutti narri. "Ja Jumalan ja hänen autuaiden pyhiensä nimessä laskekaa minut nyt alas!"
Hetkisen häntä vielä pidettiin riippumassa ja varrottiin Gian Marian merkkiä. Herttua silmäili häntä edelleen yhtä hämmästyneen näköisenä, samalla pohtien ajatuksissaan kuulemaansa uutista. Sitten syöpyi sen todenperäisyys hänen mieleensä. Juuri Aquilan kreivi oli babbianolaisten epäjumala. Mikä siis oli luonnollisempaa kuin se, että salaliittolaiset koettivat nostaa hänet sille valtaistuimelle, jonka he aikoivat riistää Gian Marialta? Hän sätti itseään hupsuksi, kun ei ollut sitä aikaisemmin arvannut.
"Laskekaa hänet alas!" käski hän lyhyesti miehiään. "Sitten viekää hänet pois täältä ja antakaa hänen mennä Herran rauhassa! Hän on tehnyt tehtävänsä."
Hänet laskettiin hellävaroen alas, mutta kun hänen jalkansa koskettivat lattiaa, ei hän kyennyt seisomaan. Hänen jalkansa pettivät, ja hän virui — pienenä, kyssäselkäisenä kasana — lattiamatolla. Hän oli mennyt tajuttomaksi.
Armstadtin antamasta merkistä nostivat sotilaat hänet lattialta ja kantoivat hänet välissään ulos.
Gian Maria meni huoneen poikki kirjaillun verhon peittämälle rukousjakkaralle ja polvistui norsunluisen ristiinnaulitun kuvan eteen kiittääkseen Jumalaa erikoisesta armon välähdyksestä, jolla Hän oli suvainnut paljastaa herttualle tämän vihollisen.
Sitten hän veti ihokkaansa povelta kulta- ja merenvahahelmistä kokoonpannun rukousnauhan ja suoritti hurskaasti iltahartautensa.
KYMMENES LUKI
Aasin kiljuntaa
Kun korkea ja mahtava Gian Maria Sforza aamulla kahdennellakolmatta tunnilla ratsasti pääkaupunkiinsa Babbianoon, oli kaupunki rajun kuohunnan vallassa, mikä johtui, kuten hän oikein arvasi, Caesar Borgian lähettilään pahaenteisestä saapumisesta.
Häntä vastassa oli Porta Romanalla sankka ja ynseä väkijoukko, joka pysyi syvän äänettömänä hänen ratsastaessaan kaupunkiin Alvarin ja Santin seuraamana sekä kahdenkymmenen täysissä varuksissa olevan vartiomiehensä ympäröimänä. Tässä äänettömyydessä oli uhkaa, peloittavampaa kuin huudot, ja herttuan kasvot olivat hyvin kalpeat, kun hän sinkautteli voimattoman raivon äkäisiä silmäyksiä sinne tänne. Mutta vielä pahempaa oli tulossa. Heidän ratsastaessaan Borgo dell' Annunziatalle, taajeni väkijoukko, ja hiljaisuuden syrjäyttivät myrskyinen ulvonta ja kiukkuiset kiljaisut. Rahvas kävi uhkaavaksi, ja Armstadtin määräyksestä — herttua oli nyt liiaksi pelon lamauttama käskeäkseen mitään — laskivat sotilaat keihäänsä tanaan aukaistakseen tietä, samalla kun yksi tai kaksi kaupunkilaista, jotka aaltoileva ihmistulva oli työntänyt liian likelle ratsujoukkoa, sortui hevosten jalkoihin.
Ivalliset äänet kyselivät herttualta, oliko hän naimisissa ja missä olivat hänen appensa keihäsmiehet, joiden piti suojella heitä Borgiaa vastaan. Jotkut vaativat selvitystä siitä, mihin viimeksi nostettu, yletön vero oli mennyt ja missä oli se armeija, joka sillä olisi pitänyt värvätä. Tähän vastasivat toiset herttuan puolesta, ladellen parikymmentä kehnoa tarkoitusperää, joihin rahat oli tungettu.
Sitten kajahti äkkiä huuto: "Murhaaja!" Sitä seurasi kiukkuisia vaatimuksia, että hänen oli palautettava henkiin uljas Ferrabraccio, Amerini, kansan ystävä, ja ne muut, jotka hän oli äskettäin teurastanut, tai sitten seurattava heitä kuolemaan. Vihdoin kiiri hurjasti hänen korvissaan Aquilan kreivin nimi, joka aiheutti myrskyisen huudon: "_Evviva!_ Eläköön Francesco del Falco!" Ja itsepintainen, muiden seasta voimakkaana kaikuva ääni nimitti häntä jo "il Duca Francescoksi". Silloin kohosi veri Gian Marian aivoihin, ja suuttumuksen aalto sysäsi syrjään pelon hänen sydämestään. Hän nousi seisomaan jalustimissaan, ja hänen silmänsä välkkyivät hänet vallanneesta kateellisesta raivosta.
"Martino!" karjui hän käheästi kapteenilleen. "Keihäät tanaan ja laskettakaa tuon joukon lävitse täyttä neliä!"
Vanttera sveitsiläinen empi, vaikka olikin rohkea mies. Alvaro de Alvari ja Gismondo Santi katsahtivat toisiinsa huolestuneina, ja vanha, säikkymätön valtiomies, jonka sydämessä rahvaan uhkaava myllerrys ei ollut herättänyt vähäisintäkään pelon häivettä, kalpeni kuultuaan tämän määräyksen.
"Teidän korkeutenne", vetosi hän herttuaan, "ette voi tarkoittaa sitä".
"Enkö voi tarkoittaa sitä?" kivahti Gian Maria, samalla kun hänen katseensa siirtyi Santista epäröivään kapteeniin. "Tomppeli!" ärjäisi hän jälkimäiselle. "Tyhmä elukka, mitä varrot? Etkö kuullut sanojani?"
Sekuntiakaan vitkastelematta kapteeni nyt nosti miekkansa koholle ja karjui syvällä kurkkuäänellään miehilleen komennuksen, joka sai heidän keihäänsä painumaan alemmaksi kuin vaakasuoraan. Myöskin rahvas oli kuullut julman komennuksen, ja lähinnä ratsujoukkoa olevat heräsivät tajuamaan vaaransa ja olisivat perääntyneet, jolleivät muut olisi takaapäin sulloutuneet tiukalle ja pitäneet heitä kuoleman vuoksessa, joka nyt syöksyi heitä kohti aseiden kalahdellessa ja käheiden huutojen kaikuessa.
Nyt täyttivät kirkaisut ilman, jossa äskettäin oli sinkoillut äänekkäitä uhkauksia. Mutta väkijoukossa oli joitakuita, jotka eivät halunneet olla tämän teurastuksen toimettomia katselijoita. Puolet torin kivistä lensivät ratsujoukon jäljessä ja putosivat itsepintaisena kuurona sotilaiden varuksille, kolhien useita teräskypärejä niiden kantajien kivuksi ja epämukavuudeksi. Herttuaan itseensä osui kaksi kiveä, ja Santin suojaamattomaan päähän tuli paha haava, josta vuoti runsaasti verta, värjäten hänen lumivalkeita hiuksiaan.
Näin rumalla tavalla he vihdoin saapuivat herttualliseen palatsiin, jättäen jälkeensä kuolleita ja loukkaantuneita osoittamaan tietä, jota myöten he olivat tulleet.
Vihan vimmassa Gian Maria meni huoneisiinsa eikä tullut jälleen näkyviin, ennenkuin hänelle noin kahden tunnin kuluttua ilmoitettiin Caesar Borgian, Valentinoisin herttuan, lähettilään pyrkivän hänen puheilleen.
Yhäti raivostuneena ja kihisten kiukusta hänen osakseen tulleen häpäisevän mielenosoituksen tähden Gian Maria — perin sopimattomalla tuulella sellaista keskustelua varten, joka olisi vaatinut kylmyyttä ja mielenmalttia terävämmiltäkin aivoilta kuin hänen olivat — otti vastaan lähettilään, synkän, pappiskasvoisen espanjalaisen, palatsin valtaistuinsalissa. Herttuan seurassa olivat Alvari, Santi ja Fabrizio da Lodi, samalla kun hänen äitinsä Caterina Colonna istui tuolilla, jonka tulipunaiseen samettipäällykseen oli kullalla kirjailtu Sforzan leijona.
Keskustelu oli lyhyt, ja sen lopun karkeus oli räikeästi ristiriidassa sen alun muodollisen kohteliaisuuden kanssa. Pian kävi selväksi, että lähettilään varsinainen tehtävä oli rakentaa isäntänsä puolesta riitaa Babbianon kanssa, jotta Borgia saisi järkevän tekosyyn hyökätäkseen herttuakuntaan. Hän vaati, aluksi kohteliaasti ja rauhallisesti, mutta myöhemmin — saatuaan epäyksen — röyhkeän tiukasti Gian Mariaa hankkimaan Valentinoisin herttualle sata ratsumiestä — tai viisisataa jalkamiestä — jotta hänkin osaltaan jossakin määrin auttaisi Caesar Borgiaa tämän aikoessa ryhtyä vastustamaan ranskalaisia, jotka uhkasivat tunkeutua maahan.
Gian Maria ei välittänyt rahtuakaan niistä pidättävistä sanoista, joita Lodi kuiski hänen korvaansa, kehoittaen häntä viivyttelemään, lykkäämään tämän asian siksi, kunnes liitto Urbinon suvun kanssa olisi lopullisesti solmittu ja heidän asemansa vahvistunut niin paljon, että he pystyisivät uhmaamaan Caesar Borgian vihaa. Mutta ei tämä eivätkä ne vihaiset, merkitsevät silmäykset, joita hänen älykäs äitinsä loi häneen, kyenneet hillitsemään häntä. Hän totteli ainoastaan itsepäisen mielialansa ääntä uneksimattakaan niistä seurauksista, joita hänelle saattaisi koitua.
"Viekää Valentinoisin herttualle minulta seuraava vastaus", lausui hän lopuksi. "Ilmoittakaa hänelle, että ne keihäsmiehet, jotka minulla on Babbianossa, aion pitää voidakseni niillä puolustaa omia rajojani hänen rosvomaisia hyökkäyksiään vastaan. Herra da Lodi", lisäsi hän, kääntyen Fabrizion puoleen, malttamatta edes kuunnella, oliko lähettiläällä vielä jotakin sanottavaa, "käskekää opastaa tämä herra takaisin majapaikkaansa ja huolehtikaa siitä, että hänet turvallisesti saatetaan täältä herttuakuntamme rajalle saakka!"
Kun lähettiläs kasvot tulipunaisina ja katse uhkaavana oli poistunut Lodin saattamana, nousi rouva Caterina ihan kuin törkeästi loukatun kärsivällisyyden ruumiillistumana ja syyti karvaita moitteita harkitsemattomalle pojalleen.
"Hupakko!" myrskysi hän. "Tuolla menee herttuakuntasi — tuon miehen kämmenellä." Sitten hän naurahti katkerasti. "Viskatessasi sen pois olet kenties sittenkin tehnyt viisaan valinnan, sillä niin totta kuin taivaassa on Jumala, olet tyyten kelvoton sitä säilyttämään."
"Korkea äitini", vastasi Gian Maria niin arvokkaasti kuin suinkin saattoi aivojensa ollessa niin surkean sekasortoisessa tilassa kuin ne nyt tuntuivat olevan, "teidän olisi viisainta antautua naisentehtäviinne sekaantumatta miehen puuhiin".
"Miehen puuhiin!" pilkkasi rouva Caterina. "Ja sinä hoidat niitä vallattoman pojan tai oikullisen naisen tavoin."
"Minä hoidan niitä, madonna, niinkuin minusta paraalta näyttää, sillä sattumalta olen juuri _minä_ Babbianon herttua", vastasi Gian Maria jurosti. "En ikinä pelkää ainoatakaan maanpinnalla astellutta paavinpoikaa. Liitto Urbinon kanssa on miltei solmittu. Jos Valentino, sittenkun se asia on järjestetty, näyttää hampaitaan, niin — Jumal' auta! — me näytämme omiamme."
"Niin, mutta erotus on se, että hänellä on suden hampaat ja sinulla lampaan. Sitäpaitsi on liitto Urbinon kanssa vielä keskeneräinen. Sinun olisi ollut viisaampaa lähettää lähettiläs takaisin annettuasi hänelle jonkun epämääräisen lupauksen, jonka nojalla olisit saanut kylliksi aikaa lopullisesti järjestääksesi asiat Montefeltron suvun kanssa. Asiain näin ollen ovat päiväsi luetut. Caesarille lähettämäsi sanoman jälkeen hän toimii heti. Omasta puolestani minulla ei ole lainkaan halua joutua hyökkääjän saaliiksi, ja minä poistun Babbianosta etsiäkseni turvaa Napolista. Ja jos saan tarjota sinulle vielä viimeisesi neuvon, on se se, että sinun pitäisi tehdä samoin."
Gian Maria nousi pystyyn ja tuli alas korokkeelta, silmäillen häntä tylsän hämmästyneesi. Sitten hän ikäänkuin apua pyytääkseen katsahti Alvariin, Santiin ja viimeksi Lodiin, joka oli palannut Caterinan puhuessa. Mutta heistä ei kukaan hiiskunut sanaakaan, ja kaikkien silmät olivat vakavat.
"Arkoja raukkoja olette kaikki!" ivasi hän. Sitten hänen kasvonsa synkkenivät, ja hänen sävynsä kävi tiukemmaksi. "Sellainen en minä ole", vakuutti hän, "joskin menneisyydessä lienen joskus sellaiselta näyttänyt. Olen vihdoinkin herännyt, hyvät herrat. Kuulin tänään Babbianon kaduilla äänen ja näin näyn, ja ne valoivat tulta verisuoniini. Teidän ennen tuntemanne säyseä, pehmeä, hellittelevä herttua on poissa. Leijona on vihdoinkin hereillä, ja saatte nähdä sellaista, mistä ette ole uneksineetkaan."
Toisten nyt katsellessa häntä lisäsi heidän silmiensä vakavuutta pelokkaan ihmettelevä ja kysyvä ilme. Aikoiko hänen järkensä pettää sen hirveän pingoituksen johdosta, joka sitä oli painanut sinä päivänä? Jollei se ollut hulluutta, niin mitä muuta merkitsi moinen hurja kerskailu?
"Oletteko kaikki mykkiä?" kivahti hän silmissään kuumeinen kiilto. "Vai arveletteko minun lupaavan enemmän kuin kykenen täyttämään. Saatte itse päättää, ja pian. Tänään, korkea äitini, samalla kun te matkustatte etelään, kuten meille ilmoititte, lähden minä jälleen pohjoiseen, takaisin Urbinoon. En tuhlaa enää päivääkään. Viikon kuluessa, hyvät herrat, olen Jumalan armosta avioliitossa. Se antaa meille Urbinon kilveksemme, ja Urbinon mukana tulevat Perugia ja Camerino. Mutta ei siinä kaikki. Monna Valentinan mukana saamme ruhtinaalliset myötäjäiset. Miten luulette minun käyttävän ne? Viimeistä floriinia myöten ne menevät sotilaiden aseistamiseen. Pestaan palvelukseeni jok'ikisen vapaan _condottan_ Italiassa. Värvään sellaisen armeijan, jollaista ei ole milloinkaan muulloin nähty, ja sillä ahdistan Valentinoisin herttuaa. En istu täällä kotosalla vartoamassa milloin hän näkee hyväksi tulla, vaan lähden häntä vastaan, ja sen armeijani etunenässä isken hänen niskaansa kuin ukkosen vasama. Niin, korkea äitini", — hän nauroi hulluudessaan — "lammas vainoaa sutta ja repii sitä niin pahasti, ettei se enää ikinä pysty ahdistamaan muita lampaita. Sen teen, hyvät ystävät, ja siitä sukeutuu sellainen kamppailu, jollaista ei ole nähty ammoin sitten menneiden Castracanin aikojen jälkeen."